Mummin kanssa

Jos teemme Dortsu-koiran kanssa pitkiä päivälenkkejä (täällä), 

niin ehdimme me yhdessä myös rentoutua. Vilu-mummi on kääriytynyt peiton alle :)

Kristus kirkossa

Jurmosta (täällä) palatessamme kävin ihailemassa Paraisten kivikirkkoa sekä sisältä että ulkoa. Ukki kävi sillä välin mieluummin :) lähistöllä olevassa tutussa Jordkällaren-juustokaupassa (täällä).

Paraisten harmaakivikirkko on rakennettu 1380-luvulla, vaikka varmoja tietoja kirkon rakennusvaiheista ei ole säilynyt. Lopulliseen loistoonsa kirkko valmistui vasta sata vuotta myöhemmin, jolloin Pietari Henrikinpojan (Petrus Henriksson) oppipojat saivat valmiiksi kirkon upeat holvi- ja seinämaalaukset.

Kirkko on komea ja vaikuttava, kuten useimmat Suomessa säilyneet keskiaikaiset harmaakivikirkot, joita on jäljellä 70 kappaletta. Komeisiin kattoholveihin ihastun aina - ne lienevät minun heikko kohtani kirkoissa :) 

Paraisten kirkossa tykästyin erityisesti oikean sivulaivan etuseinään maalattuun puolitoista metriseen krusifiksiin, joka on 1400-luvulta Pohjois-Saksasta. Tosin sen alkuperäisiä värit eivät ole tiedossa, sillä nykyinen väritys on peräisin 1700-luvun lopulta. Puisen Kristus-hahmon luonnollisuus ja ”lempeys” tuntui läheiseltä ja lohduttavalta, ei yhtään mahtipontiselta ja vaativalta.

Minulta jäi näkemättä kirkon ulkona sen itäpuolella oleva, arkkitehti Erik Bryggmanin (1891-1955) piirtämä siunauskappeli. Vasta kotona luin netistä, että tämä 1930 valmistunut kappeli on yksi vaikuttavimpia esifunktionaalisia rakennuksia Suomessa. Onneksi Paraisilla tulee poikettua aika ajoin, kun reissaan ahkerasti väliä Oma koti - Ukin mökki - Tyttärien Tila. 

Eli Paraisilla tavataan :) Tai ainakin kirkon siunauskappelissa…

Pikkutarkkoja ja hyvin säilyneitä/restauroituja holvimaalauksia.

Puinen krusifiksi 1400-luvulta.

Dortsun kanssa

Tyttärien Tilalla yksi hommistani on tällä kertaa Dora-koiran eli Dortsun ulkoiluttaminen. Koiran emäntä - Opiskelijatyttö - on lyhyellä ulkomaanmatkalla, ja Tilan toisella emännällä - Lontoontytöllä - on omat hommansa.

Dortsu on neljäs koira, johon olen saanut tutustua. Vasta nyt alan ymmärtää, millaisia yksilöitä koirat todella ovat. Jokainen koira toimii ja käyttäytyy omista lähtökohdistaan, kuten me ihmisetkin. Ja vaativat omanlaistaan kohtelua ja huomioimista.

Ensimmäinen perheemme ”oma” koira oli walesinspringerspanieli Osku, jonka Opiskelijatyttö sai 12-vuotiaana. Tyttö todella - yllätyksekseni ja ilokseni - kasvatti, ulkoilutti ja hoiti koiran täysin omatoimisesti, joten silloin en vielä oikeasti oppinut koiria tuntemaan. Seuraava koira perheessämme oli espanjanvesikoira, nyt 15-vuotias Chloe-vanhus, joka hankittiin joitakin vuosia Oskun kuoleman jälkeen. Myös Chloe oli Opiskelijatytön ikioma koira, kunnes korona-aikana se muutti pysyvästi Ukin luokse mökille. 

Kolmas koira, johon tutustuin, oli kääpiösnautseri Muru - nykyään 8-vuotias lemmikkini ja lellikkini. Muru oli ensimmäinen todella yksin minun koira :) Koira, jonka kanssa eläessäni olen vasta oikeasti alkanut ymmärtää koiraa ja koiria. 

Dortsu - neljäs koira - on keskikokoinen sekarotuinen narttukoira, jonka Opiskelijatyttö hankki vuosi sitten ns. resque-koirana Kreikasta. Dortsu on utelias, energinen, ystävällinen, omatahtoinen ja voimakas koira, joka tutustuu mielellään uusiin eläimiin ja ihmisiin. Se viihtyy ulkona ja tarvitsee tosi paljon liikuntaa. Ulkona Dortsu haukkuu vähän, mutta sisällä se saattaa hermostua ulkoa kuuluvista pienistäkin äänistä ja innostuu haukkumaan, kun ei pysty näkemään äänen aiheuttajaa.

Aamuisin teen Tilalla Dortsun kanssa noin kaksi tuntia kestävän lenkin. Saman 6-7 km pituisen kävelyn, mikä sopii meille molemmille. Koko matka rauhallista hiekkatietä, jossa liikkuu vähän ihmisiä ja autoja. Lenkin alkuosa seuraa meren rantaa, keskiosa kulkee metsän ja peltojen laitaa ja loppupuoli 2010-luvulla rakennettujen omakotitalojen vieritse. Eli kivaa vaihtelevaa maastoa ja ympäristöä niin koiralle kuin minulle.

Kävelen mahdollisimman paljon Dortsun rytmissä ja läsnäollen. Tutustumme yhdessä ympäristön ihmeisiin, kuten tänään löytyneeseen litistyneeseen sammakkoon :) Alkumatkasta Dortsu pysähtyy nuuskimaan jopa parin metrin välein - milloin maata, milloin ilmaa. Myös jokainen pieni äännähdys ympäristössä saa sen heti valppaaksi. Katukoirageenit selvästi aktivoituvat eri tavoin kuin kotikoira Murulla. 

Tuntuu, että olen lyhyessä ajassa voittanut Dortsun luottamuksen. Nautimme molemmat pitkistä yhteisistä lenkeistämme. Palattuamme Tilalle Dortsu lepää oikosenaan keittiön lattialla ja minä nautin jalkoja lepuutellen aamupäiväkahvista - pehmeän pullan kera. 

Sammakkoko :)

Suokävelyä

Tyttärien Tilalla on vajaa vuoden ikäinen sekarotuinen Dora-koira, joka tarvitsee joka päivä ainakin pari pitkää lenkkiä - ylimääräisen energian rauhoittamiseksi. Yleensä Opiskelijatyttö kävelee koiran kanssa aamuisin 6-7 kilometriä ja iltaisin 2-5 kilometriä. Nyt Tyttö on lomareissulla ja koira on Lontoontytön ja minun hoidossa. Kumpikaan meistä ei ole tottunut kymmenen kilometrin päivämarsseihin, joten lihakset ja nivelet joutuvat koville. Varsinkin kun Tilalla riittää myös piha- ja puutarhahommia (täällä). 

Onneksi tykkään kävelystä. Ja onneksi nivelrikkoinen lonkkani kestää nykyään (useimmiten) pitkiäkin lenkkejä. Ja onneksi on ollut ihania aurinkoisia kevätilmoja. Ja onneksi Merimaskun saaristoluonto on kaunista ja myös erilaista kuin tutut lenkkipolkuni Punavuoressa ja Salon mökillä. Joten mikäs on kävellessä :)

Lyhyemmän lenkin (täällä) varrella on pieni suo, jonka yli kävellään pitkospuita pitkin. Ehdottomasti reitin paras kohta - joka kerta erilainen, mutta aina lumoavan vangitseva. Suo ja sen kasvit näyttäytyvät erilaisina riippuen mm. vuoden ja vuorokauden ajasta sekä auringonvalon suunnasta ja määrästä. 

