Joulukuu.

Huomenna alkaa vuosi 2023, ja vasta hetki sitten alkoi vuosi 2013 (täällä). Aika kuluu, usein jopa huomaamatta. Eikä rupattelun aiheet lopu, sillä ilmoista riittää juttua pitkiksikin tovieksi :) 

Joulukuun puolessa välissä Etelä-Suomi hukkui lumeen (täällä) ja joulunpyhät saimme nauttia taivaallisen aurinkoisista päivistä (täällä), mutta joulun jälkeen on satanut silkkaa vettä ja jalkakäytävät ovat olleet hengenvaarallisen liukkaita. Tänä aamuna näin sitten ensimmäiset terhakkaat kukkaversot eiralaisen pienkerrostalon pihalla. Että sillai…

Kevättä kohti - kynttilöiden valossa :) Ikkunallani palaa edelleen joka aamu ja joka ilta yksi led- ja kaksi aitoa kynttilää (täällä) - ainakin loppiaiseen asti…

Ullanlinnan jumalatar

Yksi Etelä-Helsingin komeimpia jugend-rakennuksia on Tehtaankadun ja Laivurinkadun kulmassa oleva Eiran sairaala. Se on lääkäreiden perustama, edelleen toimiva yksityinen sairaala/lääkärikeskus, jonka suunnitteli arkkitehti Lars Sonck (1870-1956). 

Rakennus valmistui 1905 ja se nimettiin Eiran sairaalaksi Tukholmassa vuosina 1816-1955 toimineen Eira-sairaalan mukaan. Ruotsalainen sairaala puolestaan oli saanut nimensä vanhoissa skandinaavisissa muinaistaruissa olleelta Eir-nimiseltä lääkintätaidon jumalattarelta. Minulle oli uutta, että Laivurinkadun toiselta puolelta alkava Eiran kaupunginosa nimettiin Eiran sairaalan mukaan eikä toisin päin, kuten oli luullut. Ja että Eiran sairaala kuuluu nykyään Ullanlinnan eikä Eiran kaupunginosaan. 

Vuosina 1910 ja 1931 sairaalaa laajennettiin Huvilakadun suuntaan. Lisärakennus yhdistettiin alkuperäiseen rakennukseen veikeällä kaarikäytävällä. Muutenkin, etenkin rakennuskompleksin vanha osa muistuttaa enemmän hienostohuvilaa kuin sairaalaa.

Nykyinen Eiran kaupunginosa oli sairaalan valmistuessa pääosin vielä rakentamatonta kalliomaata. Arkkitehti Lars Sonck laati 1905 yhdessä aikalaisarkkitehtiensa Bertel Jungin (1872-1946) ja Armas Lindgrenin (1874-1929) kanssa ehdotuksen Eiran asemakaavaksi, mikä vaikutti merkittävästi vuonna 1908 hyväksyttyyn lopulliseen kaavaan. Arkkitehtikolmikon idea oli rakentaa puutarhakaupunkialue, jossa olisi huvilamaisia pienkerrostaloja, kaartuvia katuja ja soikea keskusaukio. Kaikki tämä toteutui kauniine Engelin aukioineen, ja valtaosa rakennuksista valmistui vuosina 1911-1914. Toista sataa vuotta sitten syntynyt vauras Eiran asuinalue on säilynyt lähes muuttumattomana näihin päiviin asti.

En ole nähnyt Eiran sairaalaa sisältä. Harmi, sillä luulen että komeaa ja mielenkiintoista kuvattavaa löytyisi myös sisältä. Vai pitäisikö sanoa, että onneksi en ole Eiran apua tarvinnut…

PS. Sairaakarakennus on niin iso, että sen kuvaaminen kännykällä ”kokonaisena” on vaikeaa. Aina joku kohta jää kuvan ulkopuolelle ja/tai talo ikuistuu kuvaan vinona :) Paras ratkaisu olisi kuvata vain talon yksityiskohtia, mutta niistäkin parhaimmat ovat niin korkealla, että ne kaipaisivat hyvää tsuumia. Mutta näillä mennään…

Sydänkorvareita

Näyttelytilana toimivan Hakasalmen huvilan (täällä) entisessä leivintuvassa toimi vuosia kiva kahvila - Cafe Huvila, jossa vierailin mm. syyskuussa 2020 (täällä). Viime keväänä kahvila vaihtoi omistajaa ja nimeä. Nykyään kahvilassa häärää kolme karjalaistaustaista naista eli äiti ja kaksi tytärtä, jotka keksivät antaa pienelle kuppilalleen nimeksi Rakastan.

Ja pitäähän Rakastan-kahvilassa tarjoilla sydämen muotoisia korvapuusteja :) Kun sain muhkean puustin eteeni, luulin että se muistutti vahingossa sydäntä, ja vitsailin siitä seuralaiselleni eli Esikoisen neljävuotiaalle Pikkupojalle. 

Kahvilan juuri paistettu korvapuusti maistui herkulta ja kanelilta. Se oli sopivan iso puolitettavaksi rakkaan ihmisen kanssa, mikä sopi enemmän kuin hyvin Rakastan-nimiseen kahvilaan. Outo nimi, mutta jää ainakin mieleen, ja kutsuu kurkistamaan.

Varsinkin kun kahvilan porkkana-inkiväärikeitto äidin tai tyttärien paistaman sämpylän kanssa oli maukasta ja kuumaa. Ja kun sekä lounasmenu että kaikki vitriinissä olleet herkut olivat vegaanisia, mutta maistuivat myös ei-vegaaniselle mummille. Pikkupoika tosin vierasti vegaanista poronkäristystä ja lusikoi lautaseltaan vain perunamuusin - sen tosin viimeiseen hippuun asti. Nelivuotiaalle eivät kelvanneet edes ihanat sokeroidut jääpuolukat, jotka tuotiin lisukkeena erillisessä kulhossa. Onneksi, sillä mummi pisti ne kaikki suuhunsa.

Varmasti palaan tuohon kodikkaaseen ja miellyttävään kuppilaan uudelleen. Rakastan jäi mieleen - nimestään huolimatta tai ehkä juuri siksi :)

Porkkana-inkiväärikeittoa ja lämmin sämpylä

Kalevalaa katossa

”Ensimmäinen waikutelma, minkä wieras museoon astuessaan saa, on sywä hämmästys.” Näin kirjoitti Kansallismuseosta pakinoitsija Tiitus alias Ilmari Kivinen (1883-1940) Helsingin sanomissa vuonna 1916. Vuonna, jolloin Eduskuntatalon viereen rakennettu uusi museo oli avannut ensi kertaa ovensa yleisölle. 

Yli sata vuotta myöhemmin syvä hämmästys kuvasi edelleen tunnetta, joka minut valtasi kun joulun alla astuin Kansallismuseoon. Seisoin pitkän tovin museon ensimmäisen kerroksen pääaulassa niska kenossa ihaillen korkeaan kupoliin maalattuja kattomaalauksia. Koska lie olin siellä viimeksi käynyt, ehkä omien lasten kanssa noin 30 vuotta sitten. Joka tapauksessa olin täysin unohtanut, millaiseen wau-elämykseen museon painavien ulko-ovien takana törmäisin.

Kymmenen vuotta museon avaamisen jälkeen taiteilija Akseli Gallen-Kallela (1865-1931) maalasi pari vuotta ennen kuolemaansa Kalevalaa kuvaavat kattomaalaukset poikansa taidemaalari Jorma Gallen-Kallelan (1898-1939) avustuksella. Kattoon syntyi neljä maalausta, joiden jokaisen pinta-ala oli lähes 30 neliömetriä. Maalaukset toteutettiin vaativalla freskotekniikalla, jossa väri levitetään kostealle pinnalle.

Gallen-Kallela oli maalannut neljä isoa Kalevala-aiheista freskoa jo Pariisin maailmannäyttelyn Suomi-paviljonkiin vuonna 1900. Arkkitehti Eliel Saarinen pyysi taiteilijaa tekemään samat maalaukset tai tarkemmin niiden kopiot uuden museon kattoon. Hauen pyyntiä lukuun ottamatta museon kattomaalausten aiheet ovatkin samat kuin Pariisin teoksissa.

Kattomaalaukset konservoitiin 2000-luvulla ja värit kirkastuivat upeasti. Makasimme Esikoisen Pikkupojan kanssa pitkän tovin freskojen alla olevilla pyöreillä pikkusohvilla ja tutkimme molemmat yhtä innokkaasti maalausten lukuisia yksityiskohtia. Pikkupoikaa kiinnosti etenkin Sammon puolustus -freskon jättimäinen, ihmispäinen lintu.

Viihdyimme molemmat - Pikkupoika ja Mummi - museon aulassa ja käytävillä, etenkin kun löysimme museon kolmannesta kerroksesta Lasten aika -nimisen ison leikkitilan. Talven päänäyttelyyn Akseli Gallen-Kallelasta tulen tutustumaan myöhemmin yksin tai aikuisseurassa :) 

Pakinoitsija Tiituksen sanoin Kansallismuseo on ”palatsi wielä enemmän sisältä kuin päältä”. Ja vielä enemmän nyt kuin Tiituksen pakinan aikana, jolloin upeita kattofreskoja vielä odoteltiin. 

PS. Yle ehti ennen minua, kun se eilisen iltauutisissa kehui Akseli Gallen-Kallelan näyttelyä ja kattomaalauksia :)

Akseli Gallen-Kallela 62-vuotiaana Sammon puolustus -freskon edessä 1927. Kuva Museovirasto.

Roban sopukka

Bliniä, siianmätiä, sipulia ja smetanaa

Aatonaaton iltana teki mieli ulos syömään. Lähiseudun kaikki ravintolat - hampurilaispaikkoja lukuunottamatta - olivat jo joululomalla eli kiinni. Viimein löysin yhden avoinna olevan ruokapaikan - Krog Roba Kasarminkadun ja Pieni Roobertinkadun kulmasta.

Seitsemän aikoihin Krog Roba oli lähes täynnä. Onneksi minulle löytyi vielä (ehkä viimeinen) vapaa pieni pöytä. Päivän joulukiireiden jälkeen vatsassa kurni, joten tilasin kolmen ruokalajin suositusmenun. 

Alkupalaksi sopivan pieni blini siianmädin, sipulisilpun ja smetanan kanssa. En ole blini- enkä mätifani, mutta Krogin bliniannos maistui, ja varsinkin kun mäti oli sitä oikeaa :) eli siian mätiä. Pääruokana tarjoiltiin paistettu siian pala ja haukipihvi perunamuussin ja tillikastikkeen kera. Lisukkeena oli hyvin paistettuja maa-artisokan palasia. Kalat oli sopivasti paistettu eli ei liikaa, ja jopa lämpimiä/kuumia, mikä ei ravintoloiden kala-annoksissa aina toteudu. Ja maa-artisokka oli ihanaa rapeaa herkkua, jota  en syödessä tunnistanut - piti luntata ruokalistasta. Jälkkäriksi oli maustekakun palasia ja glögijäätelöä. Menetteli, vaikka olikin aika raskasta…

Ravintolassa oli ok rento fiilis. Palvelu oli ystävällistä ja huomaavaista, mutta äärettömän hidasta. Joku tuntui mättävän. Luulen, että henkilökuntaa oli keittiöstä lähtien liian vähän. Ruoka-annoksiin olin ihan tyytyväinen, kun ne lopulta saatiin pöytään. Onneksi aikani kului mukavasti, kun syrjäsilmällä seurasin viereisessä pöydässä istuvaa keski-ikäistä morsiusparia, jonka tunnistin vastavihityiksi morsiamen pitkästä valkoisesta hääpuvusta :)

Krog on ruotsia ja suomeksi tietty krouvi, mutta tanskan kielessä krog tarkoittaa koloa tai sopukkaa. Roban sopukka - aika söpöä :):)

Siikaa, hauki-wallenbergare, muusia, maa-artisokkaa ja tillikastiketta

Maustekakkua ja glögijäätelöä

Rauhaa ja aurinkoa

Aattona ainakin Etelä-Suomessa oli upea aurinkoinen ilma ja sopiva pikkupakkanen. Ilma kutsui kävelemään (täällä), mutta myös hautausmaalle :) 

Minulla on tapana jouluna tai joulun lähipäivinä käydä tutulla Kulosaaren hautausmaalla (täällä), jonne isäni on haudattu 1980-luvulla. Olen onnekas, sillä lähisukulaisistani isäni lisäksi on kuollut vain neljä isovanhempaani - ja kaksi appivanhempaani, jotka ennen kuolemaansa ehtivät kuulua elämääni vain parisen vuotta. Molemmat lähes seitsemänkymppiset sisarukseni ovat elossa, ja 11:stä serkustani vain yksi on kuollut jokunen vuosi sitten. Myös kaikki lapseni, samoin kuin sisarusteni ja serkkujeni lapset elävät edelleen. Onnen mummi!

Reilusti yli sata vuotta sitten syntyneistä isovanhemmistani äitini isä kuoli jo ennen syntymääni vuonna 1950 ja hänet on haudattu Lapualle (täällä). Isäni molemmat vanhemmat ovat haudattu Karkun hautausmaalle peräkkäisinä vuosina 1975 ja 1976 (täällä). Alma-mummi - äitini äiti - kuoli vasta 1989 ja hänet on haudattu Kulosaaren hautausmaalle samaan hautaan viisi vuotta aiemmin kuolleen vävynsä eli isäni kanssa. 

Kävin tänä jouluaattona hautausmaalla jo puolen päivän aikaan. Talviauringon säteet osuivat kauniisti isän hautakiveen Leposaaren hautausmaan reunalla. Meren rannalla ja matalien mäntyjen huomassa - rauhaa kaupungin keskellä.

Aattokävelyä Hesassa

Kävin Opiskelijatytön, Esikoisen ja Pikkupoikien kanssa jouluaattona alkuillasta kävelemässä Tervasaaressa Kruununhaan rannassa. Tietenkin Muru- ja Dora-koirat olivat mukana - oikeastaan lenkki tehtiinkin koirien aloitteesta :)

Huolimatta siitä, että olen syntyperäinen hesalainen, tämä oli ensimmäinen kerta kun kiersin kävellen tuon pienen saaren. Vuosikymmenien aikana olen useasti ollut syömässä tai olusilla saaren ravintolassa - tosin viime ruokakerrasta on jo aikaa. 

Kävely lyhyttä kannasta pitkin Tervasaareen ja etenkin saaren rantoja kiertävä kävelyreitti oli mieleenpainuva kokemus. Mielenkiintoista oli katsoa ja tutkia ”mereltä” saarta lähietäisyydellä ympäröiviä Katajanokkaa, Kruununhakaa, Merihakaa, Hanasaarta, Sompasaarta ja Korkeasaarta. Etenkin juuri auringon laskun jälkeen viereiset kaupunginosat ja läheiset saaret peilautuivat kauniisti pimenevää ja pilvetöntä taivasta vasten.

Mieleenpainuva ja sopivan lyhyt kävelyreitti Helsingin ydinkeskustassa. Lähiseudun koiranulkoiluttajien suosikkilenkki, mutta muutkin ulkoilijat mahtuvat hyvin sekaan :)

Hanasaarta, Sompasaarta ja Merihakaa

Katajanokkaa ja Kruununhakaa

Tonttuja, kukkia ja suklaata

Siitä on minun jouluni tehty.

Epätäydellistä, omanlaista Joulua itsekullekin :)

Kohti tekoniveltä

Tykkään kävellä ja vaeltaa. Tykkään tanssia ja valssata. Tykkään kyykistellä laskeutuessani pikkulasten tasolle ja etsiessäni kivoja kuvakulmia. Haluaisin jatkaa liikkumista ja kyykkimistä vielä pitkään, vaikka pyöreitä kymppejä tulikin keväällä mittariin jo seitsemän :) 

Toissa kesänä oikea lonkkani alkoi lähes pystymetsästä jumittaa (täällä), ja siitä asti se on vaivannut päivittäin - väliin kovasti ja väliin vähempi. Puolitoista vuotta olen joutunut lähes joka päivä syömään parasetamolin lisäksi vahvempia kipulääkkeitä. Ensimmäisten tosi kipeiden kuukausien jälkeen olen jatkanut liikkumista lähes normaalisti - lonkkaa toki koko ajan kuulostellen. Väliin on jopa tuntunut, että istuminen pahentaa kipuja enemmän kuin käveleminen. 

Heinäkuussa 2021 kävin ortopedin vastaanotolla. Lonkkanivelen rtg-kuvassa näkyi vain vähäisiä muutoksia. Ortopedi ilmoitti ykskantaan, että näillä kuvilla ei leikkaukseen pääse pitkään aikaan, ja passitti lääkereseptin kanssa kotiin.

Niillä ohjeilla jatkoin toista vuotta, kunnes lopulta marraskuussa aloin turhautua jatkuvaan kipuiluun ja lääkkeiden syöntiin, ja varasin ajan uudelle yksityiselle ortopedille. Kuvien oton jälkeen lääkäri totesi, että tämä nivel pitää ehdottomasti leikata ja korvata tekonivelellä, ja mieluummin enemmin kuin myöhemmin. Kun ihmettelin, että edellisissä kuvissa oli näkynyt vain vähäisiä muutoksia, hän selitti, että toisinaan nivel menee toimivasta lähes sököksi puolessa vuodessa ja toisinaan sama prosessi kestää yli kymmenen vuotta. Eikä kukaan tiedä, kumpaan ryhmään kunkin nivel kuuluu.

Nyt olen siis kunnallisessa leikkausjonossa. Sain jo alustavan kutsukirjeen, jossa todettiin että leikkaus toteutuu viimeistään toukokuussa. Kuulun HUS:n sairaanhoitopiiriin, mutta ilmoitin että olen valmis menemään leikattavaksi myös piirin ulkopuolisiin keskussairaaloihin. Nyt näyttää siltä, että menen/pääsen Mikkelin keskussairaalaan Parasystävän nykyiseen kotikaupunkiin :) 

Ensi kesänä mummilla pitäisi siis olla kivuton ja toimiva uusi lonkka. Talvi ja alkukevät kulunee lopullista leikkausaikaa odotellessa…

Vuoden pimein

Tänään päivän lyheneminen pysähtyy. On vuoden lyhyin - ja pimein - päivä. Pari seuraavaa päivää ovat vielä yhtä lyhyitä, ja sen jälkeen päivät lähtevät taas pitenemään lyhyin, mutta vakain sysäyksen. Lähdetään kohti kevättä ja valoa :)

Mutta ensin vietetään rauhassa joulua - jokaisen omanlaista joulua. Olen jouluahdistuja, ja huomaan, että ahdistukseni vähenee, kun sanon ääneen: ”Hyvää epätäydellistä joulua”. Sanonta, jonka omaksuin heti, kun kuulin sen pari päivää sitten radiossa :)

Hyvää epätäydellisen joulun odotusta. Ja vuoden pimeintä päivää - talvipäivän seisausta.

Kukkuluuruu

Simpukan salaisuus

Kuusikerroksinen lisärakennus eli Rotunda

Vuosia olen kuullut kehuttavan Helsingin yliopiston kirjastoa (nyk. Kansalliskirjasto), ja etenkin sen vanhaa lukusalia: ”Hieno rakennus, jossa upea lukusali ja ihana, koristeellinen kupolikatto.” Vaan eipä ole tullut vierailtua. Minähän opiskelin 1970-luvulla Oulun, en Helsingin yliopistossa :)

Alkuviikosta kävelin pitkin pitkää Unioninkatua Hakaniemestä Punavuoreen - ilman Muru-koiraa, joka oli hoidossa Ukin luona. Ohittaessa Tuomiokirkkoa vastapäätä olevaa Kansalliskirjastoa päätin, että nyt jos koskaan :) Ja astuin sisälle tylsän näköiseen kaksikerroksiseen rakennukseen.

Kirjaston eteisessä oli yllättävän monta muutakin turistia, useat ulkomaalaisia. Ja vahtimestari, joka neuvoi jättämään ulkovaatteet ja kassit narikkaan. Eteisestä astuttiin suoraan kuuluisaan kupolisaliin, jonka reunoja kiersi kirjahyllyjen lisäksi paksut, juhlalliset pilarit. Salin ja koko rakennuksen kohokohta oli taidokkaasti koristeltu korkea kupolikatto ikkunoineen. Joskin kupolisalin kylkeen sata vuotta sitten rakennettu kuusikerroksinen pyörösali eli rotunda oli hurmaavan valokuvauksellinen ja kilpaili omalla käytännöllisellä kauneudellaan kupolisalin kanssa.

Hämmentävää, että kupolisali toimi vielä joitakin vuosia sitten yleisenä lukusalina. Kyseessä ei todellakaan ole mikään tavallinen lukusali, vaan ennemmin pilarisali muistuttaa kartanon juhlatilaa, palatsin tanssiaissalia tai koristeellista kirkkoa. Nykyään lukusaleina toimivat kupolisalin viereiset huoneet eli ns. etelä- ja pohjoissali, joihin meillä turisteilla ei ollut asiaa. 

Kupolisalin juhlavuus ja kauneus hiljensi. Niska lähes kipeytyi, kun kääntelin päätä ylösalaisin, jotta pystyin kunnolla tutkimaan katon koristeita. Onneksi salin reunalla oli puisia nojatuoleja, joille saatoin istahtaa imemään tilan tunnelmaa. 

Helsingin yliopiston kirjaston nimi muuttui 2006 Kansalliskirjastoksi, mutta kirjaston toiminta säilyi samana. Se on Suomen suurin (ja vanhin) tieteellinen kirjasto, joka tallentaa kaiken mitä Suomessa julkaistaan. Kirjastossa on 2022 noin kolme miljoonaa kirjaa ja kolme miljoonaa muuta julkaisua - yli sata hyllykilometriä aineistoa, josta suuri osa on myös digitoitu. 

Vuosien saatossa Kansalliskirjasto on laajentunut sekä maan päälle että alle, ja käsittää tänään koko Unionin- ja Fabianinkadun välisen korttelin ja laajat monikerroksiset maanalaiset varastot. Suomalaisten kirjastojen tapaan myös Kansalliskirjaston julkaisut on ilmaiseksi kaikkien tutkittavissa ja luettavissa.

Kansalliskirjaston logoon on painettu vuosi 1640. Tällöin Turkuun perustettiin Kuninkaallinen Akatemia, jonka tarkoitus oli turvata, että Ruotsin itäosaan eli Suomen alueelle saadaan riittävästi koulutettuja pappeja ja muita virkamiehiä. Akatemian kirjastossa oli alkuun 40 nidettä, jotka periytyivät tätä edeltäneistä Turun katedraalikoulusta ja kymnaasista. 

Vuosi Turun palon jälkeen 1828 Akatemia ja kirjasto määrättiin muuttamaan Helsinkiin. Kirjaston kaikki 40 000 nidettä olivat tuhoutuneet (paitsi 800 nidettä, jotka palon alkaessa olivat olleet lainassa), joten kirjaston työ Suurruhtinaskunnan uudessa hallintokaupungissa alkoi ikäänkuin alusta. Paljon vanhaa onkin saatu kerättyä uudelleen, ja nykyään Kansalliskirjaston vanhimpaan aineistoon kuuluu mm. ennen ajanlaskun alkua olevia papyruksia. 

Helsinkiin muuttaneelle kirjastolle valmistui vuonna 1840 oma rakennus, jonka suunnitteli arkkitehti Carl L. Engel (1778-1840) - kukas muu :) Kirjaston puolipyöreän lisäosan - rotundan - suunnitteli 1906 arkkitehti Gustav Nyström (1856-1917) ja arkkitehti Aarne Ervin (1910-1977) ideoima lisävarasto valmistui 1950-luvulla.

