Perunapitsan perässä

Mozzarellaa, friteerattua perunaa, tryffelisalsaa ja herkkutattia

Ihastuin toistakymmentä vuotta sitten Italiassa Napolin rannikon pikkukylän torilla vaatimattomaan, mutta herkulliseen perunapitsaan. Sen jälkeen olen yrittänyt metsästää tuota herkkuelämystä uudelleen. Ne harvat kerrat, kun olen sen jälkeen törmännyt perunapitsaan, ovat olleet järjestäin pettymyksiä. 

Jatkan kuitenkin etsimistä. Tai ehkä pitäisi matkustaa johonkin Napolin rannikon pikkukylistä - kyseisen kylän nimestä tai tarkasta paikasta ei ole enää muistikuvaa. Ei turha haave, sillä muutenkin ko rannikko kiinnostaa.

Turun kauppahallissa on Pizzeria 450˚, jossa paistetaan napolilaisia pitsoja. Siellä en ole käynyt, mutta kehuttu pizzeria on avannut täksi kesäksi sivubutiikin Naantalin satamaan. Joten pitihän minun käydä tarkistamassa, josko sen ruokalistalta löytyisi perunapitsaa. Ja olihan siellä valkoinen Tartuffo-niminen pitsa, jossa herkkutattien ja tryffelisalsan lisäksi oli friteerattuja perunaviipaleita. 

Mutta en tykännyt. Pitsassa maistui vahvasti tryffeli ja herkkutatti, ja perunat olivat vain lisukkeina. Mutta pitsan pohja oli hyvä ja ehdottomasti minun makuuni. Onneksi Ukin italialaista Mortadella-leikkelettä ja paahdettuja pistaasipähkinöitä sisältävä pitsa oli nappivalinta ja sitä riitti minullekin.

Pitsapaikan yksinkertainen jälkkäri - Affogato eli jäskiä ja espressoa - oli taivaallista. Eli Pizzeria 450˚:seen palataan :)

Mozzarellaa, Mortadellaa, paahdettua pistaasipähkinää, mustapippuria

Kylmää vaniljajäätelöä ja kuumaa espressoa

Tuleva Jussin juhlinta näkyi myös Pizzeria 450˚:n ovella.

Yö Naantalissa

Valoisa aamiaishuone

Aurinkokaupungissa kävelyn (täällä) jälkeen päätin yöpyä kaupungissa ja varasin huoneen ihanasta, pienestä Bridget Inn -nimisestä hotellista, jota olen väliin ohikulkiessa katsastellut. Hyvä valinta - sisällä oli kodikasta, rauhallista ja siistiä. Ja hyvä buffetaamiainen tarjoiltiin ensimmäisen kerroksen valoisassa salissa, ja plussana se että aamiaista oli mahdollista nauttia myös tilavalla ulkoterassilla. 

Tämä vanhassa puutalossa oleva, kolmen tähden hotelli oli mielestäni enemmän kuin kolmen tähtensä arvoinen. Perheasiat pitävät Mummin tällä haavaa kiireisenä, joten tänään kuvat saavat kertoa enemmän kuin sanat, vaikka kirjoittamisesta tykkäänkin :) 

Aurinkoisia päiviä meille kaikille. Hellettä en kuitenkaan toivo, sillä se ei ole enää minun juttuni.

Toisen kerroksen huone kylppärillä 

Takapihan sisäänkäynti

Julkisivu Kaivokadulle

Oppaan perässä

Raimo Heino (1932-1995): Birgittalaisnunna, 1993

En yleensä tykkää kulkea turistioppaan perässä ja etenkin vältän suuria opasryhmiä. Saatan tehdä poikkeuksen museoissa, mutta kaupunkikierrokset pyrin kiertämään kaukaa. Uusiin kaupunkeihin tykkään tutustua yksin tai kaksin - väliin eksyenkin.

Juhannusviikolla tein poikkeuksen ja päätin kokeilla opastettua kävelykierrosta Naantalissa. Valitsin VisitNaantalin sivuilta Magni Mundin järjestämän kävelykierroksen, jonka nimi oli Pieniä paheita, suuria syntejä Aurinkokaupungissa. Mietitytti, mistä nimi Magni Mundi juontaa. Nimi on latinaa ja suomentuu Suuret maailmat, ja netin mukaan kyseessä on ”kotimaiseen kulttuurimatkailuun keskittyvä matkatoimisto”. Mielenkiintoista.

