Sininen ja valkoinen

Alkuillan valo heijastuu ihanasti takan reunukselle Ukin uudella mökillä.

Vuokkoja mökkitien varjoisassa reunassa 

Suljettu KWUM

Museon sisäänkäynti 

Luin jostain lehdestä, että fiskarilainen keraamikko Karin Widnäs (s.1946) on rakennuttanut oman keramiikkamuseon. Ylä-Fiskarsiin valmistuneen museon suunnitteli arkkitehti Tuomo Siitonen (s. 1946) ja se avattiin koronan alla vuonna 2019. 

Kun Fiskarsin retkellä (täällä) mainitsin Ukille, että haluaisin käydä Widnäsin museossa, Ukki kertoi siellä jo jossain välissä pistäytyneensä - ja tykänneensä. Tykänneensä etenkin mielenkiintoisesta rakennuksesta ja sen viereen samalla kertaa valmistuneesta taiteilijan kodista ja työtilasta. Mutta käyvänsä mielellään uudelleen. Joten suuntasimme kohti Baklurantietä ja Ylä-Fiskarsia.

Marssin innostuneena museon ovelle ja määrätietoisesti sisälle. Eteisessä törmäsin itse taiteilijaan, joka oli törmäämisestä yhtä pölmistynyt kuin minä. Hän selitti, että museon on kiinni näyttelyn vaihtoa varten ja oven olisi pitänyt olla lukossa. Ja toivotti tervetulleeksi uudelleen viikon päästä. Erosimme hymyillen :) 

Keramiikkamuseon nimi on KWUM, mikä tarkoittaa koreaksi unelmaa - Karin Widnäsin toteutunut unelma. Voisi myös kuvitella, että lyhenne viittaa taiteilijan nimikirjaimiin KW - mutta mistä UM…

Tämä selvinnee ensi kerralla. Sillä onhan mielenkiintoinen museorakennus nähtävä myös sisältä - ja tutustuttava museon näyttelyynkin :)

Vuosia sitten ostin parilla eurolla kirpputorilta taivaansinisen keramiikkarasia, johon tykästyin.

Myöhemmin tajusin, että se on Karin Widnäsin ehkä tunnetuin tuote - nimeltään Toiverasia, 

jota edelleen myydään useissa eri väreissä. 

Taiteilijan koti ja työtila

Ihastuin puukkoon

Fiskarsissa käydessä tulee lähes aina piipahdettua Onoma Shopissa, joka on päätien vieressä, vanhassa Kellotornirakennuksessa. Kaupassa on näytteillä ja myynnissä fiskarilaisten käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden valmistamia tuotteita, kuten keramiikkaa, tekstiilejä ja koruja. 

Useimmat Shopissa sunnuntaina (täällä) esillä olleista tuotteista olivat tuttuja aiemmilta Fiskari-käynneiltä. Tykästyin paikallisen seppämestarin Upi Anttilan Antiikkiveitseen, jollaiseen en edellisinä vuosina ollut törmännyt. Veitsi - tai paremminkin pieni puukko - oli kuin koru ja myyjä kertoi, että se on tehty vanhasta, lähistöltä löytyneestä tukinuittokourusta. Veitsi oli terästä eli rautaseosta enkä ihan ymmärtänyt, miten rauta tai teräs liittyi uittokouruihin, jotka valmistettiin kait puusta.

Joka tapauksessa veitsen raaka-aine - teräs - on peräisin Fiskarsin maaperästä ja ilmeisesti 1600-1800-luvuilta, jolloin paikkakunnalla toimi aktiivinen rautaruukki, jossa jalostettiin rautamalmia. Seppämestari on leikannut löytämästään vanhasta, syöpyneestä teräksestä kapeita suikaleita, jotka hän on edelleen käsityönä työstänyt veitsiksi.

Pienen veitsen koristeellinen, mutta yksinkertaisen vaatimaton pinta hurmasi minut. Upeaa käsityötä :) Kaiken kukkuraksi tuo vajaa 20 senttinen, kapeavartinen veitsi istui yllättäen tukevasti kädessä. 

Mutta - enpä minä pikkupuukkoa mihinkään tarvitse. Käyn sitä kuitenkin ensi visiitillä taas ihastelemassa :) 

Lounas Pesulassa

Sunnuntaina hurautimme Ukin kanssa kevään ensimmäiselle vierailulle Fiskarsiin eli Fiskariin, jonne Ukin mökiltä on maalaistietä matkaa runsaat 30 kilometriä. Kaunis ja aurinkoinen päivä oli kutsunut kylänraitille muitakin turisteja - mutta ei vielä ruuhkaksi - ja useimmat alueen näyttelytiloista, kaupoista ja kahviloista olivat auki jo kymmenen jälkeen aamupäivällä. 

Käyntimme ensisijainen tarkoitus oli ostaa Fiskars/Iittalan tehtaanmyymälästä uuteen mökkiin lisää valkoisia Teema-lautasia. Ne saatiin - osa jopa halvempaa kakkoslaatua - ja lyhyen joenvarsikävelyn jälkeen istuimme lounaalle Pesula-nimiseen kodikkaaseen kahvila/ravintolaan, josta kirjoitin viimeksi blogiini lokakuussa 2016 (täällä). Silloin sen nimi oli vielä Laundry - liekö ollut eri omistajilla vai onko nimi vain suomennettu? 

Oli miten oli, viihtyisä tuo entiseen pesularakennukseen kunnostettu kahvila oli edelleen. Mukavia nuoria ihmisia hoitamassa tarjoilua, kasvispainotteista ruokaa ja ulkona iso terassi, joka tosin ei vielä houkutellut ihmisiä. Sisällä oli kolme huonetta, jossa yhdessä oli kymmenisen pientä pöytää. Ukin kanssa istuimme kuitenkin erillisessä ”kabinettihuoneessa”, sillä ruokailuhuoneessa oli syömässä mies joka ilmoitti ettei halua koiria samaan tilaa. 

Söin maukasta intialaista riisi-papupataa ja jälkkäriksi (vegaanista?) suklaakakkua, tosin ruokaa paremmin mieleeni jäi juomani olut. Se oli Fiskarsissa valmistettua kylmää ja vaaleaa hanaolutta ja kutkutti sopivasti harjaantumatonta olutmakuani. Minulle riittää, että olut on sopiva kylmää eikä siitä jää kitkerää jälkimakua :)

Pesulaan palataan - varmasti. Ja silloin ulkoterassille - ja Fiskarsin panimon olusille.

Lounaaksi intialaista kasvisruokaa - Palak paneer 

Pesulan kabinettia

Haistelin uusittua Kauppahallia

Lauantaina päästiin viimein Ukin kanssa tutustumaan remontoituun ja pari viikkoa sitten uudelleen avattuun Hakaniemen kauppahalliin. Olemme molemmat halli- ja tori-ihmisiä. Tykkäämme haistella ruokahalleja ja ulkotoreja, tutkia niiden tarjontaa ja ehkä juoda päiväkahvit ihmisvilinässä. Haistelemme ja herkuttelemme yksin ja yhdessä niin kotimaassa kuin ulkomailla. 

Kotimaassa rakkaaksi ovat tulleet etenkin Hakaniemen tori ja halli Helsingissä sekä Turun ja Salon ihanat torit tuoreine vihanneksineen ja kukkineen. Ehdin kiintyä myös Hakiksessa vuodesta 2018 lähtien (hyvin) toimineeseen ns. väliaikaiseen ”lasihalliin” (täällä), joka ei Hesarin mukaan enää jää torille. Ulkomailta mieleeni muistuu Tukholman hienostunut kauppahalli sekä Barcelonan mahtava ruokahalli (täällä) ja Riikan mielenkiintoinen torialue (täällä). 

Hakaniemen punatiilisen kauppahallin suunnitteli arkkitehti Einar Flinckenberg (1884-1933) ja se valmistui 1914. Suojellun rakennuksen viimeinen peruskorjaus kesti viisi vuotta ja valmistui huhtikuun lopussa 2023.