Onneksi lukuisten lisärakennusten keskellä olevaa alkuperäistä, pienehköä kirjastoa on säännöllisesti korjattu ja entisöity. Näin tämä Engelin helmeksikin kutsuttu salaisuus on hioutunut ja säilynyt tylsän virastorakennuksen uumenissa. Kuin helmi simpukassa :)

Rotundan kerroksia 

Kaunis kapea puinen portaikko

Kupolisalin kattoa

Kupolisali, joka toimi pitkään kirjaston lukusalina.

Kupolisali on kuin simpukan sisälle piiloitettu helmi.

Eipä arvaisi, mitä sisältä löytyy…

Teemu tuli Viiskulmaan

Tykkäsin käydä Fredrikinkadulla Viiskulmassa vuosia olleessa Brooklyn cafeessa (täällä). Ilmeisesti koronakurjimus johti siihen, että kahvila lopetettiin. Kuukausi sitten tyhjiin tiloihin avattiin Patisserie Teemu Aura - minulle vähän liian mutkikas ja hienosteleva nimi :)

Etenkin Teemun makeat tuotteet ovat kuitenkin niin hyviä, että piti mennä Siskon kanssa heti testaamaan. Tykästyin konditorian tuotteisiin alkujaan Designmuseon kahvilassa (täällä), mutta sieltä niitä ei enää saa. Ja myös Puhurin ihanassa kahvilassa Lauttasaaresta (täällä), jossa niitä saa edelleen :)

Teemun kuppila on tervetullut Viiskulmaan. Paikka on toistaiseksi sisätiloiltaan aika karu. Ehkä se on nykymuotia? Ja sivupöytä, josta otetaan maitoa/kermaa ja vettä, on aivan liian ahdas. Ja musiikki väliin liian kovalla. Mutta - puutteista huolimatta tykkäsin, sillä palvelu Teemulla oli superystävällistä, ja tuotteista mantelikakku ikuinen ykkössuosikkini. 

Siskon suosituksesta maistoin tällä kertaa kardemumma-rahkapullaa, josta tuli heti kakkossuosikkini :) Kosteaa, pehmeää ja sopivan makeaa. Viihdyimme Siskon kanssa pitkään - rupatellen ja herkutellen.

Kahvin seurana kardemumma-rahkapulla - nam

Valkoinen kaunotar

Siinä se taas seisoo. Helsingin tuomiokirkko - yksi pääkaupungin maamerkeistä, joka Senaatintorilta näkyy mahtipontisen komeana, korkeiden ja leveiden portaiden päässä. 

Tällä kertaa lähestyn kirkkoa Unioninkadulta, josta kirkolle johtaa matalammat ja kevyemmät portaat kuin torilta tullessa. Unioninkadulle aukeaa myös kirkon pääsisäänkäynti, vaikka olen aina mieltänyt että katu jää rakennuksen taakse tai sivulle, ja että torille näkyvä julkisivu olisi kirkon etuosa.

Unioninkadun puolelta kirkko on mielestäni kauniimpi, kutsuvampi ja inhimillisempi kuin Senaatintorin puolelta, josta näkyy lähinnä korkealla kalliolla oleva, valtaa viestivä rakennus. Luulen, että kadulta kirkko näkyy arkkitehti Carl Engelin suunnittelemana kirkkona (täällä), kun taas torilta näkyvä rakennus muistuttaa Venäjän keisari Nikolai I:n mielikuvaa kirkosta (täällä). Torin puoleiset portaathan rakennettiin Engelin jo kuoltua keisarin toivomuksesta arkkitehdin alkuperäisen suunnitelman vastaisesti.

Astun sisään kirkkoon, jossa istuu harvakseltaan ihmisiä odottamassa pian alkavaa joululaulutapahtumaa. Ovella seistessä näen lähes koko valoisan, ristin muotoisen kirkon. Sopusuhtaista ja kaunista.

Koruttomassa kirkossa katseeni kiinnittyy heti alttarilla olevaan kullattuun, jykevään kehikkoon, joka reunustaa tummasävyistä alttaritaulua. Hieman kromeluuri viritys, joka kuitenkin sopii hyvin muuten eleettömään kirkkoon. Alttarin sivussa on Engelin suunnittelema sulavalinjainen saarnatuoli ja taakse katsoessani näen lehterillä kauniit, osin punasävyiset urut. Yllättävän kodikasta, mitä en kirkon ulkopuolelta olisi arvannut. 

Helsingin monumentaalikeskustan isä arkkitehti Carl L. Engel (1778-1840) laati ensimmäiset suunnitelmat tulevasta luterilaisen kirkosta jo 1818 Nikolai I:n edeltäjän Aleksanteri I:n (1777-1825) hallitessa. Silloin Suurruhtinaskunnan uudessa hallintokaupungissa oli alle 5000 asukasta, ja yli tuhat paikkainen suurkirkko tuntuu ainakin näin jälkikäteen pröystäilyltä. Tosin kun kirkko lopulta vihittiin käyttöön 1852, kaupungin väkiluku lähenteli jo 20 000:tta. 

