Suuntana Hiidenmaa

Pyörä valmiina ja satulalaukut pakattuina :)

Maanantaiaamuna ajoin Punavuoresta Länsiterminaaliin ja lähdin neljän vuorokauden pyöräretkelle Viroon. Kyseessä on varsinaissuomalaisen matkatoimiston Matka-Launokorven järjestämä reissu, jossa pyöräillään kolmella Viron saarella: Muhulla, Saarenmaalla ja Hiidenmaalla. 

Porukassa on vetäjän Kaisa Launokorven lisäksi kahdeksan 40-70-vuotiasta enemmän tai vähemmän pyöräillyttä ihmistä - kaksi pariskuntaa ja neljä yksin reissaavaa naista (minä mukaan lukien) - sekä yksi parikymppinen mies.

Useimmat mukana olevista pyöräilevät lähes päivittäin - ja pitkiäkin matkoja - joten minä erotun selvästi porukasta. Enkä ehkä edukseni :) Onneksi otin matkaan uuden sähköpyöräni (täällä), enkä päätynyt tavalliseen pyörään, kuten lähtöä edeltävänä päivänä jo ehdin miettiä. Ajattelin nimittäin olevani ainut, jolla olisi sähköpyörä, mutta erehdyin pahan kerran. Kymmenestä retkeläisestä vain neljällä ei ollut sähköpyörää. Jopa joukon kahdella himopyöräilijällä oli sähköpyörät, joten ilman sähköavustusta en olisi mitenkään pärjännyt.

Maanantaina bussi ja peräkärry (ja Eckerö line) kuljettivat meidät pyörinemme Muhun saarelle, josta pyöräilyosuus alkoi. Ja torstaina bussikuski tulee noutamaan meidät ja pyörät Rohukulän satamasta. Reissun aikana yövymme kolmessa eri BB-tasoisessa paikassa Orissaaressa, Kassarissa ja Kärdlassa ilman bussia, joten kaikki tavarat pitää kuljettaa pyörän selässä. 

Pyöräilyä on nyt takana kaksi päivää ja kaksi päivää on vielä edessä. Ja hyvin olen selvinnyt…

Pyörä peräkärryssä ja mummi bussissa

Luvassa viileää, mutta onneksi hirmusateet osuivat su-ma väliselle yölle :)

Pyöräretki ulottuu kolmelle Viron saarelle

Muhun saarelle, Saarenmaalle ja Hiidenmaalle.

Iloa koirista

 Muru Juniorin jaloissa Ukin mökin sohvalla ja Dora valtaamassa sänkyäni Taattisten tilalla.

Kun mummi pyörän osti

Olen kuunvaihteessa lähdössä lyhyelle pyöräretkelle Viroon. Minä, joka en viimeiseen 15 vuoteen ole pyöräillyt yhtään kilometriä. Tosin tätä ennen olen vuosia pyöräillyt opiskelu-, työ- ja lomamatkoja. Yksin, puolison ja/tai lasten kanssa sekä järjestetyillä, usean päivän pyörämatkoilla niin Suomessa kuin mm. Ranskassa ja Kreikassa. Mutta silti vähän jännittää, miten mummi pärjää…

Viime viikolla hankin Helkaman sähköavusteisen polkupyörän, jossa on seitsemän vaihdetta ja jalkajarru. Ja pyöräilin ensimmäisen lyhyehkön retken Vantaanjoen vierttä Tammiston Intersport-kaupalta kotiin Punavuoreen. Lähes 20 kilometriä luonnonkaunista pyörätietä. 

Osasin edelleen pyöräillä :) Eikä tasapainonkaan kanssa ollut ongelmia, mitä vähän etukäteen jännitin. Ja Helkaman sähköpyörä toimi enemmän kuin hyvin. 

Joten odotan Viron retkeä innokkain (ja jännittynein) mielin…

Fredrikan tuvassa

Paraisten keskiaikaisen harmaakivikirkon (täällä) vieressä on useampia vanhoja puutaloja. Yhdessä niistä asui 23-vuotias Frederika Tengström lähes kaksi sataa vuotta sitten eli 1820-luvun lopussa. Nuori kirjailija ja naisasianainen vietti tuolloin runsaan vuoden Paraisilla, jossa hän asui äitinsä Annan kanssa suutari Ekströmin vuokralaisena. 

