Naparetki makuuni

Bea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani (Like 2015) on hurmaava ja taitavasti työstetty, Petri Stenmanin suomentama tietokirja. Kirja, joka on paljon enemmän kuin tietokirja. Pohjimmiltaan Naparetki on kirja intohimosta. Mutta myös dekkari, jossa tappaja selviää viimeisillä sivuilla. Ehkä. "Kaikki tässä kirjassa on totta. Paitsi sivut 253 ja 254." 

Uusma on ruotsalainen 49-vuotias lääkäri, kuvittaja ja kirjailija, jolle vuoden 1897 Andreen naparetkikunta ja sen kohtalo on ollut monivuotinen pakkomielle. Kolme tukholmalaismiestä, jotka katosivat yli sata vuotta sitten matkatessaan vetykaasupallolla Pohjoisnavalle. Heidän jäännöksensä löytyivät yli 30 vuotta myöhemmin, mutta yrityksistä huolimatta selvää kuvaa retken tapahtumista ei ole saatu.

Uusman kirja liikkuu hienosti kahdessa eri ajassa. Kokemattomien retkeilijöiden henkilökohtaisia kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä sekä kirjailijan seikkaperäisiä tutkimuksia, matkoja ja tunteita vuosien saatossa hänen porautuessaan yhä syvemmälle miesten elämään ja kuolemaan sekä retken tapahtumiin.

Selatessa lähes 300 sivuista kirjaa se tuntuu aluksi sekavalta erivärisine sivuineen ja erilaisine fontteineen, mutta lukiessa kirja yllättää loogisuudellaan. Sekalaisuus muuttuu yllättäen selkeydeksi. Ja aluksi epämääräisiltä näyttäviä vanhoja valokuvia lukija alkaakin tutkia innostuneena.

Minut Bea Uusman kirja lumosi täysin. Olenhan - itse nojatuolia ja turvallisuutta rakastavana - intohimoinen seikkailijoiden ja naparetkien ystävä (täällä ja täällä). Ja ihailen ihmisiä, jotka ovat intohimoisen innostuneita jostain yllättävästä, jopa oudosta asiasta. Kuten kolmen 1800-luvulla eläneen miehen epäonnisesta naparetkestä.