Joulukuu.

Ukin mökki ja lastenlasten leikkimökki. Ja joulukuusi :)

”Ihana auto”

’

Ajoin eilen iltapäivällä autolla Punavuoresta Ukin mökille Saloon. Matkalla pysähdyin Lohjan ABC-asemalle tankkaamaan. Seisoin omissa ajatuksissani täyttämässä auton bensatankkia, kun viereisen auton naiskuljettaja lähestyi minua ja huikkasi: ”Sulla on aivan ihana auto!” ”Kiitos”, vastasin iloisesti yllätettynä. Nainen näytti minulle vielä peukkua ja palasi hymyillen omalle autolleen. Ja minä jatkoin minini tankkaamista.

Tuntemattoman naisen ystävällinen kehu tuntui hyvältä ja kivalta, ja nosti hymyn myös minun huulilleni pitkäksi aikaa. Tämä lyhyt kohtaaminen ja naisen mukavat sanat toivat minulle - ja uskon että myös hänelle - hyvän mielen. 

Ehkä nainen oli bensa-asemalle ajaessaan kuunnellut samaa RadioSuomen ohjelmaa kuin minä. Siinä nimittäin toimittaja ja pappi juttelivat kiitollisuudesta ja kiittämisestä. Alkuun he puhuivat siitä, että kiitollisuus voi ihmisistä tuntua liian abstraktilta ja ehkä turhan juhlalliselta, kun taas kiittäminen on konkreettisempaa, ja sopii paremmin arkiarkeen. Kiittäminen on ikäänkuin tutumpaa ja helpompaa kuin kiitollisuus. 

He aprikoivat, että kiitoksen sanominen vaatii hetkessä elämistä - läsnäoloa. Sitä, että huomaa ja tunnistaa kiitoksen aiheen, ja että sen myös haluaa, uskaltaa ja osaa sanoa ääneen.

Toimittaja ja pappi jatkoivat, miten tärkeää olisi joka päivä nähdä ympärillään asioita ja tilanteita - pieniä tai suuria - joista voisi kiittää. Ja vaikka elämä sillä hetkellä olisi vaikeaa, jaksaisi kuitenkin tunnistaa jonkun jutun josta haluaisi kiittää. Yksi pienikin kiitosjuttu riittää.

Rehellinen ja aito kiittäminen luo hyvää mieltä sekä kiitoksen saajalle että kiitoksen antajalle. Myös pieneltä tuntuva kiitos on iso juttu, sillä kiitosta ei mitata mittareilla. Yhtä tärkeää kuin kiitoksen antaminen, on oppia ottamaan kiitos vastaan. ”Eihän toi nyt ollu mitään” -lausahdus vie pohjaa kiitokselta ja sen positiiviselta voimalta. 

Tähän tapaan jutustelivat toimittaja ja pappi RadioSuomen eilisessä iltapäiväohjelmassa. Minä kuuntelin tarkasti, mutta miesten nimet menivät onnellisesti ohi. 

Kiittäminen on tietty eri juttu kuin kehuminen - tyyliin ”ihana auto”. Kehu on vähän kuin kiitoksen pikkusisko, kunhan kehu tulee sydämestä. Myös kehu tuo hyvää mieltä, mutta se ei ole niin henkilökohtainen eikä siinä ole tunne yhtä vahvasti mukana kuin kiitoksessa. 

Ja kehustakin voi kiittää :)

”Kiitos, kun ostit kaupasta ruisleipää, vaikka et itse sitä syökään.”

 ”Kiitos, kun laitoit meille ruokaa.” ”Kiitos, kun aurasit minua varten polun saunamökille.”

Kiitos, kun ulkoilutit koiran kun olin väsynyt.” ”Kiitos ihanasta joulutähdestä.”

Etsi varis :)

Tienhaaralla, 2023

Tykästyin kuvataiteilija Katarina Reuterin värikkäisiin ja yksityiskohtaisiin öljymaalauksiin, joita on esillä tammikuun loppuun asti Espoon EMMA:ssa. Black Crow Blues -nimisessä näyttelyssä teokset on aseteltu silmiinpistävän väljästi toisen kerroksen perältä - Yrjö Kukkapuron huonekalunäyttelyn takaa - löytyviin kolmeen huoneeseen. 

Huoneisiin oli ripustettu kaksi tosi isoa ja tummaa maalausta - Juoni (2023) ja Vartio (2017) - joissa molemmissa näkyi paljon vahvaa väriä ja monenlaisia lintuja - kaiken muun pikkutarkan lisäksi. Ja parikymmentä, pientä - useimmat noin 30 cm kanttiinsa - maalausta, joista lintujen lisäksi löytyi perhosia, verhoja, harsoja ja seittejä sekä paljon muuta salaperäistä. 

Pienikokoisten maalausten väljä ripustus tuntui alkuun oudolta, mutta pian huomasin että se antoi ihanasti tilaa ja rauhaa teosten tarkkaan tutkiskeluun. Ja kun huoneessa ei ollut liikaa väkeä, saatoin aina valita sen taulun jonka edessä ei ollut ketään muuta. 

Lähes jokaisessa maalauksessa istui tai lensi yksi tai useampi musta varis, mihin myös näyttelyn nimi - Black Crow Blues - viittasi. Tosin minulle selvisi vasta kotona, että crow on suomeksi varis, vaikka jo näyttelyssä ihmettelin taiteilijan ihastusta variksiin :)

Pitkään myös ihmettelin ja tutkin tauluissa näkyviä harsoja ja seittejä. Osa niistä näytti niin aidoilta, että en vieläkään ole satavarma, olivatko harsot maalattuja vai liimattuja. Ilmeisesti kuitenkin maalattuja, joskin äärettömän tarkalla siveltimellä. 

Katarina Reuterin (s.1964) Takauma-nimisen maalauksen esitetekstissä luki, että taulu oli kunnianosoitus Lauri Anttilalle. Pitihän minun selvittää, että Lauri Anttila (1938-2022) oli arvostettu kuvataiteilija ja professori, joka oli toiminut Kuvataideakatemian pitkäaikaisena rehtorina. Anttila tuli tunnetuksi etenkin installaatioista, joista tunnetuin lienee Kunnianosoitus Werner Holmbergille -niminen teos. Tämä 1800-luvulla eläneen maalarin muistoksi tehty installaatio on metrin levyinen ja yli neljä metriä pitkä, ja nykyään se löytyy Kansallisgallerian kokoelmista.

Variksia siis löytyi :) Ja myös perhosia ja muita taidokkaasti maalattuja lintuja, kuten varpusia ja tiaisia - ja tunnistinpa harmaapäätikkakin - ehkä :) 

Päivän työ, 2021

Takauma (Kunnianosoitus Lauri Anttilalle), 2023

Välipäiviä

Joulu 2023

Kohti Joulua

Hetki ennen vieraiden saapumista Tilalla eletään vielä hiljaista ja rauhallista hämäränhyssyä. Kunnes pariksi päiväksi talo täyttyy joulun juhlijoista sekä lasten jännittyneestä odotuksesta - väliin hepuliksi asti.

Ennen kuin porukka taas palaa koteihinsa. Ja elämä Tilalla jatkuu siitä mihin se oli ennen pyhiä jäänyt - toki taas yhtä joulua ja kokemusta rikkaampana.

Hyvää Joulua meille Kaikille :) 

Joulua Smörissä

Työvuosien jälkeen olen syönyt harvoin ravintoloiden joulupöydissä. Viimeksi tämä tapahtui viisi vuotta sitten, kun joulun aluspäivinä veimme Ukin kanssa Äitimuorin ja Poikakaverin herkuttelemaan Kalastajatorpan Pyöreään saliin (täällä). 

