Entisiä opiskelijoita

Elokuussa 1973 yhteensä 121 lääketieteen ja 35 hammaslääketieteen opiskelijaa istuivat ensimmäistä päivää Oulun lääketieteellisen tiedekunnan anatomian laitoksen luentosalissa. Innokkaina ja uteliaina aloittamassa kuusivuotista opiskelua kohti lisensiaatin tutkintoa sekä lääkärin ja hammaslääkärin ammattia.

Viime lauantaina runsaat 70 eläkkeellä olevaa lääkäriä ja hammaslääkäriä istuivat samassa luentosalissa Oulussa kuuntelemassa (niiin nuorien) johtavien ylilääkäreiden esitelmiä Pohjois-Pohjanmaan Hyvinvointialueesta ja uuden yliopistosairaalan suunnittelusta ja rakentamisesta. Lähes puolet meistä 1970-luvun opiskelijoista oli päässyt paikalle. Viisikymmentä vuotta vanhempina, mutta edelleen innokkaina ja uteliaina. Osa meistä on vuosien saatossa kuollut, osa sairaana tai muuten estynyt ja osa vain jättäytynyt porukasta. 

Viimeksi tapasimme Oulussa elokuussa 2018, jolloin kirjoitin blogiini että olimme vanhentuneet, mikä oli tietty totta (täällä). Tällä kertaa - viisi vuotta myöhemmin - yllätyin, miten elämässä kiinni olevilta ja tyytyväisiltä elettyyn elämään paikalla olijat näyttivät ja kuulostivat. Toki useimmilla - ellei kaikilla - oli elämässään ollut myös raskaita kokemuksia ja vaikeitakin vastoinkäymisiä. Osa elämää sekin.

Kuvatessaan elämänsä huippuhetkiä moni luetteli entiseen tapaan liudan ammatillisia saavutuksia, mutta yhä useamman huippuhetket olivat ruuhkavuosista muuttuneet. Monet - etenkin miehet - halusivat kertoa kiitollisuudestaan vuosikymmeniä kestäneestä parisuhteesta - ja lastenlapsista. Yllättävän moni muisteli, että oli tavannut puolisonsa suositun opiskelijaravintola Reidarin tanssilattialla. Yksi jopa veisteli rakkauden syttyneen, kun he aamuyöllä konttasivat tanssiparin kanssa tuon legendaarisen yökerhon lattialla etsimässä pudonnutta ja silloin omaisuuksia maksanutta piilolinssiä :) 

Paljon kuulin myös tarinoita eläkepäivien ihanasta väljyydestä ja vapaudesta. Ja moni kertoi intohimoisesta harrastuksestaan. Huimasta tunteesta, kun ensi kerran ohjaa lentokonetta ja lentää yksin. Tai kun huiputtaa yli kolme tonnisen vuoren. Tai kun rakentaa itse merikelpoisen ja yöpymiseen tarkoitetun puuveneen. Tai kun kävelee toista kuukautta yli 800 kilometrin pyhiinvaellusreittiä.

Mutta myös eläkeläisarki on useille maistunut ja jopa koukuttanut. Yksi kuvasi huippuhetkekseen loppukesän aamuja, kun saa rauhassa uida usvan keskellä pariasteisessa järvessä. Yksi oli koukuttunut jokaviikkoisiin espanjan tunteihin. Toisen piti kesken aamiaisemme kaivaa esille tietokone, jotta hän pääsi ensimmäisten joukossa varaamaan pilateksen viikkotunnin syksyksi: ”Paikat loppuu aina ennen puolta päivää.” Mutta oli joukossa myös heitä, jotka vanhuuden vaivojen tai sairauden takia olivat joutuneet luopumaan vuosikymmeniä jatkuneesta intohimoharrastuksestaan. 

Ilokseni viikonloppuuni mahtui useita mieleen painuvia kohtaamisia. Ihanalta ja läheiseltä tuntui tavata Kari, joka vuosikymmeniä oli jättänyt väliin yhteiset tapaamisemme. Nyt hän oli päättänyt saapua - monen iloksi - ja viihtyi. Kivalta tuntui myös poskipusu, jonka itsellenikin yllätykseksi suikkasin nauravan Tapsan korvan juureen. Ihanaa oli kuunnella innostuneen Tertun kertomuksia Portugalin vaelluksilta. Hän sai minut lähes ylipuhuttua varaamaan lennon Portoon, josta noin 300 km rantareitti kulkee Espanjan puolelle kauniin Galician ”pääkaupunkiin”  Santiago de Compostelaan. Ja kun aamiaispöydässä Pekka kehui tilaamaansa uutta, erikoisvarusteista sähköpyöräänsä, niin minä olin lähellä langeta siihenkin :)

Kirstin kanssa innostuimme juttelemaan Turusta, joka meille kummallekin on viime vuosina tullut tutuksi tytärtemme kautta. Kirstin tytär on perheineen muuttanut Raisioon ja minun Opiskelijatyttöhän asuu kolmatta vuotta Merimaskussa. Ja Oskun kanssa muistelimme - taas kerran - hänen ja Kalevan vierailua vanhempieni kotona Helsingissä. Kaksi krapulaista, mutta iloista opiskelijapoikaa Äitimuorin sunnuntaipaistin ja isäni tiukkojen kysymysten äärellä.

Ja monta muuta mukavaa muistelua tuntemattomaksi muuttuneessa Oulussa. Kurssitapaaminen oli kuin lapsuuden jouluaatto, jolloin lyhyessä ja latautuneessa illassa tapahtuu paljon intensiivistä. Ja yhtäkkiä kaikki on ohi. 

Jäin kaipaamaan Siimaa, Marrua ja Kalevaa, joilla kaikilla oli omat syynsä poissaoloon. Lauantaina kuuntelimme porukalla Kalevan toivomuksesta Eino Leinon Elegian Vesa-Matti Loirin laulamana. 

Enkä välttynyt kyyneliltä. Terkkuja nuoruuden ystävälleni Kalevalle :)