Kauppa ja koti - Martan valtakuntaa

Amurin museokorttelin (täällä) osuuskauppa vuodelta 1934 ja kaupan yhteyteen sisustettu kuvitteellisen kaupanhoitajan - 54-vuotiaan Martan - koti herättivät nostalgisia muistoja lapsuudestani. Isäni isä, jota kutsuimme Karkun taataksi (täällä), omisti sekatavarakaupan Karkun keskustassa nykyisen Vammalan alueella Sastamalan kaupungissa. 

Taata hoiti kauppaa lähes viisikymmentä vuotta 1920-luvun lopusta 1970-luvun puoliväliin asti. Kyseessä ei ollut Amurin tapaan osuuskauppa, vaan yksityisomisteinen ”porvariskauppa”. Taata oli omistaja ja kauppias ja lähes aina itse paikalla palvelemassa asiakkaitaan. Vuosien varrella hänellä ehti olla myös useita kauppa-apulaisia, joista osa asui kaupan vintille rakennetussa kamarissa. Taata puolestaan asui Martta-vaimonsa sekä Esko-isäni ja Essi-tätini kanssa ison rakennuksen toisessa päässä (täällä). 

Museokaupassa lähes kaikki muistutti minua Karkun kaupasta, joka tosin oli isompi kuin Amurin osuuskauppa. Lasi-ikkunaiset laatikot, joissa Karkussa säilytettiin mm. keksejä ja korppuja sekä isot peltipurkit kauhoineen kahvipapuja ja kaakaota varten. Monen kokoiset maitotonkat ja mittakauhat sekä valtava kassakone. Ja ennen muuta kaupanhoitajan asunnon ovenpielessä roikkuvat valkoiset takit, jollaisen myös Taata veti aina arkivaatteiden päälle siirtyessään asunnon puolelta kaupan puolelle.

Iltaisin saimme Siskon kanssa luvan hiipiä pimeään kauppaan ja valita iltanamuiksi irtokarkkeja. Otanko Fazerin maitosuklaanappeja, kovakuorisia raskanpastilleja, soikeita piparminttukarkkeja vai kovia keltaisia hedelmärenkaita? Vai rohkenisinko valita pari jokaista? 

Siinäpä pulmaa 1960-luvun pikkutytöille :)

Erikokoisia maito-, piimä- ja kermatonkkia ja -mittoja.

Kaupanhoitaja käytti työssään aina valkoista takkia. 

Kodin puolen keittiötä.

Martan kirjanpitoa - ja käsveska :)

Koteja ja kamareita

Tässä vuoden 1925 huoneessa saattoi asua esim. 56-vuotias naimaton Matilda,

joka oli toiminut 40 vuotta palvelijattarena, joita tuolloin Tampereella oli yli 1500.

Amurin puutalokorttelit (täällä) rakentuivat L:n muotoisista taloista, joissa oli useampi ”soluasunto”. Jokaisen asunnon keskuksena oli yhteiskeittiö, jonne astuttiin suoraan ulko-ovesta, joskus eteisen kautta. Keittiössä oli molemmilla sivuilla kaksi ovea neljään erilliseen kamariin, joissa kussakin asui yksi perhe mahdollisine vuokralaisineen tai useampi perheetön yksineläjä.  

Kunkin talon omistajat olivat tehtaantyöläisiä vauraampia, esim muurareita tai saunanpitäjiä. Hekin asuivat puutalokortteleissa, mutta heillä oli käytössään kaksi tai kolme kamaria ja oma keittiö.

Museoituihin asuntoihin oli sisustettu työväestön koteja vuosilta 1882-1973. Kunkin kamarin ovessa oli kerrottu, keitä kussakin huoneessa olisi historiaan nojaten saattanut asua eli kuvitteellisten ihmisten kuvitteellisia elämänkertoja. Mukavaa ja opettavaista luettavaa :)

Yhdessä kamarissa saattoi asua esimerkiksi perhe, jossa vanhempien lisäksi oli 4-6 eri-ikäistä lasta, ja yksi tai kaksi vuokralaista - kaikki samassa suht pienessä huoneessa. Tämän olen tiennyt, mutta ahtaus konkretisoitui, kun katsoi pieniä, vaatimattomasti kalustettuja huoneita.

Asuntojen esineistö on koottu suurimmaksi osaksi Tampereelta tai Pirkanmaalta, osin myös Amurista. Museon esitteessä asuntoja kuvataan: ”Näyttää siltä kuin asukkaat olisivat poistuneet niistä vain hetkeksi.” Minusta ennemminkin tuntui, että katselin koteja, jotka oli juuri siistitty ja järjestetty parhaaseen juhlakuntoon…

Niin tai näin jokainen koti ja kamari oli mieleenkiintoinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen :)

Esimerkki kamarin ovessa olleesta esitetekstistä.

Tämä huone (vuodelta 1895) oli kalustettu siten, että siinä saattoi asua esim. 

ratatyöläinen Taavetti (35v) ja vaimo Hilma (34v) sekä

heidän neljä lastaan: Elina (14v), joka kävi työssä puuvillatehtaalla,

Selma (9v), Otto (6v) ja Kalle (6kk) 

sekä hyyryläisenä 17-vuotias ratatyöläinen Frans.

Tässä huoneessa (vuodelta 1890) taas saattoi asua esim. 

neljä 17-23 -vuotiasta, puuvillatehtaalla työskennellyttä nuorta naista.

Ja tässä huoneessa vuodelta 1928 saattoi asua esim. 

talonomistajan vanhemmat Vihtori (75v) ja Amanda (65v).

Sisäpihalla oli pitkien portaiden päässä asukkaiden yhteinen huussi eli ulkokäymälä. 

Ensimmäinen sisävessa tuli Amuriin 1920-luvulla, mutta ne yleistyivät hitaasti.

Ensimmäinen yhteissauna Amuriin rakennettiin 1885 ja 1900-luvun alussa niitä oli neljä. 

Museokorttelissa ei ollut omaa saunaa, vaan nähtävillä oleva sauna on uudisrakennus

ja rakennettu 1980-luvulla. Esikuvana oli Pispalassa edelleen oleva Rajaportin sauna, 

joka on rakennettu 1906 ja joka on Suomen vanhin yhä toiminnassa oleva julkinen sauna.

Amuri vei sydämeni

Kävin Tampereella Amurin museokorttelissa. Ja ihastuin. Vietin useamman tunnin tutustuen entisiin tehdastyöläisten asuntoihin ja amurilaisten elämään. Parasta oli, että museo tarjosi ilmaisen opastuksen. Mukava historian opiskelija, joka ilmeisesti oli kesätöissä museossa, kierrätti minua toista tuntia vanhoissa kodeissa, yhteissaunassa, leipomossa ja osuuskaupassa - muun muassa. Ja kertoi innostuneesti, ketä ja miten Amorissa elettiin noin sata vuotta sitten. Kiitos Elsi!

Puutalokortteleita alettiin rakentaa Tampereelle 1860-luvulla, kun nopeasti teollistuva kaupunki tarvitsi työntekijöitä ja työntekijät tarvitsivat asuntoja. Kaupunkiin 1800-luvun alkupuolella perustettua Finlaysonin puuvillatehdasta seurasi metalli-, rauta- ja puunjalostusteollisuutta ja tehtaisiin virtasi työntekijöitä ympäröivältä maaseudulta ja kauempaakin. 

Tehdastyöläisille valmistui yksikerroksisia neljän asunnon kortteleita, joiden keskelle jäi kullekin oma sisäpiha. ”Suljetuista” asuntokortteleista ja suorista kaduista rakentui uusi kaupunginosa. Syntyi Amurinmaa, kuten aluetta alkuvuosina kutsuttiin. 

Nimi viittasi Venäjän Siperiassa olevaan Amurinmaahan, jonne suomalaisia lähti siirtolaisiksi - pakoon 1860-luvun nälänhätää ja kulkutauteja. Keisari lupasi lähtijöille ilmaista maata ja pitkän verovapauden, ja noin satakunta suomalaista tarttui syöttiin (täällä). Tampereen uudet työläiskorttelit tuntuivat silloin olleen yhtä kaukana keskustasta kuin Siperia Suomesta, joten Amurinmaa vaikutti oivalta nimeltä. Ajan myötä nimi sitten lyheni Amuriksi. 

Puutalokortteleissa asui parhaimmillaan eli 1900-luvun alussa noin viisi tuhatta ihmistä. Ja yhdessä neljän asunnon korttelissa - esimerkiksi nykyisessä museokorttelissa - saattoi majoittua jopa neljä sataa ihmistä. 

Nykyinen museokortteli, jossa neljä tonttia on yhdistetty yhdeksi kortteliksi. 

Asuinrakennukset ovat L:n muotoisena tonttien ulkoreunoilla ja 

keskelle jää sisäpiha, jonne sai rakentaa ainoastaan lisärakennuksia, 

kuten yhteishuussi ja -sauna, aitta, hevostalli ja liiteri.

Sisäpihan lisärakennuksia

Amurin korttelimuseota voisi kutsua kotimuseoksi, kotiseutumuseoksi, työläismuseoksi, historialliseksi museoksi tai ulkoilmamuseoksi - ihan miten kukin haluaa - sillä museo on kaikkea tätä. Alueelta löytyy kiinnostavia koteja ja pihoja sekä kävijä ystävällisesti esitettyä historiaa. Tarinoita työläisten elämästä - tai oikeastaan juttuja elämästä yleensä - 1800-luvun lopusta 1970-luvulle. Tampereen ja Suomen historiaa - meidän historiaa :)

Vuonna 1965 Tampereen kaupunki laati alueelle uuden rakennuskaavan, jossa alue määriteltiin kerrostaloalueeksi ja yksi vanhoista kortteleista varattiin museokäyttöön. Jo 1940- ja 1950-luvuilla kaupungin päättäjät olivat alkaneen pohtia Amurin asemakaavan ”saneeraamista”. Amurin puutalojen ”saneeraaminen” eli purkaminen aloitettiin 1962 ja tilalle rakennettiin betonikerrostaloja. ”Saneeraus” eteni hitaasti ja alueen viimeinen purkumääräyksen saanut puutalo purettiin vasta 1993.

Museokortteliin kuuluu viisi alkuperäisellä paikalla olevaa asuintaloa ja neljä piharakennusta, joista yksi on uudisrakennettu yhteissauna. Ensimmäisenä tulevan museoalueen rakennuksena avattiin Amurin vanha Osuuskauppa vuonna 1975. Tämän jälkeen museoitavia asuintaloja kunnostettiin ja sisustettiin vähitellen, viimeisenä Satakunnankadun ja Saarikujan risteyksessä oleva rakennus, johon 1995 avattiin kahvila Amurin Helmi. 

Onneksi kaupunki teki aikoinaan päätöksen säästää yksi Amurin kortteli museona jälkipolville. Ja onneksi museo lukuisine ilmaisine opastuksineen on tehty ihanan helppotajuiseksi myös meille, joille lähes kaikki tieto historiasta on uutta :) 

Jj

Vanhassa valokuvassa  näkyy, miten Amuri rakentui neliökortteleista. 

Oikeassa yläkulmassa on ympyröity nykyinen museokortteli, 

joka on ainoana jäljellä vanhasta työläiskaupunginosasta.

Lala löysi taiteen

Elokuinen Journey-taidenäyttely (täällä) Merimaskussa.

Kolmen piirakan sunnuntai

Sunnuntaina kutsuimme Ukin kanssa itsemme lounaalle Esikoisen viisihenkisen perheen mökille, joka on viiden kilometrin päässä Ukin mökiltä, saman järven rannalla. Ehdotin, että valmistan aterialle kaksi kanttarellipiirakkaa ja jälkkäriksi kaikkien herkun eli tutun puolukkapiirakan (täällä).