Aiemmin yhdeksänlapsinen Tengströmin perhe oli asunut vuodesta 1809 Turussa, jossa perheen isä toimi uuden suurruhtinaskunnan kamreerina. Tänä aikana perheen lapset saivat yksityis- ja kouluopetusta ja Frederika innostui erityisesti lukemisesta ja kirjoittamisesta. Perheen isä kuoli vuonna 1824, minkä jälkeen kotitalon tuhouduttua Turun palossa 1827 perheen äiti muutti toiseksi nuorimman, jo aikuisen lapsensa Frederikan kanssa Paraisille. 

Samaan aikaan kirjailija Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) toimi Paraisilla kotiopettajana. Frederika ystävystyi Johanin kanssa, joka oli hänen pikkuserkkunsa. Suhde jatkui Frederikan muutettua äiteineen Helsinkiin syksyllä 1828 ja saman vuoden jouluna pariskunta kihlautui. Naimisiin he menivät vasta kolmen kihlausvuoden jälkeen. Syksyllä 1838 pieni perhe muutti Porvooseen, jossa he asuivat Johan Runebergin kuolemaan asti. Seitsenlapsiseksi kasvaneen perheen suuri kotitalo Porvoon keskustassa on ollut museoituna vuodesta 1882 lähtien. 

Talo, jossa Fredrika Tengström vietti vuoden nuoruudestaan, on vuodesta 1977 toiminut kesäkahvilana. Siellä turistin kelpaa nauttia itsetehtyjä, makeita leipomuksia kauniissa, vanhanaikaisessa puutarhassa keskellä Paraisten ”vanhaa kaupunkia”. 

Puiston aika

Kesällä 2018 muutin Itä-Helsingin lähiöstä kaupungin keskustaan Punavuoreen - ja ihastuin välittömästi (täällä). Ihastuin Etelä-Helsingissä alueen puistoihin, kivijalkakauppoihin, lukuisiin kahviloihin ja ravintoihin sekä meren läheisyyteen. Ja kaikki kävelymatkan päässä. 

Kävelyttäessäni Murua pysähdyn usein mm. pienessä Eiranpuistossa, jonka kukkaloistoa ei voi olla ihastelematta. Varsinkin, kun viime vuonna puisto kunnostettiin ja sen istutukset uusittiin. 

Huomaan, että heinäkuu on blogissani ollut kukkien ja puistojen aikaa :) Olen sekä heinäkuussa 2019 (täällä) että 2021 (täällä) valokuvannut juuri Eiranpuistoa. Kauniin, kukkarunsaan ja hyvin hoidetun puiston kehumista ei voi kuitenkaan välttää. 

Ei ihme, että puiston lukuisilla penkeillä riittää istujia. Sananmukaisesti vauvasta vaariin ja vanhuksista koululaisiin - kaikki sulassa sovussa, myös lukuisat puistossa viihtyvät koirat :)

Ilman kukkia

Eilen kävimme Juniorin kanssa katsomassa Äitimuoria. Olin ottanut meille termospulloon kahvia ja ostanut mukaan kolme korvapuustia, joten kahvittelimme yhdessä ulkoilmassa. 

Juttelimme niitä näitä. Äitimuorin kanssa muistelimme mm. isääni eli hänen ensimmäistä puolisoaan, joka kuoli 58-vuotiaana heinäkuussa 1984 eli 40 vuotta sitten. Neljäkymmentä vuotta… Se on pitkä aika - lähes puolet 72-vuotisesta elämästäni. Ja toisaalta aika on kulunut ällistyttävän nopeasti, vaikka paljon kaikkea on tapahtunut…

Siinä Isää muistellessa päätin kotimatkalla ajaa Kulosaaren hautausmaan kautta ja viedä Isän haudalle synttärikukkia :) Kotimatkalla jätin Juniorin Taka-Töölöön ja jatkoin matkaa Kulosaareen. Kun saavuin Leposaaren hautausmaalle huomasin, että olin unohtanut poiketa ostamaan kukkia. En jaksanut enää lähteä hakemaan, joten menin haudalle ilman kukkia :)

Onneksi hauta oli ihan kiva myös ilman kukkia, sillä hautakiven takana kasvaa kauniita käkkärämäntyjä ja juhannusruusupehkot olivat alkaneet kurkkia kivasti kiven reunoilta. Kukat toki kaunistaisivat hautaa entisestään, joten ensi kerralla yritän muistaa paremmin :) 

Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja hyvin hoidettu hautausmaa oli kivasti kukitettu. Nautin kävelystä hautojen välissä ja ihailin taas sopusuhtaista pientä kappelia. 