Kesäkuisena torstai-iltana minun lisäkseni Naantalin paheista ja synneistä oli kiinnostunut vain kolme muuta turistia - pariskunta Turusta ja nuorehko mies Lohjalta. Oppaaksi saimme osaavan Annamarin, joka tarinoi mukavasti ja tietävästi Naantalin paheista ja synneistä. 

Luostari- ja kylpyläkaupungin menneisyydestä löytyy hurjia juoruja ja tarinoita, kuten kansan keskuudessa edelleen elävä kertomus 300 vastasyntyneen luista, jotka ovat (muka) löytyneet luostarin kaivosta. Tosiasiassa todeksi kirjattuja suuria paheita ja kuollettavia syntejä löytyy yllättävänkin vähän. Annamarin opasjuttu luiskahtikin usein kaupungin ja sen rakennusten historiaan, mikä ei minua yhtään haitannut. 

Kävelykierros aloitettiin luostarikirkon kupeessa olevalta Birgittalaisnunnan patsaalta, josta ensin käveltiin vuonna 1868 valmistuneen Kaivohuoneen ja 1887 valmistuneen Raatihuoneen sekä sen pihalle 1912 rakennetun nelisellisen Putkan ohi. Sitten pysähdyttiin Itsenäisyydenpuistossa ja kiivettiin Raatihuoneenkatua ylös Rantakadulle, josta laskeuduttiin takaisin satamaan vanhan koristeellisen Rantakioskin eteen. Mielenkiintoisen opaskierroksen jälkeen jäin vielä jätskille satamaan. 

Ja kuuntelemaan kello kahdeksalta kirkontornista soitettavaa iltavesperiä sekä katsomaan ja kuulemaan rannassa kulkevan, tummiin pukeutuneen Trumpauttajan rummutusta ja iltahuutoa, jotka molemmat muistuttavat menneen luostariajan rukoushetkeä. Iltavesper oli (liian) lyhyt ja kuului kioskille harmittavan hiljaisena ja Trumpauttaja taas oli eläkeläismummista hymyilyttävän nuori ja vakava. 

Viidentoista euron ja puolentoista tunnin opastettu kävelykierros oli hintansa väärtti - ainakin Annamarin opastuksessa ja pienellä porukalla. Suurten Maailmoiden tarjontaan aion tutustua jatkossakin…

Edelleen ravintolana toimiva Kaivohuone remontoitiin vuonna 2005, 

jolloin rakennus pyrittiin palauttamaan mahdollisimman lähelle alkuperäistä asuaan. 

 Vanhat T-ikkunat säilyttänyt rakennus toimi raatihuoneena vuosina 1887-1964, 

minkä jälkeen se on palvellut mm. poliisiasemana ja päiväkotina.

Raatihuoneen pihassa oleva vanha Putka kuuluu kaupungin säilytettäviin rakennuksiin.

Romanttisesta Rantakioskista saa edelleen jätskiä.

Kiviristi kutsui

Ihmettelen kirkon lattialla, alttarin oikealla puolella olevaa kivistä tehtyä ristiä. Lähestyn noin kymmensenttisistä kivineliöistä rakennettua ristiä ja huomaan, että jokaisen kivineliön päälle on aseteltu erimuotoisia ja erivärisiä pikkukiviä. Äkkään, että viereisellä pöydällä on kori, jossa on lisää pikkukiviä, ja seinällä lappu jossa lukee: 

”Ota kivi korista. Siirrä ajatuksesi kiveen. 

Laita kivi jollekin ristin kivistä. Kivesi on nyt kuin rukous Jumalalle.”

