Yksi tyttäristäni asuu tällä hetkellä Lauttasaaressa, joten minun tulee taas kierreltyä varhaislapsuuteni maisemissa. Yllättävän paljon saarella on edelleen tuttua, vaikka muutin saarelta pois kansakoulun ensimmäisen luokan jälkeen :) Jopa entinen kotitaloni Lauttasaarentiellä on edelleen pystyssä ja hyvässä kunnossa (täällä).
Tuttua on Otavantie, joka lähti ”alaspäin” suoraan kotipihastamme silloisen kaupungin palstapuutarhan vierestä. Kotkavuori, jonka vanhassa puuhuvilassa oli leikkikoulu, jonne sain kävellä yksin ”metsän poikki”. Myllykallion (kansa)koulu, jonka ensimmäisellä luokalla opin tavaamaan. Äitimuori muistaa vieläkin, miten hän tankkasi kanssani useana iltana sanan i-loi-nen tavaamista - mutta jatkuvasti minä tavasin sanan väärin :)
Ja Lauttasaaren kirkko, joka valmistui kansakoulun viereen syksyllä 1958, ja jostain syystä mieleeni on jäänyt myös kirkon ensimmäinen ja pitkäaikainen kirkkoherra Voitto Viro. Vanhempani eivät olleet mitään ”kirkkoihmisiä”, mutta ilmeisesti uusi kirkko ja sen valmistuminen oli tuolloin suosittu puheenaihe, sillä miten muuten nimi Voitto Viro olisi jäänyt kuusivuotiaan pikkutytön mieleen. Saattoi tosin olla, että kotona puhuttiin pääosin kirkon arkkitehtuurista ja sen suunnittelijoista Keijo Petäjästä (1919-1988) ja hänen vaimostaan Marjasta (1923-2025), sillä isäni oli koko ikänsä kiinnostunut arkkitehtuurista.
Lauttasaaren kirkko kiinnostaa ja innostaa myös minua - edelleen - 73-vuotiaana :) Viimeksi ihailin kirkkoa sisältä marraskuussa 2023 (täällä).
Viime viikolla kiertelin Murun kanssa Myllykallion metsiä ja ihmeesti kirkko veti minua taas puoleensa. Kurkistin ovesta miettien, tohtisinko jättää ikävää mahdollisesti haukkuvan Murun ulos ja piipahtaa sisällä. Kirkon työntekijä näki minut ja Murun oven raossa ja huikkasi: ”Tervetuloa sisään. Ja koirakin saa tulla.”
Ja niin me astelimme - Muru ja mummi - tyhjän kirkon keskikäytävää kohti alttarin yksinkertaista ja tyylikästä ristiä. Muru ihmeissään, mutta rauhallisena, ja minä - käännyttyäni alttarin edessä - nautin taideteosta muistuttavasta näkymästä - valossa välkkyvät urkupillit hennosti värjättyjen ikkunoiden edessä - ja upeasta lamppumerestä, joka ikäänkuin lepäsi penkkirivien päällä.
Ensimmäinen kirkko, jonne sain mennä koiran kanssa. Näin voisi olla useamminkin, jos kirkossa on korkeintaan pari ihmistä eikä siellä ole mitään tapahtumaa, ja jos koira on siisti, rauhallinen ja tottelevainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti