Heikki Willamo oli 1960-luvulla luokkakaverini Kulosaaren yhteiskoulussa. Muistan Hekan tummana ja rauhallisena teinipoikana, joka jo tuolloin oli karismaattinen omantienkulkija, ja luokanvalvojamme äidinkielenopettaja Leea Timosen - ihana höslä ja oppilaidensa parasta toivova - suosikkioppilaita.
Viidenkymmenen vuoden takainen luokkakaveruus oli yksi syy, miksi halusin nähdä Willamon valokuvat. Ja tiesinhän toki hänen ansionsa luonnon ja eläinten "luottokuvaajana". Onneksi menin. Mustavalkoiset kuvat olivat upeita, voimakkaita ja puhuttelevia. Karhuja, hirviä ja käärmeitä - metsää, kalliota ja jäätikköä - Suomusjärveltä, Kuhmosta ja Koilis-Norjan Varangista (jonne muuten tuli halu matkustaa). Näyttelyyn sisältyvä Perttu Saksan Willamon eläinvideoista kokoama lyhytelokuva Eläimen kuva (2017) naulitsi paikoilleen rauhoittavilla, ilmeikkäillä ja meditatiivisilla kuvillaan. Ja muistutti läsnäolon tärkeydestä ja voimasta.
Mystistä ja makeeta - kaupunkilaistytönkin mieleen.
Willamon uusimman "Myyttinen matka" ja aiemman "Vuosi metsässä" juuri ihastuksen vallassa lukeneena on ilo todeta, että laadulla on tekijänsä!
VastaaPoistaVarangerin seutu on puhuttelvan kaunista, on tullut käytyä siellä kalastamassa aikanaan monta kertaa:)
Joo, huomasin blogistasi että sinäkin olit ihastunut Willamon kirjaan Vuosi metsässä. En ole kirjaa lukenut, mutta että joku asettuu metsän ehdoille ja "armoille" herättää ihailua. Pohjois-Norja on minulle täysin vierasta, mutta uskon että lumoutuisin :):)
Poista