Valitsen korista sileäpintaisen meren rannan kiven, puristan pientä kiveä kämmenessäni ja mielessäni käy ajatus erään läheiseni puolesta. Lasken kiven hellästi kahden muun pikkukiven viereen ristin sakaraa muodostavan ison neliökiven päälle. Seison pitkään ajatellen läheistäni, toivettani, rukoustani…

Piipahdin Tammisaaren kivikirkossa, kun matkaseurana olleet Ukki ja Pikkupojat odottivat autossa. Kiitos miehet kärsivällisyydestänne :) Kirkko valmistui alkujaan 1670-luvulla, mutta tuhoutui pahoin tulipalossa 1821. Rakennus korjattiin arkkitehti Charles Bassin (1772-1849) avustuksella ja uudistettu uusklassismia edustava kirkko valmistui 1842. 

Sisältä valkeaksi maalatussa kirkossa oli kaunis ja levollinen barokkikehyksinen alttaritaulu. Tykkäsin, vaikka yleensä vierastan kromeluisia alttaritauluja. Ruotsalaisen taidemaalari Lorentz Pasch nuoremman (1733-1805) Ristiltä otto -niminen teos on toisinto hollantilaisen Cornelius de Vos’in (1584-1651) öljymaalauksesta ja ostettu Tammisaaren kirkkoon Tukholmasta 1797.

Helposti lähestyttävä ja kutsuva kirkko, jossa käydessäni juoksi - häiritsemättä - pari leikki-ikäistä lasta äitinsä kanssa etsien kirkon sisälle piilotettuja pieniä pehmoeläimiä. Lähtiessään toinen lapsista lauloi ovella heleällä äänellä:

”Jo joutui armas aika

ja suvi suloinen.

Kauniisti joka paikkaa

koristaa kukkanen.”

M:

Lorentz Pasch (nuor.): Ristiltä otto

Pitsaa ja jätskiä

Baywatchin pitsaa 

Chappen (täällä) ja Schildtin (täällä) jälkeen koko porukalla - Ukilla, Pikkupojilla ja minulla - olikin jo nälkä. Päätimme herkutella italialaisittain eli ensin pitsaa ja sitten italialaista jätskiä :)

Juhannusviikolla Tammisaaren rantabulevardilla oli paljon autoja, ja ihmisiäkin jopa ruuhkaksi asti - ainakin iltapäivän ruoka-aikaan. Onneksi löysimme vapaan neljän hengen pöydän satamasta aivan meren rannalta Baywatch-nimiseltä satamaterassilta. Huvittavasta nimestään huolimatta pikkukuppilassa sai hyviä peruspitsoja, ainakin minun parmakinkku-rucolapitsani osui juuri omaan makuhermooni. Ulkoterassi, varjopöytä ja merinäköala purjeveneineen sekä Murut sallittu - täydellinen ruokapaikka meidän porukalle. 

Jälkkäriä varten kävelimme rantaa eteenpäin noin sata metriä Arni’s Italian ice cream -jätskikioskille, josta sai herkkujätskiä. Ukille ja minulle ns. pikkupallot, jotka juuri ja juuri jaksoimme syödä, ja Pikkupojille ns. isot pallot eli käytännössä jättisuuret, jotka oli pakko ottaa purkkiin koska eivät mitenkään mahtuneet töttöröön.

Vatsat täyttyivät, mielet lepäsivät ja kesä helli. Tykästyin pikkuruiseen kesä-Tammisaareen :)

Arnin jätskiä - suklaata, pistaasia ja rommirusinaa

Aalto takaa

Ja pitihän Tammisaaren reissulla (täällä) piipahtaa myös Villa Skeppetissä. Taas - sillä viimeksi olimme seillä Ukin kanssa kaksi vuotta sitten kesäkuussa (täällä). Ukki halusi käydä uudelleen talossa mm. katsomassa, josko arkkitehti Alvar Aallon ystävälleen Göran Schildtille vuonna 1970 suunnittelemasta Villa Skeppetistä löytyisi vinkkejä hänen uuden maaseutukotinsa sisustamiseen. 

Ukki ja Pikkupojat osallistuivat opastetulle kierrokselle talon sisällä, mutta minä tyydyin kävelemään Murun kanssa talon takana olevassa, hyvin hoidetussa puutarhassa. Postaan uuden valokuvan talon sisäpihan lammesta, koska viime reissulla otetussa kuvassa lampeen oleellisesti kuuluvat keltaiset ja siniset irikset eivät vielä olleet kukassa. Kesä oli uudella reissulla vähintään pari-kolme viikkoa edempänä kuin edellisellä käynnillä - ja se näkyi. 

