Noa pitää pintansa

Palatessamme Pärnusta pysähdyimme lyhyesti Tallinnassa, tai oikeammin Tallinnan laidalla Piritan lähistöllä. Kerrankin kun olin reissussa omalla (Ukin) autolla, halusin käydä lounaalla paljon kehutussa ravintola Noassa.

Ravintola Noa Suomenlahden rannalla, kauniin luonnon keskellä ja merinäköalalla on enemmän kuin ravintolavieras osaa toivoa. Rantaa myötäilevä, tyylikkään matala rakennus - nautittavaa puun ja lasin leikkiä. Rauhallista musiikkia ja ystävällistä palvelua. Ja toukokuisena keskiviikkona lounasaikaan oli vielä ihanan väljää. Vuosia Tallinnan laidalla, Piritan lähellä toiminut Noa oli kokonaiselämys. 

Entä ruoka? Tykkäsin tosi paljon - kauniisti aseteltua, tuoretta, maukasta ja annokset sopivan kokoisia. Pientä kikkailua, mutta vain pientä eikä siinä määrin, että se olisi vaikuttanut itsetarkoitukselta. 

Alkuun söin ”tonnikalakipon” - kivasti maustettua tonnikalatartaria lehtipersiljan alla. Ja pääruoaksi osasin tällä kertaa valita kuhaa (pike perch), toisin kuin Pärnun ravintola Wessetissä (täällä). Hyvin paistettu kuha tarjoiltiin maukkaan, vihreän perunamuusin ja herkullisten vihreitten parsapalasten päällä ja hyvän hummerikastikkeen kanssa. Jälkkäriksi valitsin tuttujen suklaan ja creme bruleen sijaan Pina Colanda -nimisen annoksen, mikä osoittautui nappivalinnaksi. Kookoskuoressa oli kasa tippaleivän tapaisia taikinasuikaleita, joiden alta paljastui kookosjäätelöä ja rommilla marinoituja ananasviipaleita. Tykkäsin kovasti kaikesta, mitä sain ja söin - alusta loppuun :)

Noassa on samassa rakennuksessa kaksi ravintola. Noa Chef’s Hall on gourmet-ravintola, joka sai viime vuonna yhden Michelin tähden ja Noa on ns. tavallinen ravintola, jossa hyvää ruokaa tarjoillaan hieman vaatimattomammin ja hieman rennommin, mutta sopivasti hieman. Me säimme tuolla ”tavallisella” puolella, ja se oli juuri sopiva minulle - lievästi hieno, muttei prameileva.

Noaa ei ole kehuttu turhaan. Tykkäsin ja nautin - hyvästä ruoasta, ihanasta näkymästä, lämmittävästä auringosta ja kesään heräävästä luonnosta. 

Ja ravintolan eteen istutetuista tulppaaneista. Samoin kuin ravintolan atriumpihalla kukkivasta kirsikkapuusta.

Marunaka tuna

Crispy rice, shisho, sriracha aioli, micro salad, yuzu-mirin vinaigrette 

Pan-fried pike perch

Lobster sauce, creamed potatoes with wild garlic, fish roe, green asparagus

Pinoa colada

Feuilles de brick, coconut ice cream, rum  sauce

Pöytämme oli atriumpihalla eikä näköalassa ollut valittamista :)

Ravintolan atriumpihaa

Ravintolarakennus voitti Viron arkkitehtuuripalkinnon vuonna 2015.

Suosikkikuva Instagrammissa :) Horisontissa näkyy Tallinnan siluettia.

Pysähdys kirkolla

Oikealla kirkon ikkunaton pohjoispuoli

Menomatkalla Tallinasta Pärnuun näin monta kirik-, möis- ja linus-viittaa (täällä), ja jo silloin päätin, että paluumatkalla pitää jonkun viitan kohdalla pysähtyä ja tutkia, mitä viitan takaa löytyy. Kun paluumatka kahden päivään päästä koitti, aikataulumme olikin yllättäen vähän tiukka, joten valitsin tienviitoista helpoimman :)

Puolessa välissä automatkaa oli kirik-viitta, joka opasti tielle asti näkyvälle Märjamaan kirkolle. Pysädyimme, käännyimme ja ajoimme runsaan kilometrin kaunista, kukkivien syreenien reunustamaa pikkutietä ja saavuimme vanhalle kivikirkolle. 

Kapea, korkea ja valkoiseksi rapattu kirkko oli jylhällä tavalla kaunis ja veti minua vahvasti puoleensa. Harmi, että kirkkoon ei päässyt sisälle. Ulko-ovi oli auki, mutta sisäänkäynti oli estetty rautaristikolla. Sisätilaa pääsi kurkistamaan ristikoiden raoista: vaatimatonta ja rauhallista. Onneksi kirkkoa ympäröivällä vanhalla hautausmaalla sai vapaasti kävellä. 

Luterilainen kirkko oli rakennettu 1300-luvulla. Jännäksi kirkon teki se, että rakennuksen pohjoisseinällä ei ollut yhtään ikkunaa, toisin kuin kolmella muulla seinällä. Vanhan uskomuksen mukaan ”paha” tulee kuulemma pohjoisesta, joten näin ”paha” jäisi kirkon ulkopuolelle. 

Hyväkuntoisella Via Balticalla kulki molempiin suuntiin hurjasti rekkoja - ihan jonoksi asti - ja näkyi keltaisena aaltoilevia, komeita rypsipeltoja. Kivoin yllätys oli nähdä tien reunoilla haikaroita, mutta pesä osui silmääni vain yhden kerran. 

Pärnuun on Tallinnasta lyhyt ja helppo matka. Kun sen nyt keksin, voin kokeilla myös linja-autolla :)

Kurkistus kaltereiden taakse

Vanhaa hoitamatonta hautausmaata

Kirkon kalteroitu pääovi

Pärnun rantaa

Pitkää ja matalaa rantaa, ja toukokuussa vielä vähäväkistä :) 

Olimme Pärnussa kaksi iltaa ja yhden kokonaisen päivän. Aurinko paistoi ja ilmat hellivät, joten halusin ehdottomasti käydä tutustumassa kylpyläkaupungin kuuluisaan hiekkarantaan. 

Ukin jaloilla kävellään nykyään vain lyhyitä matkoja, joten hän katseli rantaa hotelli Hedonin yhteydessä olevasta Akordin terassiravintolasta, jossa söimme ainoan kokonaisen päivämme helteisen lounaan. Tai vaihtoehtoisesti hän jäi omaan hotelliimme pötköttelemään, kun minä tepasteli Rannaparkin läpi auringon lämmittämälle hiekkarannalle. 

Rannalla kävelin lähinnä kahden hotellin eli kymmenisen vuotta sitten valmistuneen hotelli Hedonin ja 1930-luvulla rakennetun Rannahotellin väliä. Kokonaisuudessaan kaksi kilometriä pitkällä rannalla oli kaunista, rauhallista, siistiä ja viihtyisää - ainakin näin toukokuussa. Tykkäsin kovasti, vaikka en mereen vielä uskaltautunutkaan :) 

Modernin Hedon-hotelli/kylpylän paikalla on aikoinaan ollut vanha kylpylärakennus, joka tuhoutui ensimmäisen maailmansodan aikana, minkä jälkeen vanhan tilalle rakennettiin 1927 ns. Mutakylpylä. Kylpylää modernisoitiin 2010-luvulla, ja samalla sen yhteyteen rakennettiin korkeatasoinen Hedon-hotelli ravintoloineen. 

Hedon-hotellin ja mutakylpylän yhdistelmää mielenkiintoisemmalta minusta näytti vajaa puolen kilometrin päässä Hedonista ollut Rannahotell. Rakennuksen sanotaan kauniine kaarineen ja arkisine parvekkeineen olevan Viron funkkisarkkitehtuurin helmiä. Hyvältä se minustakin näytti - vaatimattoman tyylikäs ja käytännöllisen kaunis. 

Paluumatkalla laivalla luin, että hiekkarannan Rannahotellin päähän on 2006 rakennettu esteetön, noin puoli kilometriä pitkä ja mukavasti rengasmainen kävelyreitti - Rannaniidu matkarada. Jo yksin tämän takia Pärnuun pitää palata :)

Ankeriasta saslikissa ravintola Akordin terassilla. 

Ukista pehmeää ja maukasta - minusta keskivertoa :) Varsinkin kun muuten kiva ulkoterassi oli aurinkovarjosta huolimatta toukokuun helteissä minulle (liikaa vaatetta) aivan liian kuuma. 

Vuonna 1927 valmistuneen Mutakylpylän taakse piiloutuu uudempi hotelli/kylpylä Hedon.

Rannahotell on pitkän hiekkarannan toinen suosittu hotelli.

Ammenden vieraana

Toista sataa vuotta sitten Pärnussa asui upporikas Hermann Ammende, joka ei löytänyt mieluisaa juhlapaikkaa, kun hänen ainoa tyttärensä oli 19-vuotiaana menossa naimisiin Roland Walter Robert Adam Joseph Helge Dworzetzky-Bogdanowitch -nimisen puolalaisen aristokraatin ja merikapteenin kanssa. Lopulta kauppiasisä päätti rakennuttaa juhlapaikan itse, ja Villa Ammendeksi nimetty, valtaisa rakennus valmistui pikavauhtia häiden kynnyksellä vuonna 1905.

Hääjuhlissa hääri mukana Ellenin viisi 9-18 -vuotiasta pikkuveljeä Erhard, Erich, Egon, Ewald ja Edgar. Jännä E-sarja sisaruksia - vähän kuin nykyaikana joissakin perheissä…

Ammenden perhe asui huvilassa kymmenisen vuotta, minkä jälkeen rakennusta käytettiin vain suvun kesäasuntona. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa varakas perhe menetti koko omaisuutensa ja myös huvila piti huutokaupata. 

Myöhemmin rakennus on toiminut mm. kasinona, kirjastona ja saksalaisten upseerien majapaikkana, ja ollut pitkiä aikoja tyhjillään, hylättynä ja hoitamattomana. Vasta 1990-luvulla huvilan ja tontin osti nuoret yrittäjät, jotka rahaa säästämättä kunnostivat rakennuksen muistuttamaan mahdollisimman paljon alkuperäistä huvilaa sekä sisä- että ulkopuolelta. Katto- ja seinäkuvioita maalattiin entiseen malliin ja kalusteiksi hankittiin aikakauden huonekaluja ympäri Viroa.

Vuonna 1999 Villa Ammende avattiin boutique-hotellina, jossa parinkymmenen yksilöllisen huoneen lisäksi on iltaravintola ja vuokrattavia juhlatiloja. Äärettömän viehättävä hotelli, jonka ainoa miinuspuoli on se, että kolmikerroksisessa hotellissa ei ole hissiä. Toki tiesin tämän etukäteen, ja mekin jalkavaivaisina selvisimme riittävän hyvin :) Etenkin kun ystävälliset nuoret respahenkilöt oma-aloitteisesti kantoivat matkatavaramme autosta huoneeseen ja takaisin.

Vanhassa, kunnostetussa rakennuksessa riitti katsomista ja ihailemista. Ja valokuvaamista :) Huoneet olivat ensiluokkaisia ja vessat moderneja. Aamiainen tarjoiltiin kauniissa juhlasalissa ja se erosi positiivisesti massahotellien tarjonnasta. Erkkeri-ikkunoiden reunustavaa salia valaisi vanhasta huvilasta säilynyt iso ja upea kattokruunu. Minä tykästyin etenkin aamiaispäydän lämpimiin, pieniin ja rukiisiin siemensämpylöihin ja tuoreisiin hedelmiin. Ja Ukki erikseen tilattavaan - aamiaiseen kuuluvaan - 64 asteiseen uppomunaan. 

Jugendtyylisen hotellin on suunnitellut Pietarissa työskennellyt suomalainen arkkitehti Frithiof Mieritz (1863-1916). Hänen piirtämiä rakennuksia löytyy useita edelleen myös Suomesta, esimerkkeinä Seurasaaren vanha ravintola ja saareen johtava valkoinen puusilta. 

Viihdyin äärettömän hyvin Ammenden vieraana mukavan henkilökunnan hoivissa, ison puutarhan keskellä sekä kauniin ja rehevän puiston laidalla. Nappivalinta majapaikaksi porrastreenistä huolimatta - ja minusta osin juuri siksi :)

Hotellin ympärillä oli iso ja ihana puutarha syreenipensaineen ja valtavine vanhoine tammipuineen -

 tosin alkukesästä vielä vähän hoitamattomana.  