Väliin jompi kumpi tai molemmat Tilan kissoista lähtevät mukaamme lyhyemmälle lenkille. Viime kesänä myös Tilan vanha Kille-pässi kiersi väliin lenkkipolun kanssamme :) Talossa talon tapaan…

PS. Tietsissäni on joku häikkä, enkä pysty vastaamaan kommentteihinne. Kiitos kuitenkin kaikista, vastaan myöhemmin kun tilanne korjautuu :)

Kevättä Tilalla

Olen vaihteeksi joitakin päiviä Tyttärien Tilalla Merimaskussa. Keväthommia riittää - loputtomiin haravointia ja villiintyneiden versojen leikkaamista. Ja jouluvalojen purkamista ja lyhtyjen pakkaamista :) Puhumattakaan isommista korjaus- ja nikkarointihommista, jotka tosin jäävät Tyttärien ja apumiesten harteille.

Valtavasti pulleita pajuja, upean värisiä sammaleita ja kirkuvia kurkia. Kevät hivelee mieltä - täälläkin. 

Päät parasta

Michael Schilkin: Omakuva, 1930-luku

Parasta Designmuseon Kaiken kansan muotoilua -näyttelyssä (täällä) oli ehdottomasti pääsalin veistokset. Sanan mukaisesti salissa oli 40-50 monen kirjavaa pää- ja rintakuvaa. Kipsipäitä, keramiikkapäitä, posliinipäitä, pahvipäitä metrin korkuisten vaaleankeltaisten kartioiden päällä. Joukossa myös jokunen pienikokoinen kokovartalokuva, komea keramiikkavati ja puhutteleva eläinhahmo.

Rintakuvien tekijät olivat minulle osin tuntemattomia, osin kaiken kansan tuttuja, kuten Tapio Wirkkala. Useimmilta tekijöiltä esillä oli vain yksi veistos, mutta Michael Schilkinin (1900-1962) teoksia oli useampia. Venäjällä syntynyt keraamikko Schilkin asui koko aikuisikänsä Suomessa ja työskenteli vuodesta 1935 kuolemaansa asti Arabialla. Hän on tullut tunnetuksi etenkin pienikokoista eläinveistoksistaan, joita viime vuosina on ollut esillä mm. Espoon Emmassa ja Turun taidemuseossa.

Tykkäsin Michael Schilkinin töistä. Ja koko pääsali pääveistoksineen oli mieleeni. Tykkäsin kierrellä valoisassa ja avarassa salissa miettien näyttelyn tasa-arvoteemaa. Miten tekijät näkevät mallinsa ja miten he haluavat malleja kuvata? Entä mitä mallit haluavat näyttää itsestään tai miten haluaisivat tulla kuvatuksi?

Keskustelua on herättänyt mm. Michael Schilkinin afrikkalaisen naisen muotokuva 1940-luvulta. Designmuseon näyttelyssä teoksen nimi on Veistos, mutta Arabian teosluettelossa nimi oli aikoinaan Negress (Neekeritär). Museon nettisivuilla onkin (harvinainen) sisältövaroitus: Osa näyttelyn esineistä voi olla meidän ajastamme katsottuna loukkaavia. Läsnä on stereotyyppejä, rodullistamista ja eksotisointia.

Hesarin Timo-Erkki Heino yltyi yllättäviin kehuihin arvioidessaan Designmuseon Kaiken kansan muotoilua -näyttelyä (HS 23.4.22): ”Suuren salin uniikkiveistokset ovat ehkä kaunein näyttelykokemus, mitä pääkaupunkiseudulla on tulevana kesänä tarjolla.” Ja ollaan vasta huhtikuussa..

Ilmankos veistossali vetosi minuunkin :) Ehkä sinäkin tykästyt. 