Koeleivoin kaksi hieman erilaista sienipiirakkaa siksi, että Opiskelijatyttö pyysi minua leipomaan suolaisia piirakoita kesäkuussa syntyneen Pikkuriikin (täällä) nimijuhlaan. Minulla on vähän kokemusta suolaisista piirakoista, joten päätin kokeilla josko onnistun :)

Katselin erilaisia reseptejä netistä, mutta eipä niistä osannut päätellä, mikä olisi maukas ja mikä ei. Päätin kokeilla pohjataikinaan sekä perusreseptiä - voita, vehnäjauhoja, suolaa ja vettä - että toista taikinaa, johon lisättiin myös leivinjauhetta ja kaurahiutaleita, sekä voi vaihdettiin rypsiöljyyn. Täytteeksi laitoin kantarellien, kananmunien ja juustoraasteen lisäksi toiseen piirakkaan purjoa ja ruokakermaa ja toiseen sipulia ja ranskankermaa. Ja molempiin mausteeksi suolaa ja mustapippuria.

Käytin 26 cm piirakkavuokaa, jonka vuorasin leivinpaperilla - ehkä voitelu riittäisi. Perustaikinaa piti ennen vuokaan painelemista kylmentää jääkaapissa ja kumpikin taikina suositeltiin paistamaan kahdessa osassa. Ensin pohjataikinaa uunin alimmalla tasolla noin 10 minuuttia 200 asteessa ja täytteen lisäämisen jälkeen vielä noin 30 minuuttia ala- tai keskitasolla samassa 200 asteessa. 

Piirakoista kauniimpi tuli siitä, jossa oli ruokakermaa eikä paksumpaa ranskankermaa. Näin täytteet eli sienet ja purjo jäivät paremmin näkyviin. Ja ehkä perustaikinainen pohja oli epäilystäni huolimatta - yksinkertaisuudessaan - sittenkin parempi.

Maultaan molemmat piirakat olivat aika hyviä eli kumpikin tuli syödyksi, mutta vielä jäin kaipaamaan jotain lisää. Ehkä se jokin on kokeneen leipojan sormituntuma :)

Suolaisen piirakan perustaikinan tämä yksinkertainen ohje löytyi netistä: Nypitään 150 g pehmeää voita ja 3 dl vehnäjauhoja. Lisätään 1/4 tl suolaa ja 3 rkl kylmää vettä. Taikina nostetaan jääkaappiin puoleksi tunniksi, minkä jälkeen se painellaan ohueksi piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Tämän jälkeen vuoka laitetaan toistamiseen puoleksi tunniksi tekeytymään jääkaappiin. 

Täytettä varten sekoitetaan 2 dl 15% kermaa tai 200 g ranskankermaa, 2 kananmunaa, 3/4 dl Grana Padano -juustoraastetta ja ripaus mustapippuria. Kuullotetaan voissa 1 purjo tai 1 iso sipuli ja lisätään joukkoon 1 litra paloiteltuja kanttarelleja, joista neste on höyrystetty toisella pannulla.

Kokeilin mm. K-Ruoka -sivuston kanttarellipiirakan ohjetta.

Savesta heinäkuussa

Heinäkuussa Taattisten tilalla oli näyttely, jossa oli esillä kesäkuiseen taiteilijaresidenssiin osallistuneiden neljän muotoilijan ja taiteilijan tulkintoja ja kokeiluja siitä, miten he voisivat käyttää paikallista savea tuotteidensa ja teostensa materiaalina. 

Kalustemuotoilijat Aino Michelsen ja Ville Auvinen tutkivat yhteisprojektissaan matalapolttosaven mahdollisuuksia huonekalujen valmistamisessa. Taiteilija Aoi Yoshizawa kokeili saven käyttöä tekstiilien värjäyksessä perinteisten japanilaisten värjäystekniikoiden pohjalta. Ja neljäs residenssiläinen Davide Ronco työsti savea ja muuta maamateriaalia luoden maataideteoksen, joka vähitellen tulee ”rapistumaan” ympäröivään luontoon. 

Heinäkuu meni ja kohta alkaa syyskuu, joten onnellisia ne jotka ehtivät nähdä saven ympärille syntyneen, onnistuneen kesänäyttelyn. Missanneita odottaa ensi vuonna uudet kujeet :)

Aoi Yoshizawa kokeili saven käyttöä tekstiilien värjäyksessä.