Kun uusittuun kauppahalliin astuu sisään Hakaniemen torikadun puoleisista ovista tunnistaa entisen hallin heti. Edessä on tutut kalakauppiaat Reitin kala ja Ekströmin kalapuoti ja vasemmalla nousee lyhyet portaat leipä- ja pullapuoteihin. Hallin keskeltä löytyy Lentävä lehmä -juustokauppa ja Merja Valon ”tytöt” vihanneksineen sekä perältä kreikkalaista fetaa ja valkosipuli- ja kalamataoliiveja myyvä Maustekeidas, italialaisia herkkuja ja leikkeleitä pursuava Roiniset ja mukava tuttu kukkakauppias Hallin kukka -myymälästä. Kaikki lähes samoilla paikoilla kuin vanhassa hallissa ennen remonttia :)

Ja kuitenkin kauppahalli pursuu uudenlaista vaaleutta, valoa ja väljyyttä. Käytävät tuntuvat aiempaa leveämmiltä, vaikka eivät ehkä olekaan. Ikkunoita on suurennettu ja lisätty, mikä tuo tervetullutta valoa etenkin keskellä olevaan tilavaan, yleiseen kahvilatilaan. Yleinen tarkoittaa sitä, että juomat ja syötävät voi ostaa mistä tahansa hallista ja istua nauttimaan ne tuohon kahvilatilaan. Tällä kertaa emme niin tehneet, sillä olimme jo ehtineet juoda aamusumpit viereisessä Marja Nätin kalakaupassa, jonka kahvilan istumatilat olivat yhtä ahtaat kuin vanhassa hallissa.

Ensimmäinen vierailuni kauppahalliin oli pikainen ja suurpiirteinen. Toinen kerroskin ravintoloineen jäi kokonaan tutustumatta. Hallista jäi kuitenkin hyvä mieli, eikä remontti ollut pilannut vanhaa hyvää kauppatilaa, vaan päinvastoin.

Kalaliike Marja Näytin valikoimaa

Ukki valitsi herkullisen kirjolohitartarleivän.

Minä pitäydyin tapani mukaan makeassa ja herkuttelin kinuskisella Aleksanterinleivoksella. 

Hakaniemen torikadun puoleinen sisäänkäynti

Kuusi viikkoa ja 5000 askelta

Tänään on kulunut kuusi viikkoa siitä, kun nivelrikon vaurioittama oikea lonkkaniveleni vaihdettiin tekoniveleen Mikkelin keskussairaalassa (täällä). Leikkaus sujui ongelmitta ja olin sen jälkeen kaksi yötä sairaalassa. 

Alku kotona oli hankalaa kipulääkkeiden aiheuttaman pahoinvoinnin ja yksinäisyyden takia (täällä). Mutta päästyäni Ukin kyydissä Tyttärien tilalle Taattisille vointini alkoi nopeasti petraantua. Käännekohta kuntoutuksessa tapahtui neljän viikon kohdalla (täällä), ja nyt kuuden viikon jälkeen olo alkaa olla ”loistava”. Ei vaivaton - ohimenevää jomotusta lonkan ympäristössä on päivittäin - mutta ”riittävän hyvä”.

Viikonvaihteessa aloin kävellä myös ulkona ilman kyynärsauvoja, ja sunnuntaina en enää edes muistanut sauvoja :) Nyt ne odottavat olkkarin nurkassa palautusta apuvälinevarastolle. 

Maanantaina palasin mökiltä Punavuoreen ja sen jälkeen en ole tarvinnut istuimen enkä wc-pöntön koroketta, enkä tartuntapihtejä (täällä). Tänä aamuna luovuin myös sukanlaittajasta. Ja purin sohvan nurkkaan kyhäämäni tyynyvirityksen (täällä). 

Eilen tein leikkauksen jälkeisen kävelyennätykseni. Perinteinen askelmittarini näytti illalla 5 730 askelta, mikä koostui useasta päivän aikana toteutuneesta alle tuhannen askeleen lenkistä. 

Tänä aamuna toteutui pikku-unelmani: Käytin ekaa kertaa lenkkareita sitten maaliskuisen lonkkaleikkauksen. Tosin en vielä kumartunut solmimaan kenkien nauhoja, vaan solmin ne valmiiksi ja pujotin kengät jalkaan pitkän kenkälusikan avulla. Tuon puolimetrisen kenkälusikan oli ostanut varta vasten toipilasaikaani ajatellen. 

Oli ihanaa ja hyvän tuntuista - todellinen elämys - kävellä kunnon lenkkareilla. Yli kuukauden olen käyttänyt ainostaan helposti jalkaan sujautettavia crocseja ja loppuaikoina myös Sievin nahkaisia kävelylipokkaita, jotka ostin ennen leikkausta - tosin ne jäivät vähälle käytölle eli aika turha ostos.

Kävellen kesään. Ja tähtäimessä tutut 10 000 askelta tai yli päivässä (täällä).

Sakun sadut

Hurahdin viime viikonloppuna Saku Tuomisen (s.1967) kirjaan Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta (2019). Ja kananmunan keittämisestä, öljyistä, säilykkeistä, kokeista, kalan paistamisesta, vihreästä salaatista…

Ostin kirjan Ukille kiitokseksi, kun hän on uskollisesti kuskannut minua milloin minnekin, kun en lonkkaleikkauksen takia ole saanut vielä itse ajaa autoa. Vieraillessani mökillä aloin selata tuota Ukin lahjakirjaa, enkä voinut laskea sitä käsistäni, vaan siltä istumalta kahlasin sen kannesta kanteen. 

Helposti luettava, selkeä ja käytännöllinen kirja arkisesta ruoanlaitosta. Kokeiluun houkuttelevia, yksinkertaisia - tuttujakin - vinkkejä ruoan hankintaan, käsittelyyn ja valmistukseen. Ruokatekstien lomaan Tuominen on huumorilla höystäen sujauttanut omia ”elämänviisauksiaan”, kuten

”Olen määritellyt hyvän elämän itselleni sellaiseksi, jossa pyritään tekemään merkityksellisiä asioita itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Ja samaan aikaan ollaan armollisia, hyväksytään, että aina ei mene niin.” 

”Lainasin” kirjan omaan kirjahyllyyni Punavuoreen, sillä olin täyttänyt sen lukuisilla reunamerkinnöillä ja kulmataitoksilla. Pitänee hankkia Ukille oma korkkaamaton Sakun satukirja :) 

Oma paikka

Tässä sohvan nurkassa olen viettänyt aikaa viimeisten viikkojen aikana, kun olen toipunut lonkkaleikkauksesta (täällä). Olen varmaan istunut liikaa, vaikka olen yrittänyt välillä kävellä, jumpata ja makoilla sängyllä. Kävelyä ja jumppaa olen harrastanut fyssarin ohjeiden mukaan, mutta makuulla lonkkaa lepuuttamassa olen tainnut olla liian vähän.

Sohvan nurkassa käden ulottuvilla on ollut toipilasmummille - ja lonkalle - tärkeitä juttuja. Sohvatyynyillä korotettu istumapaikka, tyyny selän tukena, puuvillahuopa jalkojen suojana, villasukkia työn alla, päivän hesari lukuetäisyydellä ja Murunen kiinni kyljessä. Ja telkkarin kaukosäädin sekä tee- ja kahvikuppi (pitkinä aamuina molemmat) pöydällä valokuvan ulkopuolella.

Näillä on menty koko huhtikuu ja ylikin. Onneksi - tai ainakin uskon niin - ensi viikolla koittaa vapaus, kun leikkauksesta on kulunut kriittiset kuusi viikkoa. Saapas näkee :)

Pelastuneet vuokot

Rakastan pioneja, hortensioita ja pelarkuita. Muun muassa :) Ja tietysti vuokkoja. Ja vaaleanpunaisiin valkovuokkoihin minulla on aivan erityinen suhde, ja niiden hankintaa liittyy kiva tarina. 

Pari kymmentä vuotta sitten siirsin lapiollisen vaaleanpunaisia vuokkoja Äitimuorin entiseltä pihalta entisen Itä-Helsingin kotimme puutarhaan (täällä). Äitimuori oli 1970-luvulla saanut vuokot naapurissa asuvalta ystävältään Kähösen rouvalta, jonka maatilan pihapiirissä Karjalohjalla niitä oli silloin kasvanut vuosikymmeniä.

Nämä vuokot tuntuvat viihtyvän ”missä vaan”, kestävät hyvin talvea ja leviävät mukavasti. Kun joku vuosi sitten luovuimme liian suureksi käyneestä ihanasta Itä-Helsingin kodistamme ja sen puutarhasta, siirsin rakkaita vuokkojani Salon mökin puutarhaan ja Esikoisen metsämökin pihalle. Viime kesänä vanha mökkimme purettiin ja Ukki alkoi uuden mökin rakennusprojektin (täällä). Tässä yhteydessä tehtiin myös maansiirtotöitä ja kiireessä rakkaat vuokkoni jäivät valtavien maa- ja multakasojen alle. Olin vihainen, kauhuissani ja harmistunut.

Ihania vaaleanpunaisia Äitimuorin vuokkoja olen valokuvannut blogiini lukuisia kertoja, viimeksi huhtikuussa 2021 (täällä). Tavallisiin valkovuokkoihin verrattuna ne ovat vahvasti kerrottuja ja kukkivat vasta näiden jälkeen. Nuorien kukkien väri on hennon vaaleanpunainen, mutta ikääntyessään terälehtien väri muuttuu voimakkaan vaaleanpunaiseksi ja jopa lilaksi. Upeita kevätkukkia. 

Vappuviikonloppuna olin mökillä ja ilokseni huomasin, että rakkaat sitkeät vuokkoni olivat sittenkin löytäneet tiensä sorakasojen alta. Tomeria, tummia tuttuja versoja oli yllätyksekseni ilmestynyt leikkimökin kulmille. 

Olin enemmän kuin ilahtunut. Kevääni oli pelastettu :):)

Vaputusta

Herkuttelua aikuisten tyttärien kanssa

Vappuaattona Opiskelijatyttö ja Lontoontyttö ajoivat Merimaskusta Salon mökille tervehtimään Ukkia ja minua. Yhdessä valmistimme myöhäisen vappuaaton lounaan, jossa pääosassa oli yrttinen perunasalaatti ja lisänä monenmoista grilliherkkuja. Ja koko komeuden söimme Ukin uuden, vielä asumattoman mökin paraatipaikalla - tilavassa tupakeittiössä keväisen järvimaiseman ääressä. 

Katkaravun pyrstöjä, Muun valmistamia (kuulemma parhaita) vegaanimakkaroita, tuoreita herkkusieniä, Salon torin kotimaisia paprikoita ja munakoisoja sekä herkkukananmunia ja Fazerin taivaallista Jyväisä-nimistä artesaanileipää. Kaikki namia, mutta Hesarin ruokatorstain (HS 20.4.23) ohjeen mukaan tehty, kuuluisan israelilaissyntyisen brittikokin Yotam Ottolenghin perunasalaatti oli uusi tuttavuus ja yllätti enemmän kuin positiivisesti. Maukas, kevyt ja mukavan  - sopivan - yrttinen. Vaikka tärkeä minttu jäi meidän versiostamme vielä lähikaupan vaatimattoman valikoiman takia puuttumaan. Ohje pysyy varmasti perheemme vakilistalla :) 

Tämä kuninkaalliseksi perunasalaatiksi lehdessä nimetty ohje on tarkoitettu neljälle ja paranee, jos valmiin salaatin malttaa antaa vetäytyä puoli tuntia huoneen lämmössä.

800 g pieniä kiinteitä (uusia) perunoita, esim. Siikli

(2-4 kananmunaa)

2 dl (pakaste)herneitä

1 ps (50 g) kuorettomia, suolaamattomia pistaasipähkinöitä

2 valkosipulinkynttä

1 ruukku basiliikkaa

1 ruukku lehtipersiljaa

1 ruukku minttua

2,5 dl oliiviöljyä

1 tl valkoviinietikkaa

25 g parmesaania

1,5 tl sormisuolaa

1/4 tl mustapippuria

Pese perunat ja keitä ne napakan kypsiksi (15-20 min). Keitä kananmunia 8 min, jäähdytä, kuori ja leikkaa puoliksi. Kiehauta herneet kiehuvassa vedessä, valuta ja jäähdytä. Paahda pistaasit pannulla ja rouhi veitsellä. 

Kuori ja hienonna valkosipulin kynnet ja yrtit, ja laita ne tarjoilukulhoon. Lisää öljy, etikka, herneet ja pistaasit, ja raasta parmesaani joukkoon. Leikkaa perunat puoliksi ja lisää kulhoon. Painele niitä varovasti lusikalla litteiksi ja sekoita kauttaaltaan yrtti-öljyseoksessa. Mausta suolalla ja pippurilla. Lisää halutessa kananmunat (me tarjoilimme ne erikseen).

 

Vaputtelumme jatkuu tänään Vapun päivänä, kun hurautamme Ukin kanssa Espooseen tervehtimään Opiskelijapojan Pikkupoikia ja viemme heille Salon torin simaa ja Lohjalla olevan Kasvihuoneilmiön (täällä) jättimunkkeja :) 

Muru mukana Ukin kainalossa

Kylmä vappuyö pelästytti vuokkoja

Siman myyntiä Salon torilla