Tapio Wirkkala: Ilmari Tapiovaara, 1935

Michael Schilkin: Veistos, 1940-luku

Michael Schilkin: Birger Kaipiainen, 1942

Designia kaikille

Designmuseossa Korkeavuorenkadulla avattiin pari viikkoa sitten Kaiken kansan muotoilua -niminen näyttely. Esillä on tuttuja klassikoita: Alvar Aallon (1898-1976) Artekille suunnittelemia Aalto-jakkaroita, Kaj Franckin (1911-1989) Arabialle suunnittelemia Kilta-astioita ja Annika Rimalan (1936-2014) Marimekolle suunnittelemia Tasaraita-paitoja. Tavoitteena kaunista, toimivaa, tasalaatuista ja edullista jokaiseen suomalaiseen kotiin…

Näyttely keskittyy tasa-arvoon - niin kuluttajien kuin suunnittelijoiden näkökulmasta. Näyttelyn esitteissä korostetaan, että käyttötuotteet on suunniteltu kuvitellulle ihanne- tai keskivertoihmiselle - valkoiselle, keskituloiselle, terveelle ja normikokoiselle (suomalaiselle) aikuiselle. Ja suunnittelijana on ollut useimmiten keskituloinen suomalainen mies. Joskin keittiökaappien, lasten huonekalujen, työvaatteiden ja mm. ryijyjen suunnittelu jätettiin lähes yksinomaa naispuolisille suunnittelijoille :):) 

Kun suunnittelijoina oli yhdessä työskentelevä ja saman koulutuksen saanut aviopari, yhdessä suunnitellut tuotteet merkittiin kuitenkin pääosin aviomiehen nimiin. Näin tapahtui myös merkkisuunnittelijoihimme kuuluvien Aino ja Alvar Aallon sekä Annikki ja Ilmari Tapiovaaran kohdalla. 

Alkuun vain katsoin esillä olevia tuttuja esineitä, enkä saanut kiinni näyttelyn tasa-arvoteemasta. Vasta keskittyessäni esiteteksteihin ja suuren näyttelysalin kovaäänisestä kuuluvaan Nimco Kulmiye Husseinin ja Kiia Bellisonin haastatteluun, aloin saada kiinni tasa-arvojuonesta. Antoi paljon ajateltavaa…

Nykyään suunnittelussa ja muussa elämässä tasa-arvoa yritetään onneksi huomioida monesta eri näkökulmasta. Minun sukupolvessani vanhat valtarakenteet ovat niin syvällä, että paljon tärkeää jää minulta usein huomaamatta, vaikka toivoisin olevani valppaampi. 

Designmuseossa jäin kaipaamaan esillä olleen upean ja yksilöllisen Talart Oy:n pyörätuolin suunnittelijoiden nimiä. Liekö pitkäkestoista ryhmätyötä…

Maiju Gebhard (1896-1986): Astiankuivauskaappi, Enso-Gutzeit Oy 1948.

Ilman kuivauskaappia en vieläkään pärjäisi, asrianpesukoneesta huolimatta :)

Maj Kuhlefelt (1931-2018) ja Pi Sarpaneva (1933-2019): Hektor-haalari, 1982-83.

Näyttää upealta - uskon, että toimii käytännössäkin. Käytännöllistä ja kaunista.

21.4. klo 7.00

Punavuoressa aamulla jo lähes 10 ˚C.

Lämpö tekee ihmeitä

Pyryä pakoon

Huhtikuun alun Tampereen reissulleni osui yksi kevään lumimyräköistä ja sen seurauksena vaikeakulkuiset ja liukkaat jalkakäytävät. Onneksi kaupungissa oli useampi kirkko, joihin menin aina väliin istumaan ja lepuuttamaan jalkojani. 

Yksi pakopaikoistani oli Aleksanterin kirkko Pyynikin kirkkopuistossa. Kirkko, joka nimettiin Venäjän keisari Aleksanteri II:n mukaan ja jonka peruskivi laskettiin maaliskuussa 1880 päivänä, jolloin 62-vuotias keisari oli ollut vallassa tasan 25 vuotta. Seuraavana keväänä keisari murhattiin - kahdeksan kuukautta ennen kuin kirkko vihittiin käyttöön joulukuussa 1881. Tällöin Venäjää ja Suomen suurruhtinaskuntaa hallitsi jo murhatun keisarin poika Aleksanteri III. 

Viidentoista vuoden kuluttua valmistumisesta arkkitehti Theodor Deckerin (1838-1899) suunnitteleman kirkon sisätilat maalattiin uudelleen, koska ne olivat rakennuksen lämmittämiseen käytettyjen kaminoiden savun pahasti mustaamat. Tämän maalaus- ja koristeremontin suunnittelivat arkkitehdit Lambert Petterson (1864-1938) ja Berbdt Blom (1868-1932). 

Pettersonin ja Blomin valitsemat kauniit värit ja pintakoristeet ehdittiin 1930-luvulla kertaalleen peittää, kunnes ne 1980 toteutetun mittavan remontin yhteydessä päätettiin palauttaa. Vuoden 1938 remontista säilytettiin ainoastaan kuvataiteilija Antti Salmenlinnan (1897-1968) suunnittelemat kuorikoristeet.

Kristuksen kirkastus -nimisen alttaritaulun maalasi 1883 taidemaalari Alexandra Frosterus-Såltin (1837-1916), joka oli 1800-luvun tuotteliain kirkkotaiteilija Suomessa. Tämä kolmen lapsen yksinhuoltaja on maalannut myös mm. Karjalohjan kirkon alttaritaulun (täällä).

Nautin luterilaisen vähäeleisestä kirkosta, jossa katse nauliutui heleän vaaleanpunaiseen kuoriosaan kauniine alttaritauluineen - Aleksanterin kirkon ehdoton vetonaula. Jalkojen lepuuttamisen jälkeen jaksoin ja halusin taas jatkaa tutustumistani lumipeitteiseen Manseen.

Sydämeni suli

Ensimmäiset kevätkukat sulattavat ja vievät aina ja edelleen sydämeni - kokonaan. 

Onneksi saan elää maassa, jossa kevät, kesä, syksy ja talvi näkyvät (vielä) voimalla luonnossa. 

Pelkään ajatella, onko näin vielä silloin kun Pikkupojat elävät vaarivuosiaan. Toivon…

Leposaaren eka hauta

Anna Kuosmanen haudattiin Kulosaareen 1925

Osallistuin viikko sitten WalkHelsingin järjestämälle opastetulle kävelykierrokselle Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa. Leposaari on ehdoton lempparini Helsingin hautausmaista (täällä). 

Leposaarella on erityinen paikka sydämessäni, sillä sinne on haudattu lähes 40 vuotta sitten (sic) kuollut isäni (täällä) ja pian sen jälkeen kuollut Alma-mummo. Ja monta tuttua koulukaveria ja opettajaa Kulosaaren yhteiskoulusta, ja kavereiden vanhempia. Tuntuu, että joka kerta kun kävelen hautausmaalla, huomaan jonkun uuden tutun nimen. Tutun ihmisen menneisyydestäni - ihmisen, joka on vasta äskettäin kuollut ja haudattu tai jonka hautaa en ole aiemmin vain huomannut.

Vuosien aikana olen lukenut netistä paljon Leposaaresta, enkä opastuskierroksella kuullut merkittävää uutta saaren historiasta enkö saarelle haudatuista suurmiehistä tai julkkiksista. Mutta sain tietää, että rouva Anna Kuosmanen, joka oli kuollut 52-vuotiaana hautausmaan vihkimistä seuraavana päivänä 9.11.1925, oli ensimmäinen Leposaareen haudattu vainaja.

Ilman opasta en olisi ehkä huomannut erään haudan päälle asetettua viehättävää pientä patsasta, jonka on veistänyt Kulosaaressa pitkiä aikoja asunut ja työskennellyt kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen (1894-1966). Enkä tykästynyt politiikan taustavaikuttaja ja kansatieteen professori Kustaa Vilkunan (1902-1980) - pitkäaikainen kulosaarelainen hänkin - hautapaikan yksinkertaisen tyylikkääseen rautaristiin.

Kyseinen sunnuntai oli varmaan huhtikuun kylmin. Jäätävä viima puhalsi mereltä pienen hautausmaan yli. Huolimatta toppatakista, lämpökerrastosta ja villapuseroista päätin kylmyyden takia jättää 1,5 tuntisen opaskierroksen kesken. 

Viima voitti tiedonhaluni. Mutta viima ei vaimentanut kiintymystäni Leposaareen :)

Väinö Aaltosen signeeraama pieni patsas

Kustaa Vilkunan konstailematon risti

Kaksi bistroa + ett kök

Bistro Henriks

Viivyin ja viihdyin Tampereella kaksi yötä (täällä). Kahden (herkullisen) hotelliaamiaisten lisäksi söin kaksi lounasta ja yhden kevyen päivällisen. Yksin, mutta nauttien. Se oli aika hyvin, koska aiemmin olen usein tuntenut itseni vähän orvoksi ollessani (harvoin) yksi ravintolassa. Mutta enää en näemmä tunne. Ehkä se on vanhuutta, ehkä jotain muuta…

Tulopäivänä nautin kevyen päivällisen - ennen Työväen Teatterin tanssiesitystä - teatterin läheisyydessä Satamakadulla Bistro Henriksissä. Pieni, viihtyisä paikka, josta tykkäsin. Tilasin alkuruokana listalla olleen mustajuurikeiton pääruoka-annoksena. Keitto oli maukasta, mutta viileää. Viileys unohtui, kun sain eteeni jälkkärin jossa oli suklaata, olutta ja vaniljaa. Yllättävä yhdistelmä, joka osottautui todelliseksi herkuksi :) Supertäyttävä annos, josta olisi riittänyt kolmelle :) Se oli kuitenkin niin hyvää, että en voinut jättää yhtään syömättä.

Tulopäivän lounaan söin majoituspaikassani hotelli Lillanissa (täällä), jonne saavuin puolen päivän jälkeen. Hotellin yhteydessä toimii pieni ravintola Kök, josta päivittäin kahdesta eteenpäin saa pientä suolaista ja viikonloppuisin myös laajempia menukokonaisuuksia. Olin tullessa nälissäni, joten emäntä löysi minulle ”tilausruokailijoilta” ylijäänyttä lohisalaattia, jonka nautin tervetulojuomaksi tarjoillun kuohuviinin kanssa :) Ensinäkemältä salaatti näytti sekalaiselta ja pelkäsin vähän pikkelsijuureksia, mutta yllättäen se oli erittäin maukasta. Kiitos joustavuudesta, Lillan!

Toisena päivänä söin lounaaksi ruokaisan salaatin Bistro Venlassa Kauppakadulla lähellä Keskustoria. Paikka oli viihtyisä ja salaattikin menetteli :) Illalla tyydyin hotellihuoneessa syömiini hedelmiin ja pähkinöihin…

Henriksiin toivon eksyväni vielä toiste, jolloin kokeilisin myös bistron pääruokia. Tosin pelkään että toiveeni ei toteudu, sillä Tampereella on muitakin kutsuvia ravintoloita :) 

Suklaata, olutta ja vaniljaa

Bistro Venla 

Ett kök i Lillan

Lillanin salaatti ja tervetulokuohari

Yö Palvelijatarkodissa

Puisen hotellin takana näkyy Viinikan kirkon torni 

Yövyin Tampereella ydinkeskustan ulkopuolella Viinikan puutaloalueella olevassa hotelli Lillanissa - yksityisessä ns. butik-hotellissa, jossa oli vain 11 huonetta. Erittäin kodikas ja viihtyisä yöpymispaikka, jossa miellyttävä ja leppeä ilmapiiri sekä henkilökohtainen ja huomioiva palvelu. 

Hotelli toimii hirsitalossa, joka rakennettiin 1928 Viinikan Palvelijatarkodiksi eli tamperelaisperheissä vuosikymmeniä työskennelleiden naispalvelijoiden vanhainkodiksi. Itse rakennuksen historia ulottuu tätäkin kauemmaksi, sillä aiemmin rakennus oli ollut Tampereen keskustassa Tyttökoulun voimistelutilana. 