Davide Roncon ”rapistuva” maataideteos

Pala kaupunkipartsia

Rakastan pelargoneja - ja myös parvekkeita. Ei siis ole ihme, että pelargoniat ovat olleet lempikukkiani lähes kaikilla kesäisillä partseillani. Tämä näkyy mm. vanhoissa valokuvissa, jotka on otettu suurperheemme entisessä kodissa Itä-Helsingissä vuosina 2018 (täällä)ja 2015 (täällä). 

Joka kesä olen istuttanut pelargoneja - niiden laatu ja väri sekä ”lisäkukat” ovat vain vaihdelleet :) Tänä vuonna valitsin vaaleanpunaisia riippupelagoneja riippuvien pikkumurattien kanssa. Viime vuonna oli samoja pelargoneja, mutta lisäkukkina oli ihania silkkitassuja (täällä) ja toissa vuonna parvekelaatikoista taas löytyi valkoisia riippupelagoneja murattien kanssa (täällä).

Toivotaan, että tämän vuotiset parvekekukkani kestävät lokakuun loppuun, kuten vuonna 2022 (täällä). Ainakin toistaiseksi kukat ovat niin hyvässä kukassa, että toivossa on hyvä elää…

Pikaisesti Taattisilla

Viime viikonvaihteessa olin kaksi vuorokautta koiravahtina Taattisten tilalla, kun isäntäväki oli ystäviensä häissä pääkaupunkiseudulla. Menomatkalla jätin oman Muru-koirani hoitoon Ukin luokse Salon mökille. Ja kummatkin nauttivat. Ukki tutusta koiraseurasta ja Muru harvinaisesta herkusta - sängyssä nukkumisesta :)  

Minä taas pärjäsin hyvin Dora-koiran kanssa Taattisilla. Nautin (taas) karusta saaristoluonnosta, komeasta elokuun kuutamosta sekä Herkku- ja Tiramisu-pupujen ruokkimisesta. Ja omenien keruusta - joita muuten tänä vuonna riittää :) Kahdeksasta omenapuusta saatiin puristamolla peräti 180 litraa tuoremenua. 

Joka käynnillä kiinnyn yhä enemmän Tyttärien vanhaan maatilaan ja sitä ympäröivään luontoon. Ja pieneen Naantalin rantakaupunkiin. Harmi, että retki höyrylaiva s/s Ukko-Pekalla Naantalista Turkuun ja takaisin jäi kokematta…

Rahkaa ja sitruunaa

Leivoin pitkästä aikaa kuivakakun. Edellinen kerta oli varmaan joulukuussa, jolloin leivoin tuttuja taatelikakkuja (täällä) Taattisten tilan perinteisiin joulumyyjäisiin (täällä). Nyt kokeilin sitruunaista rahkakakkua, jonka ohjeen löysin keväisestä Anna-lehdestä.

Tartuin tähän kakkuohjeeseen osin siksi, että taikinalle riitti kevyt sekoitus eikä tarvinnut yhtään vatkaamisia. Jostain kumman syystä yritän välttää ohjeita, joissa on paljon vatkaamista. Tämä lienee perua lapsuudesta, jolloin taikinat vatkattiin aina käsin, ei ollut nykyisiä yleiskoneita eikä sähkövatkaimia. Mummin taitaisi kuitenkin jo olla korkea aika luopua vatkaamiskammontaan…

Alla Anna-lehdessä olleen rahkakakun resepti. Ja sitten vain leipomaan :)

150 g voita

1 kananmuna

4 dl sokeria

250 g maitorahkaa

1 dl maitoa

5,5 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

0,5 tl suolaa

1 tl vaniljasokeria

3 tl jauhettua inkivääriä

2 tl kardemummaa

0,5 dl puristettua sitruunamehua

3 rkl raastettua sitruunan kuorta

Päälle:

150 g valkosuklaata

200 g maitorahkaa

0,5-1 dl maitoa

2 rkl suolaamattomia pistaaseja rouhittuna

Sulata voi ja anna jäähtyä.

Sekoita kananmuna, sokeri, maitorahka ja maito tasaiseksi.

Sekoita vehnäjauhot, leivinjauhe, suola, vaniljasokeri, inkivääri ja kardemumma. Yhdistä edelliseen.