Kirkon valmistuminen viivästyi kymmeniä vuosia monesta syystä, ja osin siksi, että arkkitehti Engel sairasteli ja kuoli kesken kirkon rakentamisen 1840. Tämän jälkeen hänen apulaisensa arkkitehti Ernst Lohrmann (1803-1870) ohjasi rakennustyöt loppuun.

Carl Engeliä yli 20 vuotta nuorempi Lohrmann teki useita muutoksia kirkon ulkonäköön, mutta kauniit sisätilat toteutettiin Engelin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Paitsi alttaritaulu, joka vaihdettiin Nikolai I:n toivomuksesta hänen hovimaalarinsa maalaukseen, koska keisari piti alkuperäistä alttaritaulua ”liian lempeänä”. Hylätty alttaritaulu löysi uuden paikan Vanhasta kirkosta, jossa se hoitaa edelleen tehtäväänsä (täällä). 

Poikkeuksellisen runsaan lumen keskellä 170-vuotias Helsingin tuomiokirkko loistaa kauniin valkoisena, vaikka tosiasiassa kirkko ei ole valkoinen, vaan sen ulkoseinät on maalattu kolmella vaaleanharmaan sävyllä :)

Nykyiset, komeat urut ovat vuodelta 1967.

Timeon Karl von Neff (1805-1876): Jeesuksen ristiltäotto

Joulua kohti 6/22

Naantalilaisen Sariolan elämystallin ponit vierailivat Taattisten Tilan joulumyyjäisissä (täällä). 

Pablo nautiskelee

Tilan päärakennuksen vanhanaikaisessa keittiöpenkissä on seinän vieressä aukot, josta alla olevan patterin lämpö pääsee huoneeseen. Talvella tämä on yksi Pablo-kissan lempipaikoista. Kissa viihtyy myös pahvilaatikossa - joko yksin tai ihanan ahtaasti Lala-veljensä kanssa.

Pakkanen ajaa kissat sisälle ja ihmisten rapsutettavaksi. Viikonloppuna Esikoisen 12-vuotias ihmetteli, miksi Pablo tärisee, kun hän rapsuttaa ja silittää sitä. Ei ollut Poika tavannut aiemmin kehräävää kissaa :):)

Jouluostoksia

Viime viikonlopun joulumyyjäisistä (täällä) tarttui mukaan pari pientä kivaa juttua: Toisen mummin tekemät siniset kuviovillasukat (15 e), ihana lasten tonttulakki (10 e) ja purkki Merimaskussa tehtyä omena-tyrnihilloa (7 e). 

Ihanimman löydön tein myyjäisten alakerrassa, jossa kaksi ujoa koulutyttöä myi itse tekemiään pipareita ja joulukoristeita. Heidän myyntipöydällään oli mm. kymmenkunta pikkuruista piparkakkutaloa - kuusi euroa/kappale. Kaikki erilaisia ja -tyylisiä. Tosi suloisia ja edullisia. 

Valitsin kaksi joulumökkiä. Toinen itselle ja toinen ystävälle…

Onks lunta näkyny?

Punavuori tänään tiistaina… 

Puuropuuhissa

Sunnuntaina Tyttärien Tilalla oli taas ”perinteiset” joulumyyjäiset. Tyttärien osalta perinne alkoi vasta viime vuonna (täällä), mutta Tilalla joulumyyjäisiä on ennen heitä järjestetty jo vuosia, tosin ennen Tyttäriä oli jokunen vuosi taukoa.

Ja täytyyhän joulumyyjäisissä olla kahvila. Ja kahvilassa joulupuuroa, jonka valmistaa joulumummi :) Viime vuonna tein ensimmäistä kertaa Tilalla olevan vanhan ravintolan valtavassa höyrykattilassa riisipuuroa 60 hengelle (täällä). Ja stressasin pirusti :) Olen hyvä puuron keittäjä, mutta meidänkin isossa perheessä joulupuuroa on kerrallaan tehty enintään kymmenelle. Sen osaan ja hallitsen, enkä stressaa. Mutta puuron teko 60:lle on ihan eri tuttu…

Onneksi tänä vuonna tajusin alkaa valmistelut jo yli kolme tuntia ennen H-hetkeä. Eli sunnuntaiaamuna hyvissä ajoin ennen kahdeksaa Opiskelijatytön kanssa hipsutimme pimeän pihan poikki ravintolan keittiöön. Ja aloitimme höyrykattilan lämmityksen täyttämällä kattilaa ympäröivän kuoren vedellä. Sitten lämpö päälle ja tiukkaa seurantaa, ettei painemittari nouse punaiselle. 

”Höyryveden” kiehuessa mittasin ison kattilan pohjalle 3 litraa vettä, jonka kiehahtaessa lisäsin 3 litraa puuroriisiä ja 10 teelusikallista suolaa. Yhdessä riisipaketissa on runsas litra riisiä. Viime vuonna lisäsin suolaa oli vain 7,5 tl, mutta tänä vuonna suurensin määrän 10 teelusikkaan. Lopputulos oli aika sopiva, ehkä vähän lisää suolaa olisi voinut olla - ehkä.