Ihmettelen, miten yli sata vuotta sitten koulun voimistelurakennus on ollut näin iso, mutta tämä on ainoa tieto, jonka asiasta löysin. Ja sama tieto minulle kerrottiin myös hotellissa, kun kyselin rakennuksen historiasta.

Tampereen suomalainen tyttökoulu (voimistelutiloineen) toimi Pirkankadulla olleessa rakennuksessa vuosina 1886-1902, kunnes muutti arkkitehti Wivi Lönnin (1872-1966) suunnittelemaan uuteen kivirakennukseen Hämeenpuiston ja Satamakadun kulmaan. Vuonna 1928 teollisuusneuvos Kustaa Hiekka (1855-1937) osti tämän Pirkankadun tontin ja rakennutti siihen nykyisen Hiekan taidemuseon, jonka ylimmässä kerroksessa hän asui kuolemaansa asti.

Heikan ostaessa tontin sillä oli edelleen (ainakin) vanha voimistelurakennus, jonka Heikka lahjoitti Tampereen Naisyhdistykselle vanhainkodiksi sillä ehdolla, että se heti puretaan ja siirretään pois tontilta. Näin tehtiin. Hirsirakennus purettiin ja koottiin uudelleen Viinikkaan, jossa se toimi vanhainkotina 2000-luvulle asti.

Viisi vuotta sitten vanha puurakennus kunnostettiin hotelliksi ja Hotelli Lillan avasi ovensa. Pieni ja intiimi (tosin kallis) hotelli oli makuuni - mukavat huoneet, omistautunut henkilökunta, herkullinen aamiainen ja ihana ulkoterassi ja puutarha, jotka huhtikuussa odottelivat vielä lumikinosten sulamista :) 

Yhden hengen mini-huone

Respaa ja baaria

Sisäänkäynti

Sonckin ja Simbergin kirkko

Mennessäni viime viikolla Tampereen tuomiokirkkoon, lähes ainoa asia jonka kirkosta tiesin oli se, että sisältä löytyy Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli. Freskohan oli tärkein syy, miksi halusin vierailla juuri tässä kirkossa (täällä). 

Fresko oli hieno, mutta tykkäsin valtavasti koko kirkosta - kokonaisuudesta ja tunnelmasta (täällä). Ulkoa tämä Johanneksen kirkoksi alkuun nimetty rakennus muistuttaa paljon Kallion kirkkoa Helsingissä (täällä). Molemmat ovat muhkeita, 1900-luvun harmaakivikirkkoja ja arkkitehti Lars Sonckin (1870-1956) suunnittelemia. 

Tuomiokirkko valmistui 1907. Kirkon sisätilojen koristelun suunnitteli ja toteutti taidemaalari Hugo Simberg (1873-1919), alttaritaulun maalasi tämän läheinen ystävä kuvanveistäjä Magnus Enckell (1870-1925) ja ulko- ja sisätilojen ornamenttikoristeet suunnitteli arkkitehti Valter Jung (1879-1946). 

Ammattimiesten lopputulos on yhtenäinen, sopusointuinen ja kiinnostava. Aikanaan koristelut saivat paljonkin arvostelua: luurangon kuvia kirkon seinillä ja alastomia ihmisiä lehterin kaiteilla.

Kirkon lumo

Lumouduin, mykistyin ja liikutuin. Tampereen tuomiokirkko lumosi, mykisti ja liikutti minua. Sen koskettavat freskot, voimakkaat lasimaalaukset, kauniit kattoholvit lempeine väreineen ja yllättävät seinä- ja kaidemaalaukset vaikuttivat minuun kokonaisvaltaisesti ja voimakkaasti. Seisoin pitkään keskellä kirkkoa lähes liikkumatta vain katsellen ja kuunnellen. Ihaillen.

Olin kirkossa lähes ypöyksin. Ainoastaan yksi ulkomaalainen mies hiiviskeli hetken kirkkosalin sivuilla ja lehterillä näkymätön, mutta elävä urkuri soitti upeasti urkuja. Jumalainen puoli tuntinen. Sain tuntea kirkon lumon.

Yllättäen silmäni kostuivat. Kiitos hyvästä hetkestä.