Leposaareen kahdeksankulmaisen siunauskappelin suunnitteli arkkitehti Armas Lindgren (1874-1929) vuonna 1927 - kaksi vuotta sen jälkeen, kun saareen rakennettu hautausmaa vihittiin käyttöön. Kulosaaressa perheineen vuodesta 1913 asunut arkkitehti on puolisoineen haudattu kappelin viereen. 

Tänne palaan. Ja kukkien kanssa :)

Isän ja Alma-mummin eli äitini äidin hauta, 

johon on ”varattu” paikka myös lähes 96-vuotiaalle Äitimuorille.

Ankkurista iloa

Puutukkinen vanha ankkuri, jossa tarvittaessa tukki käänsi ankkurin meressä oikeaan asentoon.

Salon torin (täällä) vieressä on Horninpuisto, jonka vetonaula on vanha rauta-ankkuri ja kaksi komeaa vanhaa tykkiä, jotka sijoitettiin puistoon 1980-luvun lopussa. Etenkin lapset tykkäävät, kun he saavat kiipeillä ja istuskella tykkien päällä :) Ja ihmetellä valtavaa ankkuria.

Salolaisen sukellusseura Simpun jäsenet löysivät kyseisen ankkurin ja tykit meren pohjasta Hiittisten eteläpuolelta 1980-luvun alussa. Tarvittiin monimutkainen operaatio, että ne saatiin nostettua ylös ja käsiteltyä museokuntoon, minkä jälkeen nämä kolme vanhusta päätettiin sijoittaa Horninpuistoon Salon keskustaan.

Ankkuri on valmistettu 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Pietarissa. Myös tykit on valmistettu Venäjällä, ja niistä löytyvän vanhan kaiverruksen mukaan vuonna 1808. Ilmeisesti ankkuri ja tykit ovat aikoinaan kuuluneet Suomen vesillä karille ajaneelle venäläisalukselle. Luultavasti keventääkseen laivaa kapteeni on päättänyt heittää ainakin yhden rauta-ankureista ja joitakin tykkejä mereen ja näin onnistunut jatkamaan laivan matkaa. 

Löytöpaikalta meren pohjasta ei ole löytynyt laivan hylkyä, mutta toinen suuri ankkuri löytyi ja myös se nostettiin. Tämä ankkuri sijoitettiin Örön lähettyvillä olevan Lilla Ådskärin saaren rantaan. On arvioitu, että venäläislaivassa saattoi olla jopa viisi ankkuria ja kymmeniä tykkejä eli kaikista ei tarvinnut luopua :)

Tykkipuistoksikin nimitetty puisto ilahdutti 20-30 vuotta sitten omia lapsiani. Ja nykyään ankkuri ja tykit viihdyttävät lastenlapsiani, kun käyn heidän kanssaan Salon kesätorilla :)

Epävakaista

Viime päivät on ollut aurinkoa, rankkasadetta, sumua, myrskyä ja ukkosta - laidasta laitaan. 

Sään nopeita vaihteluita on ollut hienoa seurata Ukin mökin isoista ikkunoista. 

Mutta salamaa en ole onnistunut vielä kännykkäkameralla ikuistamaan…

Makea meloni

Pysähdyimme viime viikolla Ukin ja Opiskelijapojan kanssa Turussa, kun matkasimme Pikkuriikiä (täällä) katsomaan Merimaskuun. Söimme pikaisen lounaan ravintola Tårgetin terassilla, minkä jälkeen jäimme hetkeksi lampsimaan Aurajoen rantaan. 

Mummin kahvihammasta alkoi kolottaa ja poikkesimme läheisen pääkirjaston sisäpihalle ja ostimme kahvit ja jätskit Cafe Siriuksesta. Kahvila toimii sisäpihalle jätetyssä entisessä maaherran kansliassa, joka on rakennettu 1818. Sen nimi taas liittyy arkkitehti Carl Ludvig Engeliin (1778-1840), joka aikoinaan nimesi kyseisen korttelin Siriukseksi. 