Kun vesi oli imeytynyt riisiin, aloitin lisätä riisiseokseen laktoositonta täysmaitoa. Hitaasti - litra kerrallaan - tiheästi sekoittaen - yhteensä 15 litraa. Ja puuron ollessa jo valmista jouduin lisäämään hiljakseen vielä 3-5 litraa maitoa. Ja sekoittamaan.

Tärkeää oli koko valmistumisen ajan (ja sen jälkeenkin) sekoittaa puuroa pohjasta ja kattilan reunoilta kunnollisella isolla puulastalla. Toinen tärkeä juttu oli, että olin suolan mittaamiseen ottanut Punavuoresta mukaani kunnollisen teelusikka-mitan (valkoinen lusikkamallinen posliinimitta). 

Kaikki riisipuuro meni, ja ilmeisesti maistui. Kaksi onnellista löysi joulupuurostaan mantelin ja lähtivät kotimatkalle suklaalevyä rikkaampina. Opiskelijatytön kiva idea :)

Tänä vuonna ehdin jopa lyhyesti kiertää myyjäisten puolella. Kaikin puolin viikonlopusta, puuronkeitosta ja myyjäisistä jäi onnistunut ja hyvä fiilis :)

PS. Ensi vuonna uudelleen, joten tässä vähän muistilistaa vuodesta 2022 ensi vuoden kahvilan pitäjille. Kahvi ja teevesi tarjoiltiin termoskannuista, mutta glögille oli vuokrattu annostynnyri, joka toimi erinomaisesti. Sen sijaan vuokrattu puuron lämpökattila ei toiminut, vaan puuro oli kätevintä annostella suoraan keittiön isosta höyrykattilasta.

• 15 litraa riisipuuroa (4 e/annos)
• 5-6 termoskannullista kahvia 
• 18 litraa valmista glögiä (9 kpl 0,5 l tiivistepulloja) 
• 6 isoa taatelikakkua 
• 3 isoa pakettia pipareita (0,5 e/kpl)

Villasukkia riitti joka jalalle…

Pienimmille pihassa oli tarjolla poniratsastusta.

Talvi tuli Tilalle

Lumi kaunistaa. Etenkin maaseudulla, jossa se säilyy pidempään valkoisena kuin kaupungeissa. Toki se työllistääkin ja pakkanen myös lisää energian kulutusta. Mutta vierailija saa nauttia vain lumen kaunistavista ja rentouttavista puolista. 

Näin myös Tyttärien Tilalla Merimaskussa, jossa sain viettää taas viime viikonlopun. Täystyöllistettynä, mutta nauttien (lähes) joka hetkestä.

Lumi ja kuutamo valaisivat. Ja joulukuu näytti kaupunkilaiselle parastaan.

Vielä kukkii

Pelarkuut kukkivat vielä joulukuussa parvekkeellani Punavuoressa. Kaksion isolla parvekkeella on hyvin toimivat parvekelasit, jotka voi helposti vetää eteen joko kokonaan tai osittain - tai pitää kokonaan sivussa. 

Olen yleensä tykännyt pitää parvekkeen lasit ympäri vuoden kokonaan sivussa. Minulle on tärkeää saada haistella ja tuntea ulkoilmaa - onko aurinkoa, sadetta vain räntää. Tänä vuonna olen loppusyksystä ensimmäistä kertaa vetänyt lasit osittain eteen, en kokonaan - noin 2/3 matkalta. Tämä on estänyt sen, ettei sade eikä viime viikkojen lumi ole tuiskuttanut suoraan parvekkeelle. Ja kuitenkin minulle on jäänyt hyvä rako tunnustella aamuilmaa :)

Pissatan joka aamu Murun ulkona noin seiskan aikoihin. Aamuhämärässä/pimeässä on vaikea nähdä, tihuttaako ulkona vai ei ja tarvitsemmeko me Murun kanssa sadetakia vai emme :) Tämän takia kokeilen aina ennen lenkille lähtöä kädellä parvekkeen reunalta, tuntuuko käteen pisaroita vai ei.

Tämä osittainen parvekkeen lasi on varmaan turvannut myös kesäkukkia, ja olenkin saanut nauttia niistä näihin päiviin asti. Tosin laatikossa olevat valkoiset pelarkuut odottavat jo kaatopaikkaa, mutta pienemmän ruukun punaiset kukat ovat edelleen lähes kesäkunnossa. 

Talvikanervat taitavat tänä vuonna jäädä hankkimatta, sillä jo helmikuun lopussa parvekeruukkuihin voi alkaa asetella ensimmäisiä kevätnarsisseja. Hyvää joulukuuta - ja kukkakuuta :) 

Joulua kohti 5/22

Esikoisen perheen piparkakkutalo - malli ja sen toteutus. Karkkia enemmän kuin piparia :)