Villa Ammende 1900-luvun alussa 

Tulppaanit eivät petä

Kaksi pettymystä

Mahtipontinen Uuden taiteen museo

Tykkään museoista :) Olinkin ajatellut, Pärnun reussulla käyn mm. UKM-museossa eli Uuden taiteen museissa (Uue Kunsti Muuseum). Luin netistä, että museo perustettiin 1992 Chaplinin taidekeskukseksi, nimi muutettiin UKM:ksi 1998 ja uusiin tiloihin Itsenäisyyden aukiolle se muutti vuonna 2020. 

Uskoin museon olevan auki arkitiistaina. Mahtipontisen rakennuksen ovi olikin auki, joten vinkkasin Ukille joka oli jäänyt istumaan aukion toisella puolella olevalle penkille. Mutta ulko-ovan jälkeen olikin kaksi ovea lisää, joista toinen (auki olevaj johti johonkin toimistoon ja toinen (kiinni oleva) ovi museoon. Eli taidemuseo oli suljettu maanantain lisäksi tiistaisin.

Pettymyksen jälkeen tutkin netistä, että Pärnu-joen toisella puolella olisi ”patsaan naisen” eli Lydia Koidulan (täällä) kotimuseo. Päätin ajaa sinne taksilla. Museo oli auki, mutta oli aika tylsä. Vähän kodin tavaroita, paljon vironkielistä teksti ja hoitamaton puutarha. Vaikka Koidulan elämä sinänsä on ollut mielenkiintoinen. 

Värikäs puutalo valmistui 1850, jolloin 7-vuotias Lydia muutti siihen perheensä kanssa. Lydia oli isänsä Johann Voldemar Jannsen (1819-1890) ja tämän vaimon vanhin tytär. Johann oli koulumestari ja piti vuosia saksankielistä koulua ympäristön virolaislapsille. Hän myös perusti 1857 ensimmäisen vironkielisen lehden Pärnu Postimees -lehden ja oli muutenkin aktiivisesti mukana Viron kansallisessa heräämisessä. 

Isänsä tavoin Lydiassa heräsi innostus ja kiinnostus Viron kansalliseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Johann Jannsen ei kuitenkaan arvostanut tyttärensä kirjallisia töitä, sillä 1800-luvulla kirjoittamista ja journalismia ei pidetty naiselle sopivana työnä. Antamatta isänsä mielipiteiden vaikuttaa Lydia Koidula (1843-1886) teki merkittävän elämäntyön arvostettuna runoilijana ja kirjoittajana. Lydia Koidula oli ystävän suosittama nimimerkki, joka tarkoitti aamunkoiton Lydiaa. Runoilijan ja aktivistin toimen ohella Lydia meni naimisiin armeijan lääkärin Eduard Michelsonin kanssa ja sai kolme lasta

Tällä kertaa molemmat museovierailuni Pärnussa olivat pettymyksiä. Ensi kerralla pitää käydä Pärnun museossa. Sen sanotaan olevan yksi Baltian maiden nykyaikaisimpia historiamuseoita ja se on vanhassa suolavarastossa. Mielenkiintoista - ainakin paperilla… 

Kodikkaan näköinen Koidula-museo

Päitä ja patsaita

August Jakobson Memorial, 1973

Pärnun keskustassa oli useita patsaita, josta minä jäin katsomaan kolmea. Ketään kiveen ikuistetuista ihmisistä en tuntenut, mutta tämän jälkeen tiedän heistä jotain :)

Ensimmäisenä pysähdyin August Jakobsonin monumentaalisen muistomerkin viereen Ruutli- ja Kuninga-katujen välisessä pienessä puistossa. Patsas oli pystytetty Pärnussa syntyneelle August Jakobsonille (1904-1963), joka teki elämäntyönsä kirjailijana, journalistina ja politikkona - muun muassa. Isoon kivilohkareeseen hakattu muistomerkki muistutti hämmentävästi Sibelius-monumentin kyljessä olevaa, kallioon päälle aseteltua Sibeliuksen reliefikuvaa (täällä). Kuvanveistäjä Hiltusen Sibelius paljastettiin 1967 ja virolaisten taiteilijoiden suunnittelema Jabobson 1973. Tykkään molemmista :)

 

Vironsaksalaisen Georg Wilhelm Richmannin (1711-1753) vaatimaton pääpysti könötti kerrostalon edessä Kuninga-kadulla. Luin esitelaatasta, että Richmann oli syntynyt samalla kadulla, tosin ei tiedetä tarkempaan missä kohdin. Miehestä tuli tunnettu fyysikko ja akateemikko, joka tutki mm. sähköä ja salamointia. Hän kuoli 42-vuotiaana yrittäessään ”vangita” salamaa kehittämällään ukkosen johdattimella. 

Ison keskuspuiston keskellä seisoi korkean kivirakennelman päällä mahtipontisen näköinen nainen. Kyseessä oli Lydia Koidula (1843-1886) - Viron kansallisrunoilija, jonka mukaan myös kyseinen kaunis puisto oli nimetty. Muistomerkin suunnitteli viimeisimpinä töinään yksi aikansa merkittäviä virolaisia kuvanveistäjiä Amandus Adamson (1855-1929). Muistomerkki ei ollut minun makuuni, vaikka edustaneekin aikaansa. 

Kolme erilaista patsasta - kolme eri tyylin ja aikakauden edustajaa. Tulipahan nähdyksi…

Georg Wilhelm Richmann 

Lydia Koidula, 1929

Wesset valloitti

Kuhaa ja kurpitsarisottoa

Saavuttuamme maanantai-iltana Pärnuun kaipasimme molemmat - Ukki ja minä - heti ruokaa. Hotellimme respahenkilö suositti 10 minuutin puistokävelyn päässä olevan Villa Wessetin ravintolaa. 

Joten eikun matkaan. Minä kävelin leikatun lonkan kanssa jo sutjakasti ja myös Ukki selvisi hyvin omien huonojen jalkojensa kanssa ja hänen mittapuullaan reippaasti. Kaksi jalkavaivaista toisiaan kannustaen :)

Ravintola Wesset oli pienen, samannimisen hotellin kyljessä. Ronskin oloinen ja suht pieni paikka painavine tuoleineen, jossa oli mukava lasikko ja noin viiden pikkupöydän kapea ulkoterassi rauhallisen tien laidalla. Kivannäköinen lista, jolta löytyi heti kummallekin niin alkuruoka kuin pääruoka. Minä valitsin kurpitsaa: alkuun kurpitsakeittoa ja pääruoaksi kurpitsarisottoa. Ukki valitsi - tavoistaan poiketen - peruslihasetin: alkuun tartaria ja päänä Carbonara-pastaa. Osin siksi, että emme kumpikaan tajunneet, että menun englannin kielinen Pike Perch oli suomeksi kuha. Minä luulin valinneeni vain kurpitsarisottoa, ja annoksen paistettu kuha oli minullekin iloinen ja maukas yllätys :) 

Minun krantulla (ja erikoisellakin) maullani käy harvoin niin, että koko kolmen ruokalajin setti on ehtaa herkkua. Kurpitsakeitto oli kermaisen maukasta sekä kuha juuri sopivasti paistettua ja risotto loistavaa - ja kalan päälle kauniisti asetellut pikkelöidyt kurpitsan suikaleet huippua. Ukki tykkäsi tartaristaan, mutta ei pystynyt nauttimaan pastastaan, kun harmitteli ettei ollut huomannut tilata lempikalaansa kuhaa. 

Herkullisen ruokahetken kruunasi hyvä juustokakku, joka tarjoiltiin suolaisen kinuskin ja pistaasivaahdon kanssa. Varsinkin, kun matkan kunniaksi tilasin kakun seuraksi vielä lasillisen kylmää ja sopivan makeaa unkarilaista Tokaj-viiniä.

Palaan ehdottomasti Wessetiin, jos joskus vielä palaan Pärnuun. Hyvää ruokaa sekä rento ja iisi - eli sanan mukaisesti helppo - tunnelma. 

Kurpitsakeittoa

 

Juustokakkua, suolakaramellia ja pistaasivaahtoa

Keisarinnojen kirkot

 Eliisabeti kirik, 1750

Nykyajan Viroa ei oikein voi sanoa uskonnolliseksi maaksi: Luterilaiseen kirkkoon kuuluu 10-15 % ja ortodoksiseen runsaat 15 % virolaisista. Silti 1,3 miljoonan ihmisen maassa on noin 400 kirkkoa, kun väestöltään viisinkertaisessa Suomessa on lähes 700 kirkkoa. 

Pärnun matkalla (täällä) tutustuin keskustan kahteen komeaan kirkkoon: luterilaiseen Pyhän Elisabetin kirkkoon Kuninga- ja Nikolai-katujen risteyksessä sekä Lastenpuiston (Lastepark) reunalla sijaitsevaan ortodoksiseen Katariinan kirkkoon. Molemmat barokkityyliset kirkot on rakennettu 1700-luvun puolivälissä ja niitä pidetään Viron kahtena kauneimpana barokkikirkkona. 

Pyhän Elisabetin kirkko on nimetty Venäjän keisarinnana 20 vuotta toimineen, Pietari Suuren tyttären keisarinna Elisabetin (1709-1762) kunniaksi. Kuusitornisen Katariinan kirkon rakennutti ja nimesi Elisabethin seuraaja, keisarinna Katariina Suuri (1729-1796). 

Katariina oli keisarinna Elisabethin nuoruuden rakastetun tytär, jonka Elisabeth järjesti 14-vuotiaana naimisiin perijäkseen suunnittelemansa nuorukaisen ja sisarvainajansa pojan Pietarin (1728-1762) kanssa. Keisarin/keisarinnan kruunun periminen ja periytyminen oli yleensä monimutkaista sumplimista ja mutkistui entisestään Elisabethin hallintokaudella, koska keisarinna ei voinut saada omia lapsia. 

Elisabethin kuoltua 1762 siskonpojasta tuli keisari Pietari III ja hänen Katariina-vaimostaan keisarinna. Valta hovissa vaihtui kuitenkin nopeasti, sillä jo samana vuonna 33-vuotias Katariina kaappasi vallan mieheltään, joka parin kuukauden päästä murhattiin hämärissä olosuhteissa. Tämän jälkeen keisarinna Katariina Suuri hallitsi Venäjää yli 30 vuotta kuolemaansa asti. Hän ei mennyt enää naimisiin, mutta elätti hovissaan peräjälkeen ainakin 12 julkista rakastajaa, joista osa pääsi myös merkittäviin yhteiskunnallisiin asemiin. 

Hallitsijakautensa alkuvuosina keisarinna Katariina rakennutti ortodoksisen Katariinan kirkon kylpyläkaupunki Pärnun keskustaan. Edelleen kirkossa toimii Pärnun venäläinen seurakunta. 

Sisältä Katariinan kirkko oli yllättävän pieni ja muistutti muita näkemiäni Venäjän rakennuttamia ortodoksikirkkoja lukuisine ikoneineen, kynttilöineen ja uhrilahjoineen. Minulle liian ahdasta, kromeluuria ja ”tyhjänpäiväisen” tuntuista, mutta mielenkiintoista tutustua. Koko vierailun ajan ympärilläni pienessä kirkossa puuhaili huivipäinen nainen järjestellen palavia kynttilöitä ja eteisessä myytäviä kuvakortteja ja muistoesineitä.

Parin korttelin päässä oleva Pyhän Elisabetin kirkko oli Katariinan kirkon täysi vastakohta. Puna-keltaiseksi maalattu kirkko oli remontissa rakennustelineiden ympäröimänä ja muutenkin lähes puristuksissa viereisten rakennusten keskellä. Sisältä kirkko oli luterilaisen tilava, vaatimaton ja karu - ja makuuni myös levollinen ja rauhallinen. Joku sanoisi myös tylsäksi :) Isoista ikkunoista tuli kauniisti valoa ja pitkillä puupenkeillä oli istujien iloksi punaiset pehmusteet. 

Kirkossa oli myös eri parville rakennetut kahdet erilliset isot urut, joista uudemmat oli vihitty käyttöön vasta 2010. Elisabetin kirkossa järjestetäänkin kuulemma paljon konsertteja. Vieraillessani tiistaiaamupäivänä urkuri oli harjoittelemassa ja sain pientä vihiä urkujen heleästä äänestä ja kirkon kauniista akustiikasta.

Ymmärtääkseni kirkoilla on ollut tärkeä rooli Viron kulttuurissa ja politiikassa. Pärnussa kirkot ovat edelleen näkyvä osa kaupunkikuvaa, mutta mikä niiden käytännön rooli ja merkitys on, se ei minulle lyhyellä turistimatkalla selvinnyt.

Luterilaista yksinkertaisuutta, vaatimattomuutta ja…

… ja valoa Elisabethin kirkossa.

Katariina (Jekateriina) kirik, 1768

Ortodoksista runsautta ja koristeellisuutta Katariinan kirkossa

Miksi Pärnuun?

Ajaessamme Via Balticaa jäimme ihailemaan vanhaa kivisiltaa.

Matkustettiin Ukin kanssa eilen maanantaina kahdeksi yöksi Pärnuun. Miksi Pärnuun?

Ensinnä en ole koskaan käynyt Pärnussa, ja toiseksi kirjailija Hannu Mäkelä on kirjoittanut mukavassa blogissaan (täällä) usein matkoistaan Pärnuun :) Kolmanneksi Pärnu on merenrantakaupunki - ja minä tykkään merestä ja rantakaupungeista. Neljänneksi olen innostunut lähimatkailusta ja matkustamisesta lentämättä, jolloin matka tuntuu alkavan heti kotiovelta. 

Jatkan toki edelleen ahkeraa kotimaan kiertelyä, mutta minua on alkanut kiinnostaa myös Viro ja etenkin Tallinnan ulkopuolinen Viro, sekä Ruotsi. Eli siinä joitain syitä, miksi Pärnuun. 

Heti kun ajoimme autolla ulos laivasta Tallinnan satamassa, sanoin Ukille: ”Joka kerta kun tulen Tallinnaan, ajattelen miksi en käy täällä useammin.” Tämäkin oli ensi kerta sitten koronan. Runsaan sadan kilometrin matkalla Tallinnasta Pärnuun innostuin viron ja suomen kielen sanojen (joidenkin) samankaltaisuudesta. Edessämme ajoi erikoiskuljetus ja sen perässä luki ”Suur veos”. Näin matkalla myös monta linnus (linna)- ja kirik (kirkko) -tienviittaa ja ylitimme monta jögi (jokea). Möis-viitan suomennos minun piti katsoa netistä: Möis tarkoittaa kartanoa. Eli huolimatta ärsyttävän piikkisuorasta (ja hyväkuntoisesta) Via Balticasta, en ehtinyt pitkästyä autossa istumiseen.

Ensimmäisenä iltapäivänä Pärnussa jaksoimme kävellä vain hotellin isossa puutarhassa ja hotellia ympäröivällä vauraalla pientaloalueella sekä vaeltaa viereisen puiston poikki syömään lähiravintolaan. Mutta kylpyläkaupungin varhaiskesän vehreä luonto ehti lumota minut täysin. Tosin hotellimme Villa Ammende sijaitsi paraatipaikalla vehreyden näkökulmasta - ison ja kauniin Rantapuiston (Rannapark) laidalla.

Kaikkialla oli isoja, kukkivia puita: tuomia, pihlajia, kirsikka- ja omenapuita, erivärisiä syreenejä ja valtavia hevoskastanjoita. Ja kaikki puut tuntuivat olevan vielä jotain erikoisen runsaskukkaista lajia :) Puistossa sekä lähitalojen puutarhoissa kukki jo toukokuussa monenmoisia kasveja, joista tunnistin vain joitakin. Ja joka puolella näkyi vihreää värin kymmenissä eri sävyissä - asia, johon joka kevät jaksan ihastua aina uudelleen.

Lumouduin, vaikka liikuin vain noin kilometrin säteellä majapaikastamme. Enkä nähnyt vielä edes merta enkä Pärnun kuuluisaa hiekkarantaa.  

Kävelyllä hotellista ruokapaikkaan