Ruben Risholm: Suuri tapaaminen, 2024-2025
Piipahdin päiväseltään Helsingissä ja samalla tuli vierailtua myös kahdessa galleriassa - pitkästä aikaa. Ja nautin :) Iso Roobertin kävelykadulla oleva Galleria Sinne oli minulle uusi tuttavuus, mutta Galleria Anhavassa on tullut vierailtu aiemminkin (mm. täällä). Salon mökiltä pääkaupunkiin ajoi runsaassa tunnissa ja uudella sähköautolla edestakainen matka taittui joutuisasti - ja päästöttömästi.
Alkuvuodesta olen useasti kävellyt katutasossa olevan Sinnen ohi ja kurkistellut sen isoista ikkunoista sisällä näkyviä puuveistoksia. Lopulta tänään päätin astua gallerian kynnyksen yli yksihuoneiseen näyttelytilaan.
Valoisaa salia hallitsee seitsemän puusta veistettyä ihmishahmoa - luonnollisen kokoisia ja näköisiä miehiä, naisia ja lapsia. Kyseessä on ruotsalaisen Ruben Risholmin (s. 1993) vuosina 2024-2025 tehty Den stora mötet (Suuri tapaaminen) -niminen istallaatio. Hahmot on veistetty taltalla jalavasta ja pääosin tukkipuusta, mistä johtuu että hahmot ikäänkuin seisoivat ”suljettuina” raajat tiukasti kiinni kehossa.
Puuihmisten välissä oli kiehtovaa kävellä. Milloin tunsin pistävän puisen katseen selässäni, milloin paljastava puinen katse tuntui tuijottavan suoraan silmiini. Pysähtyessä tunsin lähes sulautuvani osaksi puista ryhmää, osaksi suurta salaperäistä tapaamista. Kiehtova, ei yhtään pelottava kokemus :)
Mutta miksi Risholmin hahmojen joukossa oli ”tyhjiä” veistosjalustoja? Olisin halunnut nousta seisomaan yhdelle ja esittää kuuluvani joukkoon :) Jokin puuveistoksissa jaksaa viehättää minua. Tämän totesin jo kesällä 2023, kun ihailin Riku Riipan pysäyttäviä teoksia Söderlångvikin kartanossa (täällä).
Ennen paluuta takaisin mökille halusin vielä tutustua Galleria Anhavassa viimeistä viikonloppua olevaan Matti Kujasalon 80-vuotisnäyttelyyn. Vuonna 1946 syntynyttä kuvataiteilijaa en tuntenut ennalta, mutta olin lukenut Hesarista Timo Valjakan kirjoittaman näyttelyarvion, joka oli otsikoitu ”Matti Kujasalon näyttely lähenee taikuutta” ja jonka mukaan teokset pitäisi ehdottomasti nähdä paikan päällä (HS 14.2.26).
En ole mikään abstraktin pointillismin ystävä, tosin en ole niitä pahemmin hakeutunut katsomaankaan. Mutta jokin näissä Kujasalon valoisissa pistemaalauksissa kiehtoi… Teokset tuntuivat liikkuvan ja vaihtavan väriä riippuen mistä suunnasta niitä katsoi. Ja kohoavan irti alustastaan kohti katsojaa, niin että niitä olisi halunnut koskettaa…
Olipa kiva taas nähdä taiteilijoiden teoksia. Ja miettiä, mistä kuvakulmasta niitä valokuvaisi (vaikka osa taiteenystävistä - osin ymmärrettävästikin - haluaisi kieltää näyttelyissä valokuvaamisen). Ja kirjoittaa näkemästään ja kokemastaan…
Matti Kujasalo: Maalaus, 2025
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti