Tuttua ja nostalgista

Lohjan museoalueella (täällä) tilanhoitajan eli pehtoorin asunnon takana oli entinen muonamiehen asunto omalla sisäänkäynnillä. Eteisen, keittiön, kylmäkomeron ja kamarin käsittävä asunto oli kalustettu 1950-luvun työläisasunnon tyyliin.

Kun astuin asunnon pieneen eteiseen, kaikki tuntui heti tutulta. Vaikka olen kasvanut pääkaupungissa keskiluokkaisessa virkamiesperheessä eivätkä isovanhempanikaan kuuluneet työväenluokkaan, niin tuossa 1950-luvun asunnossa oli valtavasti tuttuuden tunnetta. 

Muonamiehen perheen asunto palautti mieleeni 1960-luvun kesiä, joita Siskon kanssa vietimme isämme lapsuuden kodissa Karkussa mummin ja taatan luona Tampereen lähellä (täällä). Museoasunnon eteisessä oli tutunnäköinen puinen naulakko, jossa näytti roikkuvan Karkun mummin hattu. Keittiössä tuttuus tuntui vielä vahvemmin: Högforsin puuliesi, vihreäksi maalatut kaapit, oranssin punainen emalinen vesiämpäri, iso aluminikattila ja -kauha, kaapin ovessa oleva kankainen lokerikko säästettävälle käytetylle paperille, narulle ym. Kuin suoraan Karkun mummin keittiöstä 1960-luvulta. Kammarin kulmassa oli tutunnäköinen uuni ja ”Taatan potta”. Potta, jota hän käytti öisin pitkälle 1960-luvulle. Sekä tuttuakin tutumpi ruskehtava ohut ”riepu” sängyn suojana ja sen yläpuolella aikakauteen kuulunut ruskea ryijy. 

Ihanan nostalgista. Kiitos - osui suoraan lapsuuteni muistoihin :)

Karkun mummi hattu tutussa naulakossa :)

Högforsin puuliesi ja kaappien ovissa tuttua vihreää

Ruskeahtava, ohut päiväpeitto - tuttuakin tutumpaa :)

Lohjalaisten pukuja

Muotia 1950-1970 -luvuilta

Lohjan museoalueella (täällä) entisen pappilan päärakennuksessa oli Puettu vuosisata -niminen näyttely. Tammikuuhun asti kestävässä näyttelyssä oli esillä pukuja ja asusteita museon omasta kokoelmasta vuosilta 1860-1980. 

Kokoelmaan vuosien kuluessa kertyneet juhla- ja arkipuvut, kengät, päähineet ja käsilaukut on pääosin saatu lahjoituksina paikkakuntalaisilta. Ne ovat siis kuuluneet nykyisille lohjalaisille tai heidän iso- tai isoisovanhemmilleen taikka muille sukulaisille. 

Pukunäyttelyssä minua viehätti eniten lukea lukuisia pikkutarinoita, joita oli liitetty esiteteksteihin ja joissa kerrottiin lyhyesti esillä olleen vaatteen tai asusteen historiasta: Kuka sitä oli käyttänyt, koska ja missä tilaisuudessa? Missä se oli valmistettu tai mistä ostettu? Kuka sen oli lahjoittanut? Sopivan lyhyitä ja arkisia tekstejä, joista meikämannekin kiinnostui.

Entisen pappilan kolmeen huoneeseen esille laitettu näyttely oli kiva ja sopiva sekoitus tyyliin ”jotain uutta ja jotain vanhaa”. Eli kivasti tuttua ja sopivasta tuntematonta. Jaksoin syventyä - ihastuakin :)

Esimerkki näyttelyn esiteteksteistä, jossa kerrotaan yllä olevassa kuvassa olevista vaatteista.

Musta hihaton leninki 1920-luvun lopulta on

kuulunut Sylvia Rautialle (os. Härmä, s. 1909). 

Ihana puku, joka kävisi 2020-luvullakin nuoremman mummin juhlamekoksi :)

Lohjalainen Ida Enroos (1856-1932) käytti tätä vihreänharmaata pukua vuonna 1875, 

kun hän avioitui Suittisen kylän Näppisen tilan isännän Henrik Stigellin (1835-1898) kanssa. 

Häät kestivät kolme päivää, joista ensimmäisenä eli vihkipäivänä morsian oli 

pukeutunut mustaan silkkipukuun ja toisena päivänä hän käytti kuvan vihertävää pukua.

Krinoliini oli vannealushame, jota säätyläisnaiset käyttivät 1800-luvun puolivälissä, 

ja joka levitti hameet kellomaisiksi.

Bertan perintöä museossa

Lohjan vanha pappila piharakennuksineen ja puutarhoineen on lyhyen kävelymatkan päässä Pyhän Laurin kirkolta. Käydessäni talvella tutustumassa tuohon lumoavaan lohjalaiseen kirkkoon (täällä) ajattelin että käyn samalla myös pappilan puolella, mutta sitten aikatauluni ei antanutkaan periksi. 

Perjantaina ajaessani Punavuoresta Salon mökille päätin korjata tilanteen. Poikkesin Lohjan kohdalla moottoritieltä ja pysähdyin tutustumaan museoksi muutettuun vanhaan pappilaan. 

Lohjan pappilan päärakennus on valmistunut 1863, ja siinä ehti asua kymmenen kirkkoherraa perheineen ennen kuin pappilan toiminta lopetettiin 1975. Pian tämän jälkeen vuonna 1978 pappilan alue vuokrattiin Lahden museolle, ja edelleen museo toimii näissä entisen pappilan rakennuksissa.

Museoalueella saattoi tutustua pappilan päärakennukseen, jossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä, sekä tilanhoitajan ja muonamiehen asuntoihin, joihin on kerätty 1800- ja 1900-lukujen sisustuskokonaisuuksia. Entisen apupapin asunnossa toimi kahvila ja navetan ylisillä oli nähtävillä lähistöllä olevasta Vaanilan kartanosta peräisin olevia hevosvaunuja. 

Pysäyttävää oli nähdä Lohjan seurakunnan vanhat ruumisvaunut, jollaisia en ole aiemmin nähnyt. Niillä on kuljetettu mm. keväällä 1907 ”sydänkohtaukseen” vain 17-vuotiaana kuollutta Vaanilan kartanon nuorta perijää Bertil Heitmannia (1890-1907). Bertil oli vuonna 1987 kartanon ostaneen Nuutajärven lasitehtaan (täällä) johtajistoon kuuluneen, kunnallisneuvos Karl Heitmannin (1832-1897) ja tämän vaimon, Turun tuomiorovastin Gustav Dahlbergin tyttären Berta Heitmannin (1863-1951) ainoa poika.

Nuoren Bertil Heitmannin isä oli kuollut jo kymmenen vuotta aikaisemmin. Vuonna 1897 Berta Heitmann oli 34-vuotias kahden pienen lapsen äiti, kun hänen 30 vuotta vanhempi miehensä ja Bertilin isä kuoli 65-vuotiaana. Leski jatkoi yksin vauraan Vaanilan kartanon johtamista. Tilan vaurautta kuvasi mm. se, että 1900-luvun alussa tilalta lähetettiin Viipurin maatalousmessuille viisi junavaunullista lehmiä ja hevosia sekä muuta näytteille asetettavaa. 

Kartanon hoidon lisäksi Bertha Heitmann osallistui aktiivisesti Lohjan seudun lukuisiin kunnallisiin luottamus- ja harrastetoimiin. Vuonna 1911 perustetun Lohjan museon ensimmäinen ”toimitila” oli lasiovinen kaappi, jonka kartanon Bertha-emäntä oli lahjoittanut. Alkuun kaappi museoesineineen sijoitettiin Lohjan kirkon asehuoneeseen, koska tämä oli aikoinaan Lohjan paloturvallisin paikka :)

Muun kiinnostavan lisäksi pappilan museoalueella oli iso puutarha, jonne oli istutettu erilaisia vanhoja perennoja nimikyltteineen. Harmikseni puutarha jäi minulta suurelta osin kiertämättä, sillä sade ajoi mummin sisätiloihin. 

Mukava ja sopivan kokoinen museokokonaisuus, jossa esillä olevista esineistä oli kerrottu kiinnostavasti, mutta ihmisläheisesti. Nähtävää oli niin sisällä kuin ulkona - ja paremmalla säällä kahvia olisi voinut hörppiä puutarhan siimeksessä. 

Pappilan puutarhaa

Lohjan seurakunnan ruumisvaunut 1900-luvun alusta. 

Katolla näkyy pieni valkoinen puuristi, joka asetettiin paikoilleen vain silloin,

kun vaunuissa kuljetettiin vainajaa. 

Tilanhoitajan asunnon keittiötä 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta

Vasemmalla separaattori ja keskellä laatikko, jossa murrettiin sokeritopasta pienempiä palasia.

Kahvilassa kahvia tarjoiltiin Arabian perinteisistä Myrna-kahvikupeista - avecina toskakakkua. 

Luin tämän kahvilan seinälle kirjoitetun, Minna Canthin lausumaksi laitetun lauseen seuraavasti: 

…kaikki juominen yksin, vedenkin, on haitallista…

Vasta kotona äkkäsin, että ensimmäinen pilkku olikin eri paikassa:

…kaikki juominen, yksin vedenkin, on haitallista…

Apupapin asunto on 1780-luvulta ja siinä on toiminut museon kahvila vuodesta 1987. 

Viikonloppua mökillä

Lämpöä, sumua, aurinkoa ja rankkaa sadetta. Pimeä tulee jo ennen kuin ehtii nukkumaan ja herätessä aamuyöllä pissalle on edelleen tosi pimeää. Ja hipsiessä aamulla päätalolle kaste kastelee crocsit. Loppukesä on taittumassa syksyyn. 

Metsässä on edelleen paljon mustikoita - keräämättä - ja tatteja, jotka ovat alkaneet nousta kantarellien rinnalle. Yllättäviä hämähäkin verkkoja ja vahvan lilan värisiä lehtiä. Ja paljon raikasta ja kosteaa ilmaa.

Sytytettiin Ukin kanssa ensimmäiset kynttilät sitten viime talven. Ne aseteltiin jo Itä-Helsingin kodissa olleisiin (täällä ja täällä) rauta-lampetteihin, jotka vuosikymmeniä sitten on ostettu käsityösepältä Helsingin kauppatorilta. Rakkaat ja kauniit ovat edelleen.

Ja syötiin rapuja, joista en voi olla pitämättä. Loppukesän rituaali, johon liittyy paljon ihania muistoja. Pöydässä oli viime viikolla Ullanlinnan antiikkikaupasta Fasaanista ostamani muoviset tabletit ja iki-ihanat ravun kuvin koristellut pellavaiset ruokaliinat. 

Syksyä kohti mennään. Tosin eläkeläisen elämässä vuoden ajat eivät enää tuo merkittävästi muutoksia.

Kiistelty patsas

Olen vuosikymmenien aikana kävellyt kymmeniä kertoja Pohjoisella ja Eteläisellä Hesperiankaduilla ja niiden väliin jäävässä puistossa, joka on nimetty Hesperian esplanadiksi. Tämä osin upeiden hevoskastanjoiden reunustama pitkulainen puisto alkaa Mannerheimintieltä ja päättyy Taivallahteen, ja erottaa Etu-Töölön Taka-Töölöstä. 

En ole aiemmin huomannut - tai ainakaan kiinnittänyt kummemmin huomiota - puiston Mannerheimintien päässä olevaa, lehtevien puiden piilottamaa muistomerkkiä. Tämä kulmikkaasti taiteltuista paksuista pronssipalkeista tehty teos on kuvanveistäjä Veikko Myllerin (s.1951) suunnittelema presidentti Risto Rytin (1889-1956) muistomerkki, joka paljastettiin vuonna 1994. 

Jo ennen valmistumistaan teos herätti vilkasta keskustelua ja paljon vastustusta. Ei-esittävää muistomerkkiä pidettiin jopa sopimattomana presidentille, koska se ei herättäisi kansalaisissa riittävästi kunnioitusta. Kaupunginhallituksen äänestyksien ja erilaisten adressien jälkeen Myllerin pronssiteos kuitenkin toteutettiin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Ja hyvä näin. 

Teos koostuu kahdesta osasta ja kokonaisuudessaan se on kuusi metriä korkea ja kolmetoista metriä pitkä. Niin muistomerkin jyrkät käännökset ja särmäkkyys kuin sen nimi Vastuun vuodet kuvaa mielestäni hyvin Risto Rytin traagista elämää ensin sota-ajan pääministerinä ja presidenttinä ja sodan jälkeen vankilassa sotasyylliseksi tuomittuna. Tykkään myös siitä, että muistomerkissä ei ole jalustaa, vaan pronssipalkit ikäänkuin jatkuvat tukea hakien maan alle. 

Myöhemmin Risto Ryti on saanut myös kaivatun näköispatsaan. Porissa - Rytin koulukaupungissa - paljastettiin 2009 presidentin rintakuva, jonka on tehnyt varsinaissuomalainen kuvanveistäjä Sofia Saari (s.1976). 

Joten kaikille löytyy haluamansa. Minä tykkäsin Veikko Myllerin Vastuun vuosista.

Visiitti Vanhainkodissa

Toisen Oulu-yöni vietin entisessä vanhainkodissa, joka vuodesta 2018 asti on toiminut De Gamlas Hem -nimisenä hotellina. Rakennuksen suunnitteli aikoinaan arkkitehti Victor Sucksdorff (1866-1952) ruotsinkielisten naisten vanhainkodiksi. Se valmistui 1906, jolloin tämä helsinkiläinen Sucksdorff toimi joitakin vuosia Oulun lääninarkkitehtina. 

Yksityisenä vanhainkotina rakennus oli vuoteen 1982, minkä jälkeen se siirtyi Oulun kaupungin omistukseen, kunnes kaupunki vuonna 2017 myi kiinteistön kolmelle oululaiselle yrittäjäkaverukselle. Nämä kunnostivat suojellun rakennuksen hotelli/ravintolaksi. Hotellissa on 17 majoitushuonetta, jotka ovat edelleen samoilla paikoilla ja saman kokoisia kuin alkuperäisessä vanhainkodissa. 

Hotellin eteisaula iltapäivätee-tarjoiluineen oli kodikas ja kutsuva. Sen sijaan aamiaishuoneen takana ollut huoneeni oli aika sterili. Huoneessa oli kaksi ikkunaa, joista  toisen mustat rullaverhot olivat epäkunnossa eikä niitä saanut ylös, joten huone oli jo iltapäivällä aika synkkä.

Myös aamiaishuone oli yllättävän kolkko. Ja makuuni liian riisuttu, vaikka olen minimalismin ystävä. Ehkä aamiaispettymystäni voimisti se, että tiedustellessani respasta päivän sanomalehteä, työntekijälle tuntui oma kännykkä olevan aamutuimaan tärkeämpi kuin minun lehden kaipuuni. Pienet asiat merkitsevät viihtyvyydelle yllättävän paljon - etenkin yksin matkustavalle.

De Gamlas Hem toi mieleen Tampereen hotelli Lillanin, jossa yövyin huhtikuussa 2022 ja tykkäsin (täällä). Lillanhan oli myös aiemmin ollut eräänlainen vanhainkoti, joten ehkä sen takia odotukseni myös Oulun hotellista olivat korkealla, ja pettymykseni sitäkin suurempi. Tampereen Lillan vei pisteet kotiin - ehdottomasti. Samoin kuin edellisen yön TurusenSaha (täällä) - huolimatta vaatimattomuudestaan - tai ehkä juuri siksi :) 

De Gamlas Hem -hotellissa oli iso terassi, joka pilvisen sään takia jäi minulta kokeilematta. Ehkä terassilla nautittu kuohari alkuillasta tai aamiainen ulkona aamuauringossa olisi petrannut pisteitäni. Ehkä…

Sisääntuloaulan seinällä oli suurennettu valokuva entisestä vanhainkodista vuodelta 1919.

Yö Punaisessa huoneessa

Ensimmäisen Oulu-yöni majoituin TurusenSaha-nimisessä majatalossa. TurusenSahalla ei ole eikä ole ollut sahaa, kuten alkuun luulin. Majatalossa häärää kuitenkin emäntä, jonka nimi on Leena Saha ja isäntä nimeltään Pekka Turunen. Ja eikö olekin täysin luontevaa, että heidän kymmenisen vuotta sitten yhdessä perustamansa majatalon nimeksi tuli TurusenSaha - yhteen kirjoitettuna :)

Viehättävä, siisti ja kodikas TurusenSaha on Pikisaaressa, joka on pieni saari Oulujoen suistossa keskellä kaupunkia - lähes vastapäätä kaupunginteatteria. Pikisaaren nimi juontuu saarella 1600-1800 -luvuilla toimineesta pikiruukista eli ruukista, jossa tervaa keittämällä valmistettiin pikeä. Ja pikeähän tarvittiin merenkulussa ympäri maailmaa - lukuisten puisten kauppa- ja sotalaivojen tiivistämiseen. 

Pienellä Pikisaarella on säilynyt poikkeuksellisen paljon yli sata vuotta vanhoja puutaloja, joissa edelleen asuu mm. käsityöläisiä ja taiteilijoita. Tämä kaikki jäi minulta tällä kertaa näkemättä, kun keskityin seurusteluun ja juhlimiseen. Harmi. Silti en olisi vaihtanut vanhojen opiskelukavereiden tapaamista vanhojen talojen tutkimiseen, vaikka kuinka olisi kiinnostanut :)

Jääpähän Ouluun vetovoimaa :) Outo murrekin alkoi taas tuntua oudon tutulta. Pelekääkkönää…

Punainen huone parvekkeineen on 1-3 hengelle

Emännän kattama aamiainen, ja oikealla ovi Punaiseen huoneeseeni :)

Näin kirkon, en muuta

Olin Oulussa perjantai-iltapäivästä sunnuntaiaamuun eli yhden kokonaisen päivän, kaksi pitkää iltaa ja kaksi yötä. Viikonlopun kurssitapaamisen (täällä) ohjelmassa oli kaksi iltajuhlaa ja välipäivänä esitelmiä ja sairaalakierrosta, joten kasvanut ja modernisoitunut kaupunki jäi minulta lähes näkemättä. Oikeastaan näin vain kaksi juhlapaikkaa eli TurusenSahan juhlatilan ja Rauhalan tilausravintolan sekä kaksi yöpymispaikkaa eli TurusenSaha -majatalon ja De Gamlas Hem -hotellin. 

Ainoa ”nähtävyys” reissulla oli Oulun tuomiokirkko, jossa poikkesin lauantaina alkuillasta kävellessäni juhlatamineissa majapaikastani ravintola Rauhalaan Ainolan puiston viereen. Kirkon ovi Kirkkokadulle oli auki, joten pitihän minun pistäytyä sisällä. 

Kirkko oli kaunis ja levollinen. Minua viehätti rakennuksen symmetrinen ristin muoto, keskiosan vaalea kupolikatto ja parikymmentä korkeaa ristikkoikkunaa, joista alkuillan valo piirtyi kauniisti kirkon sisätiloihin. Kaiken kukkuraksi useimmat ikkunoista oli koristeltu lasimaalauksilla, mikä värjäsi ikkunoiden läpi siivilöityneen valon sateenkaaren väreillä. Taiainomaista ja maagista :)

Oulun kivikirkko rakennettiin samalla paikalla pari sataa vuotta olleen puukirkon tilalle ja otettiin käyttöön 1777. Kirkko paloi pahasti Oulun suurpalossa 1822. Kaikki sen puurakenteet tuhoutuivat, mutta irtaimisto saatiin lähes kokonaan pelastettua. Uusi kirkko rakennettiin nopeasti palosta säilyneiden paksujen kiviseinien päälle arkkitehti Carl Ludwig Engelin (1778-1840) suunnitelmien mukaan. Tämän jälkeen kirkkoa on remontoitu useasti, mutta Engelin kädenjälki näkyy rakennuksen ulkoasussa edelleen vahvana.

Alttarin viereisen ”papinoven” päällä oli yksi Suomen vanhimmista ”julkkismuotokuvista”. Vuodelta 1611 oleva maalaus kuvaa ruotsalaista kirjailijaa ja historioitsijaa Johannes Messeniusta (1580-1636) ja ilmeisesti se on hollantilais-ruotsalaisen Cornelius Arendtzin maalaama.

Rauhallisen kirkkohetken jälkeen oli mukava jatkaa matkaa tapaamaan entisiä opiskelukavereita Rauhalan ravintolaan. Löysin juhlista toisenkin ”kirkkobongarin”, joka kertoi pääkaupungissa käydessään pistäytyvänsä usein rauhoittumassa Helsingin tuomiokirkossa :) 

Osa seinämaalausten koristamista ristikkoikkunoista.

Oulun ja kirkon historiaa oli koottu seinälaattaan kirkon eteiseen.

Urkulehteri pääoven yläpuolella.

Tykästyin tähän urkuparven alla olleeseen seinävaatteeseen, 

jonka tekijää tai alkuperää en saanut selville.

Kirkon mittava, kolme vuotta kestävä julkisivuremontti alkoi keväällä 2023. 

Se vaikeutti rakennuksen valokuvaamista, ja kirkko liittyikin niihin blogini kirkkoihin, 

joiden valokuvaamisessa en ole onnistunut, kuten olisin toivonut :).

Entisiä opiskelijoita

Elokuussa 1973 yhteensä 121 lääketieteen ja 35 hammaslääketieteen opiskelijaa istuivat ensimmäistä päivää Oulun lääketieteellisen tiedekunnan anatomian laitoksen luentosalissa. Innokkaina ja uteliaina aloittamassa kuusivuotista opiskelua kohti lisensiaatin tutkintoa sekä lääkärin ja hammaslääkärin ammattia.

Viime lauantaina runsaat 70 eläkkeellä olevaa lääkäriä ja hammaslääkäriä istuivat samassa luentosalissa Oulussa kuuntelemassa (niiin nuorien) johtavien ylilääkäreiden esitelmiä Pohjois-Pohjanmaan Hyvinvointialueesta ja uuden yliopistosairaalan suunnittelusta ja rakentamisesta. Lähes puolet meistä 1970-luvun opiskelijoista oli päässyt paikalle. Viisikymmentä vuotta vanhempina, mutta edelleen innokkaina ja uteliaina. Osa meistä on vuosien saatossa kuollut, osa sairaana tai muuten estynyt ja osa vain jättäytynyt porukasta. 

Viimeksi tapasimme Oulussa elokuussa 2018, jolloin kirjoitin blogiini että olimme vanhentuneet, mikä oli tietty totta (täällä). Tällä kertaa - viisi vuotta myöhemmin - yllätyin, miten elämässä kiinni olevilta ja tyytyväisiltä elettyyn elämään paikalla olijat näyttivät ja kuulostivat. Toki useimmilla - ellei kaikilla - oli elämässään ollut myös raskaita kokemuksia ja vaikeitakin vastoinkäymisiä. Osa elämää sekin.

Kuvatessaan elämänsä huippuhetkiä moni luetteli entiseen tapaan liudan ammatillisia saavutuksia, mutta yhä useamman huippuhetket olivat ruuhkavuosista muuttuneet. Monet - etenkin miehet - halusivat kertoa kiitollisuudestaan vuosikymmeniä kestäneestä parisuhteesta - ja lastenlapsista. Yllättävän moni muisteli, että oli tavannut puolisonsa suositun opiskelijaravintola Reidarin tanssilattialla. Yksi jopa veisteli rakkauden syttyneen, kun he aamuyöllä konttasivat tanssiparin kanssa tuon legendaarisen yökerhon lattialla etsimässä pudonnutta ja silloin omaisuuksia maksanutta piilolinssiä :) 

Paljon kuulin myös tarinoita eläkepäivien ihanasta väljyydestä ja vapaudesta. Ja moni kertoi intohimoisesta harrastuksestaan. Huimasta tunteesta, kun ensi kerran ohjaa lentokonetta ja lentää yksin. Tai kun huiputtaa yli kolme tonnisen vuoren. Tai kun rakentaa itse merikelpoisen ja yöpymiseen tarkoitetun puuveneen. Tai kun kävelee toista kuukautta yli 800 kilometrin pyhiinvaellusreittiä.

Mutta myös eläkeläisarki on useille maistunut ja jopa koukuttanut. Yksi kuvasi huippuhetkekseen loppukesän aamuja, kun saa rauhassa uida usvan keskellä pariasteisessa järvessä. Yksi oli koukuttunut jokaviikkoisiin espanjan tunteihin. Toisen piti kesken aamiaisemme kaivaa esille tietokone, jotta hän pääsi ensimmäisten joukossa varaamaan pilateksen viikkotunnin syksyksi: ”Paikat loppuu aina ennen puolta päivää.” Mutta oli joukossa myös heitä, jotka vanhuuden vaivojen tai sairauden takia olivat joutuneet luopumaan vuosikymmeniä jatkuneesta intohimoharrastuksestaan. 

Ilokseni viikonloppuuni mahtui useita mieleen painuvia kohtaamisia. Ihanalta ja läheiseltä tuntui tavata Kari, joka vuosikymmeniä oli jättänyt väliin yhteiset tapaamisemme. Nyt hän oli päättänyt saapua - monen iloksi - ja viihtyi. Kivalta tuntui myös poskipusu, jonka itsellenikin yllätykseksi suikkasin nauravan Tapsan korvan juureen. Ihanaa oli kuunnella innostuneen Tertun kertomuksia Portugalin vaelluksilta. Hän sai minut lähes ylipuhuttua varaamaan lennon Portoon, josta noin 300 km rantareitti kulkee Espanjan puolelle kauniin Galician ”pääkaupunkiin”  Santiago de Compostelaan. Ja kun aamiaispöydässä Pekka kehui tilaamaansa uutta, erikoisvarusteista sähköpyöräänsä, niin minä olin lähellä langeta siihenkin :)

Kirstin kanssa innostuimme juttelemaan Turusta, joka meille kummallekin on viime vuosina tullut tutuksi tytärtemme kautta. Kirstin tytär on perheineen muuttanut Raisioon ja minun Opiskelijatyttöhän asuu kolmatta vuotta Merimaskussa. Ja Oskun kanssa muistelimme - taas kerran - hänen ja Kalevan vierailua vanhempieni kotona Helsingissä. Kaksi krapulaista, mutta iloista opiskelijapoikaa Äitimuorin sunnuntaipaistin ja isäni tiukkojen kysymysten äärellä.

Ja monta muuta mukavaa muistelua tuntemattomaksi muuttuneessa Oulussa. Kurssitapaaminen oli kuin lapsuuden jouluaatto, jolloin lyhyessä ja latautuneessa illassa tapahtuu paljon intensiivistä. Ja yhtäkkiä kaikki on ohi. 

Jäin kaipaamaan Siimaa, Marrua ja Kalevaa, joilla kaikilla oli omat syynsä poissaoloon. Lauantaina kuuntelimme porukalla Kalevan toivomuksesta Eino Leinon Elegian Vesa-Matti Loirin laulamana. 

Enkä välttynyt kyyneliltä. Terkkuja nuoruuden ystävälleni Kalevalle :)

Kahvilla Kakolassa

Palatessani Merimaskusta Taattisten tilalta pysähdyin kahville Turkuun Kakolanmäelle. Olin äkännyt mäellä olevan mukavan näköisen kahvilan, kun kesäkuussa yövyimme porukalla hotelli Kakolassa (täällä). Silloin Kakolan Kruunu -niminen piha-alue kahviloineen oli suljettu, mutta pistin paikan mieleeni :) 

Tällä kertaa ohitin Turkua keskipäivällä, jolloin tämä - ilmeisesti vain kesäisin toimiva - Cafe Kakola oli auki. Kahvilaa pitää Pia-Liisa Sankari, joka - vankilatoiminnan loputtua vuonna 2007 - osti miehensä näyttelijä ja ohjaaja Heikki Sankarin kanssa vuonna 1879 valmistuneen vankilanjohtajan asunnon pihapiireineen. 

Siitä lähtien pariskunta on kunnostanut huonoon kuntoon päästettyä rakennusta ja sen ympäristöä. Nykyään kaksikerroksisen, mukavan sokkeloisen talon alakerrassa on (kesä)kahvila ja pihan toisella puolella olevassa, entisessä hevostallissa on yksityinen museo. 

Ymmärtääkseni juuri Heikki Sankari on tehnyt ison työn kerätessään vanhoja esineitä ja valokuvia Kakolan vankilan arjesta ja sen vankien elämästä. Kakolasta, jossa parhaimmillaan oli lähes 1500 vankia ja joka toimi vankilana noin 150 vuotta aina vuoteen 2007 asti. Kuritushuonevankien valokuvat ovat harvinaista nähtävää, sillä vankien valokuvaaminen oli kiellettyä. Kuvat ovat pääosin 1900-luvun alusta ja ne on ottanut vankilassa vuosia työskennellyt pastori ja innokas valokuvaaja Johan Ellilä (1871-1932).

Kahvila isoine pihoineen oli kiva, ja museo yllättävänkin mielenkiintoinen pikkutarkkoine tietoineen. Kiva kombo kesäpäivään, eikä haitannut vaikka museossa ei museokortti käynytkään :)

Entisen pitkäaikaisen (1948-1983) vartijan Armas Lehtisen koppalakki ja manteli, jotka hän vielä eläessään lahjoitti Kakolanmäen vankimuseoon: ”Palautan nämä takaisin kotiin.”

Pavel Jänis -niminen kuritushuonevanki kotiutettiin 1913 yllä olevan keskustelukokouksen lausunnon jälkeen hänen kärsittyään runsaan kolmen vuoden tuomion:  

”Salmin pitäjästä kotoisin oleva vangittu Pavel Jänis, jonka Viipurin Hovioikeus kuluneen maaliskuun 14. päivänä antamallaan päätöksellä on tuominnut pahoinpitelystä kuoleman seurauksella y.m. kolmen vuoden kuuden kuukauden ja viidentoista päivän kuritushuoneeseen passitetaan, päätökseen tyydyttyänsä, jalkaraudoilla varustettuna rautateitse vakinaisessa vankivaunussa Turun kuritushuoneeseen rangaistustansa kärsimään. ”

Vankimuseo toimii entisessä vankilanjohtajan hevostallissa. Edessä kahvilan ulkopöytiä.

Taattisten taata

Kille-Kingi lempipaikallaan :)

Kompastuskiviä

Olen noin vuoden päivät käynyt pari kertaa viikossa aamukävelyllä ystäväni Helun kanssa. Ja Muru mukana tietty :) Helu asuu lähellä, pirauttaa minulle niinä aamuina kun hänelle sopii, ja liittyy seuraamme. 

Pari viikkoa sitten, kun kävellimme tuttua reittiä Punavuori-Eira-Ullanlinna -alueella, Helu pysäytti minut Korkeavuorenkadulla ja kehotti katsomaan maahan. Maassa oli pieni muistolaatta, johon oli kirjoitettu: 

Tässä asui

Hans Korn

s.1919 Bielitz

Pakeni Suomeen

Luovutettiin Gestapolle

6.11.1942

Vietiin Auschwitziin 1943

Murhattiin 

Helu kertoi lukeneensa Hesarista jutun muistolaatoista, joita on valettu kadulle natsi-Saksan vainoamien ja murhaamien juutalaisten muistoksi heidän viimeisten kotitalojensa eteen. Kyseessä on saksalaisen taiteilijan Gunter Demnigin (s.1947) vuonna 1992 aloittama ”Stolperstein (suom. Kompastuskivet) -niminen taideprojekti. Nykyään näitä messinkilaattoja löytyy yli 75 000 kappaletta ainakin 30 kaupungista Euroopassa. 

Suomeen ensimmäiset laatat valettiin Munkkiniemen puistotielle vuonna 2018 tänne pakolaisiksi tulleen ja sittemmin Gestapolle luovutetun Kollmanin kolmihenkisen perheen muistoksi. Perheen Janka-äiti ja 1,5-vuotias Franz Olof -poika kuolivat 1943 Auschwitzin keskitysleirillä. Perheen Georg-isä oli ainoa tällöin karkotetuista juutalaisista, joka selvisi hengissä holokaustista. Hän kuoli Israelissa vasta vuonna 1992. 

Kaikille kahdeksalle Suomesta marraskuussa 1942 karkotetulle juutalaiselle on nyt valettu samanlainen muistolaatta. Korkeavuorenkadun ja Munkkiniemen puistotien lisäksi laattoja löytyy Helsingin Hakaniemestä ja hotelli Tornin edestä Yrjönkadulta sekä Turusta Vartiovuorenkadulta, jonne messinkilaatta asennettiin vuonna 2022. 