Historiallinen sisäpiha, jota ympäröi 1903 valmistunut vanha kirjastorakennus ja 2007 valmistunut uusi kirjastorakennus sekä joen puolella keltainen, lähes 300 vuotta vanha entinen maaherran virkatalo. Rakennusten keskelle on vuonna 2011 pystytetty lähes viisi metriä korkea ja kaksi tonnia painava kirkkaan keltainen metallivasikka. 

Tämä Sweet Yellow Melon -niminen vasikka on kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkän (s.1949) vuonna 2009 tekemä taideteos. Uskomatonta, että metalliputkista voi luoda jotain niin herkkää ja ”vasikkamaista”. 

Tykkäsin. Ja kukkaseppele sopi vasikalle kuin seppele sankarille tai kuin nenä päähän :)

Metallivasikan takana uutta pääkirjastoa

Kioskeja keskustassa

Kahvilakioski Eiran sairaalaa vastapäätä, Eiranpuiston kupeessa

Helsingin keskusta on edelleen yli kaksikymmentä vanhaa kioskia, jotka on rakennettu 1920-1950-luvuilla. Useimmat kioskeista ovat kaupungin omistuksessa ja käytössä kesäkahviloina, vaikka pieni osa on 2000-luvulla myyty yksityisille yrittäjille.

Vanhimmat, 1920-luvulla valmistuneet kioskit ovat betonia ja pyöreitä ns. lankarullakioskeja, ja niitä Helsingissä on jäljellä kolme kappaletta. Yksi toimiva lankarullakioski löytyy Kasarmintorilta - Paja-niminen jäätelökahvila, jossa mennä viikolla maistoin Pajan omaa turkinpippuri-lakujäätölöä, ja maistui :)

Tiistaina teimme Ystävän kanssa lyhyen kävelyn Eira-Ullanlinna-akselilla kiertäen kahden perinteisen, puisen lippakioskin kautta. Ensimmäinen kesäkiska oli italialaisveljesten pitämä Tehtaankadun ja Laivurinkadun kulmassa oleva Cafe Brera, johon istuimme kahville ja kroisantille - varoen nälkäisten varpusten hyökkäyksiä. 

Tämän jälkeen ohitimme vielä toisen, Merimiehenkadun ja Yrjönkadun kulmassa olevan Jugge-nimisen lippakioskin, jonka päätuote on jääjogurtti erilaisilla lisukkeilla. Hyvännäköisiä annoksia on pakko tulla vielä tänä kesänä maistamaan :) Ehkäpä Pikkupoikien kanssa…

Näiden kolmen kotini lähistöllä olevan vanhan kioskin lisäksi olen aiemmin kirjoittanut Etu-Töölössä ja Pitkäsillan juuressa Hakaniemessä olevista lippakioskeista (täällä ja täällä) sekä Eteläesplanadille jo 1900-luvun vaihteessa rakennetusta puisesta kioskista (täällä).

Mutta vielä riittää kiskoja käytäväksi ja koettavaksi :)

Jääjogurttia myyvä kioski Designmuseota vastapäätä, Johanneksen kirkon juurella

Betoninen Paja-kioski Kasarmintorilla

Pikkusiskon synttärit

Äitimuorin nuorin sisko täytti eilen 90 vuotta. Hän syntyi heinäkuussa 1934 Helsingissä tuolloin 43-vuotiaan Alma-mummin (täällä) ja hänen miehensä neljäntenä ja nuorimpana lapsena - 7-vuotiaan Simon, 6-vuotiaan Hetan ja 4-vuotiaan Ulla-Marjan pikkusiskona. 

Syntymäpäiviä juhlittiin synttärisankarin tyttären mökillä Turun lähellä. Pienimuotoisiin juhliin oli sankarin puolison ja hänen kolmen lapsensa perheiden lisäksi kutsuttu elossa olevat sisarukset: syyskuun alussa 96 vuotta täyttävä Heta eli Äitimuori ja elokuun alussa 94 vuotta täyttävä Ulla-Marja. Sekä Hetan ja Ulla-Marjan - Espoon hoivakodeissa asuvien ja rollaattoreilla liikkuvien teräsmummujen - autokuskit eli tyttäret. 

Onneksi sain toimia äitini kuskina, sillä sekä automatka Äitimuorin kanssa edestakaisin Turun tienoolle että synttärijuhlat Turun serkun aurinkoisella mökkiterassilla olivat hulvattoman hauskat ja kaikinpuolin onnistuneet. Syötiin kermaista lohikeittoa ja kermaista mansikkakakkua. Laulettiin onnittelulauluja. Ja kuunneltiin kolmen yli ysikymppisen muistisairaan ”muisteluita” menneestä. 

Päivästä ei puuttunut huumoria eikä naurua. Eikä lämpöä, jota vanhukset osoittivat meille ”nuoremmille” - ja toisin päin.

Tänään Äitimuori ei enää muistanut käyneensä eilen siskonsa synttäreillä, mutta tiirusti mielenkiinnolla juhlista otettuja valokuvia ja ihasteli iloista tunnelmaa…

Mukana tärkeimmät: ruusut, lahjat ja vaipat. Ja rollaattori :)

Kepeästi kohti päivänsankaria.

Siskosten salaisuuksia

Lähes 96-vuotias Äitimuori onnittelee 90 vuotta täyttävää pikkusiskoaan :)

Yllätysvieras jäi vieraaksi

Fiskarsin kesän toinen päänäyttely - Kuparipajassa olevan Hauras-näyttelyn (täällä) lisäksi - oli vanhan viljamakasiinin ylimmässä kerroksessa. Näyttelyn nimi oli Yllätysvieras ja se keskittyi tunnettuihin kotimaisiin muotoilubrändeihin ja ei-niin-tunnettuihin ulkomaisiin nykytaiteilijoihin. 

Näyttelyyn oli rakennettu suomalaisen kesähuvilan huoneita: olo- ja makuuhuone, keittiö, eteinen ja veranta - sisustettuna kotimaisten (huippu)muotoilijoiden huonekaluilla, kankailla ja koriste-esineillä - ilman väliseiniä. Ja tähän tuttuun joukkoon oli istutettu Yllätysvieras - yksi kuhunkin huoneeseen. Ja tämä Vieras oli joku ulkomaisen nykytaiteilijan taideteos, videoista konkreettisiin huonekaluihin.

Tämän ymmärsin vasta jälkeenpäin - Yllätysvieras-näyttelyn kierrettyäni. Näyttelyyn mennessäni en tiennyt näyttelystä mitään enkä sisään mennessä jaksanut edes lukea oven suussa olevaa pitkää esitetekstiä. Tästä johtuen kiersin näyttelyn ihan sokkona - pääosin ihmetellen mistä on kyse :)

Näin kauniita huonetiloja kalustettuna tuikitutuilla - jopa liian tutuilla ja brändätyillä - huonekaluilla, kankailla ym. Ennen kaikkea ihailin upeaa näyttelytilaa - yli sata vuotta vanhan viljamakasiinin kattopalkkeja ja lukuisia erimuotoisia ikkunoita, joista valo tulvi kauniisti sisään.

Ainut kohta, jossa ymmärsin että huolella ja tarkkuudella valitun sisustuksen joukossa oli jotain outoa oli kirjasto(?)huone, jossa normi-aaltojen ja -artekeiden joukossa oli muhkea puutuoli. Ja keittiössä, jossa työtilan päällä roikkui kuivatuista kaloista tehty installaatio. Yllätysvieraita - jees.

Minulta tämä näyttely meni vähän ohi eikä oikein koskettanut. Toki ullakkotilassa oli useita kauniita huonetiloja ja tuttuja kalusteita, mutta silti…

Ehkä pitää käydä uudestaan, kun nyt tiedän mistä näyttelyssä on kyse :) Onhan minulla museokortti :)

Kirjastotila, jossa tunnistin Yllätysvieraan :)

Näyttely on kauniin vanhan viljamakasiinin kolmannessa kerroksessa.

Makasiini valmistui 1902 ja sen suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin (täällä)

Vuonna 1996 rakennus remontoitiin näyttely- ja juhlatilaksi.

Hauras kiinnosti minua ja muita

Fiskarsin Kuparipajassa on kiinnostava ja mieleenjäävä näyttely. Elokuun loppuun kestävä näyttely on pystytetty Onoman 30-vuotisjuhlien kunniaksi. Onoma taas on Fiskarsissa asuvien tai työskentelevien käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden 1990-luvulla perustama osuuskunta, johon nykyään kuuluu 145 jäsentä. 

