Näkymiä työmaalta

Helmikuun viimeisten päivien aurinko kaunisti Ukin tulevaa mökkiä entisestään. Etenkin, kun luonnon valo ylsi huvilan lukuisista, erikokoisista ikkunoista rakennuksen joka kolkkaan - vessaa myöten :)

Olohuoneen lattian tiililaattoja (20x20 cm)

Makkarin tammi-ovisia kaappeja Arkkenin mallistosta. Vasemmalla häämöttää keskeneräinen wc.

Takka vielä vaiheessa

Säveltäjän museo

Raakabetonista rakennettu Sibelius-museo yllätti. Jo heti aulassa minut pysäytti rakennuksen karu ja mielenkiintoinen arkkitehtuuri. En ollut aiemmin tiennyt museosta mitään. Vasta ensikäynnin jälkeen luin, että rakennus ”houkuttelee arkkitehtuurista kiinnostuneita matkailijoita ympäri maailmaa”. Eipä siis ihme, että minäkin kiinnostuin, innostuin ja lumoonnuin :)

Museon näyttelytilat on rakennettu pienen konserttisalin ja neliön muotoisen atriumpihan ympärille, mikä mahdollistaa samanaikaisesti sekä avaruuden että yksityisyyden tunteen. Upeaa muotokieltä - rauhallisia, pitkiä näkymiä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Harmaata betonia ja lasiseiniä sekä isoja mustavalkoisia valokuvia, joiden luomaa värimaailmaa keltaiset huonekalut kauniisti korostavat.

Rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Woldemar Baeckman (1911-1994) vuonna 1968, jolloin sisustuksesta vastasi sisustusarkkitehti Carin Bryggman (1920-1993). Museon alkuperäisestä sisustuksesta museossa on jäljellä mm. konserttisalin tuolit. 

Sibelius-museon kokoelmiin kuuluu pari tuhatta historiallista soitinta eri puolilta maailmaa ja laaja musiikkiin ja muusikoihin liittyvä arkisto, josta löytyy mm. nuotteja, äänitteitä, kirjeitä ja valokuvia. Ja sen lisäksi toinen pysyvä näyttelykokonaisuus, joka keskittyy säveltäjä Jean Sibeliuksen (1865-1957) elämään ja musiikkiin.

Museon kokoelmat saivat alkunsa vuonna 1926, jolloin Åbo Akademin musiikkitieteen ja kansanrunouden tutkimuksen professoriksi nimitettiin Otto Andersson (1879-1969). Hän hoiti virkaa 20 vuotta ja ehti sinä aikana koota Akatemille merkittävän musiikkihistoriallinen kokoelman. Kokoelma kulki pitkään nimellä ”musiikkitieteellinen seminaari”, kunnes Andersson 1949 pyysi Sibeliukselta lupaa nimetä kokoelma ”Sibelius-museoksi”. Säveltäjä suostui tähän mielellään, ja hänen vastauskirjeensä professorille on esillä museossa. Ja vähitellen museon kokoelmille alettiin puuhata myös omaa rakennusta. 

Ensimmäisellä tutustumisella Sibelius-museoon olin laskenut aikani väärin, ja ehdin tutustua ainoastaan esillä olleisiin balettiaiheisiin valokuviin (täällä) enkä lainkaan museon kahteen pysyvään kokoelmaan. Ja rakennuksestakin jäi vielä osia tutkimatta. Joten - toista vierailukertaa odotellessa :):)

Valokuvaaja Yousuf Karsh (1908-2002): Jean Sibelius, 1949

Sibeliuksen kirje professori Otto Anderssonille

Museon keskellä on tilaa flyygelille ja konserteille.

Museon mielenkiintoinen atriumpiha helmikuun lumisateessa. 

Balettia museossa

Dancing in The Dark

Olen tiennyt, että Turussa on Sibelius-museo. Se ei kuitenkaan ole minua erityisesti kiinnostanut, koska musiikki ei kuulu intohimoihini, vaikka Sibeliuksen musiikista tykkäänkin. Käydessäni viime viikonloppuna Turussa (täällä) huomasin, että museossa oli parhaillaan balettiaiheinen valokuvanäyttely, ja mieleni muuttui :)

Sibelius-museon Ballet-niminen näyttely oli tanssinopettaja ja kirjailija Teija Huuskon (s.1981) sekä valokuvaaja ja kirjailija Jaska Poikosen (s.1980) yhteisteos. Esillä oli parisenkymmentä kaunista, herkkää ja intiimiä valokuvaa tanssija Teija Huuskosta erilaisissa asennoissa ja tunnelmissa. 

Tykkäsin. Kannatti kävellä räntäsateessa Tuomiokirkon vieressä olleeseen Sibelius-museoon :)

Fifth Position

Aprillipäivä kiikarissa

Tämän viikon tiistai oli minun onnen päiväni. Sain varmistuksen leikkauspäivästä. Minulle asennetaan tekonivel Mikkelin keskussairaalassa nivelrikon vaurioittamaan oikeaan lonkkaan maaliskuun lopussa.

Olen tosi iloinen, sillä helmikuun aikana oikeaa lonkkaani on särkenyt merkittävästi enemmän kuin edellisten kuukausien aikana. Tällä hetkellä pystyn Murun kanssa kävelemään vain alle kilometrin pituisia lenkkejä. Ja nekin hidasta ankkakävelyä. Ja tuntuu kuin myös oikea polvi ja pohje olisivat kipeytyneet. Tosin päivät vaihtelevat, kuten nivelrikkoon kuuluu. Öisin kipu ei häiritse liikaa untani, sillä nukun muutenkin katkonaisesti. Mutta kaikki yöt lämpötyyny on välttämätön seuralainen :) 

Ainoa asia, mitä sairaalasta on toistaiseksi pyydetty - esitietolomakkeen lisäksi - on ”hammastodistus lonkkaleikkausta varten”. Vähän olisin toivonut jotain jumppaohjeita lonkkaa ympäröivien lihasten vahvistamiseksi. Onneksi minulla on yksityiseltä fyssarilta syksyllä 2021 saadut, kevyet lonkkaliikeohjeet (täällä), joita olen uudelleen alkanut treenata. Ja netistähän niitä löytyisi lisää…

Tänä vuonna odotan kevättä tavallistakin innokkaammin. Näillä näkymin aprillipäivänä linkkaan kiitollisena uudella lonkalla Mikkelissä, ja jo juhannuksena valssaan - toivottavasti - onnellisena terveellä lonkalla Taattisilla. 

Aamunrepäisy 33

Vuosi sotaa… (HS 24.2.22)

Kaksi päivää herkuttelua

Salaattilounas Wallinin kalakaupassa

Mummin minilomaan Turussa (täällä) mahtui roppakaupalla herkuttelua, kuten useimmiten lomiini. Rakastan hyvää ruokaa, erilaisia ruokapaikkoja ja seurassa syömistä, tosin väliin - olosuhteiden sanelemana - olen oppinut nautiskelemaan myös yksin. 

Kahden päivän ja yhden yön loma alkoi lounaalla Opiskelijatytön kanssa Tytölle tutussa Wallinin kalakaupassa Turun kauppahallissa. Saimme paraatipaikat tiskin reunasta ja tilasimme annokset päivittäin vaihtuvalta noin viiden ruokalajin lounaslistalta. Minä valitsin Caesar-salaatin mehevillä jokiravuilla ja Tyttö kokeili valtavaa, siikafileillä täytettyä club-sandwichiä. Molemmat annokset olivat silkkaa herkkua. 

Lounaan jälkeen Tyttö palasi kotiinsa Taattisten tilalle Merimaskuun ja minä majoituin hotelli Parkiin (täällä). Seuraavaksi ”ohjelmassani” olikin jo iltapäiväkahvit :) Kupillinen kahvia kanelisen vegaanidonitsin ja kuohuviinin kanssa maistui tutussa kahvila Victorissa (täällä) Turun taidemuseossa.

Viideltä tapasin illallisen merkeissä kaksi Turun serkkuani. Nuorempi heistä oli valinnut ruokapaikaksemme Puutorin laidalla avatun uuden afrikkalaisen Timbuktu-nimisen ravintolan. Melko tyhjässä, vaatimattomassa ravintolassa oli kivasti afrikkalaista tunnelmaa ja ruoka oli liha- ja kasvispainoitteista. Annosten tulisuuden sai valita yhden ja kolmen välillä. Meille riitti ykkönen - maukasta, mutta ei yhtään tulista. 

Timbuktusta ihanat turkulaiset sukulaiseni halusivat viedä minut tutustumaan viereisen Puutorin legendaariseen Vessaan. Jännittävä pyöreä rakennus on valmistunut silloiselle linja-autoasemalle 1933, ja se on ollut yleinen käymälä vuoteen 1986 asti. Vuodesta 1997 alkaen arkkitehti Torsten Soran (1903-1955) suunnittelema rakennus on toiminut ravintolana tai baarina. Pitihän minun selvittää, että nimi Puutori juontaa 1800-luvun lopulta, jolloin torilla myytiin pääasiassa maaseudulta tuotua puutavaraa.

Lomayö kului mukavasti hotelli Parkissa, ja aamulla istuin pitkään majapaikan maittavalla buffet-aamiaisella. Päivällä tutustuin yhteen uuteen museoon ja nautin yhdestä teatteriesityksestä, ja illalla piti taas herkuttella :) Vuorossa oli Opiskelijatytön valitsema Nomad-niminen ravintola Kristiinankadulla. Nomad ilmoittaa olevansa fuusioravintola, joka yhdistää italialaisia, senegalilaisia ja pohjoismaisia makuja. 

Alkuun tilasimme hirssiblinejä ja tonnikalaa, ja pääruoaksi valitsimme kumpikin pastaa - minulle kanttarellirisottoa (hyvää) ja Tytölle spagettia ja tiikerirapuja (ihan ok). Jälkkäriksi puolitimme omenastruudelin vegaanisella viikunajäätelöllä. Tilaamissamme annoksissa oli tällä kertaa lähinnä italialaisia ja suomalaisia makuja, en niinkään tunnistanut afrikkalaisia tai senegalilaisia tuulia.  

Illan pimetessä ajoimme Opiskelijatytön kanssa yöpymään Tyttärien Tilalle Merimaskuun. Täydellä vatsalla oli hyvä nukahtaa ihanan miniloman jälkeen - jopa ilman Murua, jonka olin jättänyt Ukin mökille hoitoon. 

Iltapäiväkahvit Victorissa

Kanaa ja lammasta Timbuktussa

Yömyssyt Puutorilla

Legendaarinen Puutorin Vessa

Keittiön tervehdys Nomadissa

Kuvia Japanista

Isä, äiti ja lapset 1949

Ihastuin japanilaisen valokuvaajan mustavalkoisiin kuviin, joista suuri osa oli vanhempia kuin minä - seiskytvuotias mummi :):) Ihastuminen tapahtui Turun taidemuseossa, jonka alakerrassa on toukokuuhun asti näytillä vuonna 2000 kuolleen Shoji Uedan upeita valokuvia pääosin 1930-1970-luvuilta. Tuon kansainvälisesti arvostetun japanilaistaiteilijan kuvia on ensimmäistä kertaa esillä Suomessa - yhteensä 130 kappaletta. 

Shoji Ueda kuvasi paljon perhettään, johon kuului vaimo Norie ja neljä 1937-1944 syntynyttä lasta. Hän sommitteli perheenjäsenistään hyväntuulisia asetelmia, joita ikuisti valokuviksi - usein Länsi-Japanin rannikolla ja hiekkadyyneillä - lähellä kotiaan. Ueda tykkäsi valokuvata myös tuntemattomia ihmisiä - etenkin lapsia - ja ikuistaa heitä muotokuviin. 

Valokuvia joista on helppo pitää. Valokuvia parhaimmillaan :)

Isä ja Tocchin, 1949

Rautalankapariskunta, 1948

Valokuva teossarjasta Valkoinen tuuli vuosilta 1980-1981

Parkin puutarhaa

Yövyin Turussa kodikkaassa hotelli Parkissa (täällä). Hotellin ehdoton valtti on sen talvellakin kaunis ja hyvin hoidettu puutarha, jonka pyöreissä pöydissä voisin kesällä kuvitella istuvani syömässä aamiaista tai juomassa aulabaarista ostamaani kylmää olutta.

Helmikuun lumisateessa sen sijaan ihailin tyhjän suihkulähteen alastomia patsaita ja lukuisia muita saksalaistyyppisiä koriste-esineitä. Ja ihania kukkivia jouluruusuja.

Pala Keski-Eurooppaa

Aamiaishuone

Vietin vuorokauden mini-loman Turussa. Kävin parissa museossa ja teatterissa (Kaupunginteatterin pienen näyttämön modernisoitu Tuntematon sotilas oli mieleeni - suosittelen) sekä tapasin ihania Turun serkkuja ja herkuttelin Merimaskussa asuvan Opiskelijatytön kanssa. Eli nautin eläkeläisen ”lomasta” mummin konseptilla :) 

Yövyin Puolalanpuiston laidalla olevassa, jännittävässä Park-nimisessä yksityisessä hotellissa, kuten toukokuussa 2021 olin suunnitellut joskus tekeväni (täällä). Upea jugend-talo, jonka Crichtonin telakan johtajaksi Turkuun muuttanut englantilainen John Edward Eager (1837-1908) rakennutti viisilapsiselle perheelleen vuonna 1902. Talon suunnitteli turkulainen arkkitehti Alexander Nyström (1869-1926).

Rakennus oli yksityisomistuksessa vuoteen 1956, jolloin talon osti Turun Martta-yhdistys, jonka talouskoulu toimi rakennuksessa useita vuosia. Vuonna 1982 talo myytiin Hesburger-hampurilaisketjun perustajalle Heikki Salmelalle, joka idearikkaana yrittäjänä päätti muuttaa rakennuksen hotelliksi. Hotelli avattiin 1984.

Nykyään rakennuksen ja hotellin omistaa puolalaissyntyinen Zbigniew Dziedzig vaimonsa Evan ja poikansa Saul Paavolan kanssa. He ovat pyörittäneet hotellia yli 30 vuotta sekä remontoineet ja koristelleet rakennuksen sisä- ja ulkotilat keskieurooppalaisia perhehotelleja mukaellen. Kolmekerroksisessa Park-hotellissa on 20 yksilöllisesti sisustettua vierashuonetta, pimeähkö aamiaishuone, pieni aulabaari ja hyvin hoidettu iso puutarha. 

Yöpyminen Parkissa oli elämys. Hyppy vuosikymmenien taakse, isäntäväen keräämien lukuisten taulujen, koriste-esineiden ja pitsiliinojen keskelle - ystävällisen palvelun äärelle.

Koristeellista portaikkoa

Toisen kerroksen käytävää

Yhden hengen huone: taulu, telkkari ja viinikaappi :)

Tarkkana Tilalla

Rescuekoira Dora

Vietin taas ihanan pitkän viikonlopun Tyttärien Tilalla Merimaskussa. Tilan kesäsuunnitelmat majoitusvieraineen (täällä), ravintoloineen (täällä) ja taide-elämyksineen (täällä) ovat täydessä käynnissä, mutta minä sain nauttia rennosta löhöilystä päätalon suojissa yllättäen sataneen uuden lumen keskellä. 

Keskityin lähinnä lämpimään yhdessäoloon toisen Tyttäreni kanssa - toinen on tällä hetkellä Lontoossa (ja kolmas Helsingissä) - sekä Doran, Lalan ja Pablon rapsuttelemiseen. Ja tällä kertaa myös Turku-retkeilyyn :)

Maatiaiskissat Lala ja Pablo

Komeissa maisemissa

Kirjailija Juhani Ahon (1861-1921) patsas seisoo paraatipaikalla Eirassa Engelinaukion vieressä olevassa Juhani Ahon puistossa. Realistisen kokovartalopatsaan katse on suunnattu tiukasti parin korttelin päässä näkyvällä merelle. Patsaan suunnitteli ja toteutti kuvanveistäjä Aimo Tukiainen (1917-1996) ja se paljastettiin kirjailijan satavuotissyntymäpäivänä syyskuussa 1961. 

Samana päivänä patsaan identtinen valos paljastettiin kirjailijan synnyinseudulla Iisalmessa. Helsingissä Engelinaukio oli patsaalle oiva paikka, sillä vuosina 1911-1919 Juhani Aho asui puolisonsa, taidemaalari Jenny Soldan-Brofeldtin (1863-1945) kanssa aukion reunalla edelleen olevassa talossa, jonka ensimmäiset asukkaat he olivat. Kyseinen keltainen kivitalo (Armfeltintie 6) näkyy myös yllä olevassa valokuvassa Ahon patsaan takana :)

Suomeksi kirjoittaneen Juhani Ahon patsas on ainoa suurmiespatsas Eirassa - aikoinaan pääosin suomen-ruotsalaisen herrasväen asuttamassa huvilakaupunginosassa.

Päiväkeitto Päijänteellä

Piipahdin viikolla taas Vallilassa :) Syy viimeaikaisiin tiheisiin Vallila-visiitteihin on viikottainen tanssituntini Aleksis Kiven kadulla. Pahenevasta lonkan nivelrikosta - leikkausjonossa (täällä) - huolimatta olen pystynyt jatkamaan tätä yhtä lempituntiani, vaikka muista viikkotreenistä olen joutunut luopumaan. Toiveissa on syksyllä jatkaa rakasta tanssiharrastustani tekonivelen sallimissa puitteissa. Saa nähdä, miten mummin käy :)

Olen usein tanssitunnin jälkeen jäänyt Murun kanssa vaeltelemaan ja tutustumaan minulle aiemmin vieraaseen Vallilan seutuun. Tällä viikolla eksyin keittolounaalle pieneen Päijänne-nimiseen kahvilaan. Kaikki itsetehtyä ja paljon vegaanista. Ja erityisesti minua ilahdutti kauniit tarjoiluastiat. Konstailematon, mutta kodikas kuppila, joka on ollut Päijänteentiellä viitisen vuotta eli onnistunut kituuttamaan hengissä yli koronavuosien.

Söin Päijänteen maa-artikokkakeittoa vaalean lämpimän leivän kanssa. Jälkkäriksi ostin tosi hyvää kahvia, jonka laadun ja alkuperän myyjä ylpeästi minulle esitteli. Unohdin nuo hifistelytiedot heti, mutta siitä huolimatta miehen kelpasi esitellä, sillä kahvi oli poikkeuksellisen maukasta.

Päijänteelle on pakko palata, sillä vitriinin herkullisen näköinen porkkanakakku jäi vielä maistamatta :):)

Lasikkoa ja lattiaa

Välähdyksiä Ukin mökkityömaalta. Tulee supersuper upeaa. 

Suunnittelu ja toteutus näyttää onnistuneen nappiinsa. 

Keittiökaappeja ja lattialaattojen saumausta odotellessa…

Herkullista liuskakivireunaa

Upeaa ritilää

Välimerellistä laattalattia

Näyttävää lasipintaa

Eloa seinään

Kuvanveistäjä Paula Salmela (s.1965): Solukko, 2011 

Didrichsenin taidemuseon pimeässä puutarhassa

Kutsu leikittelemään

Yksityiskohta valokuvasta Uima-allas (Kansituoli), 2018

Hoikka nainen ikkunan edessä, pöydän ääressä, nojatuolissa, puhelimessa, uima-altaassa, lumihangessa. Istumassa, seisomassa, kahlaamassa, makaamassa, kävelemässä, kantamassa. Ajatuksissa tai ihmettelemässä - katsoen suoraan kohti, sivulle tai poispäin. Pääosin vakavana ja hiljaisena. 

Nainen sulautuu täydellisesti osaksi Gunnar ja Marie-Louise Didrichsenin kotia (täällä) ja Elina Brotheruksen rakentamia ihastuttavia arkkitehtonisia sommitelmia. Vierailija taidemuseossa - taulujen ympäröimänä. 

Didrichsenin Taidemuseossa Kuusisaaressa avattiin lauantaina taiteilija Elina Brotheruksen (s.1972) Vierailija-niminen valokuvanäyttely. Intensiivisiä, puhuttelevia ja leikkisiä valokuvia, jotka jokaisen kannattaa käydä henkilökohtaisesti kokemassa ja aistimassa. Näyttely on elämys.

Taiteilija Brotheruksen upeat valokuvat sopivat äärettömän hyvin Didrichsenin Taidemuseon levollisiin tiloihin. Ne kutsuvat kännykkäkuvaajaa leikittelemään kuvakulmilla, rajauksilla ja heijastuksilla, joten postauksessani ei ole yhtään taiteilijan valokuvaa kokonaisena tai sellaisenaan.

Elina Brotheruksen sanoin valokuva on ”peili, jolla on muisti”. Filosofinen tokaisu, joka jättää minut harrastelijana vielä vähän kysymysmerkiksi :)

 

Heijastus museon ikkunassa valokuvasta Uima-allas, selin (2018)

Oikealla valokuva Taiteilija työssään, 2021

Näyttelyn valokuvia heijastui Kuusisaaren iltaan.

Vasemmalla valokuva Vihreä asetelma, 2022

Yksityiskohta valokuvasta Vihreä asetelma 2, 2022