Toisen maailman sodan tuhoamisleireillä murhattiin yli kolme miljoonaa juutalaista, minkä lisäksi toiset kolme miljoonaa tapettiin getoissa taikka näännytettiin nälkään tai pakkotyöhön. Yhteensä yli kuusi miljoona ihmistä eli enemmän kuin Suomessa asuu ihmisiä vuonna 2023. 

Aina hämmentyy, kun jää ajattelemaan että tämä tapahtui Suomessa ja Euroopassa vanhempiemme ja isovanhempiemme elinaikana. Vain kymmenen vuotta ennen syntymääni…

Henrikin tarina elää

Lähes 900 vuotta sitten vuonna 1156 talonpoika Lallin kerrotaan tappaneen kirveellä piispa Henrikin Varsinais-Suomessa Köyliönjärven jäällä. Lalli oli raivostunut, koska vieraillessaan Lallin talossa piispa ei ollut maksanut muonituksesta joka piispalle talossa oli tarjoiltu. 

Tämä talonpoika Lallin ja piispa Henrikin tarina on tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle. Tosin kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilän ja historioitsija Liisa Suvikummun Pyhimyksiä ja paanukattoja -kirjan mukaan ei ole varmaa, onko kumpikaan mies edes elänyt, murhasta puhumattakaan (täällä). 

Totta tai ei, Lalli ja Henrik elävät edelleen vahvana niin kansanperinteessä kuin kirkon piirissä. Pyhä Henrik on yksi tärkeimmistä keskiaikaisista pyhimyksistä Suomessa ja meidän ainoa ”kotosyntyinen” pyhimys. Henrikin suosiosta kertoo mm. se, että häntä kuvaavia veistoksia ja kalkkimaalauksia on säilynyt yli 30 suomalaisessa keskiaikaisessa kirkossa. Suosiosta huolimatta Pyhälle Henrikille on omistettu vain kolme kirkkoa - Turun tuomiokirkon lisäksi Pyhtään ja Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkot. 

Heinäkuisen kirkkokierrokseni (täällä) kolmas kirkko oli juuri Pyhän Henrikin kirkko Nousiaisissa, jossa emämaa Ruotsin puolelta Suomeen tulleen piispa Henrikin uskotaan - legendan mukaan - eläneen ja tulleen myös haudatuksi. Komea holvikattoinen kirkko, jossa ensimmäisenä kiinnitin huomioni korkeaan kattoon, poikkeavan syvään kuoriosaan ja outoihin tiilirakenteisiin pylväisiin. Keskiajalla käsin valmistetut tiilet olivat arvokkaita, joten niitä käytettiin yleensä vain koristeena.

Rakenteiden jälkeen huomioni kiinnittyi kirkon sivuseinällä olevaan puuveistokseen, jossa tympeän näköinen piispa Henrik talloi kääpiökokoista Lallia jalkoihinsa - Pyhimyksen tappo kostautui talonpojalle. Isokokoinen veistos oli 1400-luvun alkupuolelta, ja toinen kirkon vanhoista arvoesineistä.

Toinen ja edellistä upeampi arvoesine oli kuoriosan edessä oleva painava kiviarkku, jota kutsutaan Pyhän Henrikin sarkofagiksi. Sen lahjoitti kirkolle katolinen piispa Mauno II Tavast 1400-luvun alussa, jolloin jopa pyhimystarun mukaan Henrikin luut tai niiden jäännökset oli jo siirretty Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon. Luin netistä, että kirkossa oleva arkku olisi enemmin kenofagi eli muistoarkku, sillä sarkofagiksi kutsutaan arkkua, jossa säilytetään vainajan ruumista, ja tyhjää arkkua kenofagiksi.

Olkoon sarkofagi tai kenofagi - tummasta kalkkikivestä valmistettu ja äärettömän taidokkaasti koristeltu valtava arkku oli upeaa katseltavaa. Se oli päällystetty kallisarvoisilla messinkilaatoilla, joihin yli 600 vuotta sitten oli sarjakuvamaisen tarkasti kaiverrettu kuvia piispa Henrikin elämästä ja ihmeteoista. 

Kaikkinensa mielenkiintoinen kirkko, jota katsomaan tullaan kuulemma pitkänkin matkan takaa. Pyhän Henrikin kirkko muistoarkkuineen on edelleen suosittu pyhiinvaelluspaikka, etenkin katolisen uskon piirissä.  

Vanha puuveistos piispa Henrikistä murhamies Lalli jaloissaan.

Sama tarina Henrikistä ja Lallista toistui upean muistoarkun messinkikaiverruksissa.

Harvat, 1400-luvulla maalatut seinämaalaukset entisöitiin esille kalkkimaalin alta 1930-luvulla.