Lisää sitruunan mehu ja kuoriraaste sekä jäähtynyt voisula.

Kaada taikina voideltuun ja jauhotettuun 2 litran kakkuvuokaan. 

Paista 175 asteessa 60-70 minuuttia.

Sulata valkosuklaa vesihauteessa ja anna jäähtyä.

Vatkaa jäähtynyt suklaa ja maitorahka. Lisää maitoa tarv määrä.

Kaada jäähtyneen kakun päälle ja koristele pistaasimuruilla. 

Kakusta tuli kivan kostea ja mukavan sitruunainen, mutta yllättävän tiivis. Valkosuklaakuorrute sopi loistavasti kakkuun ja pistaasit tekivät kakusta tosi kauniin. Säilytin kakkua foliopaperissa jääkaapissa ja maku vain parani :) 

Minusta kakku oli ihan ookoo, mutta ei ehkä parasta syömäni. Opiskelijatyttö tykkäsi kovasti ja hän jopa toivoi, että leipoisin ko kakkua (ensi kesänä) Tilan kahvilaan.

Aamiaistunnelmaa Tilalla, jonka keittiössä kaakkua leivoin :)

Malmstenin mitali

Olen monta kertaa ohittanut Fredrikin- ja Arkadiankadun risteyksen - autolla, bussilla, ratikalla tai kävellen, mutta vasta tänä kesänä huomasin risteyksessä olevaan muistomerkin. 

Kyseessä on kuvanveistäjä Raimo Heinon suunnittelema kookas ”mitali” muusiikko Georg Malmstenin (1902-1981) muistoksi. Muistomerkki paljastettiin vuonna 1992 vajaa kasikymppisenä kuolleen taiteilijan syntymän 90-vuotispäivän kunniaksi. Ja Molli-Jorinakin tunnetun muusikon pitkäaikaisen kotitalon eteen. Muistomerkin ympärillä oleva pikkuruinen puistikko nimettiin Malmsteninkulmaksi vuonna 2002 eli Malmstenin syntymän 100-vuotispäivänä. 

Ei ihme, että Raimo Heino (1932-1995) suunnitteli muistomerkin mitalin - tai äänilevyn - muotoon, sillä suunnittelijana hän oli ”erikoistunut” juuri mitaleihin ja juhlarahoihin. Toki mies ehti toteuttaa paljon muutakin, esimerkkinä Birgittalaisnunnan patsas Naantalin luostarikirkon vieressä (täällä). 

Georg Malmsten syntyi 1902 Helsingissä rikosetsivä Karl Malmstenin ja tämän venäläissyntyisen vaimon Eugenien keskimmäisenä lapsena. Nuorena hän opiskeli Helsingin konservatoriossa trumpetin soiton lisäksi laulua aikansa suuren oopperatähden Aino Achten johdolla. Malmsten ehti esiintyi niin Savonlinnan oopperajuhlilla kuin Julius Caesar -nimisen oopperan nimiroolissa, kunnes hän osin taloudellisista syistä alkoi keskittyä entistä enemmän viihdemusiikkiin. 

Sodan aikana Malmsten palveli laivastossa ja esiintyi ahkerasti laivaston joukoille ja mm. Helsingin messuhallissa järjestettävissä suosituissa asemiesilloissa, jotka radioitiin suorana lähetyksenä koko kansalle. Sodan loputtua Malmsten pääsi Helsingin Poliisisoittokunnan kapellimestariksi, missä hommassa hän toimi lähes 20 vuotta, ja 1960-luvulla hän alkoi vetää suosittuja yhteislauluiltoja. 

Koko elämänsä ajan Malmsten sävelsi ja sanoitti ahkerasti lukuisia suosittuja iskelmiä - omia levytyksiä kertyikin yli 800 :) Eräitä tunnettuja levytyksiä on mainittu taiteilijan muistomitallin toisella puolella, kuten Heili Karjalasta, Särkynyt onni ja Amalia armas sekö lastenlauluista Mikki-Hiiri ja Lasten liikennelaulu.

Mitalin takapuolelle on kohokirjoitettu joitakin Malmstenin tunnetuimpien laulujen nimiä.