Kuparipajan kahteen isoon halliin levittäytyvässä Hauras-nimisessä näyttelyssä on 69 taiteilijan, muotoilijan ja käsityöläisen töitä. Heistä lähes kaikki ovat tai ovat olleet (5 heistä on kuollut) Onoman jäseniä, lukuunottamatta viittä ulkomaista taiteilijaa, jotka ovat osallistuneet (vain) Fiskarsissa järjestettyihin taiteilijaresidensseihin. Juhlanäyttelyn on kuratoinut taidehistorioitsija Marja Sakari, joka vuoden alussa jäi eläkkeelle Ateneumin johtajan työstä. 

Tykkäsin Hauras-näyttelystä tosi paljon. Heti ensimmäisestä vilkaisusta, jolloin silmiini osui japanilaisen Mafune Gonjon (s.1984) A Traveller -niminen siro ja herkkä teos. Lasin palasista ja metallista tehty mekko, joka kauniisti väreili ja kimalteli ikkunasta tulevan auringon valossa. Vastapäisellä seinällä huomioni kiinnittyi Anna Ulffin (s.1963) installaatioon, joka oli tehty ihmisen hiuksia. Ohutseinäisiä oli osuva nimi tuolle oudolle teokselle, joka herätti mietteitä niin ihmisen kuolevaisuudesta kuin itse teoksen hauraudesta. 

Toisessa näyttelyhallissa minua kiehtoi mm. Jaakko Pakkalan (s.1948) Monumentti-niminen akvarelli. Herkkä teos, jolla oli vahva sanoma: Ihminen, jolle pystytetään monumentti, tarvitseekin pystyssä pysyäkseen eristävän ja pelottavan metallikehikon… 

Hallin kulmaan, kahden ikkunan väliin oli pystytetty Tiina Karimaan ja Lumi Fellmanin Maailmanpuu. Hurmaannuin sekatekniikalla toteutetusta teoksesta, vaikka teoksessa en paljoa haurautta nähnytkään. Mitä nyt roppakaupalla kevyitä höyheniä…

Ja paljon muuta. Kuten vajaa seitsemänkymppisenä kuolleen Jukka Mäkelän (1948-2019) kaksi maisemateosta vuodelta 1994 ja Kuparipajan lasikkoon sijoitettu avio- ja työpari Barbro Kulvikin (s.1942) ja Antti Siltavuoren (s.1943) lehdetön ja lähes kuoreton luumupuu. Luettuani teoksen nimen Kun kuoret karkaavat seisoin pitkään omissa mietteissäni. Puhutteli eläkeikäistä…

Tykkäsin myös näyttelyssä olleista posliini- ja keramiikkaesineistä, jotka oli korjattu japanilaisella Kintsugi-menetelmällä, jossa säröjen korjaamiseen käytetään urushilakkaa ja kulta-,  hopea- tai platinajauhetta. Tekniikka perustuu wabi-sabi-estetiikkaan, joka arvostaa epätäydellisyyttä sekä korostaa säröjen kauneutta ja osuutta elämässä. Joten lisää wabi-sabia elämään :)

Palaan vielä osuuskunnan nimeen Onoma. Alkuun oli ehdotettu nimeä Oma, mutta se oli jo rekisteröity, joten keksittiin nimi On-Oma. Suomenkielen omana olemisen lisäksi onoma viittaa kreikan kieleen, jossa se tarkoittaa nimeä. Minä olen tavuttanut sanan aina O-no-ma, eikä mieleeni ole edes tullut, että sen voisi tavuttaa On-oma. 

Tykkäsin. Ja niin tykkäsi moni muukin, sillä ihmisiä Onoman näyttelyssä heinäkuisena torstaina oli yllättävän paljon. Hyvä näin :) 

Mafune Gonjo: A Traveller, 2021 

Anna Ulff: Ohutseinäisiä, 2024

Jaakko Pakkala: Monumentti, 2013 

PS. Vaalea ristikko ylä- ja alaosan välissä on heijastus viereisestä ikkunasta :)

Kintsugi-menetelmällä korjattuja esineitä.

Tiina Karimaa & Lumi Fellman: Maailmanpuu, 2024 

Vasemmalla Jukka Mäkelän Maisema I-II (1994) ja oikealla Daniela Bergschneiderin 

Hybridia (2020), joka oli tehty käsinvaletuista posliinielementeistä ja nylonkankaasta.

Lasikossa on Barbro Kulvikin ja Antti Siltavuoren Kun kuoret karkaavat (2024) -

luumupuu, minkä näkee paremmin näyttelytilan sisältä :)

Waldemar valloitti

 

Käytiin taas Fiskarissa - taisi olla jo kolmas kerta tänä vuonna :) Sateen siivittämään reissuun mahtui kahden taidenäyttelyn lisäksi lounas vanhassa puutalossa sekä käynti lempparikaupassani Butiken på Landet.

Lounaspaikaksi valitsin Waldemar-pitsabaarin, jota ennemmin kutsuisin ravintolaksi jossa saa pitsoja ja päivän jälkkäriä. Lämminhenkisessä kuppilassa on kymmenisen sisäpöytää ja iso terassi, jotka luovat mukavat puitteet toukokuusta elokuun loppuun auki olevalle kesäravintolalle. Ja ihana - ihan huippu - henkilökunta :)

Seitsemän pitsan listalta valitsin pitsan, jossa perusjuttujen lisäksi oli pieniä kokonaisia keitinperunoita ja makkaran siivuja. Ukki päätyi kokeilemaan kalleinta, 24 euroa maksavaa Sasun erikoista, johon oli lisätty Pielisen savumuikkua ja tilliä. Totesimme molemmat, että minun pitsavalintani osui nappiin, vaikka molempien pitsojen pohjat ja kastikkeet olivat onnistuneita. 

Kaunis, hienosti remontoitu puurakennus on vuonna 1896 valmistunut seuraintalo, jonka toisessa päädyssä oleva Lukaalitalo toimii edelleen paikkakuntalaisten kokouspaikkana ja vuokrattavana juhlatilana. Talon suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin (1854-1923), mistä ravintolan nimi. 

Waldemarin ohut ja rapea pitsapohja maukkaine tomaattikastikkeineen ja mausteineen oli yksi parhaimmista syömistäni pitsoista pitkään aikaan. En ole mikään pitsan ystävä, joten kun hyvä osuu kohdalle kannattaa kehua. Tänne toiste :)

Waldemarin perunamakkarapitsa osui makuhermooni :)

Päivän jälkkäri oli sitruunakakku kupissa. Ja Mummille maistui :)

Veturitalli museona

Salon taidemuseo pitää majaansa rautatieaseman vieressä olevassa, entisessä veturitallissa. Vuonna 1998 tämä yli satavuotias tiilirakennus kunnostettiin museon näyttelytilaksi ja sen viereen rakennettiin matalampi, vaaleaksi rapattu uudisosa toimisto- ja työtilaksi, jossa ajoittain on toiminut myös kahvila. 

Vanhan tiilirakennuksen suunnitteli arkkitehti Knut Nylander (1839-1886), joka oli erikoistunut rautatierakennuksiin :) Rakennus valmistui 1899 eli vasta arkkitehdin kuoleman jälkeen ja se toimi vetureiden tallina ja korjaamona 1980-luvulle asti.

Alkuperäisessä tallissa oli tilat kahdelle veturille, mutta 1920-30 -luvuilla rakennusta laajennettiin niin, että samanaikaisesti sinne mahtui neljä veturia. Taidemuseon sisällä vanhoja rakenteita on säilytetty ja näyttelytiloissa on edelleen nähtävissä nämä neljä erillistä ”pilttuuta”. Tämä tilajako jäsentää mukavasti useita esillä olevia näyttelyitä, kuten myös nykyistä Tunne väreinä -kesänäyttelyä (täällä). 

Museon sisäpihalla on sielläkin nähtävissä jäänteitä entisestä veturitallista. Pihalla voi nähdä ns. venki- eli kääntöpöydän, jonka avulla talliin matkanneet veturit aikoinaan käännettiin. Nykyään kääntöpöydän päällä on vuonna 1921 Tampellan tehtailla valmistettu vanha veturi, joka on hankittu Haapamäen veturipuistosta. 

