Tartossa olevan Viron kansallismuseon (Eesti Rahva Muuseum) parasta antia minulle oli arkkitehtuuri eli itse museorakennus (täällä). Tosin myös museon näyttelyt olivat ihan kiinnostavia, ja etenkin niissä käytetyt digitaaliset sovellutukset olivat erittäin kävijäystävällisiä. Kaikki oli esim luettavissa suomen kielellä, mikä helpotti ainakin minun tutustumista näyttelyihin.
Museossa oli kaksi pysyvää näyttelyä: Viron historiaa ja arkea kuvaava Kohtaamisia-niminen näyttely ja suomalais-ugrilaisille kansoille omistettu Uralin kaiku -niminen näyttely. Ymmärsin, että moni suomalainen kävijä on tykännyt seurata etenkin jälkimmäistä, kielisukulaistemme vaiheista kertovaa näyttelyä.
Minua kiinnosti tällä kertaa enemmän virolaisten historia. Miten monivaiheinen ja miten lähellä se on meitä. Ja että naapurimaa todella itsenäistyi vasta vuonna 1991, jolloin minä olin jo lähes 40-vuotias. Tuosta kaikkialle yltävästä Neuvostoliiton vallasta ja kontrollista - määräyksistä ja rangaistuksista, jotka ulottuivat myös tosi arkisiin asioihin. Ja miten vähän minä tästä kaikesta silloin tiesin. Tykkäsin myös siitä, että näyttely alkoi - toisin kuin monet muut historialliset näyttelyt - nykypäivästä ja eteni kivikauteen.
Kansallismuseossa on myös kolmas näyttelyhalli, jossa näyttelyt vaihtuvat kerran vuodessa. Lokakuuhun 2025 asti siellä on virolaisen taidemaalari Olav Stubin (1930-2013) yli 80 maalausta 1900-luvun loppuvuosilta. Mutta tämä jäi minulta huomaamatta - ja näkemättä.
Onneksi museoon pääsee myös paikallisbussilla, joten josko joskus vielä retkeni suuntautuu Tartoon…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti