Taattisten taidetta

Keväällä Tyttäret tyhjensivät ja siivosivat Taattisten tilalla vuosikymmeniä olleen, edellisten omistajien vanhan viljakuivurin ja avasivat kesäkuun alussa sen tiloissa pienen näyttelytilan - gallerian. Tänä kesänä galleriassa on kolme ilmaista näyttelyä (täällä), joista ensimmäinen on jo käynnissä -  Kirsi Enkovaaran Invisibles 1.6.-14.6.23. 

Kesäkuun puolen välin jälkeen 21.6.-14.7.23 on vuorossa Terra-cotta. Näyttelyssä on esillä kolmen taiteilijan - Liz Jacksonin, Tero Kuitusen ja Maisa Majakan - teoksia, joiden materiaalina on käytetty suomalaista punasavea. Loppukesästä 19.7.-19.8.23 galleriaan pystytetään vielä yhdeksän taiteilijan ryhmänäyttely Solar Noon, jonka on kuratoinut esittävien taiteiden ja nykytaiteen kuraattori Riikka Thitz.

Minä tykästyin vielä tämän päivän esillä oleviin Kirsin savimaalauksiin ja etenkin betonisista ”istuintyynyistä” ja  puunrungoista tehtyihin teoksiin. Ja siihen, miten kauniisti teokset asettuivat vanhan kaksikerroksisen puurakennuksen betonilattialle ja hylättyjen maatalouskoneiden keskelle. 

Ja alkukesän valoon, joka leikki pienen rakennuksen lattioilla ja sisäseinillä - Taattisten taidetta :)

Taattisten Tilan Galleria

Kaunista sisällä ja ulkona

Lontoontytön Tönön (täällä) ruokailunurkkaus. Seinällä Ukin teinivuosinaan maalama sitruunamies.

Vietin viikonlopun (taas) Tyttärien tilalla Merimaskussa. Täysi tohina päällä - eletäänhän majoituspaikassa kiireisiä ja työn täyteisiä kesäkuukausia. Minäkin tulen aina imaistuksi mukaan Tilan touhuihin, mikä on kivaa. Varsinkin, kun pääsen irrottautumaan touhuista aina, kun alkaa väsyttää tai kyllästyttää. Toisin kuin Tyttäret, joilla hommaa riittää aamukuudesta iltayhdeksään - onneksi heillä on myös palkattuja apujoukkoja.

Tuntuu hyvältä, kun voin ja osaan auttaa. Nykyään tiedän - toisin kuin Tilan alkuaikoina - mitä voin, saan ja pystyn tekemän. En sotkeudu asioihin, jotka eivät minulle kuulu tai joihin en voi vaikuttaa tai joita en itse pysty, ehdi tai osaa hoitaa - loppuun asti.

Kun olen Tilalla - useimmiten 2-4 yötä putkeen - tykkään leipoa Tilan kahvilaan mm. makeita piirakoita ja maustekakkuja sekä istuttaa kesäkukkia Tilan moniin kukkalaatikoihin ja ruukkuihin. Ja muutenkin tykkään, saan ja osaan tehdä muita pieniä puutarhahommia. Tämän lisäksi yksi kuningashommani - josta kummasti nautin ja jopa tienaan aina joitakin kymppejä - on kuljettaa kymmeniä (satoja?) tyhjiä pulloja ja tölkkejä sekä kartonkipakkauksia kierrätykseen, joita majoitus- ja kahvilabisniksessä kertyy. Muiden jätteiden, muovin ja metallin kierrätys hoituu kunnan kuljetuksilla.

Ja tykkään kovasti, kun Tilan pullo- ja kartonkivarastot tyhjenevät, kukat kaunistavat pihaa entisestään ja leipomani herkut onnistuvat ja maistuvat - tutuille ja vieraille :)

Rakastan Tilan pihakuusen punaisia, uusia käpyjä. Liekö joku erikoiskuusi…

Tilan kahvila

Tänä vuonna Tyttärien majoitus- ja taidetilalla (täällä) Naantalin Merimaskussa on kesäkuun alussa avattu kesäkahvila - viimevuotiseen tapaan. Kahvila on auki keskiviikosta sunnuntaihin niin majoittujille kuin ohikulkijoille. 

Tarjolla on herkkuja ainakin Mummin makuun, ja varmaan nuorempienkin. Tiskillä myydään mm. uuniperunoita lohi- ja tofutäytteillä, pannaria hillon ja kermiksen kanssa ja Liperin karjalanpiirakoita munavoilla. Ja tietty hyvää kahvia, limpparia ja jädeä. Alkukesästä löytyy myös piirakkaa oman maan raparpereista, mikä loppukesästä vaihtunee puutarhan viinimarjoista tehtyyn piirakkaan. 

Kahvitellessa voi seurata lähistöllä pyöriviä kanoja, ankkoja, lampaita ja pupuja - ja tietty yli kymmenvuotiasta Kille-kilipukkia. Tai olla vain omissa mietteissään ja ihailla komeasti kukkivia pihasyreenejä. 

Ja naatiskella kaffesta ja kesästä :)

Takapiha Töölössä

Sen jälkeen kun Juniori muutti Töölöön, tämä keskustan kaupunginosa on tullut minulle entistä tutummaksi - ja mieluisammaksi. Kun tässä yhtenä päivänä kävelin Murun kanssa Topeliuksenpuistossa ja vähän myös viereisessä Sibeliuksenpuistossa, aloin yhä enemmän tykätä 1971 valmistuneesta Töölön kirjastosta, josta viimeksi olen kirjoittanut blogiini maaliskuussa 2023 (täällä). 

Vasta nyt äkkäsin rakennuksen takapihan ja suojaisan terassin, joka avautuu kivasti edessä olevaan Topeliuksenpuistoon. Ohi kävellessäni piha oli tyhjä, mutta voisin kuvitella, että aurinkoisemmalla säällä se kutsuisi ohikulkijoita istuskelemaa. Toivottavasti - sillä nyt se näytti aika orvolta ja hylätyltä. 

Kävellessäni Välskärinkadun puolelta Sibeliuspuistoon näin jo kadulta kookkaan patsaan alastomasta naisesta ja lentoon lähtevästä linnusta. Sain tietää, että se oli Aarre Aaltosen (1889-1980) vuonna 1946 tekemä Kalevala-aiheinen Ilmatar ja sotka, joka ei minua pahemmin sykähdyttänyt. Mutta upean paikan ovat pronssipatsaalle Sibeliuksen ja Topeliuksen seurassa löytäneet :)

Tähän ei Töölön tutkimiseni vielä lopu :) Katsotaan, mihin seuraavalla Muru-lenkillä törmään…

 

Aarre Aaltonen: Ilmatar ja sotka, 1946

Patina yllätti

Punavuoressa on toiminut vuosia Punavuoren Patina -niminen itsepalvelukirppis. Muuttaessani viitisen vuotta sitten Punavuoreen (täällä) kävin siellä joitakin kertoja, mutta silloin tuntui siltä että en löytynyt sieltä ”minun” vaatteita enkä tavaroita. 

Patinassa on kassan vieressä myös pieni, parin pöydän kokoinen kuppila, jossa väliin olen poikennut, ja harvakseltaan kierrellyt kirppispöytiäkin. Mutta mikään ei ole kutkuttanut. 

Viime viikolla poikkesin pitkästä aikaa Punavuoren Patinaan. Ja yllätyin positiivisesti. Tuntui, että itsepalvelupöytien tarjonta oli petraantunut ja monipuolistunut. Mukaani tarttui tosi ihana Part Two -pellavapusero ja paksu, sinivalkoraitainen puuvillapusero sekä Marimekon kangaslaukku. Laukusta karsin heti pois ison Ratia-merkin, sillä en tykkää niistä ja laukkukin näyttää paremmalta ilman. 

Löytyi hyvät ”minun näköiset” ostokset. Jatkossa Patinassa pitää pistäytyä useammin…

Part Two:n pellavapusero yksinkertaisilla brodeerauksilla 25 euroa

Boomerangin puuvillapusero 10 euroa

Marimekon pieni kangaslaukku 20 euroa

24 kesää ja yli 200 teosta

Pieni punainen mökki lasiterassilla korkealla mäntymetsän keskellä ja meren rannalla. Tämä Haikon kartanon mailla oleva mökki kelpais kelle vaan… 

Mutta ”kelle vaan” ei mökkiä saa, sillä mökki on museoitu jo yli 70 vuotta sitten 1951. Talon rakennutti 29-vuotias kuvataiteilija Albert Edelfelt vuonna 1883 ateljeekseen. Taiteilijan äiti Aleksandra Edelfelt (1833-1901) oli pari vuotta sitten vuokrannut perheen kesäkodiksi Haikon mailla olleen kartanon tilanhoitajan entisen asunnon. Ateljeesta tuli Albert Edelfeltin (1854-1905) piilopirtti,  jonne hän matkusti joka kesä 24 vuoden ajan kuolemaansa asti silloisesta kotikaupungistaan Pariisista. Ja jossa hän maalasi yli 200 teosta - useat Haikon maisemista, lähellä kesää viettävästä kotiväestä tai kartanon kuuluisista vieraista. 

Ateljeemuseo oli pieni ja valoisa - ja upealla paikalla. Aikoinaan moderni ateljee, johon rakennettiin ennenkuulumaton kattoikkuna. Esillä oli jokunen Edelfeltin pieni grafiikkateos, mutta pääosin valokuvia taiteilijan elämästä ja joitakin henkilökohtaisia esineitä. 

Mökin eteen oli asetettu kaunis ja upeasti valmistettu, käytetty puuvene. Museo oli etsinyt venettä, joka muistuttaisi Edelfeltin Haikossa 1883 maalaaman Merellä-teoksen venettä. Nykyään tämä hieno maalaus kuuluu Göteborgin taidemuseon kokoelmiin ja on parhaillaan esillä Edefeltin suurnäyttelyssä Ateneumissa. Museo onnistui etsinnöissään paremmin kuin hyvin, kun lähistön kalastajat lahjoittivat nyt esillä olevan, hyvin hoidetun ja hyväkuntoisen veneen museolle. 

Ateljeemökin viereen on 2019 rakennettu Villa Edelfelt -niminen näyttlelytila, jossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä. Käydessämme Villassa oli esillä myös kymmenkunta Albert Edelfeltin työtä, mm. Adolf Waseniuksen muotokuva, joka on tullut tunnetuksi lähinnä sen poikkeuksellisen löytöhistorian takia. 

Muotokuva myytiin sadalla eurolla Tampereella 2017 huutokaupassa tuntemattoman tekijän huonokuntoisena maalauksena. Vuonna 2022 kävi ilmi, että teos on Albert Edelfeltin maalaama Adolf Waseniuksen muotokuva. Adolf Wasenius (1861-1884) oli filosofian maisteri, joka kuoli 23-vuotiaana opintomatkallaan Sveitsissä. Kuoleman jälkeen nuorukaisen isä, liikemies ja pääkonsuli Adolf Wasenius, tilasi Edelfeltiltä muotokuvan, joka maalattiin pojan valokuvan perusteella. 

Ateljeemuseo ja Villa Edelfelt eivät minua sytyttäneet. Parasta oli upea mäntymetsä ja merimaisema sekä lumoava vanha puuvene, jota olisin katsellut ja hiplannut kauemminkin. Onko lempeämpää tunnetta, kuin käden alla sykkivä, elämän muovaama pehmeä puu :)

Albert Edelfeltin maalaama muotokuva nuorena kuolleesta Adolf Waseniuksesta.

Bistro apteekin talossa

Haikko-päivän (täällä) iltana päätimme Parasystävän kanssa hurauttaa taksilla Porvoon keskustaan syömään. Illallispaikaksi valikoitui lähinnä arpapelillä ja lyhyellä ruokalistan vilkaisulla Piispankadun ja Mannerheiminkadun kulmassa oleva Bistro Gustaf. 

Arpa osui oikeaan, sillä Gustaf oli viihtyisä paikka ja sen ruoka oli molempien makuun - hyvää ja maukasta. Bistroon mennessä meistä kummastakin tuntui, että pitkän ja perusteellisen lounaan (täällä) jälkeen emme jaksaisi syödä koko repertuaaria, vaikka näin olimme vielä aamulla suunnitelleet. Tämä oli harmi, sillä kaikki mitä bistrossa maistelimme oli herkkua: ”Tänne on pakko palata.”

Kumpikin päädyimme tilaamaan vain alkupaloja. Minä söin hummeri-jokirapukeittoa, jonka seuraksi valitsin listalta erikseen tilattavaa valkosipulileipää. Keitto oli äärettömän hyvää ja lämmin leipä oli ehkä parasta valkosipulileipää, mitä Suomessa olen saanut. Namia :) Parasystävä maisteli tartarpihviä ja ihastui. Toiseksi alkupalaksi hän valitsi lämpimän camenbert-juuston. Juusto oli ihanan valuvaa, mutta kokonaisen pyöreän juuston syöminen yksin oli jopa juuston iki-ystävälle mahdoton tehtävä, mikä jäi hävikkiä vastustavaa ystävää harmittamaan.

Kivitalon, jossa suojissa Bistro Gustaf majaili, oli 1822 rakennuttanut porvoolainen liikemies ja laivanvarustaja Henrik Linderth (1780-1835) perustamaansa sokeritehdasta varten. Linderthin kuoltua talo myytiin apteekkari Adolf Hougbergille (1802-1855), ja rakennus toimikin apteekkina vuoteen 1988 asti. Porvoossa talo tunnetaan edelleen Vanhana apteekin talona, vaikka siinä on jo yli 30 vuotta toiminut eri ravintoloita - viimeiset viisi vuotta Bistro Gustaf.

Nettisivuilla Gustaf kertoo edustavansa ”ranskalaista maalaiskeittiötä modernilla twistillä”, ja siinä se todella onnistuu. Tykkäsin :) 

Kermaista hummeri-jokirapukeittoa ja Pernod-kermaa

Paahdettua valkosipulileipää - puolet annoksesta on kuvattaessa jo syöty :)

Härkätartar

Raparperi-mantelifrangipane ja mansikkajäätelöä

Netistä varmistin, että frangipane on ranskaa ja tarkoittaa mantelitahnaa.

Yhdeksän viikkoa ja 10 000 askelta

Tänään kesäkuun ensimmäisenä tiistaina on kulunut tasan yhdeksän viikkoa maaliskuisesta tiistaista, jolloin näihin aikoihin olin Mikkelin keskussairaalassa valmistautumassa tekonivelleikkaukseen (täällä). Hyvin menneen leikkauksen jälkeen toipuminen on edennyt oppikirjan mukaan, ja kuuden viikon jälkeen saatoin jättää kyynärsauvat ja pystyin kävelemään jo 5000 askelta (täällä). 

Toipuminen on edelleen edennyt. Ylitin tavoitteeni - 10 000 askelta päivässä - viime viikolla, joskaan joka päivä mittariin ei tule näitä lukemia. Väliin lonkkaa vielä särkee yöllä, mutta ei niin paljon, että tarvitsisin kipulääkkeitä. Tuntuu, että särky ei tällä hetkellä niinkään johdu liiallisesta kävelystä, vaan ennemmin lonkka kipeytyy, jos tulee liikaa istuttua. 

Muutenkaan en enää tarvitse kipulääkkeitä. Kuitenkin aamuisin otan vielä yhden parasetamolin, kun en osaa luopua siitä. Lähipäivinä jättänen senkin, kunhan mieli alkaa luottaa, että pärjään ilman :)

Viikko sitten sain sidottua kengännauhat ensimmäistä kertaa sitten leikkauksen. Tähän asti olen käyttänyt kenkiä jalkaan laittaessa pitkää kenkälusikkaa enkä ole lainkaan avannut esim lenkkareiden kengännauhoja. Näin ohjeistettiin sairaalasta, sillä leikatun lonkan nivustaivetta ei saanut taivuttaa kuuteen viikkoon yli 90 asteen. Nyt saa, ja kengännauhojen solmiminen tuntuu mukavalta :)

Jumppaliikkeet, joita ensimmäiset kuusi viikkoa tein tosi kuuliaisesti, ovat viime päivinä tahtoneet unohtua. Ne pitäisi taas ottaa ohjelmaan, sillä tiedän että keskivartalon ja mm. pakaralihasten voimistaminen olisi lonkkanivelten toiminnalle tärkeää. Manjana, manjana…

Tällä viikolla pitää muistaa palauttaa Helsingin apuvalinekeskuksesta lainatut apuvälineet: kyynärsauvat, WC-pöntön koroke, istuintyyny, tarttumapihdit ja sukan pujotin (täällä). Kaikki ne ovat olleet ahkerassa käytössä ja tarpeen (täällä), vaikka alkuun naureskelin mm. sukan pujottajalle.

Kesää ja pitkiä kävelylenkkejä kohti taaperretaan. Ehkä jopa juostaan - tai ei nyt sentään :)

Haikko eestä, Haikko takaa

Haikko eestä - sisääntulon ja maantien puolelta

Haikon rakennuksista vanhin, komein ja tunnetuin on kaksikerroksinen, isoon puistoon avautuva kartano. Tässä kauniin vaaleansiniseksi maalatussa rakennuksessa on 20 hotellihuoneen lisäksi iso ravintolasali ja merelle avautuva, pylväsrivin koristama terassi. 

Vuonna 1965 kauppaneuvos Satu Tiivola (s.1924) osti rapakunnossa olleen kartanon silloisen miehensä Leo Vuoriston (1919-1973) kanssa. Vuodessa tomera nelikymppinen, kolmen lapsen äiti kunnosti ja entisöi vanhan rakennuksen ylelliseksi kartanohotelliksi. Tänä päivänä Haikon hotelli-ravintola-kylpylä -kompleksiin kuuluu komean Kartanohotellin lisäksi tämän viereen 1974 valmistunut, karun näköinen Kylpylähotelli sekä meren äärelle vuonna 2008 pystytetty iso juhla- ja kokoustila Villa Haikko. 

Kartanon nykyinen päärakennus on rakennettu 1910-luvulla, mutta kartanon historia ulottuu 1300-luvulle saakka. Sen suunnitteli arkkitehti Armas Lindgren (1874-1929), ja Satu Tiivolan entisöidessä rakennusta tavoitteena oli noudattaa alkuperäisen arkkitehdin suunnitelmia mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Sisustuksessa Tiivola tavoitteli 1850-luvun tunnelma, ja osti aikakauden huonekaluja ympäri Eurooppaa.

Tykkäsin vanhan Kartanohotellin ulkonäöstä - tasapainoinen, hoidettu ja hyväkuntoinen, mutta rakennuksen sisustus ei ollut makuuni - ”taulukopioita” toinen toisensa vieressä ja muutenkin liian ahdasta - liikaa kaikkea. Uudemman Kylpälähotellin kanssa oli toisinpäin: Ulkonaisesti rakennus oli karu ja rujo - ”neukkutyylinen”, mutta vuonna 2015 uudistetusta sisustuksesta tykkäsin - kivan modernia ja kevyttä.

Työntekijöistä ei Haikossa tuntunut olevan puutetta. Väkeä riitti niin respaan, ravintolaan, siivoukseen kuin puutarhaan. Hyvä näin - siistiä ja kaunista olikin joka puolella. 

Eila Hiltunen (1922-2003): Leo ja Satu Vuoristo, 1969

Oliko Hiltusen huumoria, että Leo keikkuu aivan alustan reunalla?

Kartanohotellin sisääntuloaula

Kylpylähotellin karu julkisivu

Kylpylähotellin käytävillä oli valokuvia ja lehtileikkeitä kartanon mielenkiintoisesta historiasta.

Aamiaispöytä kartanon juhlavassa ruokasalissa

Tältä huonokuntoinen kartanorakennus näytti 1960-luvulla, kun Satu Tiivola sen osti.

Haikko takaa - meren ja puutarhan puolelta

Lahjakortti Haikkoon

Saimme Parasystävän kanssa vuosi sitten lahjaksi yhteisen lahjakortin Haikon kartanoon. Ihanissa juhlissa (täällä) saatu ihana lahja kahdeksalta aikuiselta lapseltamme perheineen. Tosin lahjakortin lunastus on viivästynyt - osin saamattomuuttamme. Mutta pääosin ehkä siksi, että juhlien jälkeen ensin Parasystävän polveen asennettiin tekonivel ja seuraavaksi leikkauspöydälle jouduin - tai paremminkin pääsin - minä, kun vuorostaan minun nivelrikkoinen lonkkaniveleni korvattiin tekonivelellä. 

Viimein touko-kesäkuun vaihteessa koitti sopiva hetki lahjan lunastamiseen - ystävien yhteinen vuorokausi Haikon kartanohotellissa Porvoossa. Ensin Parasystävä tuli Mikkelistä junalla Helsinkiin, josta sitten jatkoimme yhdessä minun autollani Haikkoon. 

Perille päästyämme menimme heti kartanon ravintolaan lounaalle ja kylmille olusille :) Ravintola oli vanhanaikainen ja makuuni vähän tunkkainen, mutta tietty ”hieno” ja ihan okei. Lounaana oli seisovasta pöydästä tarjoiltua kanapataa, kermaperunoita ja kasviksia sekä alkuun suoraan pöytiin tuotu ”onneton” tomaatti-mozzarellasalaatti. Lämmin ruoka oli perushyvää, mutta hinta-laatusuhde oli ei-hyvä (26 e/lounas), varsinkin kun settiin ei kuulunut edes jälkiruokaa. Onneksi saimme mukavan tarjoilijamme ”erityisluvalla” tilata a la carte -jälkkärin - a la carte -hintaan - tietty :)

Vähän epäonnisesta lounaasta huolimatta nautimme yhteisestä ruokahetkestä - toistemme seurasta ja naurusta sekä vanhojen muistelusta. Toinen muisteli, kun vuosikymmeniä sitten olimme yhteisellä työporukalla Haikossa ja lintubongari-esimiehemme kävelytti porukkaa iltayöstä puutarhassa satakieliä kuuntelemassa. Toisella ei ollut tästä mitään muistikuvaa, mutta hän muisti olleensa Haikossa vanhan äitinsä seurana ja harjoitelleensa kylpylän allasosastolla tulevaa väitöskaronkkapuhettaan :) Lopuksi skoolasimme edessä olevalle (yhteiselle) vanhuudelle. On se sitten kuukausia, vuosia tai vuosikymmeniä - päivä vain, ja hetki kerrallansa…

Parasystävän ihanan seuran lisäksi nautin Haikon kauniista ja todella hyvin hoidetusta puutarhasta ja ympäröivästä metsäluonnosta. Kukkapenkeissä ei pahemmin näkynyt rikkaruohoja ja nurmikko oli leikattu viisaasti - sinne tänne oli jätetty pölyttäjäystävällisiä niittykohtia :) Ihastelin kartanon pääoven edessä olevia isoja rodoja, jotka pursuivat puhkeamaisillaan olevia nuppuja, ja pergolan vieressä olevan isolehtisen pihlajan valkoisia harsokukkia.

Kiitos Lapset :) Lapsia te meille aina olette, vaikka osa teistä huitelee jo viidennellä kymmenennellä. Ja vaikka olette monessa äitejänne osaavampia, tietävämpiä ja viisaampia :)