Kirkkosalissa on Hugo Simbergin fresko Kuoleman puutarha (1906)

Lehterin päädyssä on Hugo Simbergin fresko Haavoittunut enkeli (1905-6) 

Maalaus kuin puutarha

Kutsun sinut kotiini (diptyykki), 2021 

Tykkäsin tosi paljon taidemaalari Anna Retulaisen (s.1969) Hiljaisuus-nimisestä näyttelystä, jossa oli esillä taiteilijan töitä vuosilta 2003-2021. Sara Hildenin taidemuseossa esillä olleet Retulaisen värikylläiset teokset sopivat enemmän kuin hyvin museon rosoisille betoniseinille ja isojen maisemaikkunoiden rinnalle. 

Ensi silmäyksellä Retulaisen taulut vaikuttivat kaikki samanlaisilta: sikin sokin läiskittyjä värejä isolla kankaalla. Vaeltaessani museossa ja katsellessani maalauksia ne alkoivat vähitellen elää kukin omaa elämäänsä silmissäni ja mielessäni. Ei kaikki, mutta useimmat. Tykkäsin tosi paljon mm. vanhimmista, ensimmäisen huoneen salaatti- ja punakaaliasetelmista vuosilta 2003 ja 2005 sekä viime vuonna maalatusta kaksiosaisesta (diptyykki) Kutsun sinut kotiini -nimisestä teoksesta.

Ulkona oli huhtikuisen epämääräinen sää - pilvistä, harmaata ja tihkuista räntäsadetta. Harmikseni en saanut ikuistettua valokuviin Retulaisen maalauksia sellaisina - valovoimaisina ja vaikuttavina - kuin ne paikan päällä näin ja koin. Ehkä tähän vaikutti se, että seinän kokoisista ikkunoista huolimatta huoneissa oli pilvisyyden ja sateen takia vähän luonnonvaloa. Toisaalta ikkunoista avautuva vielä uinuva ja hämärä luonto sopi jännästi isojen ja voimakkaiden taideteosten pariksi.

Sivuhuoneessa näytettiin elokuvaa, jossa Anna Retulainen kertoi maalaamiseen ja taiteen tekemiseen liittyvistä ajatuksistaan. Vajaat 20 minuuttia kestävän elokuvan oli käsikirjoittanut ja ohjannut Tina Caven. Puutarhatöiden lomassa Retulainen sanoi saavansa voimaa puutarhasta ja klassisesta musiikista. Ilman puutarhaa ja oopperaa hän ei voisi maalata - eikä elää. Monesti en taidenäyttelyissä jaksa keskittyä taiteilijasta kertovaan videoon, mutta Maalaus kuin puutarha -niminen lyhytelokuva oli niin kiehtova, että sitä en voinut jättää kesken.

Sanat ovat ehdottomia. Niiden sanoma on liian tarkka 

ja ne aina kertovat jostakin, takertuvat kiinni merkityksiin.

Maalaus ehdottaa. Se antaa mahdollisuuden tulkita, 

ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Värit ja muodot paljastavat olennaisen. Sen mikä jää piiloon, pidän itselläni.

Katsoja saa lukea maalauksia ja tulkita niitä itsensä ja oman taustansa ehdoilla.

En halua kirjoittaa enkä selittää.

Anna Retulainen, 2021

Annan ajatukset sanoista ja niiden rajoittuneisuudesta saavat minut mietteliääksi. Minulle sanat ajatusten ja tunteiden ilmaisijana sekä kommunikoinnin välineenä ovat aina olleet tärkeitä. Kuinka usein käytän esim. sanaa ”pitää”, vaikka sen sijaan voisin sanoa vaikkapa ”haluan” tai ”valitsen”. Joku voisi nimittää minua jopa pilkunnussijaksi. 

Annan sanat pistivät miettimään - ja hyvä näin. Unohdan liian usein, että sanojakin kukin meistä käyttää ja tulkitsee ”itsensä ja oman taustansa ehdoilla”.

Asetelma salaatti, 2003

Kirkko, 2014