Vuosi meni

Vuoden vaihdetta odotellessa pienet poltti vanhanaikaisia tähtisäteitä,

ja suuret kuunteli järven jään upeaa konserttia.

On the rock

Rantavahti

After Chr

Joulu oli aurinkoinen, lämmin ja tuulinen. Lumeton ja täysikuinen. Eli tositosi kaunis! Sunnuntaina kaupunkikotiin kokoontui Ukin ja Mummin iloksi koko revohka (paitsi Balin lämmöstä nauttiva Opiskelijatyttö Poikakavereineen): Äitimuori Jusseineen, Esikoinen perheineen, Opiskelijapoika Tyttökavereineen sekä Lontoontyttö ja Juniori. Tyhjennettiin oma ja Esikoisen jääkaappi joulun jämistä, ja nautittiin yhdessä runsas ja herkullinen rääppiäispäivällinen:

Bataattikeittoa mätipaahtoleipien kanssa

Kinkkua, lanttulaatikkoa ja rosollia

Graavilohta ja graavisiikaa sekä sitruunalohta

Avokadokurkkusalaatti ja tomaattisalaattia

Juustoja, taatelikakkua ja jäätelöä

Ja lopuksi portviiniä: Ferreiran Late Bottled Vintage Porto 2010

Bataattikeitto on maukas ja helppo: Kilo bataattia, 2-3 isoa sipulia pieninä lohkoina, 3-4 valkosipulin kynttä pilkottuna, 2 kasvisliemikuutiota ja 1-1,5 l vettä keitetään ja soseutetaan. Lisätään 1-2 dl kermaa ja 1 dl valkoviiniä. Maustetaan 1/4 tl valkopippurilla, 1/2 tl timjamilla ja tarvittaessa suolalla.

Joulukissa

Lapsuudenkodissani ei ollut koiraa. Meillä oli Kissa. Ensimmäinen oli mustavalkoinen maatiaiskissa Topikatti, jonka Veli eräänä päivänä kantoi naapurista kotiimme. Veli oli ystävystynyt rivitaloomme muuttaneen amerikkalaisperheen Patrick-pojan kanssa, ja ystävyyttä hierottaessa Patrick antoi Veljelle yhden perheen kissanpennuista.

Meidän lasten iloksi Topikatti sai jäädä perheeseemme. Topikattia seurasi kirjavaturkkinen Hessu, jonka isä 1960-luvun lopulla ikuisti perheen joulukorttiin.

Tapanin tähdet

Joulu mökillä

Suurperheen mittakaavassa pienellä porukalla, kun paikalla olivat Ukin ja Mummin lisäksi vain Juniori ja Lontoontyttö sekä Opiskelijapoika tyttökavereineen. Mutta perinteitä ylläpidettiin: Enkeli taivaan tunnelmallisessa Suomusjärven puukirkossa (täällä), nais- ja miesvuorot kynttilöin valaistussa saunassa, pöydässä Ukin loihtimaa sitruunalohta ja Äitimuorilta saatua suklaata sekä lahjapaketeissa yöpukuja (roosaa Tyttökaverille ja mustaa Lontoontytölle) ja kirjoja (mm. Laura Lindstedtin Oneiron, Linda Liukaan Hello Ruby ja Suomen Lasimuseon näyttelykirja Timo Sarpaneva - Taidetta lasista). Ja tietenkin Pikkupoikien valokuvat lasiraameissa.

Puolelta päivin ihasteltiin keväistä (?) luontoa, jota aurinko ja kuusenkynttilät valaisivat.

Tonttuja liikkeellä

Askel valssiin

Eilen hidasta valssia. Jouluvalmistelujen takia miehiä yllinkyllin. Naiset kokkaa, miehet tanssii... Alkuun vaihtojonossa jopa kymmenen miestä. Pitkästä jonosta johtuen yhden viejän kanssa ehti tanssia vain vajaa kierroksen eikä ehtinyt edes kunnolla valssin alkuun.

Pirjo opetti ihanan, lähes paikallaan tehtävän valssikiemuran, joka vaatii hyvää viejää. Ensin oikean käännöksen alku (yks,kaks, kol), sitten nainen astuu oik eteen (yks) miestä kohti, vas sivulle ja oik jalka vedetään hitaasti vasemman viereen (kaks, kol) ollen koko tahdin alhaalla, ei siis valssinousua. Sitten tavallinen valssiaskel eli nainen oik taakse, vas sivulle ja oik viereen (yks,kaks,kol), minkä jälkeen kumpikin jää seisomaan päkiöille. Sitten nainen ottaa vasemmalla keinuaskeleen eteenpäin miestä kohti (yks) palaten takaisin oikean jalan päkiälle (kaks) ja astuu takaisin vas jalan päkiöille (kol), jalkojen jäädessä auki ja kääntyen miehestä hieman vasemmalle. Sitten nainen astuu ohitusaskeleen oik jalalla (yks) ja mies kääntää naisen rinnalleen naisen kääntyessä päkiöillään (kaks, kol). Lopuksi nainen astuu vas jalalla (yks) kääntyen oik päkiöillä takaisin miehen eteen (kaks,kol). Sattui hyvä tuuri, kun askellusta harjoitellessa parinani oli nuori taituri, jonka viennissä oppiminen oli helppoa.

Jouluja toivotellessa Pirjo sanoi minun oppineen yllättävän nopeasti tanssien perusaskeleet. Eri mummi kuin pari vuotta sitten. Otin kehut hykerrellen vastaan.

Iltalenkin ilo

Pitkästä aikaa törmäsin eilisellä koiralenkillä viime keväänä samoilla kulmilla kuoriutuneeseen joutsenpoikueeseen (täällä). Viidestä poikasesta neljä on vielä hengissä. Komea näky joulukuun hämärtyvässä päivässä.

Liekö lämpimät ilmat häirinneet lintujen etelään lähtöä?

Joulustressiä?

Viltin alla Mummin tanssista väsyneet jalat.

Missä Ukki?

Töpöhäntä ja sen serkku.

Joulusiivous

Mummi kirkossa

Kirkko ja kirkonmenot eivät kuulu arkeeni. Häiden ja hautajaisten lisäksi kirkossa tulee käytyä lähinnä konserteissa ja lyhyissä joulumatineoissa. Keskiviikkona poikkesin keskellä päivää yksin Helsingin Tuomiokirkkoon, jossa oli Arkipäivän kauneimmat joululaulut -yhteislaulutilaisuus. Kirkko oli valoisa, lämmin ja kaunis. Vieressä istunut keski-ikäinen nainen hymyili tervehdykseksi. Ison joukon keskellä tuttuja joululauluja oli mukava laulaa. Seiskan äänellä mahtui häpeämättä mukaan. Tuntui hyvältä.

Hyvän "yksin, mutta yhdessä" -kokemuksen pilasi yhteislaulun välissä papin (?) pitämä lyhyt puhe. Sanahelinää ja teologisia fraaseja joulukiireestä. Ärsyttävän mitäänsanomatonta puhetta. Luulen, että kirkon yhteislaulutilaisuuksiin osallistuu minun lisäksi muitakin harvoin kirkossa käyviä ihmisiä. Jos tilaisuudessa puhutaan, puhe pitäisi valmistaa huolella ja ajatuksella - yleisö huomioiden. Oiva mahdollisuus näyttää  "ulkopuolisille", mistä nykykirkossa puhutaan. Ainakin keskiviikkona kirkko näytti toistavan samoja "kiire pilaa joulun" -löpinöitä kuin pyhäkouluaikanani 1960-luvulla.

Kirkko ja kaupunki -lehdessä (48/2015) oli Anu Heikkisen kirjoitus melkein samasta aiheesta. Terveisiä ulkopiiristä otsikoidussa jutussa kerrottiin helsinkiläisestä Paula Niemestä, joka ei aiemmin kirkon tilaisuuksista pahemmin välittänyt. Hän päätti selvittää itselleen missä kirkko kulkee ja osallistui vuoden ajan joka sunnuntai jumalanpalvelukseen. Vuoden lopussa Paula Niemi kommentoi, että hänen kuulemansa saarnat jäivät kauas arkitodellisuudesta. Hän toivoi saarnoihin lisää potkua ja kirkolta enemmän rohkeutta ja arvojohtajuutta.

Onneksi viime syksynä sain osallistua tilaisuuteen, josta surullisuudestaan huolimatta jäi hyvä muisto. Ukin monivuotisen työtoverin hautajaisissa Hietaniemen uudessa kappelissa pappi puhui ymmärrettävästi ja lohduttavasti - ihmisenä ihmisille. Kuolemaa kunnioittaen ja elämästä kiittäen. Siunaustilaisuudesta lähdin kuollutta ystävää muistellen ja oman elämäni valintoja ajatellen. Rauhoittuneena.

Buggin askel?

Buggin jännä askellus on edelleen hukassa, vaikka sitä sekä tiistain että keskiviikon treeneissä harjoiteltiin. Eilisissä jatkotreeneissä harmittelin asiaa parikseni osuneelle miesassarille, joka totesi: "Niin se tuntuu vielä olevan lähes jokaisella näissä treeneissä olevalla". Eli en ole yksin. Mutta silti harmittaa, kun seuraa askelluksen osaajia. Heillä liike näyttää niin vaivattomalta ja helpolta. Nilkan taivutusta, pientä alhaalla pysyvää niiausta ja pyllyn pyöritystä... Ja tanssin iloa!

Susan eilisiä vinkkejä: Jokainen askel rullattaan joustaen päkiältä kantapäälle toisen jalan noustessa hieman irti lattiasta. Myös eteenpäin astuttaessa mieluiten päkiän kautta; voi halutessa astua myös kantapäällä, kunhan muistaa paunssin. Etukenossa. Kantapää käy joka askeleella kevyesti lattiassa.

Erinomaisessa Paritanssipäiväkirja-blogissa (täällä) buggin askellukseen annetaaan seuraavia niksejä:

Tanssi suuntautuu alaspäin, nilkat tekevät kovasti töitä ja naisen perusaskel on hyvin pieni. Kaiken pohjana on tahdin ykkösellä ja kolmosella oleva käsien veto-työntö -liike. Kädet eivät ole 90 asteen kulmassa, vaan suorana alaviistossa. Vienti tapahtuu pienin liikkein ja vartalon liikkeet ovat tärkeässä roolissa.

Ylävartalolla saa myös elävyyttä tanssiin painottamalla tahdin ykköstä ja kolmosta. Olkapää seuraa lantion mukana taka-askeleessa. Vastapäivään pyörähdyksen jälkeen oletuksena on aina, että nainen jatkaa eteenpäin. Myötäpäivään pyörähdyksessä homma menee toisinpäin.

Ilmeisesti vain harjoitus ja harjoitus ja harjoitus tekee mestarin. Malttia mummoseni! Seuraanhan jo hyvin buggin vientiä ja taidan monet koukeroisetkin kuviot.

Nostetaan toisia

Merete Mazzarella meni uudelleen naimisiin vähän alle seitsemänkymppisenä. Kirjassa Auringonkissan vuosi (Tammi 2015) hän puhuu mm. rakkaudesta. Mereten ja L:n vihkipappi pohtii rakkautta hääparin pienillä juhlapäivällisillä sanomalla: "Minusta kyse on siitä, että ollaan kiinnostuneita toisesta ja hänen ajatuksistaan. Että nostetaan toisiaan ja annetaan toisilleen tilaa." Merete lisää, että kyse on myös "toisen yksityisyyden kunnioittamisesta, erojen hyväksymisestä".

Nostetaan toisiamme, annetaan toisillemme tilaa ja hyväksytään toistemme eroavaisuuksia. Puree minuun...

Kohtaaminen

Joulun aloitus

Perheemme Jouluaika alkoi eilen. Ruokapöytä peitettiin joululiinalla, pöytä käännettiin ja jatkettiin, jotta parhaimmillaan 12 jouluvierasta mahtuu saman pöydän ympärille. Esikoinen toi pikkupoikien kanssa rakentamansa piparkakkutalon, joka asetettiin kunniapaikalle takan päälle - suojaan koirilta.

Eilen ruokailijoita oli kahdeksan plus pikkupojat. Herkuteltiin ennakkoon, sillä Opiskelijatyttö ja Poikakaveri lähtevät keskiviikkona kuukaudeksi Balille. Hyvin mahduttiin ja juttua riitti. Mummin uudet kokeilut - tuorehernekeitto ja sitruunakakku - olivat yllättäviä herkkuja. Muuten pysyttiin aika tavanomaisessa:

Tuorehernesosekeitto - yllättävän makeaa ja maukasta

Savulammasta - ihan ok, parempaakin on saatu

Punajuurivuohenjuustolaatikko - jännää, kermaista ja täyttävää

Bataattilaatikko - mautonta ja vetistä

Minttujugurttikastike - kevyttä, raikasta ja hyvää

Lämmin punaviinikastike - tummaa ja täyteläistä

Lehtisalaattia - kevyttä ja tuoretta (olen haka salaatinlehtien valinnassa)

Sitruunakakku pistaasipähkinöillä - makeaa, kosteaa ja hyvää

Maanantaiaamuna herätessä olohuone oli täyttynyt ihanasta piparkakun tuoksusta. Keittiössä odotti puolet tiskivuoresta - illalla oli purettu pahimmat. Mutta Jouluradion tahdissa siitäkin selvitään.

Jouluksi kotiin

Yllätys Korkeavuorenkadulla.

Tonttuja riittää

Tonttuja riittää ainakin Hakaniemen hallin toisen kerroksen lahjatavaraliike Lahjaduossa. Pari kuvan kaunista kangastonttua koristaa Mumminkin joulukotia (täällä).

Lahjaduon ystävällisten myyjien kanssa tulee aina ohi mennessä vaihdettua pari sanaa. Viimeksi käydessämme sattui olemaan pikkupojan synttäri (minkä hän suureen ääneen kuulutti), ja eikös myyjätäti löytänyt tiskin alta pojalle pienen yllätyslahjan. Lähtiessämme ilahtunut pikkupoika totesi: "Sinua me tullaan sitten katsomaan huomennakin."

Naparetki makuuni

Bea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani (Like 2015) on hurmaava ja taitavasti työstetty, Petri Stenmanin suomentama tietokirja. Kirja, joka on paljon enemmän kuin tietokirja. Pohjimmiltaan Naparetki on kirja intohimosta. Mutta myös dekkari, jossa tappaja selviää viimeisillä sivuilla. Ehkä. "Kaikki tässä kirjassa on totta. Paitsi sivut 253 ja 254." 

Uusma on ruotsalainen 49-vuotias lääkäri, kuvittaja ja kirjailija, jolle vuoden 1897 Andreen naparetkikunta ja sen kohtalo on ollut monivuotinen pakkomielle. Kolme tukholmalaismiestä, jotka katosivat yli sata vuotta sitten matkatessaan vetykaasupallolla Pohjoisnavalle. Heidän jäännöksensä löytyivät yli 30 vuotta myöhemmin, mutta yrityksistä huolimatta selvää kuvaa retken tapahtumista ei ole saatu.

Uusman kirja liikkuu hienosti kahdessa eri ajassa. Kokemattomien retkeilijöiden henkilökohtaisia kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä sekä kirjailijan seikkaperäisiä tutkimuksia, matkoja ja tunteita vuosien saatossa hänen porautuessaan yhä syvemmälle miesten elämään ja kuolemaan sekä retken tapahtumiin.

Selatessa lähes 300 sivuista kirjaa se tuntuu aluksi sekavalta erivärisine sivuineen ja erilaisine fontteineen, mutta lukiessa kirja yllättää loogisuudellaan. Sekalaisuus muuttuu yllättäen selkeydeksi. Ja aluksi epämääräisiltä näyttäviä vanhoja valokuvia lukija alkaakin tutkia innostuneena.

Minut Bea Uusman kirja lumosi täysin. Olenhan - itse nojatuolia ja turvallisuutta rakastavana - intohimoinen seikkailijoiden ja naparetkien ystävä (täällä ja täällä). Ja ihailen ihmisiä, jotka ovat intohimoisen innostuneita jostain yllättävästä, jopa oudosta asiasta. Kuten kolmen 1800-luvulla eläneen miehen epäonnisesta naparetkestä.

Pögötti

Kuvassa isä, minä, äiti ja Sisko kesällä 1956. Perheen autona oli siniharmaa, neliovinen Peugeot 206, joka vuonna 1962 vaihtui vaaleaan, pitkäperäiseen Peugeot 403 -autoon. Jälkimmäinen ostettiin säästösyistä viisi takaikkunaa peitettyinä. Tällööin auton sai rekisteröidä pakettiautona, ja ymmärtäkseeni pakettiauton autovero oli selvästi pienempi kuin henkilöautosta maksettava. Ikkunoiden peitteet sai poistaa 6-12 kuukauden käytön jälkeen, joten alkuun me lapset istuimme takapenkillä ulos näkemättä. Muistaako kukaan?

Rusetit ja rusettinauhat olivat pikkutytöille tärkeitä, etenkin 1950-luvulla. Niitä oli monen värisiä ja levyisiä - aamulla valittiin mieleinen. Äitimme oli käytännöllinen työssä käyvä nainen, eikä meillä siskon kanssa ollut pitkää tukkaa eikä lettejä. Mutta rusetit sai ja piti olla! Niistä kauneutta rakastava äitimmekin piti.

Joulua kohti 1

Hankin ohuesta metallilangasta tehdyn kranssin kolme vuotta sitten Ornamon myyjäisistä (täällä). Kranssi pikkuruisine lasihelmineen koristaa sisääntuloamme ympäri vuoden. Joulun aikaan lisäilen siihen jouluisia koristeita. Mitä milloinkin: tonttuja, havuja, palloja. Tänä vuonna keksin kukkakaupasta marjaisan mistelioksan, jonka sidoin joulunpunaisella silkkinauhalla kranssiin. 

Metallisesta ovikoristeesta tuli jouluinen, herkkä ja tyylikäs. 

Lyhdyt esiin

Pestynä ja puunattuna jokainen löysi paikkansa portin ja sisääntulon ympäristöstä.

Kirjalöytöjä

Lauantaina ennen myrskyä piipahdin Korkeavuorenkadun antikvariaatissa (täällä). Löysin pari oivaa joululahjakirjaa itselle ja läheisille, mutta ne paljastan vain Joulupukille.

Omaan kirjahyllyyn jäävä, todellinen löytö oli Kirsi Kunnaksen Puupuu ja Käpypoika (WSOY 1972), joka maksoi kahdeksan euroa. Vuonna 1956 ilmestynyt Kunnas-suosikki Tiitiäisen satupuu ei minuun koskaan iskenyt täysillä, vaikka kirjaa lapsilleni luinkin. Sen sijaan Puupää ja Käpypoika sulattaa minut. Metsästä, eläimistä ja puutiaisista kertovat fantasiarunot lumoavat. Viehätyn myös tavasta, millä 38-sivuisen kirjan erilliset runot nivoutuvat toisiinsa - seuraava runo alkaa siitä mihin edellinen päättyy. Lisäksi kirja on kauniisti taitettu ja mukavasti nidottu, ja paksuja sivuja on mukava käännellä. Värikkäät kuvat on piirtänyt kirjailijan 13-vuotias poika Martti Syrjä, joka nykyään tunnetaan muusikko Eppu Normaalina. Parempaa pikkulasten kirjaa saa hakea!

Lisäksi löysin kymmenellä eurolla Tauno Karilaksen 1960-luvulla lyhentäen suomentaman Robinson Crusoe -kirjan (Valistus 1965). Lahja-asuisen (kuten takakannessa mainitaan) ja 259-sivuisen kirjan harvat kuvat on piirtänyt taidemaalari ja graafikko Yrjö Könni. 

Englantilainen Daniel Defoe (1660-1731) kirjoitti Robinsonin jo 1719, ja Wikipedian mukaan kirjasta tuli maailman ensimmäinen bestseller. Suomeksi kirja ilmestyi 1847 Otto Tandefeltin kääntämänä nimellä Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänwaiheet. Tandefelt on Kansalliskirjaston mukaan kirjoittanut ja kääntänyt kymmenkunta muutakin kirjaa ja opasta, mm. vuosi aiemmin ilmestyneen Täydellinen tieto kuinka saadaan enemmän ja parempaa woita kuin tavallisesti - Suomen emännille hyödyksi.

Robinpoika jää Mummin hyllyyn odottamaan pikkupoikien kouluikää, jolloin Mummi aikoo lukea kirjaa pojille ääneen. Minusta myös lukutaitoisille lapsille - ja miksei aikuisillekin - on kiva lukea ääneen. Erilaista kuin hiljaa yksinään lukiessa - niin lukijalle kuin kuulijalle.

KotiKärppä

Muru samoissa maisemissa, joissa pari päivää sitten äkkäsin oikean kärpän (täällä). Suittuna ja siistittynä, sillä viime lauantaina Parasystävän tyttären kaveri käytti useamman tunnin Murun turkin selvittämiseen ja ajamiseen. Korvatkin puhdistettiin ja kynnet lyhennettiin. Upea tuli kuten kuvasta näkyy!

Sain mukavalta ja topakalta nuorelta naiselta tukun turkin kotihoito-ohjeita, joten nyt täytyy Mummin ryhdistäytyä. Vie vain pari minuuttia päivässä...

Kuuntelenko?

Toimittaja Riitta Nykäsen juttu kuuntelun vaikeudesta vanhassa Eeva-lehdessä puhuttelee minua edelleen. Alla juttu hieman lyhennettynä.

Ei ole helppo kuunnella erilaisella temperamentilla varustettua ihmistä. Nopea hermostuu helposti hitaaseen ja perusteelliseen puhujaan. Rauhallista sanailijaa saattaa puolestaan ärsyttää liian tehokas tempo. Vaikeaa on myös kuunnella eri mieltä olevaa puhekumppania.

Hyvä kuuntelija ei keskeytä toista, vaan jaksaa kuunnella loppuun asti. Onko mikään rasittavampaa kuin tulla keskeytetyksi niin, että kuulija ryhtyy puheisiin jonkun muun kanssa ja palaa hetken päästä asiaan näennäisen anteeksipyytelevänä. Tai näplää välillä älypuhelintaan. Tilaisuus kuulla ja tulla kuulluksi on menetetty. 

Kohtaamisesta tulee arvokas, kun on aidosti läsnä ja katsoo puhujaa silmiin. Kelloaan vilkuileva ja haukotteleva keskustelukumppani kertoo jo eleillään, ettei hän ole oikeasti kiinnostunut. Näe ja koe toinen, ja yritä unohtaa hetkeksi itsesi. Älä luokittele, äläkä tuomitse. Älä heti tyrkytä neuvoja. Unohda uskomuksesi, käsityksesi ja ennakkoluulosi. Äläkä kuvittele tietäväsi etukäteen, mitä toinen tulee sanomaan.

Jokainen kohtaaminen voi olla merkittävä ja ainutlaatuinen, jos sille antaa mahdollisuuden: suhtautuu keskustelukumppaniin kuin odottaisi hänen antavan jotain arvokasta, ainutlaatuista ja tärkeää.


Samasta asiasta huomaan kirjoittaneeni myös runsas vuosi sitten (täällä). Eli minulle tämä on erityisen tärkeä juttu. Sellainen asia, johon määrätietoisesti pyrin - onnistuen välillä paremmin ja välillä huonommin - ja johon toivon kaverinkin pyrkivän.

Jos emme Ukin kanssa keskity satasella, niin yhteen edelleen lyödään, sillä Ukki on käänteissään nopea ja helposti kyllästyvä ja minä hidas ja perusteellinen. Kuuntelun perustaidot unohtuvat herkästi kummaltakin. Mutta kuten tanssiessa olen huomannut, niin vanhakin voi oppia.

Pikkuriikki

Helsingin Herttoniemi 2.12.2015

1960-lukua Kulosaaressa

Kulosaaren koti (täällä) ennen 1960-luvun lopussa tehtyä Suurta remonttia. Kuvassa lattialla minun lisäkseni Sisko ja Veli sekä Tampereella asuneet serkkupojat Jussi ja Eero. Istumassa nojatuolissa Äitimuori ja sohvalla Anneli-täti - serkkujen äiti.

Lapset makaavat Äitimuorin tekemällä sinisävyisellä nukkamatolla. Maton päällä Äitimuorin kotoa saatu ns. tupakkipöytä, joka nykyään on Siskon kauniissa kodissa. Edessä vasemmalla näkyy anopinkielen suippoja lehtiä - vakikukka joka kodissa noina vuosina.

Meillä tytöillä on Alma-mummin kutomat villatakit ja pikkuveljellä tyylikäs Marimekon paita. Ja avaimet kaulassa.

Valssaten

Maijan valssiopissa Käpylän Karjalatalolla. Paljon porukkaa, vähän osaavia viejiä. Maija muistutti, että valssi ja hidas valssi ovat kaksi täysin eri tanssia - hidasta valssia opetellessa kannattaa unohtaa perusvalssin askellus. Hitaan valssin keskiössä on pitkä, viipyvä kakkosaskel. Ja ykkösaskel otetaan suoraan menosuuntaan (nainen yleensä suoraan taakse) - myös etenevässä askeleessa.

Naisen vasen kämmen voi olla miehen yläselässä lapaluun päällä tai vaihtoehtoisesti levätä kevyesti miehen oikean olkapään päällä.

Pumpulikäännös alkaa oikean käännöksen alkuosalla, jonka mies aloittaa oik jalalla kääntyen omalle oikealleen (yks, kaks, kol). Tämän jälkeen miehen selkä ja naisen rintamalinja on menosuuntaan. Naisella paino vas jalalla. Seuraavaksi nainen astuu oik jalalla suoraan eteenpäin (nel) valmistautuen käännökseen. Sitten nainen kääntyy päkiöillään astuen ensin vasemmalla ja sitten oikealla jalallaan ja kääntyen omalle oikealleen oikean kätensä alitse liikkuen samalla menosuuntaan miehen ohi (viis, kuus); päätyen alas vas jalalle selkä menosuuntaan (yks) - koko käännös yhteensä puolitoista kierrosta - ja lopuksi oik jalalla viistosti taakse (kaks) ja vas jalka viereen (kol).

Ja sitten nainen vaan liitelee kevyesti miehen viennissä ja tukevassa raamissa:):)

Aika aikaa kutakin

Kuten monesti olen maininnut elämäni keskiössä hyörii kaksi suloista pikkupoikaa - Esikoisen vuosina 2010 ja 2012 syntyneet vekkulit. Pojat asuvat vanhempineen itäisessä kantakaupungissa ja saamme Ukin kanssa olla tiivisti mukana nuoren perheen elämässä. Tai sanotaanko sopivasti - puolin ja toisin.

Koska pikkupojat ovat oleellinen osa elämääni, he ovat näkyneet ja kuuluneet ajoittain myös blogissani. Kun vanhempi pojista täytti marraskuussa viisi vuotta, jäin miettimään, kuinka kauan Mummin on sopivaa kirjoittaa poikien elämästä omassa blogissaan.

Päädyin viiteen ikävuoteen. Esikoulun aikana ja viimeistään ekalla luokalla pojat ja heidän kaverinsa oppivat lukemaan, ja ala-asteella poikien netin selailu saattaa lisääntyä. En halua, että pojat tai heidän kaverinsa löytävät itsestään kuvia tai juttuja - positiivisiakaan - joita joku muu on heistä kirjoittanut ja tavallaan luvatta.

Nyt vanhempi pojista on ohittanut tuon kriittisen iän. Vaikka tarkat sepustukset pikkupoikien elämästä blogissani vähenevätkin, molemmat pojat säilyvät ja tulevat aina säilymään elämäni keskiössä.

Pikkumies 5 v

Tänään Hän täyttää viisi vuotta. Hän on päiväkodissa viskari, ensi vuonna jo eskari. Tärkeitä juttuja pikkumiehen elämässä. Samoin kuin että saa - ja osaa - itse kirjoittaa kavereidensa nimet kutsukortteihin ja että pääsee joskus Sohville yökylään. Tärkeitä ovat myös Starwars-hahmot Darth Vader, Luke Skywalker ja Yoda - jotka lausutaan suurella rakkaudella ja huolellisesti ääntäen - sekä Hevisaurus-lauluyhtye ja joulun alla jaettavat ilmaiset lelulehdykät, joita selataan silmä tarkkana päivästä toiseen.

Pikkupoika 4-vuotiaana (täällä) ja 3-vuotiaana (täällä).

Samanlaista se taisi olla pikkupoikien elämä 1990-luvun alussa kun Mummin omat pikkupojat - 27-vuotias Opiskelijapoika ja 23-vuotias Juniori - olivat leikki-ikäisiä viikareita.

Hyvä olo

Sohvan nurkka ja Ukin joitakin vuosia sitten ostama Lapuan Kankurien mohairhuopa - ihanan pehmeä ja sopivan lämmin. Vieressä pitkinpituuttaan makaava, eilen silkinpehmeäksi trimmattu Muru - jatkuva ilonaihe. Tänään ensimmäisenä adventtina aloittanut Jouluradio (FM 102) - onneksi löysin. Helena Ruuskan kirjoittama Eeva Joenpellon elämänkerta Elämän kirjailija (WSOY 2015) - viime viikolla 17 eurolla Korkeavuorenkadun kodikkaasta antikvariaatista (täällä). Hitaasti hörpitty maitokahvi.

Olohuoneen ikkunasta kajastavat, myöhään nousevan auringon valloittavat säteet. Kaksi kynttilää: punainen sivuikkunalla - kirpputorilta eurolla ostetussa lasimaljassa - ja ruokapöydällä valkoinen tuikku Pentikin kulhossa - Heikin ja vaimonsa tuliainen joitakin vuosia sitten (täällä). Whatsappiin ilmestyneet iloiset kuvat Opiskelijatytön ja Lontoontytön tapaamisesta aurinkoisessa Madridissa. 

Ja illalla odottaa joko fuskutreeni Malmin työväentalolla tai Veljen kamarikuoron esitys Helsingin Tuomiokirkossa.

Hyvä oloni koostuu pienistä - tai suurista - asioista.

Hintaeroja

Punainen amaryllis eli ritarinkukka piristää synkkää marraskuuta. Helsingin asematunnelin kukkakaupassa kaksivanainen amaryllis maksoi viime viikolla 18 euroa ja Herttoniemen K-kaupassa 6,90 euroa.

Arvannet kummasta kaupasta ostin - ja kauniita ovat. Joulu lähestyy kukkien hidasta avautumista seuratessa.

Jouluiloa

Olimme maanantaina tavanomaisella kävelyllä Äitimuorin kanssa Tapiolan keskustan tienoossa. Pidämme molemmat kukista, joten yleensä tarkistamme jokaisen vastaantulevan kukkakaupan ja -torin. Olimme tutkineet jo Stockmannin ja Tapionaukion Raparperin alla (ihana nimi) -kukkakaupat, kun päätimme piipahtaa vielä Sampotorilla olevaan Bieder-ketjun kukkakauppaan.

Sampotorin kukkakaupassa törmäsimme kampanjaan, jonka ideana on ilahduttaa yksinäisiä vanhuksia joulukukalla: Valitse nimen ja iän perusteella vanhus, jolle haluat valitsemasi kukan lähettää, sekä mieleinen kolmesta kukka-asetelmasta. Maksa kukkalähetys - koosta riippuen lähetyksen kanssa 13-25 euroa - ja kirjoita valmiiseen korttiin halutessasi joulutoivotus. Joulun alla kukkakauppa kuljettaa kukat valitsemallesi vanhukselle.

Kampanja toteutetaan Suomessa kuudennen kerran, ja sen järjestää kaupallinen Home Instead Seniorihoiva (täällä). Viime vuonna kampanjan kautta välitettiin lähes 4000 joulukukkaa. Kukkalähetysten saajiksi on kotihoidon ja vanhuspalvelujen avustuksella valittu alueen yksinäisiä ja vähävaraisia vanhuksia.

Jouluiloa niin saajalle kuin antajallekin...

Blogeja makuuni

Blogiystäväni Orvokki haastoi minut jo lokakuussa listaamaan kolme mukavaa blogia (täällä). Kiitos Orvokki, kun mainitsit blogini ja jaksoit odottaa vastaustani näin kauan.

Vuosi sitten marraskuussa kirjoitin lempiblogeistani (täällä). Edelleen seuraan mielelläni näitä listaamiani viittä blogia, joista etenkin Orvokki4you (täällä) ja Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia (täällä) -blogit inspiroivat minua toistuvasti - Orvokin taidokkaat ja monimieliset valokuvat ja Marjatan ajankohtaiset ja ajatuksia herättävät pohdinnat.

Marjatan blogi on kerännyt muidenkin huomiota - sehän mainittiin lokakuussa julkaistulla Cision-viestintäpalvelujen kirjallisuusblogien top10 -listalla (täällä). Mutta minäpä löysin Marjatan jo ennen julkisia tunnustuksia - taisin olla ensimmäisten lukijoiden joukossa. Muistan miten kivalta tuntui löytää blogi, jota on kiva lukea ja jonka kirjoittajan ajatuksia jakaa, mutta jota muut eivät vielä ole löytäneet. Introvertin ihastusta? Narsistista omistamisen iloa?

Ja Orvokki, kiitos! Olet päivieni pelastaja, kun jaksat aina kommentoida tanssitreenipostauksiani asiantuntevasti ja innostavasti. Olemme Orvokin kanssa suunnitelleet jopa tapaamista tanssin pyörteissä, ja uskon edelleen että se onnistuu viimeistään ensi kesänä.

Entä olenko vuoden kuluessa innostunut uusista blogilöydöistä? En ota aktiivisesti osaa blogikeskusteluihin, mutta silti ilahdun, kun löydän blogin jossa esitetään rehellisiä mielipiteitä. Mutta nautin myös kantaaottamattomista blogeista, jotka ovat (vain) esteettisesti ja/tai sanallisesti kauniita.

Tykkään tosi paljon Katveita-blogista (täällä), jota sen kirjoittaja kuvaa seuraavasti: Kirjoitan täällä kirjoista ja elämästä. Lepopaikoista ja katveista, joita aina etsin ja joskus löydän. Minua miellyttää blogin rauhallisuus, pohtivuus ja lempeys. Ja esteettisyys.

Toisena voisin mainita Töölöntorin reunalta -blogin (täällä), jossa suurten ikäluokkien nuorimpiin kuuluva Roope "käyttää aikansa enimmäkseen joutenoloon, 60 - 70-lukujen nostalgisointiin, kuljeskeluun kaupungilla ja sohvalla makailuun. Kirjallisuus, elokuva, vanha rock ja muut taiteet nostavat sohvalta". Tykkään Roopen sujuvasta kielestä ja hänen suorasanaisuudestaan. Lisäksi tunnistan hänen kuvaamat asiat ja ilmiöt omasta hesalaisesta nuoruudestani.

Etsin laiskasti uusia blogeja, joskin tanssiblogeja olen tosissani yrittänyt löytää (vinkkaa, jos tiedät!). Tykkään mm. 19-vuotiaan (!) Hetan Saanko luvan - vai tanssitaanko ensin? -blogista (täällä), jossa hän kertoo tanssikokemuksistaan, ja nykyään myös Madridista jossa hän työskentelee vuoden aupairina. Blogimaailma on kummallinen: 63-vuotias seuraa 19-vuotiaan elämää. Mutta oudot asiat tuntuvat kiinnittävän meitä johonkin tiettyyn blogiin. Hetan blogia jäin yhteisen tanssiharrastuksen lisäksi seuraamaan mm. koska yhden tyttäreni nimi on Heta, ja nyt bloggaaja muutti vielä Espanjaan, jossa toinen tyttäreni asuu.

Kiva, jos Katveita-, Töölöntorin reunalta - ja Saanko luvan -blogit jatkavat haastetta ja kertovat kolmesta omasta mieliblogistaan. Kukin aikansa ja halunsa mukaan...

Aamulla pakkashuuruisella mökkijärvellä lipui joutsenperhe viisine poikasineen....

Mummin mussut

Susan valssiaskel

Harvoin olen tanssitreenin jälkeen ollut niin poikki kuin eilen Susa Matsonin kolmen valssitunnin jälkeen. Reisilihaksia jomotti, kylkiä särki ja hartioita pakotti. Susa seisotti meitä varpailla, teetätti puolikyykkyjä ja vedätti napaa selkärankaan. "Varpaille noustessa ajattele, että molemmissa käsissä on painavat kapsekit, jotka vetävät hartioita alat." Eli varpailla ollessa selkäranka kurottaa korkeuksiin, mutta hartiat pyrkivät painumaan maata kohti.

Naisen oikean käden paras asento - Susan mielestä - on pihtiote miehen olkapäästä peukalon painaessa olkanivelen etukuoppaa ja naisen pää katsoo aina hieman omalle vasemmalle.

Hitaan valssin perusjuttujen lisäksi harjoiteltiin keinuntaa ja ohituksia. Parasta oli seuraava: Vasemman käännöksen alun (yks, kaks, kol) jälkeen tanssijat astuvat toisen jalkansa naisesta katsoen pitkälle vasemmalle ja siirtävät painonsa (nainen) vasemman jalan päälle ja oik jalka hitaasti viereen - jättäen mol polvet koukkuun (yks, kaks, kol), eikä siis valssin normaalia päkiöille nousua. Tämän jälkeen nainen - miestä seuraten - astuu oikealla takaviistoon ja vas jalka viereen (yks) nousten hitaasti varpaille. Sitten nainen ohittaa miehen oikealle tehden vasemmalla jalallaan - varpailla - nopean vaihtoaskeleen eli vasen astuu sivulle (ka-), oikea viereen (-aks) ja vasen vielä sivulle (kol). Lopussa paino vas jalalla ja koukistus polvista. Sitten nainen kääntyy takaisin miestä kohti ja astuu oikealla askeleen miestä kohti tämän oik puolelle (yks), samoin vas jalalla nainen astuu miehen oikealle sivulle (ka-) ja kääntyy vas jalan päkiöillä vasemman kautta siten että naisen selkä on miehen menosuuntaan (-aks). Lopuksi nainen laskeutuu oikealle jalalle ja vas jalka viereen (kol). Nainen jatkaa oikealla jalalla.

Hyvän viejän kanssa onnistuin, mutta kun viejänä oli samanlainen sählääjä kuin minä, niin uudesta kuviosta ei tullut mitään. Ja sitten veikin monen parin vaihdon ajan ennen kuin sain oikeat liikeradat taas puristettua lihasmuistista.

Mutta meikä oppii - vaikka hitaammin kuin nuoremmat!

Mummien matkassa

Kolme- ja neljävuotias pääsivät kahden mumminsa kanssa Silja Symphonyn muksuristeilylle. Siis kaksi pikkupoikaa ja kaksi mummia - Inna-mummi ja Heli-mummi. Retken kohokohta oli HeviSauruksen - lapsille suunnattu hevimetal bändi - esiintyminen menomatkalla ja bändin fanitapaaminen (= nimmareiden jakoa ja valokuvien ottoa) tulomatkalla.

Tutustuminen Vasa-laivaan ja vierailu Junibackenilla taisivat hävitä yks-nolla Hevisauruksille. Onneksi HeviSaurus-fanitus näytti unohtuvan, kun yhdessä ihmeteltiin Vasa-laivan valtavia tykkejä ja vanhanaikaisia sukelluspukuja sekä matkustettiin Junibackenin satujunassa etsien Vaahteramäen Eemeliä ja jännittäen Veljeni Leijonamielen synkissä maisemissa.

Uuttakin ruotsiristeilyltä löytyi: julkinen bussilinja 76, joka ajaa tiheästi suoraan laivaterminaalin edestä Tukholman keskustaan Djurgårdenin kautta. Mukavampi - ja nopeampi - kuin pimeissä tunneleissa kulkeva metro, jolla aina ennen olemme liikkuneet. Bussiliputhan kannatta yhden päivän reissulla ostaa valmiiksi laivan infopisteestä.

Pikkupojat olivat nuoremman yhtä karkumatkaa lukuunottamatta tottelevaisia ja hyväkäytöksisiä. Ja innostuneita, kaikkiruokaisia ja hyväunisia. Mutta silti kaksi mummia olivat koko matkan täystyöllistettyjä.

Samin tango 1

Kiva kun tanssitreeneissä käy vierailevia tähtiopettajia. Sunnuntaina tanssitaituri Sami Helenius opetti Malmin talolla tangon saloja. Ja taas tuli todistettua sanonta "tieto lisää tuskaa". Luulin suomalaista tangoa jo vähän osaavani (täällä), mutta Samin tunnilla tuntui, että palasin ajassa pari vuotta taaksepäin eli tanssitaidottomaksi tädiksi.

Samin tekniikkaopeista päällimmäisiä. Polvien koukistus onkin monimutkaisempi kuin olen kuvitellut: selkä eli hartia-pakaralinja suorassa (tuttua), mutta kroppa ikäänkuin pienessä takanojassa (uutta ja vaikea hahmottaa), mutta jalkaterässä paino kuitenkin varpaiden puolella. Oikeassa asennossa liike tuntuu takareisissä eikä etureisissä.

Tangossa kolme ensimmäistä askelta ovat yhtä pitkiä ja neljäs viereen. Jalkoja ei raahata lattiaa pitkin, vaan nostetaan kevyesti, sähäkän jäntevästi ja ääneti. Tanssiparin jalat etenevät ikäänkuin kolmea rataa pitkin: miehestä katsoen vasemmalla radalla etenee miehen vas jalka, oikealla radalla naisen vas jalka (taaksepäin) ja keskiradalla peräkanaa miehen vasen ja naisen oikea jalka.

Samin hyvistä vinkeistä huolimatta tangotunnista jäi epäonnistunut olo "eikö vanha opi koskaan". Onneksi olen niiiin vanha, että tiedän kokemuksesta, että oppiminen etenee aalloissa, välillä jopa aallonpohjia laahaten. Ja sitten yllättäen saa hetken liidellä aallon harjalla.

Aallon harjaa ja tanssikuningataroloa ootellessa...

Kiva kauppa

Lauantain Kallion kierroksellani törmäsin söpöön Toukka-nimiseen kirjakauppaan (täällä), jossa myytiin vain lapsille tarkoitettuja kirjoja. Pienestä kaupasta - joka muuten kutsuu itseään kioskiksi - löytyy myös muitakin kuin vain uutuuskirjoja. Itse ihastuin kahteen kirjaan: Inga Röningin Oiva - Lentokone, joka pelkäsi lentämistä (Tammi 2011) ja Tittamari Marttisen ja Christel Rönnsin Nepi, onnenkoira (Tammi 2010) - Pikkupoikien joulupaketteihin.

Kirjakioskissa myydään myös kirjan kuvittajien kuvaluonnoksia - osa alkuperäisiä ja osa hyvälle paperille valokopioituja. Minut lumosi alla näkyvä koirakuningas!

Hitaat - täh?

Tanssikurssin ohjelmistoissa kohta "Hitaat" on aina minua hämmentänyt. Miksi erikseen "hitaat"? Eikö se nyt riitä, että askeltaa jotain foksin tapaista? No, eilen olin toista kertaa harjoittelemassa hitaita Käpylän Karjalatalossa.

Kovaäänisistä kuului pääosin foksi- ja tangomusiikkia, joten musiikki kutsui enemminkin astumaan tuttua hidas, hidas, nop, nop -askellusta eikä hidas, hidas, hidas, hidas eli loputtomiin hitaita. Mutta Lapin lomilta palannut Maija komensi tomerasti miehiä pysymään harjoittelun vuoksi vaan hitaissa askelissa. Mutta helposti monet - minä muiden mukana - lisäsi väliin nopeita tai vaihtoaskelia.

Maijan apuna oli nuori ja osaava tanssipari - mies kuulema nimetty Suomen parhaaksi viejäksi. Hän antoikin miehille asento- ja vientiniksejä, mm. että hitaassa askeleessa selvä vartalon kierto, mutta nopeissa kierto minimaalinen - seurausvinkki naisillekin.

Hitaissa ollaan lähellä vartalokosketuksessa, naisen vas käsivarsi liimautuneena kevyesti miehen oik käsivarren päällä ja naisen kämmen miehen yläselässä lapaluun kohdalla. Yhdessä olevat kädet enempi latinalaistanssien asennossa eli aika kapealla. Tanssiasento mahdollisimman alhaalla, polvet yllättävän koukussa. Kannattaa uskoa, sillä koukistus helpottaa kummasti tasapainossa pysymistä. Eteenpäin kanta-askelilla, taakse päkiä edellä. Muista, että tukijalan työntö vie askelta eteenpäin!

Kun lähdetään hitaaseen kahdeksikkoon, mies astuu vasemmalla jalalla pitkälle hieman takaviistoon. Nainen seuraa vartalollaan astuen oikealla jalallaan kanta-askeleen pitkälle etuviistoon asettaen oik jalkateränsä miehen vas jalkaterän sisäpuolelle. Paino siirtyy hitaasti oikealle jalalle, oik polvi koukistuu syvälle, selkä suorana ylävartalon kiertyessä hitaasti ja kauniisti miehen vartalon ohjauksessa - vartalokontaktin säilyessä. Naisen vas jalka jää lähes lähtöpaikalleen, kantapää nousee, mutta polvi ei suoristu kokonaan, vaan jää vähän koukkuun. Tämän jälkeen mies tekee yleensä kahdeksikon toisen lenkin siirtäen painonsa takaisin lähtöjalalle ja nainen seuraa. Eli naisen paino palaa vas jalalle, joka asetetaan miehen oik jalkaterän ulkopuolelle, vas polvi koukistuu ja vartalo seuraa miehen tekemää kahdeksikkoa. Lopussa nainen vetää oik jalan vasemman viereen.

Otsossa nainen kääntyilee miehen ohjauksessa tämän edessä. Naisen miehen puoleinen jalka ottaa aina askeleen. Eli vasemmalle mennessä naisen oik jalka astuu miehen edessä vasemmalle ja tämän jälkeen kääntyy samalla eli oikealla päkiällä pitäen vas  jalkaterän koukussa oik jalan vieressä. Sama toiseen suuntaan eli nainen astuu vas jalalla oikealle ja kääntyy vas päkiällä jne.

Vaaditaan jämttiä koko vartalon hallintaa - kummaltakin. Nainen ei roiku miehessä eikä mies makaa naisen päällä. Hitaat-tunnin oppeja voi sitten lavalla soveltaa omaan foksiin ja tangoon.

Loppusyksyn valoja

She's a lady

Ritu in the 1970s 

Ystävää odotellessa

Sateisesta ja pimeästä säästä alakuloisena, niskaa jomottaen astuin ravintola Kolmoseen (täällä) Kallion Kolmannella linjalla. Parasystävä saapui hetken jälkeeni. Tilattiin burgerit, vaaleaa olutta ja lopuksi makeaa jälkkäriviiniä pehmeän suklaaherkun kanssa. Hyvää ja maukasta! Mummoja palveltiin mukavalla, osaavalla otteella ja uskomattoman ystävällisesti.

Illan kuluessa pienen paikan pöydät täyttyivät, kynttilät sytytettiin pöydille ja isolle ikkunalle. Parin tunnin rupattelun jälkeen Parasystävä suuntasi Mikkelin junaan ja minä metroasemalle. Molemmilla mahat täynnä ja mieli virkistyneenä. Sade oli loppunut eikä niskaa enää jomottanut.

Sitä se ystävyys tekee! Ja kynttilän valo...

Ukinpäivä

Kuiron kuppila

Kahvi 1,50 euroa, korvapuusti 1,25 euroa ja hillomunkki 50 senttiä - kaikki aamulla takahuoneessa leivottuja. Kuiron konditoria ja kahvila Salossa muutti jokin aika sitten uusiin ja isompiin tiloihin. Eikä aiheetta, sillä kuppila on entistäkin suositumpi ja oman konditorian leipomat leivät ja pullat tuoreita ja edullisia. Lauantaina valoisan kahvilan kaikki pöydät olivat täynnä ja ovi kävi ahkeraan, kun ihmiset kävivät ostamassa käpykakkuja isänpäiväksi.

Kuiro kelpaa kevääseen - kunnes ulkokuppilat Salon torilla jälleen avautuvat. Ja auki kuudesta kuuteen, joten sopii aamuvirkulle Ukillekin.

Kaupunkikävelyä II

Helsingin Lauttasaaressa keväällä 1957.

Tyylikäs Ulla-Marja, tomera Alma-mummi (täällä) ja huolestunut Äitimuori.

Välissä minä (6v) ja Sisko (4v),

vaunuissa joulukuussa 1956 syntynyt pikkuveli.

PS. Muistan hyvin vaaleansinisen ulsterini, Siskon ja minun kirkkaanpunaiset huopahatut ja Äitimuorin vaaleanruskeat nilkkurit!

Kaupunkikävelyä

Pikkupojat tykkäävät vaellella kaupungin puistoväyliä - toki luontovaellus olisi vieläkin mieluisampaa. Mutta paremman puutteessa pojat löytävät piilopaikkoja ja mäen tynkiä jopa Helsingin keskustasta.

Viime pyhänä kierrettiin poikien kanssa Eduskuntatalon, Musiikkitalon ja Kiasman seutuja. Nurmikenttiä ja jännittäviä alikulkutunneleita. Ja taas piti tai sai käydä Eläinmuseossa, joka aina jaksaa kiinnostaa niin poikia kuin Mummia. On se karhu iso! Ja vastasyntynyt karhunpentu pieni - noin 30 cm (löytyy muuten ns. lumiluolasta, jonne Mummikin mahtuu puoliksi ryömimään).

Lopuksi kierrettiin Kiasman näyttelyt - osa lapsille liian raakoja tai liian seksuaalisia. Kaikki ihastuimme Face to Face -näyttelyn moninaisiin muotokuviin. Etenkin video dementoituneista vanhuksista, jotka kuuntelivat nuoruutensa lempimusiikkia, oli lämmöllä kuvattu.

Eläinmuseon luurankoja

Muistoissa mukana

Kulosaaren hautausmaa 1.11.2015

Olen taas jatkanut isäni vanhojen kirjeiden puhtaaksikirjoittamista, jonka aloitin aikoja sitten (täällä). Kiinnostavaa, innostavaa ja uutta paljastavaa. Opin tuntemaan isääni. Saan lukea innostuneen, mutta epävarman tutkijan mietteitä ja pohdintoja tulevaisuudestaan sekä nuoren isän ikävää ja huolta kotiin jääneiden pärjäämisestä. Suuria suunnitelmia ja uskomattomia unelmia. Psykologista pohdintaa omien ongelmien ympärillä, mutta myös realistisia rajoitteita ja tarkkaa taloutta.

Jospa saan aikaiseksi omakustanteen muidenkin kiinnostuneiden luettavaksi. Suuria suunnitelmia, uskomattomia unelmia...

Uusi reissu?

Corunassa eksyimme eräänä päivänä Ukin kanssa lounaalle täpötäyteen Pulpeira de Melide -ravintolaan Plaza de Espana -puiston reunalla (täällä). Ruoka-annokset jo tilattuamme huomasimme, että kaikki muut ruokailijat - paikallisia - söivät herkullisen näköistä, uunilautaselta tarjottavaa mustekalaa. Mitä lie? Me emme olleet tilanneet mustekalaa, vaan jotain mitä en enää edes muista...

Paluumatkalla Madridin kalahallissa tajusin, että muiden syömä herkku oli Pulpo Galegoa ja netistä luin, että kyseinen ravintola oli kuuluisa juuri tästä erikoisuudesta. Pulpo Galego on tyypillinen galicialainen tapa tarjota mustekalaa: tapaslautanen, jolle on kauniisti järjestetty erimuotoisia grillattuja mustekalan paloja.

Olisikohan riittävä syy uuteen reissuun? Toivottavasti...

Simo-eno 88v.

Äitimuori ja Simo-eno juhlatamineissaan ilmeisesti rippijuhlissa. 

Simo-eno - Äitimuorin isoveli, joka on muoria vain vajaa vuoden vanhempi - täytti pari viikkoa sitten 88 vuotta. Hän syntyi Helsingissä 3.10.1927. Kaikki Äitimuorin kolme sisarusta - veli ja kaksi yli 80-vuotiasta siskoa - ovat edelleen elossa ja veljeä lukuunottamatta omatoimisia ja hyväkuntoisia. Simo-eno oli 1960-luvulla pahassa auto-onnettomuudessa, jonka vaikutukset terveyteen ovat ikääntyessä korostuneet. Mutta sinnikkyyttä ja huumorintajua löytyy edelleen.

Alla valokuva Simo-enon ja Anneli-tädin vihkiäisistä kesällä 1950 vain pari kuukautta Äitimuorin isän eli isoisäni kuoleman jälkeen. Morsiamen vieressä istuu Alma-mummi ja hänen vieressään vihkipappi. Pöydän päässä istuvat Äitimuori ja isäni, jotka tuolloin olivat vasta kihloissa, sekä oikealla Äitimuorin vieressä hänen nuorin siskonsa Eeva. Äitimuorin sylissä istuvaa lettipäistä tyttöä en tunnista, lienee morsiamen sukulaisia.

PS. Simo-eno kuoli joulukuussa 2015 Espoon hoivakodissa rauhallisesti tyttärensä läsnäollessa.

Comer?

Vuosikymmeniä sitten opiskelin lukiossa pari vuotta ns. minikielenä (= yksi tunti viikossa) espanjaa. Sittemmin kieli on jäänyt, ja harvoin edes lomamatkoilla käytän vähäisiä espanjan sanojani. Aiemmat Espanjan matkani ovat suuntautuneet Etelä-Espanjan aurinkorannikolle, Kanariansaarille ja Barcelonan tienoille (täällä). Näillä seuduilla ravintoloissa ja kaupoissa ymmärretään vähintään auttavasti englantia, joka minulle on luontaisempi kieli kuin espanja ja johon laiskuuttani helposti vaihdan. Toisin on Luoteis-Espanjassa, jossa kuppilan pitäjät tai bussikuskit eivät yleensä osaa (tai suostu ymmärtämään) sanaakaan englantia. Vähäinen espanjan kielen taitoni nousikin matkalla arvoon arvaamattomaan. Buenos dias!

Mieluisan matkamme jälkeen espanjan kieli on alkanut uudelleen kiinnostaa minua. Ja koska ruoka ja ruokailu on iso osa matkustamistamme, kirjaan muistiin pari kaloihin ja äyriäisiin (pescados e mariscos) liittyvää sanaa seuraavaa Espanjan matkaamme varten. Galiciassa ruokalistojen ymmärtämistä vaikeuttaa se, että espanjan lisäksi siellä puhutaan edelleen galician kieltä (täällä), johon usein törmää myös tarjoilijoiden suosituksissa ja menuissa. Comer? Syöttekö? Si. Un menu, por favor.

almeja = simpukka
atun = tonnikala
bacalao = turska
berberecho = sydänsimpikka (pieni)
bigaro = merikotilo
bogavante = hummeri (lagosta galician kielellä)
bonito = tonnikalan sukuinen kala
calamar = mustekalan renkaita
caracol = etana
caranquexo = taskurapu
gamba = pienikokinen katkarapu
langostino = isokokoinen katkarapu
mejillon = sinisimpukka
merluza = eräs turskalaji
navanja = pitkä simpukka 
pulpo = jättitursas eli iso mustekala
rape = merikrotti
rodaballo = piikkikampela
salmon = lohi
sardina = sardiini
vieira = kampasimpukka (zampurina galician kielellä)
zipirhone = pikkumustekala

Muista myös että a la plancha tarkoittaa grillattua ja cana (lausutaan kanja) on tuoppi, huevo kananmuna, tortilla perunamunakas ja Albarino hyvä galicialainen valkoviini. Un vaso de Albarino, por favor!

Kirja makuuni

Kirjaa, joka heti ensimmäisillä sivuilla nappaa otteeseensa, ei voi vastustaa. Kirjaa, jonka viimeiset sivut jäävät askarruttamaan pitkään, ei voi unohtaa. Kirja, jonka jännite ja kaari kantavat viimeiseen lukuun ja viimeiseen sanaan - yli 600 sivua. Kirja, jonka luettua toivoo että lukukokemus olisi vielä edessä. Hieno loppu! - mutta ei siitä sen enempää, jos on vielä joku joka ei ole kirjaa lukenut.

Kirja makuuni on Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär (Otava 2009), johon Esikoisen kehuista huolimatta tartuin vasta nyt. Kirjahyllyssäni vuoroaan odottaa myös Oatesin Putous (Otava 2006) - liekö sekin yhtä lumoava?

PS. Putous ei ollut yhtä kiehtova lukukokemus. Kerronnan kaari ei kestänyt loppuun asti - puolen välin jälkeen kiinnostus tekstiin alkoi lössähtää. Kirjan loppuosa oli tylsä ja sekava, ja loppu liian lukijaa kosiskeleva.

Mainio Mina ym.

Ravintola Minan kokkiarmeija työssään.

Pohjois-Espanjan kierroksella syötiin hyvin ja pääosin edullisesti. Toisinaan nähtiin vaivaa ja etsittiin ruokapaikkaa netistä, toisinaan suunnistettiin nenän ja intuition mukaan ja toisinaan astuttiin nälkäisinä lähimpään kuppilaan. Useimmiten saatiin tuoretta ja herkullista - mutta ei aina.

Bilbaossa onnistuttiin erinomaisesti. Lounas ravintola Minassa (täällä) vanhan kaupungin laidalla täytti kaikki odotuksemme - mina on suomeksi kaivos. Rento gourmet-paikka, jossa oli kymmenkunta pöytää ja ruoka valmistettiin silmien edessä. Seitsemän ruokalajin maistelumenun jokainen ruokalaji helli gurmee-Ukinkin makunystyröitä.

Gijonin kansanomaisessa siiderikapakassa annoksia auttavalla espanjalla tilatessa ihmettelimme, miten halvan kuppilan tapasannos voi maksaa 12 euroa ja miksi tarjoilija kysyi: "Haluammeko kaikki pöytään yhtä aikaa?" Kotvan kuluttua pöytään kannettiin höyryävä tarjoiluvati, jolla oli 12 kpl juuri grillattuja jättimäisiä 15-senttisiä katkarapuja. Sinä iltana opimme, että ainakin Pohjois-Espanjassa tapaksia on pieniä ja isoja annoksia - jälkimmäiset on tarkoitettu jaettavaksi koko pöytäseurueelle. Söimme kaksin kaikki! Ja päälle paikallista siideriä, joka muuten oli parempaa kuin englantilainen...

Parhaat sinisimpukat ikinä saatiin pienessä Muxian rantakaupungissa rantakadun turrekuppilassa. Tuoreita, isoja, pehmeitä ja maukkaita! Osattiin jo sujuvasti tilata myös pullollinen alueen valkoviiniä - Albarinoa.

Santiago de Compostelassa löydettiin sivukujilla kävellessämme sattumalta tosi kiva ja hyvä ruokapaikka, jossa kapean kujan päässä oli myös pari tuulelta suojattua ulkopöytää. O Curro a Parra -ravintolassa (täällä) Ukki söi yhden elämänsä parhaista kala-aterioista - tonnikalaa muistuttavaa de burela -nimistä kalaa. Viihtyisä paikka ja ystävällinen palvelu.

Corunassa lempipaikaksemme muodostui keskustan pihvipaikka El Charrua (täällä), jossa Ukki tilasi jonkun paikan monista avotulella valmistetuista pihveistä ja Mummi ruokaisan avokado- tai mozzarellasalaatin. Lisäksi otettiin aina herkulliset ja tuhdit tryffeliöljyssä paistetut ranskalaiset. Ja tietenkin jälkiruoaksi kielen vievää limetorttua. Tuhtia tavaraa, joten yksi riitti kaikille, silloinkin kun Lontoontyttö oli mukana. Nam!

Hyviä kala- ja äyriäisherkkuja syötiin myös Lontoontytön kotona. Lähikaupan laajasta kalatiskistä valittiin oudon näköisiä kaloja tai äyriäisiä, jotka Ukki valmisti tytön pienessä keittiössä. Eikä tainnut ravintola-annoksille hävitä! 

O Curro da Parra -ravintolan kala

Muxian rantaravintolan sinisimpukat 

El Charruan limepiirakka

El Charruan avocadosalaatti