Tällä kertaa myös pienen lammen upeat vaaleanpunaiset lumpeet olivat ehtineet kukkaan. Opas kertoi, että Schildt oli ostanut ne 1950-luvulla Tukholmasta ja että ne olivat siirtyneet hänen mukanaan kodista toiseen. Villa Skeppetissä lumpeet olivat viihtyneet nyt jo yli 50 vuotta, eikä niitä oppaan mukaan ole tarvinnut edes hoitaa (kun sitä Ukki vartavasten kysyi).

Voisiko kauniimpaa olla kuin veden pinnalla hissukseen kelluva, aurinkoon kurkottava, voimakkaan vaaleanpunainen lumpeenkukka…

Cha cha Chappe

Juhannusviikolla ajoimme Ukin ja kahden Pikkupojan kanssa vajaa tunnin matkan mökiltä Tammisaareen vartavasten katsomaan keväällä avattua Chappe-museota. Minulta museoon tutustuminen jäi tällä kertaa pääosin rakennuksen arkkitehtuurin ihailemiseksi, ja esillä olevien taideteosten tutkiminen jäi toiseen kertaan. Syynä oli mm. Muru-koira, jota ei tietty saanut ottaa museoon eikä sitä helteen takia voinut jättää autoonkaan.

Onneksi rakennuksessakin oli riittävästi ihailemista. Tykkäsin kokonaisvaikutelmasta - tummasta pinnasta, lasiaukoista ja terävistä kulmista - ja sijoittelu ahtaalle tontille oli taitavaa. Miten hyvin uusi puu- ja betonirakennus istui vanhaan ahtaaseen kortteliin ja jopa yhdisti aiemmin eriparisia museorakennuksia.

Chappen alkuperäinen idea (ja nimi) on lähtöisin lääketieteellisen genetiikan professori Albert de la Chapellelta (1933-2020), joka vaimonsa professori Clara D. Bloomfield (1942-2020) kanssa on myös merkittävästi rahoittanut museon suunnittelua ja rakentamista. Kolmikerroksisen rakennuksen on suunnitellut JKMM Arkkitehdit Oy, ja nykytaiteeseen keskittyvän museon tarkoitus on kauneuden lisäksi esitellä ”epävarmuutta, rajuutta ja outoutta”. 

Ehdin lyhyesti kiertää myös museon sisätiloissa. Ihailin aulan kimaltelevaa valaisinkattoa (muotoilija Petri Vainio) ja portaikon upean sinistä keramiikkaseinää (keraamikko Karin Widnäs) sekä hienosti sijoiteltuja maisemaikkunoita, jotka aina ovat olleet heikkouteni :) Hetken jopa istuin kolmannen kerroksen ison ikkunan edessä olevalla puupenkillä, joka museon muiden penkkien tavoin oli valmistettu käsityönä tontilta kaadetuista puista. 

Ja ihailin ikkunasta näkyvää, viereisen rakennuksen seinää kiipeävää köynnöshortensiaa. Köynnöstä, joka tuntuu koko länsirannikolla kukkivan muuta maata runsaskukkaisempana :)

Panu Ruotsalo (s.1971): Maa, Vesi ja Ilma, 2022

Karin Widnäs (s.1946): Havet, 2023

Pohjan perällä

Pienessä Länsi-Uudenmaan Pohjan kunnassa on kaunis keskiaikainen harmaakivikirkko. Neitsyt Marialle omistettu kirkko on valmistunut 1400-luvulla, tosin parkkipaikan viereinen kellotapuli ja kirkon länsipäädyn valkoiseksi rapattu eteishuone ovat molemmat lisätty vasta 1800-luvulla. 

Nuoremman Pikkupojan kanssa kiertelimme ja katselimme innoissamme kirkkoa ja sitä ympäröivää vanhaa hautausmaata, kun Ukki ja vanhempi Pikkupoika jäivät kävelemään lähipuistoon. Pikkupoika löysi hautausmaalta monta mielenkiintoista yksityiskohtaa, jotka minulta olisi voinut jäädä huomaamatta. Hän mm. jäi ihmettelemään rautaporttista hautaholvia, johon marsalkka Mannerheimin äiti Helene oli haudattu. Portin päällä luki vain Stofftet här - Anden till Gud (Pöly tässä - Henki Jumalalle), mutta ei haudattujen nimiä. 

Asia selvisi kun näin kirkon - ei haitaholvin - ulkoseinässä pienen kyltin, jossa luki että marsalkan äiti oli haudattu hautausmaalle ko tekstillä merkattuun hautaholviin. Tarkemmin katsoessa holvin portissa näkyi myös Julinin suvun merkki. 

Helene Mannerheim (1842-1881) oli Fiskarsissa vaikuttaneen vuorineuvos John Jacob von Julinin tytär, ja naimisiin mentyään hän asui perheineen Louhisaaren kartanossa. Vuonna 1880 Helene joutui muuttamaan neljän nuorimman lapsensa kanssa (täällä) Pohjan kuntaan Själlvikin kartanoon, jonne hänen äitipuolensa Louise von Julin oli miehensä kuoleman jälkeen muuttanut. Gustav Mannerheim - tuleva marsalkka - oli jo silloin opiskelemassa Haminassa. Seuraavana vuonna 1881 Helene yllättäen kuoli ja tämän takia hänet haudattiin Pohjan kirkon hautausmaalle yhteen von Julinin sukuhaudoista. Lisää mielenkiintoista juttua von Julinin ja Mannerheimin perheistä sekä Louhisaaren kartanosta aikaisemmissa postauksissa (täällä ja täällä). 

Pikkupoika jäi Murun kanssa odottamaan kirkon ovelle, kun minä kävin tutustumassa auki olevan kirkon sisätiloihin. Kirkon nykyinen ulkomuoto on 1950-luvulta, jolloin tehtiin suurempi restaurointi. Samalla vanha alttaritaulu korvattiin kuori-ikkunan lasimaalauksella, jonka toteutti Kitty Liljequist-Krogius (1914-2004). Tekstiilitaiteilija Dora Jungin (1906-1980) modernisti kuvioitu alttarivaate eli antependium on vuodelta 1951.

Upeasti holvattu kirkko oli pysähtymisen ja tutustumisen arvoinen. Kirkko henki historiaa ja taidetta, mutta myös arjen levollisuutta. Kaunis ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Kitty Liljequist-Krogiuksen lasimaalaus (1955) ja 

tämän alapuolella Dora Jungin vihreä alttarivaate (1951).

Kuvassa näkyy myös alttarin molemmin puolin olevat kaksi vanhaa keskiaikaista vihkiristiä.

Puinen pieta-veistos on 1400-luvulta. Pieta tarkoittaa Neitsyt Marian kuvatyyppiä, 

jossa sureva Maria pitää ristiltä otettua Jeesusta sylissään.

Yksi hautausmaalla olleista useista von Julinien mahtisuvun sukuhaudoista ja sen rautaportti.

Ihmettelimme Pikkupojan kanssa harjakaton korkeutta: 

”Aikamoiset portaat ja aikamoinen kiipeäminen.”

Henki hakusessa

Yövyimme Ukin ja Esikoisen kahden Pikkupojan kanssa Turussa Kakolan entiseen lääninvankilan tiloihin rakennetussa hotellissa - kesällä 2020 avatussa hotelli Kakolassa. Punatiiltä riitti ja kaltereita näkyi. Hotellin yhteydessä oli myös kylpylä, mutta oltiin nopealla ohikulkumatkalla ja se jäi tällä kertaa kokeilematta.

Ukki ja 11-vuotias yöpyivät Muru-koiran kanssa ensimmäisen kerroksen lemmikkihuoneessa. Minä halusin kokeilla ns. selli-huonetta, jonne 10-vuotias suostui tulemaan kanssani. Sellit oli rakennettu entisiin vankiselleihin - toki modernisoitu ja ristikot uusittu, mutta kopioitu vanhoista. Sellihuineessa oli avolavuaari ja kanneton vessanpönttö sekä kerrossänky ja rautaristikon takana ikkuna. Käytävältä löytyi yleinen suihku ja kunnon vessa, jossa voi halutessaan asioida oven takana :)

Sellihuone ei tuntunut liian ahtaalta, ja sängyissä oli hyvät patjat ja riittävä leveys. Ei herännyt yhtään sellikammoa. Nukuimme molemmat hyvin. Kiva kokemus, tosin vähän teennäinen. 

