Holvien lumoissa

Merimaskun Tilalla vietetyllä viikolla (täällä) päätin käydä tutustumassa Naantalin kirkkoon, jonka katsastin ulkopuolelta jo huhtikuussa (täällä). Tuolloin kirkon sisäosaan tutustuminen jäi - osin koronan ja osin talviajan takia - vain haaveksi. 

Kirkko oli vielä elokuun lopussa auki yleisölle päivittäin tiistaista sunnuntaihin. Arkisena iltapäivänä olin ainut kävijä, joten sain rauhassa tutkia ja valokuvata korkeaa kirkkosalia. 

Koostaan huolimatta Naantalin kivikirkko oli sisältä sopusuhtainen, yksinkertainen ja ”vaatimaton”. Ei lehtereitä, ei urkuparvia eikä sivuhuoneita. Isot urut oli sijoitettu kirkon takaosan toiseen nurkkaan, mikä rikkoo muuten harmonista kokonaisuutta. Kirkon jykevyys ja korkeus sekä komeasti holvattu katto ja sitä tukevat massiiviset pilarit hurmasivat minut. Myös värikäs ja hienosti koristeltu saarnatuoli oli kiehtova ja jännä vastakohta kirkon vaatimattomalle muulle sisustukselle. 

Sen sijaan Ukista, joka odotti koiravahdissa kirkon ulkopuolella ja käväisi minun jälkeen nopeasti kurkkaamassa sisälle, kirkko oli tylsä ja mitään sanomaton. Makuasioista ja niin edelleen… 

Minä sen sijaan taidan olla pahasti koukussa vanhoihin holvikirkkoihin…

 

Kirkon iso krusifiksi on mahdollisesti Naantalin luostarin munkkien veistämä. 

Alma koulussa

Ahvion kansakoulussa 1901. Alma (10v) takarivissä vas reunassa. Tuttua otsan rypistystä :)  

Tapasin serkkuja äitini puolelta. Vietimme yhdessä ihanan viikonlopun Tyttärien Tilalla Merimaskussa. Kolmen noin 90-vuotiaan, edelleen elossa olevan sisaruksen - Hetan, Ulla-Marjan ja Eevan - viisi 1950- ja 1960-luvulla syntynyttä voimakasta naista: Anni, Riitta, Kaija, Enna ja Heta - osa tukevasti eläkkeellä ja osa tiiviisti työelämässä. 

Meitä kaikkia viittä yhdistää yhteinen mummi - äidinäiti - Alma Talvitie - Alma-mummi, pikkumummi, Mama - joka kuoli Helsingissä 1989 lähes satavuotiaana. Serkuilla oli yllätykseksi mukana joitakin vanhoja valokuvia, joita en ollut ennen nähnyt. Almahan (täällä) syntyi vuonna 1891 Itä-Suomessa Ahvion kylässä nykyisen Kouvolan alueella. Ahvion kansakoulun jälkeen hän opiskeli Kotkan suomalaisessa yhteiskoulussa, josta pääsi ylioppilaaksi 1910. Opiskelujaan Alma jatkoi Helsingin yliopistossa, valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1922 ja matkusti Berliiniin erikoistumaan lastenlääkäriksi.

Mummi-muistelujen lisäksi herkuttelimme. Rakastamme kaikki hyvää ruokaa - osa myös tekijöinä, mutta osa vain herkuttelijoina :) Tällä kertaa tarjolla oli Hetan kesäkurpitsakeittoa, Kaijan tattirisottoa, Annin kukka- ja parsakaalisalaattia, Ennan :) puolukkapaistosta ja Ranskan Riitan :) valitsemia rosee-viinejä. Kesäkurpitsat saatiin Tilan kasvimaalta, tatit Kaija oli edellisaamuna kerännyt Turun metsistä ja kaikille maistuneen, majoneesiin sekoitetun kaalisalaatin ohjeen Anni oli löytänyt Johannan ihanasta Hellan ja viinilasin välissä -nimisestä blogista (täällä).

Vanhassa Pakarin tuvassa yhdessä valmistetun ruoan lisäksi jaoimme muistoja myös omista vanhemmistamme ja lapsuuksistamme kolmen, 1920- ja 1930-luvulla syntyneen eriluonteisen sisaren lapsina. Nauroimme paljon ja nautimme - Hetan Anni ja Riitta, Ulla-Marjan Enna sekä Eevan Kaija ja Heta - kaikki viisi nuorta vanhaa tyttöä yhdessä.

Illan kuluessa Enna kertoi äidilleen kulkeutuneista lukuisista Alman nuoruuden valokuvista ja huolellisesti kirjoitetusta päiväkirjasta. Suunnittelimme, että seuraavaksi kokoonnumme yhdessä näitä muistoja tutkimaan ja ihmettelemään. Jännittävää.

Sitä ja syksyä odotellessa. Vaikka tänään - ainakin Salossa - kesä tuntuu taas palanneen :)

Kotkan suomalaisen yhteiskoulun tyttöjä. Alma oik edessä istumassa.

Naantalin Tähti

Onneksi löysin - Opiskelijatytön suosituksesta - Metsätähden Naantalin Immasentieltä. Ehdottomasti paras lounasruokapaikka Naantalin seudulla - sekä laatu että hinta enemmän kuin kohdallaan. 

Freessi on sana joka kuvaa hyvin Metsätähteä - sekä itse rakennusta että paikalla tehtyä ”kotiruokaa”. Sisustus on yksinkertainen ja tyylikäs, ei mitään liiallista kikkailua. Ikkunoista rauhallinen näkymä takana olevaan kalliometsään. Kiva pieni kesäterassi ja paljon kauniita, hyvinhoidettuja kukkia. Tykkään :)

Torstaina lounaslistalla oli päivän keiton lisäksi silakkapihvit muussilla ja kasvispihvit purjososeella. Tyttö valitsi silakat ja minä kasvisvaihtoehdon. Kaduin valintaani tosin myöhemmin, kun maistoin Tyttären silakoita - tuoreita, rapeita ja herkullisia. Oma juurespihviannokseni oli runsas, mutta ei ihan makuuni. 

Joka päivä lounaaseen kuuluu myös tuore salaattibuffetti, itseleivottu leipä sekä kaffe tai tee. Noutopöydän kaikki kolme salaattia olivat torstaina maukkaita ja pehmeäkuorinen sekaleipä herkullista. Halutessaan jälkkäriksi voi ostaa itseleivottuja herkkuja tai turkulaisen Nuvolen valmistamaa irtojäätelöä  Minä tyydyin palaseen herkkuleipää - täyteen vatsaan ei mahtunut enää jätskiä, vaikka mieli olisi tehnyt…

Ihmettelin kassalla, kuka on perustanut ravintolan - ja rakentanut vielä ihka uuden rakennuksen - keskelle naantalilaista lähiötä - kauas kaikesta. Ystävällinen emäntä kertoi, että ravintolan perustaja asui lähistöllä ja kaipasi alueelle lähikuppilaa, joten neljä vuotta sitten päätti itse perustaa metsän reunaan Metsätähden. 

Ilmeisen onnistunut päätös, sillä ainakin torstaina kävijöitä ja ruokailijoita riitti ja ruoka näytti maistuvan kaikille. Varmasti tulen toisen - ja useammankin kerran. Metsätähden kotiruoka-lounas tulee kuulumaan ohjelmaani aina kun käyn Naantalin Merimaskussa :):)

Parkkipaikan reunaan oli istutettu iki-ihania syyshortensioita.

Sylinvaltaaja

Kovalla äänellä kehräävä lämpökerä.

Olimme Ukin kanssa alkuviikon Tyttärien Tilalla Merimaskussa talon vahteina ja eläinten hoitajina. Emännät viettivät kesän ainoita ja ansaittuja lomapäiviä Helsingissä: kaksi pitkää vuorokautta keskustan luksushotellissa. Keskiviikkona Opiskelijatyttö palasi takaisin Tilalle ja Lontoontyttö jatkoi matkaansa toiseen kotiinsa Lontooseen lentääkseen taas syksyllä takaisin Merimaskuun.

Täydellistä vaihtelua Tyttärille, jotka koko kesän ovat remontoineet vanhaa tilaa, ruokkineet lampaita, totuttaneet uusia kissoja Tilan tavoille, siivonneet vierashuoneita ja paistaneet aamuyöstä leipää Tilalla majoittuville. Puhumattakaan lammasaitauksen ja -katoksen rakentamisesta, perunapellon kääntämisestä, leivinuunin puhdistamisesta ja ravintolakeittiön koneiden säätämisestä. Muun muassa :) Onneksi useampi ystäväporukka on käynyt kesän aikana sekä auttamassa Tilan hommissa että ihmettelemässä maaseudun elämää. 

Selvisimme Tilan arkihommista Ukin kanssa hyvin. Nautimme molemmat, kun saimme tutustua taloon heinäkuussa muuttaneisiin kissanpentuihin Lalaan ja Pabloon. Kissaveljekset ovat raidallisia maatiaiskissoja, jotka ovat syntyneet lähistöllä olevalla maatilalla. Vilkkaat vesselit hyväksyivät meidät nopeasti ja alkoivat kilpailla sylipaikoista Muru-koiran kanssa.

Kanat sen sijaan tuntuivat loukkaantuneet, kun koiriemme takia ne eivät päässeet vapaasti kävelemään pihapiirissa, kuten ovat tottuneen. Normaalisti kanat ovat munineet 5-10 munaa vuorokaudessa, mutta Emäntien poissaolessa löysimme tarhasta vain jokusen munan päivässä. Lammasaitauksessakin tapahtui: Ensimmäisenä yönä yksi lammas karkasi ulkoaitauksesta ja määki aamulla onnettomana laumastaan eristettynä. Useista houkutusyrityksistä huolimatta saimme lampaan kiinni vasta illalla ja ohjattua väkipakolla sähköaidan alitse. 

Kivaa ja rentouttavaa, ja vain vähäisiä talonvahdin hommia. Tulemme toistekin :) 

Alistunut Muru :)

Maireat mirrit

Lisää Louhisaarta

Kävin toistamiseen Louhisaaren kartanossa. Tällä kertaa Ukin seurassa, kun kesäkuussa kävin Tyttärien ja Pikkupoikien kanssa (täällä). Toisella kertaa vierailu ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin ensimmäinen visiitti. Ja niinhän se usein on - yllätyksellisyys on usein osa jymäyttävää kokemusta :)

Mutta laimeammasta reaktiosta huolimatta tykkäsin. Ilahduin, kun kännykän kameralle tallentui (lähes ohimennen) kauniita näkymiä kartanon asuinhuoneista. Jännin oli yksityiskohta ns. Ison makuukamarin tapetista. Huoneen seinällä on pala verkanukkatapettia, joka on löytynyt talon ullakolta. Esitetekstin mukaan tapetti on 1600-luvulta ja Louhisaaren ainoa alkuperäinen esine. Kyse on erittäin harvinaisesta, käsin valmistetusta tapetista, jonka kuviot on painettu puulaatoilla, minkä jälkeen verkanukkaa on siroteltu kuvioiden päälle.

. 

Tosin sekä museossa että tätä postausta aloittaessani kuvittelin, että ko verkanukkatapettipala on yllä olevassa valokuvassa näkyvä, iso ruskehtava kangastapetin palanen, ja ajattelin että onpa upea. Mutta ilmeisesti kyse onkin vain tuosta mustiin kehyksiin eristetystä pikkuruisesta vaaleasta palasta. Kait?

Tämä elintärkeä tapettijuttu pitänee varmistaa seuraavalla museokäynnillä :) :) Kolmas Louhisaari-visiitti onkin lähempänä kuin arvaatkaan… 

Ps. Elokuun lopulla kävin uudelleen Louhisaaressa (täällä). Kysyin mieltäni askarruttavaa tapettiasiaa oppaalta. Hän selitti, että juttu on todella niin kuin alunperin ajattelin. Kyseinen vanha ”tapettipala” on koko sängyn oik puolen peittävä tapetti eikä sittenkään tuo mustissa kehyksissä oleva pikkuruinen alue. Uudella käynnillä minulle myös selvisi, että mustakehyksinen ”taulu” onkin pieni peili :) Kirjoittaa nimimerkki Tarkkatädin museomuistot.

Sininen huone, jossa kerrotaan marsalkka Mannerheimin syntyneen - 

ja juuri tässä samaisessa sängyssä :)

Museon Kuppila

Fiskarsin museoretkellä (täällä) pysähdyin kahvikupposelle Cafe Hammarbacken -nimisessä kesäkahvilassa. Kahvila toimii kolmannessa pienessä museotalossa, joka aikoinaan oli alkuun työntekijöiden ruokala ja 1930-1970-luvuilla asuinrakennus.

Jos Fiskarsin turistikesän vilinässä kaipaa rauhallista kahvihetkeä, kannattaa kävellä tähän Ylä-Fiskarin kuppilaan. Rauhan lisäksi löytää hyvää kahvia ja koiraystävällistä palvelua. Pihalla odottaa kymmenkunta ulkopöytää ja sisällä vanhanaikainen kahvihuone kukikkaine posliinikuppeineen ja valkoisine pöytäliinoineen.

Sisäänkäynti rakennuksen takaa tosin muistuttaa vanhaa, vuosia sitten hylättyä kesämökkiä. Eli sen, joka kaipaa vähän fiinimpää, kannattaa jäädä kahvittelemaan Fiskarsin ”keskustaan”. 

Mutta Hammarbacken (Kalliorinne??) sopii hyvin seikkaileville mummoille ja pikkukoirille :)

Reikäleivästä ruukinpatruunaan

Kävin torstaina Fiskarsin museossa. Paikka, josta en ollut kuullut mitään, vaikka design-turistikylässä tulee pistäydyttyä joka kesä vähintään kerran. Viime viikkoinen käyntini oli jopa tämän kesän neljäs Fiskari-visiitti. 

Pääasiallinen syy tiheisiin vierailuihin on se, että Fiskars eli Fiskari sijaitsee vain 30 km päässä Salon mökiltä. Kun mökkielämään kaivataan vaihtelua, ensimmäisenä usein kysytään: ”Lähtiskö Joku Fiskariin?” Ja aina Joku lähtee. 

Fiskarsin (kotiseutu)museo sijaitsee ns. Ylä-Fiskarissa - lähellä Desicon kynttilämyymälää (täällä), minne Fiskarin normi-vierailija harvemmin eksyy - liian ”pitkällä” kylän ”keskustasta”. Kuitenkin tervejalkainen kävelee punamultaisten puutalojen reunustamaa, mukavaa kylätietä parkkipaikalta Ylä-Fiskariin vain kymmenisen minuuttia.

Yllätyin kuullessani, että museo on avattu konepajan konttorirakennuksessa (missä se toimii edelleen :) jo vuonna 1949 konepajalla työskennelleen konttoristi Laura Holmströmin toimesta. Holmström ja hänen fiskarilainen ystävänsä kätilö Gerda Gers alkoivat 1930-luvulla kerätä paikallisia esineitä ja valokuvia. Kokoelman laajennuttua ystävykset päättivät kysyä konttorin esimieheltä, josko rakennuksesta löytyisi tilaa esineistön esittelyyn. 

Aktiivinen Holmström hoiti ja laajensi museon kokoelmaa lähes kuolemaansa 1965 asti. Museossa olevat Fiskarin elämää kuvaavat esineet ja valokuvat ovat osin 1600-luvulta, mutta pääasiassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Museon nykyinen lipunmyyjä kertoi mm. että pikkuhuoneen katossa olevat reikäleivät ovat olleet museossa sen avaamisesta eli vuodesta 1949 asti. Ja ihan freesseiltä näyttivät edelleen :)

Fiskarilaisten työläisperheiden elämän lisäksi pienessä museossa oli esineitä ja juttua ruukkialuetta kehittäneen ruukinpatruuna ja vuorineuvos John Jacob von Julinin (1787-1853) ja hänen perheensä elämästä. 

Täytettyään 35 vuotta John Julin osti 1822 Fiskarsin ja viereisen Antskogin eli Anskun maatilat ja niihin kuuluvat maa-alueet teollisuuslaitoksineen. Tätä ennen hän oli jo tehnyt merkittävän uran apteekkarina Oulussa ja Turussa, ollut pari vuotta pienen Emma-tyttären (1813-16) yksinhuoltaja ensimmäisen vaimon kuoltua lapsen synnytyksessä, mennyt toista kertaa naimisiin skotlantilaisen papin tyttären Emily Lindsayn (1795-1835) kanssa, jonka oli tavannut Englantiin tekemällään pitkällä opintomatkalla, ja saanut tämän kanssa juuri ensimmäisen yhteisen James-pojan (1822-25). 

Apteekeistaan John Julin luopui kokonaan 1829 ja muutti perheineen asumaan Fiskarsiin jatkaen uraansa menestyvänä teollisuusmiehenä ja maanviljelijänä. Vuosien kuluessa Julin osti Fiskarsin ja Antskogin lisäksi kymmenkunta länsisuomalaista ruukkia ja kaivosta sekä kymmeniä maatiloja. Ruukinpatruunana Julin edisti avarakatseisesti Fiskarsin toimintaa ja paikkakuntalaisten elämää, perustaen alueelle mm. koulun 1824 ja kirjaston 1840. Vuonna 1849 aateloitu John von Julin kuoli 65-vuotiaana jättäen jälkeläisilleen mittavia maa-alueita, lukuisia ruukkeja ja menestyviä teollisuuslaitoksia.  

Käytyäni useassa vanhassa kartanossa ja ruukkialueella lähinnä Länsi-Suomessa on ollut mielenkiintoista lukea, miten monin sitein omistajien ja perheiden elämät nivoutuvat toisiinsa. Mm. Fiskarsin patruunan John Julinin kolmannesta avioliitosta syntynyt Helene-tytär oli Askaisissa olevan Louhisaaren kartanon emäntä ja marsalkka Mannerheimin äiti (täällä). Ja että hylätty ja ränsistynyt Anskun ruukki (täällä) oli myös Julinin omistuksessa.  

Kun selvittelin Fiskarsin museota ja sen paikallishistoriaa, sain taas mielenkiintoista lisätietoa suomalaisen aateliston kiemuroista 1800-luvulla. Lisäksi löysin käyttökelpoisen luettelon ja linkin lukuisista Länsi-Uudenmaan (kotiseutu/paikallis)museoista (täällä), joista useimmista en aiemmin ole tiennyt mitään.

Laura Holmström (oik) Fiskarsin konepajan konttorissa.

Museo toimii rakennuksessa, joka aikoinaan oli Fiskarsin konepajan konttori.

Fiskarin värejä

Joulukin tulee - taas :) Tämä tuli mieleen, kun kävin pitkästä aikaa Desicon tehtaanmyymälässä Fiskarsissa. Iso halli täynnä kynttilöitä kaikissa mahdollisissa väreissä ja muodoissa. Näiden lisäksi kaupassa myydään vain erilaisia kynttilän jalkoja ja pidikkeitä. 

Ajatukseni oli käydä kaupassa vain ihailemassa upeaa väriläikkiä. Mutta kuten arvata sopii, kaupasta on tosi vaikea poistua ilman kynttilöitä. Minä ostin kolme pakettia ihanan värisiä ja mielestäni parhaan kokoisia eli noin 15 cm pituisia kynttilöitä tuliaisiksi Tyttärille Tilalle, jossa olen Ukin kanssa tämän viikon Tilan - ja eläinten - vahtina.

Pimeneviä iltoja odotellessa… Kynttilöiden valo onkin pimeyden ainoa ilo, sillä rakastan valoisia kesäiltoja ja -öitä :)

Tuliaisia Tilalle

Smörrejä Bergvikissä

Lähes 40 vuotta olen joka kesä useamman kerran viikossa ajanut autolla Salon laitapitäjästä kaupungin keskustaan torille, kirppareille ja/tai ruokakauppoihin. Vajaa 30 kilometriä suuntaansa ja useimmiten ns. vanhaa Turuntietä (nro 110) pitkin. 

Noin puolivälissä matkaa, Iso-Rytkön järven kohdalla on vuosia ollut tienviitta ”Bergvikin kartano 4 km”. Monesti olen aprikoinut: ”Mitähän tuoltakin löytyy?” Tänä kesänä viitan viereen ilmestyi pieni lisäteksti ”Cafe Smörre klo 12-18”. 

Viikko sitten ajaessamme tuon viitan ohi, ehdotin Ukille että kävisimme katsomassa, mikä tuo Bergvik oikein on. Perille päästyämme yllätyimme molemmat positiivisesti. Kartano osoittautui hyvin hoidetuksi, komeaksi rakennukseksi monine piharakennuksineen. Oli omenapuita, nurmikenttää ja puutarhaa virkistysmajoineen. Näköetäisyydellä Hirsjärvi ja uimaranta rantasaunoineen.

Bergvikin kartanolla on erikoinen menneisyys. Pitkään kartanon omisti Riitta Pätiälä-Saariaho (1928-2002), joka oli perinyt kartanon 1950-luvulla isältään maatalousneuvos Väinö Pätiälältä. Vuonna 1966 Pätiälä nai Aapeli Saariahon (1896-1986), joka oli aikanaan tunnettu arkeologi, teologi ja kirjailija - ja itämaisen kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa 1935-63. Yhdessä aviopari järjesti kartanossa monenlaista uskonnollista toimintaa. Vuonna 1981 he perustivat Vapaan Evankeliumisäätiön, joka myöhemmin muutti nimensä Bergvikin säätiöksi, ja jolle Pätiälä lahjoitti kartanon maineen ja kuoltuaan muunkin omaisuutensa. Edelleen toimivan säätiön tarkoitus on ”herättää ja syventää elävää kristillisyyttä” ja vuoteen 2020 asti kartano toimi säätiön koulutuskeskuksena. Tällä hetkellä säätiö on vuokrannut tilan majoitus- ja koulutustilat sekä kahvilan ulkopuoliselle yrittäjälle.

Päärakennuksessa oleva pieni ja kodikas Smörre-kesäkahvila lasikuisteineen oli nimensä mukaisesti erikoistunut tanskalaisiin voileipiin. Elokuun alussa valittavana oli smörrejä kolmella eri täytteellä - 10 euroa kappale. Ukki ei voinut vastustaa kahvilanpitäjän kehuja: ”Kaikki smörret on paikalla valmistettuja ja tuoreet katkaravut käsin kuorittuja.” Ja tuoreelle ja hyvälle maistuivat. Suussa sulavaa herkkua oli myös minun valitsema suklaa-aprikoosikakku :)

Kaunis ja viihtyisä paikka voimakkaasta uskonnollisesta perinteestä huolimatta - tai siitä johtuen. Ja huomiota herättävän hyvin hoidetut rakennukset ja pihapiirit. Säätiön rahoilla…

Kartanon isäntä Aapeli Saarisalo tohtorinhattuineen 

Suklaa-aprikoosikakkua

Aamunrepäisy 26

Toimittaja Anna Sillanpää kirjoitti ystävyydestä Kodin Kuvalehdessä 22/2021.

Pentik Turussa

Anu Pentik: Voikukkapelto, 2019-2020

Turun Wäinö Aaltosen museo täyttyy vielä syyskuun posiolaisen keramiikkataiteilija Anu Pentikin (s. 1942) uusista teoksista. Koko huoneen täyttäviä savesta ja puusta tehtyjä puhuttelevia tilateoksia. Vuosina 2019-21 valmistuneet työt on järjestetty lapsuuden kukkapellosta lentoon lähdön ja unelmien kautta vanhuuden rauhaan.

Tykkäsin näyttelystä. Harmikseni minulle kävi köpelösti. Jostain syystä en tällä kertaa päässyt/osannut/pystynyt rauhoittumaan teosten ja näyttelyn tunnelman makusteluun, vaan keskityin miettimään kuvakulmia: ”Mistähän saisin otettua sellaisen valokuvan, jossa välittyy taideteos itsessään, näyttelyn tunnelma ja oma kokemukseni?”

Aiemmin museoissa ja näyttelyissä käydessäni oma rauhoittumiseni sekä teosten tutkiskelu ja fiilistely ovat olleet Se Juttu. Ja valokuvaaminen on ollut vasta toisella sijalla, minkä takia kuvat eivät aina ole onnistuneetkaan toivomallani tavalla. 

Huomaan, että parempi kuitenkin niin: Hyvä oma kokemus ja läsnäolo ja epätäydellinen valokuva. Kuin se mitä kävin Pentikin näyttelyssä: puutteellinen läsnäolo, mutta täydellinen valokuva. Tosin Pentikin näyttelyssä eivät edes valokuvani onnistuneet. 

Huonosta keskittymisestäni huolimatta tykkäsin kävellä Anun luomien mielikuvien seassa, mm. hentojen (!) lentoon lähtevien kymmenien savi-itiöiden keskellä. Josko museokorttilaisena ehtisin käydä vielä toistamiseen tutkimassa Anun maailmaa - ilman kännykkäkameraa. Saapas näkee…

Anu Pentik: Rauha, 2019

Kaunis, mutta mauton risotto

Kanttarellirisottoa ja parmesaania

Billnäsissä pysähtyessämme (täällä) tutustuimme lähinnä ruukkialueen vanhassa varastorakennuksessa olevaan ravintolaan. Tämä Billnäsin ruukin ravintolan nimellä kulkeva paikka on avattu vasta tänä kesänä, mutta tulee - tarjoilijan mukaan - olemaan auki ympäri vuoden. 

Viehättävä bistrotyylinen paikka oli lauantain lounasaikaan aivan täynnä, mutta onnistuimme saamaan viimeisen vapaan kahden hengen pöydän :) Päätimme tilata sekä etu-, pää- että jälkiruoan, joista kustakin ala carte -listalta löytyi kolme vaihtoehtoa. Ukki valitsi alkuun tartar-pihvin naudan sisäpaistista ja minä lohicevichen chilin ja persiljamajoneesin kanssa. Ukin pääruoan tummalla punaviiniliemellä ryyditetyn naudanfilen seurana oli varhaiskaalia, aiolia ja perunaa ja minun kanttarellirisotto tarjoiltiin parmesaanin kanssa.

Pidemmän tikun veti tällä kertaa Ukki, etenkin hänen punaviiniliha-annoksensa oli herkullinen ja tartarkin maistui miehelle. Minun sienirisotossa sekä maku että koostumus olivat pielessä. Risotto maistui lähinnä veteen keitetyltä riisipuurolta eli täysi floppi. Harmi, sillä annos oli silmiä hivelevän kaunis kuullotettuine punasipulirenkaineen.

Epäonnisesta risotosta huolimatta tykkäsin ravintolasta ja sen rennosta tunnelmasta. Ja tulen toistekin. Enää en tilaa risottoa - ehkä hampparin jota useimmat näyttivät syövän - joten toivottavasti minua odottaa mieluisampi makukokemus :)

 

Sateinen Billnäs

Karjaan kirkkoreissulla (täällä) pysähdyttiin lyhyesti läheisessä Billnäsissä eli Pinjaisissa, jonne Carl Billsten perusti rautaruukin vuonna 1641. Mustionjoen rannalle kasvaneessa ruukkiyhteisössä varhainen teollisuus ja käsityöläisyys, mm. kuuluisine Billnäsin konttorihuonekaluineen, jatkuivat pitkälle 1900-luvulle. 

Heinäkuisena lauantai-iltapäivänä vanha ruukkialue oli tosi hiljainen ja vain joissakin taloissa näytti olevan elämää tai toimintaa, kuten esim. alueella vuosia ansiokkaasti toimineessa Rakennusapteekissa (jossa emme tällä kertaa käyneet). Rauha ja (osin rappio-) kauneus tuntuivat olevan alueen ainoita valtteja. Tosin lähes jatkuvan tihkusateen ja kummankin jalkavaivojen takia kiertely alueella jäi vähäiseksi, mikä saattoi vaikuttaa alueesta saamaani yleiskuvaan. 

Nykyään ruukkialueen lukuisat vanhat toimitilat ja asuinrakennukset ovat suurelta osalta yksityisen tapahtumayrittäjän omistuksessa. Yrittäjä osti ne Pohjan kunnalta vuonna 2008. Vanhoja rakennuksia on kunnostettu ja tänä keväänä niissä on avattu mm. hotelli, ravintola ja ulkoilmaterassi. Ilmeisesti yrittäjän tavoitteena on kunnostaa ja uudistaa Billnäsin vanha ruukkialue läheistä Fiskarsin eli Fiskarin matkailukylää muistuttavaksi käsityö- ja turistikeskukseksi. 

Autosta ohi ajaessa Billnäs näyttäytyi lähinnä joenrannan lehtoluontona ja mielenkiintoisina vanhoina rakennuksina, joiden historia (ja tulevaisuus) jäi minulle vielä vähän epäselväksi. Ilmeisen kiva kävely- ja pyöräilykohde :)

Rapuja Tilalla

Lauantai-iltana herkuteltiin rapuja - pitkästä aikaa koko oma, iso perhe yhdessä. Ukin ja Mummin lisäksi syyskuussa 40 vuotta täyttävä Esikoinen ja Vävypoika kolmen 3-10-vuotiaan Pikkupojan kanssa, Opiskelijapoika ja Tyttökaveri kahden Pikkupojan (5 v ja 6 kk) kanssa, ensi vuonna 30 vuotta täyttävä Juniori ja Tyttöystävä sekä kaksi ihanaa ja toimeliasta illan emäntää (ja Tilan emäntää) Opiskelijatyttö ja Lontoontyttö. Hälisevän joukon jatkona sisällä hääräsi kaksi koiraa ja kaksi kissaa sekä ulkona kymmenen lammasta ja lauma värikkäitä maatiaskanoja.

Lähes kaikilla suojana kaksi koronarokotetta ja Pikkupojilla edellispäivänä otetut negatiiviset koronatestit. Mutta siitä huolimatta minä en vielä rohjennut halailla läheisiäni niin paljon kuin olisin halunnut ja kaivannut. Ainoastaan Pikkupojat rohkenin vuorotellen napata syliini ja suukotella, kuten olen - koronasta huolimatta - tehnyt jo pidemmän aikaa. 

Vävypoika oli hankkinut ravut - valmiiksi keitettynä - ja Ukki ostanut (Opiskelijatytön suosittamaa) herkku-roseviiniä ja Emännät kombucha-juomaa alkoholittomaksi vaihtoehdoksi. Opiskelijatyttö oli tehnyt gnoccheja - oman maan perunoista - rosmariinivoin ja herkkutattien (Vävypojan keräämiä) kanssa sekä jälkkäriksi ”ranskalaisen pannukakun” (?) oman puutarhan kriikunoista. Lisukkeena Vävypojan loihtima herkullinen caesarsalaatti. Esikoistyttö oli tuonut rapuisat koristeet ja Pikkupojille jälkkärikarkit, kun taas Lontoontyttö oli vastannut pöydän kattauksesta. 

Herkuttelun jälkeen, illan pimetessä Mummi hoiti pääosan tiskauksesta - mieluusti. Kuten Äitimuori (Mummin äiti) aikoinaan Mummin järjestäessä perhejuhlia pienten lasten äitinä 1990-luvulla :):)

Ravut olivat punaisia ja isoja, mutta yllättävän kovakuorisia. Tällä kertaa minusta eivät ihan ”maailman parhaita”. Sen sijaan Opiskelijatytön loihtimat gnocchit olivat käsittämättömän hyviä, ”maailma parhaita”: kiinteitä ja pehmeitä, mutta ei liian kuivia eikä liian sileitä. 

Ei laulettu eikä juotu snapseja, mutta juteltiin, rentouduttiin ja naurettiin. Ja nautittiin rakkaista ihmisistä - ja aikaisesta nukkumaanmenosta :):)

Hurmaava holvikirkko

Luin Orvokin Orvokki4you-blogista hänen käynnistään Karjaan Pyhän Katariinan kirkossa (täällä). Orvokin upeat valokuvat ja kirkkoa kehuva postaus saivat minut kiinnostumaan tästä(kin) keskiaikaisesta kivikirkosta. Varsinkin kun Karjaan kirkko on vain vajaa tunnin ajomatkan päässä Salon mökiltämme ja kun Pyhimyksiä ja paalukattoja -kirjassa (täällä) kyseisestä kirkosta kirjoitetaan ”maalauksellinen miljöö, hiljentävän hieno”. 

Raaseporin seurakunnan sivuilta selvisi, että tänä kesänä kirkko oli jumalanpalvelusten ulkopuolella viimeisen kerran auki yleisölle viime lauantaina. Joten eikun menoksi. Kun Ukki vielä mukisematta suostui matkakaveriksi, niin sateinen elokuun lauantai kului kivasti reissussa Karjaalla, Pinjaisissa ja Fiskarissa :)

Tunnin kuluttua - ajettuamme ensin virheellisesti Pyhän Olavin kappelille - saavuimme päämääräämme, 1400-luvulla rakennetulle Pyhän Katariinan kirkolle. Jätimme koirat autoon ja lähdimme tutustumaan komeaan kivikirkkoon ja sen ympäristöön - hautausmaahan ja vanhaan pappilaan. 

Hurmaava ja lumoava - ”hiljentävän hieno”, kuten kirkkokirjassa mainittiin (täällä). Ulkoapäin kirkko muistuttaa aiemmin näkemiäni keskiaikaisia kivikirkkoja - kivana lisänä kirkkopihaa rajaava kaunis, vanha kivimuuri jännittävine alikulkuportteineen. Mutta sisätiloissa on vaikea pistää paremmaksi. 

Ensimmäisenä huomio kiinnittyi sopusuhtaisiin holvikaariin, jotka oli koristeltu yksinkertaisilla kuvioilla luonnonläheisin värein. Kaunista ja rauhoittavaa. Tykkäsin myös lähes viisimetrisestä, mutta sirosta krusifiksista ja seiniä koristavista vanhoista, mutta hyvin säilyneistä puisista pyhimyspatsaista, jotka oli taidokkaasti entisöity. Kaikki 1400-luvulta. Alttaritauluna toimi kaunis, heleävärinen lasimaalaus - lasi- ja julistetaiteilija Gunnar Forsströmin (1894-1958) taidonnäyte.

Kirkon keskellä oli komea vanha saarnastuoli. Jostain syystä en viehäty saarnastuoleista. Tykkään, että usein ne rikkovat muuten kauniin kirkon kokonaisuutta, mutta tämä 1700~luvun puukoristeinen rakennelma vain lisäsi kirkon viehättävyyttä. Varsinkin, kun vanhan saarnastuoliin etureunaa kiersi värikkäät, apostoleita kuvaavat kohokuvat. 

Lisäiloa kirkkohetkeeni toi vapaaehtoisena kirkossa työskennellyt iäkäs paikkakuntalainen, joka leppoisasti kertoili kirkon menneisyydestä ja koristeiden historiasta. Jopa Ukki ihastui kirkkoon ja sen tunnelmaan :)

Pyhä Birgitta 1400-luvulta.

Yksi saarnastuolin apostoleista.

Villit veljekset

Peräkanaa

Rintarinnan

Kirja pyhimyksistä

Kirkkofani osti kirkkokirjan Kierrätyskeskuksen nettikaupasta - 12 euroa. Maksoi netissä ja nouti Espoon Nihtisillan ”tavaratalosta”. Sillä tavaratalo tämä valtava kierrätyskeskus todella on: Tilaa silmin kantamattomiin ja tavaraa valtavasti - ja kaikki hyvässä järjestyksessä :)

Historioitsijoiden Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun kirjoittama Pyhimyksiä ja paanukattoja - Kulttuuriretkiä Suomen kirkkoihin (Kirjapaja 2009) kertoo kivasti keskiaikaisista kivikirkoista ja suomalaisesta pyhimysmaailmasta. Maailmasta, josta en ole tiennyt mitään, enkä aiemmin ole pahemmin kiinnittänyt edes huomiota kirkkojen moninaisiin seinämaalauksiin tai vanhoihin patsaisiin. 

Kristinoppi ja sen kansanomainen usko pyhimyksiin saapui keskiajalla myös Suomeen. Pyhimykset, jotka kirkon mukaan toimivat välittäjinä ihmisen ja Jumalan välillä, saattoivat lieventää uuden uskon ankaraa yksijumalaisuutta aikana, jolloin oli totuttu monijumalaiseen pakanauskoon. Nopeasti pyhimyksistä tulikin keskeinen osa myös suomalaisten uskonnollisuutta. 

Reformaatio (uskonpuhdistus) 1500-luvulla muutti kirkkojen ja ihmisten suhdetta pyhimyksiin. Useissa maissa kaikki pyhimyksiin liittyvä pyrittiin hävittämään. Pelättiin, että ne varastavat liikaa huomiota tärkeimmältä eli Jumalalta. Ruotsissa(-Suomessa) pyhimykset syrjäytettiin rauhanomaisemmin, ja moni niitä esittävistä maalauksista ja patsaista säästyi. Osa patsaista jopa jätettiin paikoilleen, mutta määrättiin että niitä ei saanut liikaa :) rukoilla eikä kunnioittaa. Tämän johdosta Suomen vanhoista kirkoista löytyy edelleen noin 800 keskiaikaista, lähinnä puista pyhimyspatsasta.

Pyhimyksissä on sekä miehiä että naisia ja suurin osa niistä on ollut todellisia historiallisia henkilöitä. Ihmiset toivoivat heiltä suojelusta, apua ja läsnäoloa arkeensa. Maailmassa on ollut tuhansia pyhimyksiä, joista Suomessa arvostetuimpia ovat olleet mm. Neitsyt Maria, tämän äiti Anna ja pyhä Birgitta sekä arkkienkeli Mikael, viikinkikuningas Olavi ja Johannes Kastaja. Edelleen nämä keskiajan pyhimykset tai ainakin niiden nimet näkyvät monilla tavoin nykyihmisten elämässä, mm. ihmisten, katujen ja kirkkojen nimissä sekä juhlapäivien vietossa.

Heikkilän ja Suvikummun kirjassa on mielenkiintoisia lukuja, joista sain paljon uutta infoa minulle aiemmin tuntemattomasta pyhimysmaailmasta. Ja tietoa Suomen keskiaikaisista kirkoista, ja kirkoista joissa ehdottomasti kannattaa käydä. Harmikseni kirjan eri luvut oli ikäänkuin kirjoitettu erillisinä ja yhteinen punainen lanka puuttui. Samoja asioita toisteltiin eri luvuissa liikaa.

Puutteistaan huolimatta Pyhimyksiä ja paanukattoja jää kirjahyllyyni. Uskon, että tulen palaamaan kirjaan kunhan kirkkokierrokseni ja pyhimystutkailuni etenevät…

Pyhä Henrik on Suomen ainoa kotoperäinen pyhimys. Piispa Henrik tuli 1100-luvulla Upsalasta 

Suomeen käännyttämään suomalaisia kristinuskoon. Kansanperinteen mukaan Lalli-niminen 

talonpoika surmasi piispan Köyliönjärven jäällä, koska uskoi tämän varastaneen ruokaa ja olutta.

Kun kävely kutistui laiturin nokkaan

Oikean lonkan ja jalan kipu on kiusannut minua juhannuksesta asti. Yllättäen alkanut pirullinen vaiva, joka estää iltakävelyt, koiralenkit ja metsävaellukset. Ja väliin jopa nukkumisen. Harmittaa, itkettää ja surettaa. Pirullinen vaiva on pysäyttänyt kävelyn ja tanssin ympärillä pyörineen elämäni ja suistanut arkeni tutuilta raiteiltaan.

”Nivelrikkoa”, sanoi ortopedi yks kantaan, joskaan röntgenissä ei näkynyt kuin vähäisiä muutoksia. Ja jatkoi samaan hengen vetoon: ”Näkemiin. Pistetään kortisonia, jos pahenee.” Ei yhtään käytännön ohjetta, ei edes kehotusta fysioterapeutin pakeille. Runsaan viikon päästä olen menossa toiselle, tuttavan suosittelemalle (fysiatri)lääkärille, jolta odotan lisäselvyyttä tilanteeseeni ja toivottavasti myös ohjeita, miten tämän pirullisen vaivan kanssa eletään ja/tai koska päädytään/pääsee leikkaukseen.

Nivelrikkoa sairastavan on tärkeää - jopa välttämätöntä - jatkaa liikkumista. Toisaalta joillekin, kuten tällä haavaa minulle, liikunta on kivun takia lähes mahdotonta. Vaikea yhtälö, jossa kukin löytää oman tasapainonsa - toivottavasti myös minä. 

Olen yrittänyt keksiä rakastamani kävelyn tilalle uusia liikuntamuotoja kunnon - ja mielenterveyden - ylläpitämiseksi. Vaihtoehdot ovat vielä hakusessa, varsinkin kun takaraivossani elää edelleen toive, että jos sittenkin pystyn syksyllä kävelemään ontumatta ja ripeästi - ja ilman kipua. Ja ehkä jopa tanssimaan. Nivelrikkohan - jos ja kun vaivani sitä on - ei parane, mutta aaltoilee: väliin oireet kiusaavat enemmän ja väliin vähemmän.

Netistä olen löytynyt erilaisia lonkan nivelrikkoon suositeltavia venyttely- ja voimisteluliikkeitä. Viime viikkoina olenkin ahkerasti treenannut näitä ”mummojuttuja”. Vähän erilaisia kuin minulle tutummat reippaat kävelylenkit ja hikiset tanssitreenit :) 

Yllätyin, kun olen tykästynyt näihin omiin hitaisiin ja rauhallisiin liikuntahetkiini. Pääosin olen venytellyt ja jumpannut rantasaunan tilavalla terassilaiturilla Salon Prismasta hankitulla jumppamatolla. Mökkijärven rannalla. 

Järven pintaa ja kesätaivasta katsellen, tuijottaen ja tutkien. Pilvien muotoja ja liikkeitä hämmästellen. Tuulta tai tyyntä tunnustellen ja kuunnellen. Väliin kymmeniä sitruuna- ja nokkosperhosia ihaillen. Väliin pääskyperheen liitoja ja syöksyjä ihmetellen tai tiiroja tarkkaillen. Pariin otteeseen jopa viereen jäykistynyttä sisiliskoa seuraten. Muru-koiran yrittäessä joka kerta ahtautua kanssani samalle jumppamatolle :):) Omissa aatoksissani tai keskittyen liikekertojen laskemiseen…

Oman, lihaksia ja niveliä venyttävän ja keskivartaloa vahvistavan liikesarjani tekemiseen minulta menee 20-30 minuuttia. Tämän jälkeen käyn uimassa viereisessä (jo viilenneessä) järvessä, mikä tuntuu kipeissä nivelissä ihanalta. Saman liikesarjan toistan 2-3 kertaa päivässä. Ja joka ilta löhöilen puolisen tuntia Ukin lämmittämän puusaunan lauteilla miedossa lämmössä - yksin. 

Viime vuosina uiminen ja saunominen ovat mökillä jääneet vähemmälle, vaikka vielä kymmenen vuotta sitten saunoimme ja uimme päivittäin. Eli olen ikäänkuin palannut juurille. Kun pidemmällekään en pääse :):)

Kaikesta huolimatta toivon, että pääsen taas pidemmälle. Tai ainakin tunnin kävelylenkille Murun kanssa…