Lisäksi alkuperäisistä rakennuksesta on säilytetty vanha vesitorni, jonka ulkoseinässä on nykyään Salo Kello -niminen taideteos. Huomasin oikeaa kelloa muistuttavan teoksen ensi kerran tällä viikolla ja jäin ihmettelemään, miksi kellon viisarit juoksevat vinhaa vauhtia ympyrää. Onko kello rikki vai onko asiassa joku viesti?

Mökillä tarkistin asian (taas) netistä. Outo kello paljastui kuvataiteilija Taneli Rautiaisen (s.1983) tilateokseksi, joka ei näytäkään aikaa, vaan etenee, peruuttaa ja pysähtyy ennalta-arvaamattomasti :)

Veturitalliksi nimetystä taidemuseosta on tullut minulle Salo-reissujen vakiokohde. Etenkin museon upeat valokuvanäyttelyt ovat innostaneet minua mm. huhtikuussa 2017 (täällä), tammikuussa 2022 (täällä ja täällä) ja huhtikuussa 2024 (täällä). Mutta myös muuta taidetta esittelevät näyttelyt ovat tulleet tutuiksi, kuten Petri Ala-Maunuksen maisemateokset lokakuussa 2021 (täällä) ja viimeksi Mari Rantasen värikkäät huutomerkit (täällä).

Kauniisti entisöity rakennus ja kiinnostavia näyttelyitä. Suosittelen. Harmi, että kahvila ei enää ole toiminnassa…

Satavuotias veturi veturitallin kääntöpyödällä.

Tornissa on Taneli Rautiaisen Salo Kello -niminen taideteos :)

Tunne värinä

Harvoin - jos koskaan - olen käynyt näyttelyssä, jolla on ollut yhtä osuva nimi kuin Salon taidemuseon kesänäyttelyllä. Tunne värinä inspiroi ja kiehtoo minua moneen suuntaan - ja saa (lähes) väreilemään, mutta ainakin hymyilemään :)

Tunne-sanan voi mieltää joko substantiivina tai verbinä ja värinä-sanalla voi taas tarkoittaa joko värinää tai se voi viitata väreihin. Muun muassa - mutta varmaan muitakin tulkintoja löytyy. Tykkään tällaisista nimistä ja sanaleikeistä, jotka eivät normimummollekaan ole liian vaikeita, taiteellisia tai monimutkaisia :)

Ja tykkäsin myös museon näyttelystä. Tunne värinä on kuvataiteilija Mari Rantasen yksityisnäyttely, jossa on esillä taiteilijan viime vuosien teoksia. Rantanen, joka on syntynyt 1956 Espoossa, on vuodesta 1985 lähtien asunut ja työskennellyt pääosin ulkomailla, lähinnä New Yorkissa ja Tukholmassa.

Ensi silmäyksellä Salon Veturitallissa esillä olleet Rantasen teokset vaikuttivat kaikki samanlaisilta - paljon väriä ja paljon leikkisyyttä  - ja paljon huutomerkkejä. Näyttelytiloihin oli levitetty isoja, värikkäitä mattoja, jotka vielä lisäsivät teosten värivoimaa. 

Teosten eteen pysähtyessä ja niitä tarkemmin katsoessa jokainen teos alkoi kuitenkin kertoa omaa tarinaansa - tai katsojan tarinaa. Esimerkiksi Golden Handshake - Kultainen kädenpuristus - herätti minussa mielikuvan kahden ihmisen kohtaamisesta, jota ympäröi näennäisen kultainen reunus, mutta jossa kumpikin puhui täysin omaa, eri kieltä - toisiaan kuulematta ja tulematta kuulluksi. 

Tykkäsin myös toisen ”näyttelypilttuun” It is Now or Never -nimisestä triptyykistä - kolmeosaisesta vahvasta ”aurinkoteoksesta”. Ensi kertaa törmäsin museossa siihen, että teosesittelyjä saattoi näyttelyssä kierrellessä kuunnella kassalta mukaan saatavilla pienillä puikoilla eikä hankalilla korvakuulottimilla. Hyvä Salo! 

Mari Rantasta voi nähdä ja aistia lisää mm. Espoon Niittykummun metroasemalla, jossa vuodesta 2017 on ollut taiteilijan tilateos Lived Space in Color. Pitäisiköhän mummin tehdä seuraava metromatka Niittykumpuun… 

It is Now or Never, 2019

Golden handshake, 2018