Työläisperheen paritupa

Naantalilaisen porvarisperheen kotimuseon (täällä) vieressä, lähes samassa pihapiirissä olevalla Sau-Kallion tontilla on museoitu paikallisen käsityöläisperheen asunto. Vierekkäisissä kotimuseoissa pääsee mukavasti vertaamaan 1800-luvun loppupuolen elämää suomalaisessa pikkukaupungissa sääty-yhteiskunnan kahdesta eri näkökulmasta. 

Kallioiset tontit ei aiemmin olleet haluttuja asuinpaikkoja, sillä niille rakentaminen oli vaikeaa ja kulku usein hankalaa. Muodoiltaan Sau-Kallion talo oli ns. paritupa, jonka molemmissa päissä oli suurempi huone sekä keskellä eteinen ja sen takana peräkamari eli porstokamari. Parituvan toisessa päässä oli yleensä tupakeittiö, jossa perhe vietti suurimman osan ajasta. Toisessa päässä taas oli hienompi päätykamari ja se säästettiin usein vieraille. 

Museoiduissa huoneissa esillä olleet huonekalut eivät ole alunperin kuuluneet taloon. Sen sijaan Naantalin museon kokoelmista oli koottu sisustus, joka sopi 1800-luvun lopun käsityöläisperheen henkeen.

Kivasti ja siististi esille laitettu työläiskoti, jonka asukkaat näyttivät sisustuksen mukaan tulleen hyvin toimeen. Ja pitäneen hyvää huolta kodistaan - ehkä viihtyneetkin :)

Eteisessä näkyi, että talo oli rakennettu kalliolle. 

Kallioon oli holvattu kellari, jonne käynti oli eteisestä. 

Tupakeittiön seinät oli tapetoitu ajan tavan mukaan sanomalehdillä.

Päätykamarin nykyinen tapetti oli kopio huoneessa olleesta alkuperäisestä painotapetista.

Naantalin nuket

Alkuperäinen sisarten tekemä nukkepari

Vitriinissä Hiilolan kotimuseossa (täällä) muiden pikkutavaroiden muassa oli kaksi käsinneulottua nukkea, joiden kerrottiin kuvaavan metsästäjää tai sotilasta ja tämän morsianta. Tai ainakin hännystakkista miestä ja hattupäistä hienostorouvaa. 

Nuket ovat säilyneet 1800-luvulta ja ne ovat naantalilaisten siskosten Karoliina ja Josefiina Lindblomin tekemiä. Nuket ja niiden asusteet on neulottu ohuesta puuvillalangasta käyttäen lyhyeksi katkaistuja sukkapuikkoja. Yli sata vuotta sitten Charlotta Lindblom - kutojanaisten isosisko - myi nukkeja Naantalin satamassa vieraileville kylpyläasiakkaille ja muille matkailijoille. Sisarusten nukkebisniksen takia Charlotta istui myyntihommissa päivittäin. Vähitellen häntä alettiin kutsua lempinimellä Nukke-Charlotta eli Docka-Charlotta, ja kansan suussa nimi vääntyi Tokka-Lotaksi :)

Charlotta kuoli 1916 ja siskosten nukkebisnis loppui. Nukkien neulomista ja myymistä jatkettiin kuitenkin kaupungin muiden naisten toimesta, ja edelleen samanlaisia nukkeja neulotaan mm. paikallisilla käsityökursseilla. Omin käsin -nimisessä sisustus- ja käsityölehdessä (täällä) jopa julkaistiin neulenukkien yksityiskohtaiset ohjeet vuonna 1945. 

Sain itsekin todistaa nukkeinnostuksen jatkumista, kun museossa käynnin jälkeen kävelin pari kadunväliä puutalokorttelissa. Läheisen Alakadun ikkunassa huomasin viime vuosina tai ainakin 2000-luvulla neulotut Naantalin nuket :)

Karoliina, Charlotta ja Josefiina

Uudempi nukkepari Alikadun ikkunassa

Hiilolan Natalia

Seitsemänvuotias Natalia muutti vuonna 1845 vanhempiensa Carolina ja Gustav Bredenbergin kanssa Tammisaaresta Naantaliin nykyiselle Katinhännän kadulle. He asettuivat asumaan Hiilola-nimiseen puutaloon, johon päärakennuksen lisäksi kuului aitta, tallirakennus ja iso puutarha. Sekä pihalla kasvava komea tammi, jonka lehvistö levittäytyi jo silloin kauniisti sisäpihan suojaksi.