Kokonaisuudessaan Kakolan hotelli oli ihan hieno, mutta en tykännyt sen ”matalasta” fiiliksestä, joka kaikkialla tuli, kun ei ollut valoisia ikkunoita eikä korkeita tiloja. Tietty oltiin entisessä vankilassa :) Tykkäsin sieltä täältä löytyvistä pienistä vihjeistä rakennuksen vankilahistoriasta, mutta suuret vihjeet, kuten seinälle nostetut sellin ovet, eivät minuun purreet. Jotenkin hotellin henki oli mielestäni vielä hakusessa - ei ihan minun makuuni. 

Viimeksi kiertelin Kakolan tiloissa syyskuussa 2017, kun vierailimme Ukin kanssa viimeisillä opastetuilla kierroksilla vanhassa vankilassa (täällä). Silloin oli jännää ja mielenkiintoista. 

Parasta Kakolan hotellivierailussa oli tutustuminen rakennuksen kolmannessa kerroksessa olleeseen vankilan vanhaan kirkkoon, joka nykyään toimii kokous- ja juhlatilana. Nykyisen tilan mieltäminen kirkoksi oli vaikeaa, koska penkkien tilalla oli pitkiä pöytiä tuoleineen. Ihastuin kuitenkin kirkkosalin kauniisiin ja korkeisiin koristeikkunoihin ja paikalle jätettyyn urkuparveen. Kirkon oven minulle avannut respahenkilö kertoi, että vangit olivat aikoinaan itse suunnitelleet ja rakentaneet kirkon. 

Toiseksu parasta oli se, että Murullekin löytyi hotellista tilaa. Kiitos siitä :)

 

Hotellin sellihuone ja edessä huoneessa oleva kanneton wc-pönttö :)

Valokuva vankilan aikaisesta sellihuoneesta - paljon entistä on säilytetty.

Entisen vankilan kirkon alttari ja koristeelliset ikkunat.

Muistoja entisestä - pieniä vihjeitä.

Enkelin suojeluksessa

Ukin uudessa mökissä takan reunustalla jatkaa eloaan perheemme yhteinen suojelusenkeli. Pahasti kolhiutuneena, mutta elossa. 

Enkeli odotti meitä ikkunalaudalla pikkuruisessa vanhassa mummonmökissä, jonka ostimme keväällä 1984 kolme- ja yksivuotiaiden tyttärien vanhempina. Tyttäret nappasivat enkelin mukaansa ja se löysi paikkansa elämässämme. Se seisoi lähes 40 vuotta kirjahyllyn kulmalla tuossa mummonmökissä. Mökissä, josta toistuvien laajennusten myötä kehkeytyi kodikas ja rakas viiden lapsen ja kahden vanhemman ahkerassa käytössä ollut kesä- ja lomakoti. 

Ja enkeli rekisteröi kaiken ja tiesi kaiken - ja suojeli kaikkia :)

Tällä viikolla löysin tutun enkelin Ukin mökin ”aittarakennuksesta” ja yhteisymmärryksellä se pelastettiin uuden mökin takan reunalle. Nyt se katselee meitä ja mökkivieraitamme väsyneenä, mutta menneestä muistuttaen ja tulevaan luottaen. 

Kukapa ei toivoisi (tai tarvitsisi) omaa suojelusenkeliä… 

Yö laineilla

”Hyttisi on kaksi kerrosta alaspäin”, neuvoi ystävällinen respahenkilö, kun tulin majoittumaan Turun satamaan pysäköityyn Bore-laivaan. Avasin toisella eli alimmalla asuinkannella olevan hytin oven. Kapea, pieni ja pimeä huone, johon juuri ja juuri mahtui sänky. Tosin siisti ja puhdas, ja kyljessä oli pikkuruinen vessa. Minulle tuli kuitenkin tunne, että en uskalla sulkea hytin ovea: ”Entä jos en saa ovea auki eikä puhelin toimikaan laivan uumenissa?” 

Tavaroita purkamatta kiipesin sokkeloisia käytäviä kaksi kerrosta ylöspäin ja kysyin respasta, josko ylemmillä kansilla olisi vielä vapaita hyttejä. Kello oli jo lähempänä yhdeksää ja laivassa näytti olevan paljon majoittujia, mutta toivoin parasta. Ystävällinen respahenkilö kävi viereisessä huoneessa juttelemassa jonkun kanssa ja palattuaan tarjosi minulle joko ikkunatonta viidennen kannen hyttiä tai ikkunallista neljännen kannen hyttiä - ja ilman lisähintaa eli 60 euroa yhdeltä hengeltä. 

Valitsin viimeisen, ja olin enemmän kuin tyytyväinen. Tilava ikkunallinen vessahytti, jossa oli kerrossänky - joskin yläsänky oli suljettu seinää vasten. Netti ja puhelin toimivat moitteettomasti :)

Nyt hostellina toimiva alus S/S Bore valmistui 1960 Ruotsissa. Vuoteen 1977 asti se seilasi välillä Turku - Maarianhamina - Tukholma, minkä jälkeen vielä kymmenen vuotta Pietarsaarin ja Skellefteån väliä. Vuodesta 1987 laiva oli kotkalaisen Kristina Cruises -varustamon omistuksessa M/S Kristina Regina -nimisenä risteilyaluksena liikkuen pääosin Välimerellä. Vuonna 2011 vanha alus siirtyi lopulta Turkuun, jossa se kunnostettiin osaksi Forum Marinumin museolaivastoa. Pari vuotta myöhemmin aluksella alkoi museon lisäksi toimia hostelli, kahvila ja ravintola. 

Yö laivalla oli hytin vaihdon jälkeen ihana kokemus. Nukuin hyvin, ja tykkäsin. Hytissä ei ollut ilmastointia, joten näillä helteillä voisi olla hieman hikistä. Ja äänieristys oli huono, mutta minun yöpyessä ympärillä oli hiljaista, ei häiriöitä. Aamuvirkkuna olin tyytyväinen, että hintaan kuuluvaa aamiaista alettiin tarjoilla ruokasalissa joka aamu jo puoli seitsemältä :) 

Yllätyin, että sunnuntaiaamuna toista kymmentä majoittujaa oli minun lisäkseni nauttimassa aamiaista jo ennen seiskaa. Yksin matkustavia miehiä, jokunen keski-ikäinen pariskunta, nuori äiti kymmenvuotiaan pojan kanssa…

Neljännen kannen hytti 

Yöllistä satamaa hytin ikkunasta

Toisen kannen hytti

Cafe Navigare jäi kokematta…

Kummastuttaa pientä kulkijaa

Pääkaupunkiseudun seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli lyhyt juttu pienen kuvan kanssa Oulunkylän vanhasta kirkosta, jossa kesäkeskiviikkoisin järjestetään yhteislaulutuokioita. Valokuvassa näkyi pikkuruinen puukirkko kerrostalojen keskellä - pienellä, mutta vehreällä tontilla. 

Kiinnostuin kirkosta ja rakennuksesta, josta en ollut koskaan kuullut, enkä edes tiennyt että Helsingissä on niin pieniä kirkkoja. Tämän viikon keskiviikkona huomasin, että minulla oli sopivasti aikaa piipahtaa katsomaan tuota kiinnostavaa minikirkkoa, joka on auki vain tilaisuuksien yhteydessä.

Rakennusmestari Karl Bergmanin (1879-1923) suunnittelema kirkko on valmistunut 1905 alkujaan luterilaisen herätysliikkeen - Evankeliumiyhdistyksen - rukoushuoneeksi. Oulunkylän seurakunta vuokrasi sen väliaikaiseksi kirkoksi 1919 ja lopulta vuonna 1950 päätyi ostamaan sen pysyväksi kirkokseen ennen kuin uusi kirkkorakennus valmistui 1972. Pikkukirkon viereen rakennettiin 1932 vielä veikeä, puinen kellotorni. Tulipalo vaurioitti vanhaa kirkkoa 1978, mutta se korjattiin parin vuoden kuluessa entiselleen ja nykyään sitä käytetään lähinnä vihkikirkkona.

Pysäköin auton kirkon eteen ja ihastelin vihreyden keskellä näkyvää pikkuruista, vaaleaa kirkkoa, joka ei ollut paljon kellotorniaan isompi. Kirkkoa ei tuntunut yhtään häiritsevän viereiset kerrostalot, vaan se lunasti uljaasti, mutta luterilaisen nöyrästi oman tilansa ja paikkansa.

Lähestyessäni kirkkoa sen avonaisesta ovesta kaikui yhteislaulua. ”Tervetuloa, ja käy rohkeasti sisälle”, kehotti portaiden ohi kiirehtivä naisihminen. Nousin lyhyet portaat, ovensuussa katsoin hetken ympärilleni valoisassa kirkossa ja istuuduin viimeisen penkkirivin reunaan. Samalla rivillä istui eläkeläismies, joka lauloi nuotissa ja kauniisti kovalla äänellä - ja nautti.

Kirkossa istui joitakin kymmeniä lähinnä eläkeläisiä innokkaasti laulamassa edessä kosketinsoitinta soittavan kanttorin (?) johdolla. Halusin yhtyä laulukuoroon, mutta jännitin suuni avaamista. Yllättäen vieressä istuvan miehen melodinen laulu kutkutti ja ”pakotti” minutkin laulamaan. 

Olen seiskan laulaja ja koko ikäni haaveillut, että voisin laulaa kuorossa. Jännitän kuitenkin yhteislaulua, koska usein kuulen oman ääneni tosi kovana ja tuntuu, että laulan eri sävelellä kuin muut. Ja jännitys sekoittaa ääntäni tietty yhä enemmän. Mutta nyt kävi toisin. Tuntui, että löysin yhteisen sävelen vieressä istuvan, rohkeasti omalla äänellään laulavan miehen kanssa. Ja lauluni ei omissa korvissani kuulostanut enää niin surkealta. Nautin laulamisesta :) ja jatkoin puolituntisen loppuun asti. 

Lauloimme pääosin keveitä ja kesäisiä, perinteisiä lauluja sekä joitakin virsiä. Ja mm. Ihme ja kumma -nimisen lastenlaulun, jonka mukavat sanat ovat tehneet laulaja Marjatta Pokela (1925-2002) ja kirjailija Pirkko Koskimies (1925- 2011):

Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa.

Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,

se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

Lasimaalauksia urkulehterillä 

Alttaritauluna on Jeesus siunaa lapsia -niminen pronssinen kohokuva, 

joka on kuvanveistäjä Harald Sörensen-Ringin (1872-1912) käsialaa vuodelta 1909.

Maisan opissa

Taiteilija Maisa Majakka järjesti kaksi täyteen buukattua keramiikkakurssia Taattisten tilalla kesäkuun alussa. Onneksi mahduin mukaan, sillä kokemus oli mukava, vaikka haastava. Tavoitteena oli tehdä savesta pieni eläinfiguri Maisan opastuksessa. 

Pieni savimöhkäle tuntui sormien välissä pehmeältä ja kutsuvalta. Mutta - kun yhdestä savipallosta yritin muotoilla yhden yhtenäisen pienen eläimen, tuntui että sormeni ovat paksut pallerot eivätkä ollenkaan toimi toivomallani tavalla. Vähitellen aloin Maisan opetuksessa äkätä jotain perusjuttuja, että esim eläimen takajaloissa näkyy usein paksu reisilihas ja että eläimen voi muotoilun jälkeen painaa istumaan takajaloilleen. 

Lopulta sain muotoiltua savesta Muru-koiran - tai ainakin jotain sinne päin :) 

Maisan muovaamia malleja

Maisa näytti msillia, miten savimöykystä lähdetään muovaamaan nelijalkaista eläintä.

Oma lopputulokseni epätoivoisine ilmeineen :) Odottaa vielä polttoa ja lasitusta…