Gustav Bredenberg (1804-1893) työskenteli Naantalissa tullinhoitajana ja raatimiehenä, ja perhe solahti mukavasti kaupungin seurapiireihin. Perheeseen kuului Natalian lisäksi vuonna 1827 syntynyt Emil-poika, mutta perheen muuttaessa Naantaliin Emil eli jo omillaan ja toimi myöhemmin mm. kappalaisena Janakkalassa. 

Brendenbergien asettuessa taloksi Hiilola sai nykyisen L:n muotoisen pohjakaavansa, kun kaksi kulmikkain olevaa, aiemmin erillistä parituparakennusta yhdistettiin toisiinsa pienellä lisäkamarilla. Tällöin taloon syntyi kaksi sisäänkäyntiä ja kaksi erillistä siipeä eli salisiipi, jossa oli kaksi salia ja eteisen peräkamari, ja vaatimattomampi tupasiipi, jossa oli kaksi tupaa ja eteisen peräkamari.

Gustav-isä kuoli 1871, jolloin Carolina-äiti oli 69-vuotias ja Nataliakin jo 33-vuotias. Natalia ei mennyt koskaan naimisiin ja eli Hiilolan talossa kuolemaansa eli vuoteen 1924 asti. Isänsä kuoltua nuori nainen asui talossa vielä yli 50 vuotta - ensin äitinsä kanssa ja tämänkin kuoltua enimmäkseen yksin. 

Natalialla ei ollut ammattia, vaan hän elätti itsensä vanhempiensa perinnöllä ja vuokraamalla talon huoneita ulkopuolisille. Vuonna 1919 Natalia vuokrasi yhden huoneista vasta perustetulle Naantalin Museoyhdistykselle, joten ensimmäisen vuoden Naantalin museo toimi Natalian hyyryläisenä. Hiilolan sali kävi kuitenkin pian ahtaaksi ja 1920 museo muutti isompiin tiloihin lähistölle. 

Natalian kuoltua 1924 Museoyhdistys osti kotitalon ja rakennus puutarhoineen avattiin pian kotimuseona. Vuonna 1980 yhdistys lahjoitti kokonaisuuden Naantalin kaupungille, joka kunnosti rakennukset ja piha-alueen sekä entisöi sisätilat 1800-luvun puolivälin asuun. 

Kävin Naantalin museossa viime syyskuussa, mutta silloin oli auki ainoastaan viereinen Humppi-niminen, perusnäyttelyyn keskittyvä  rakennus (täällä). Hiilolan porvariskoti on auki vain toukokuusta elokuun loppun, joten kotimuseo jäi silloin näkemättä. Nyt sekin asia tuli korjattua :) 

Ja tykkäsin kovasti. Näin vähän, miten porvaristo eli 1800-luvun pikkukaupungissa.

PS. Talon nimi Hiilola juontaa juurensa 1600-luvulta, jolloin talossa asui valtaporvari Sipi Simonpoika Hiilo. Aikoinaan valtaporvari oli porvari, joka kuului porvariston ylimpään luokkaan :)

Pääsisäänkäynti ja lasi-ikkunainen porstua

Kustavilaiset sivusta vedettävä sänky ja vihreä kaappikello

Tupasiiven peräkamari oli sisustettu lastenkamariksi, jonka kalusteet olivat pääosin 1800-luvulta.

Carolina-äidin hajuvesiaski, jonne mahtui kaksi pientä hajuvesipulloa 

ja suppilo, jonka avulla pulloja voitiin täyttää, sekä peili.

Carolina ja Gustav Bredenberg sekä keskellä heidän 20-vuotias tyttärensä Natalia vuonna 1858 

Pihapiiriä hallitsi valtava, vanha tammi.

Vasemmalla iso aitta ja oikealla piharakennus,

jossa aikoinaan oli talli, navetta ja puuliiteri.