Tänä vuonna teimme sen toistamiseen, ja tällä kertaa ruokaseuranamme olivat Opiskelijatyttö ja hänen Miesystävänsä. Valitsin paikaksi turkulaisen ravintola Smörin - ensinnäkin koska Opiskelijatyttö asuu Varsinais-Suomessa eli Naantalissa ja toisekseen koska edelleen muistan herkullisen lounaan, jonka söin siellä syksyllä 2017 (täällä). Tämän jälkeen en ole Smörissä käynyt, mutta maukas muisto ei ole haalistunut :) 

Smörin ravintolasali oli aika vaatimaton - jopa vähän kolkko, kuten jo 2017 kuvailin (täällä), mutta silti tykkäsin siitä. Palvelu oli toimivaa ja mukavaa, vaikka tarjoilijaksemme sattui nuori nainen joka kertoi olevansa aloittelija, eikä osannut vastata moneenkaan ruokaa koskevista kysymyksistämme. Mutta hänelle kunniaksi, hän kävi hymyssä suin etsimässä vastauksia - joko kysyen kollegoiltaan tai googlaamalla netistä, kuten itse kertoi.

Ravintolan joulumenu alkupaloineen, pääruokineen ja pikkuisine ”jälkkäreineen” oli hyvä, muttei loistava. Loistavaa sen sijaan oli se, että alkupalat tuotiin annoksina pöytään, jossa ruokailijat jakoivat ne. Eli ei ollut perinteistä alkuruokabuffettia, josta jokainen ruokailija kävisi itse yksitellen täyttämässä lautasensa. Kymmenestä alkupalasta ehdottomasti parasta oli itsetehty ja lämmin saaristolaisleipä - superherkkua - sekä upea notkistettu voi ja savustetut punajuuret lisukkeineen. Ja oikeastaan oivia olivat kaikki muutkin lisukekastikkeet.

Pääruoan sai valita kolmesta vaihtoehdosta, joista minä valitsin Per Lanzonin tapaan valmistetun taimenen. Kala-annokseni oli taivaallisen kaunis, ja aika hyvä - ehkä noin 9- :) Muut valitsivat fasaaniwallenbergin eli fasaanista valmistetun pihvin. Opiskelijatyttö ja Miesystävä tykkäsivät, mutta kriittisestä Ukista pihvi oli liian kuiva. Tosin hän oli lukenut huonosti menun, ja oli odottanut toisin valmistettua fasaania. Eli oma vika :)

Per Janzon (1844-1889) on muuten ollut ruotsalainen oopperalaulaja, jonka mukaan väitetään nimitetyn useampikin ruokalaji, joista yhden väitetään olevan Janssonin kiusaus. Herra taitaa olleen aika herkkusuu. Tosin meidän humoristinen tarjoilija huomautti, että menussa Janzonin nimi on ”hipsuissa”, eikä ravintolan annos ehkä vastaa oopperalaulajan 1800-luvulla valmistamaa lohikalaa. 

Ihana iltapäivä. Hyvää ruokaa ja mukavaa juttuseuraa - sain tietää monia uusia asioita suurperheemme uusimmasta jäsenestä. Tervetuloa perheeseemme :)

Osa herkullisista alkupaloista, joita leivän ja perunan lisäksi oli peräti kymmentä eri sorttia.

Kotimaista taimenta ”Per Janzon”, kyssäkaalia ja kirjolohen mätiä

Hiukka tylsä jälkkärilautanen juustoineen ja makeisineen jaettavaksi neljälle.

Poistuimme tyhjentyneestä ravintolasta, sillä olimme viimeiset asiakkaat ennen joulua :)

Äiti, minä ja Muru

Olimme keskiviikkona laulamassa joululauluja Äitimuorin ja Jussin luona Tapiolassa. Tänä vuonna mukaan pääsivät minun ja Murun lisäksi Opiskelijatyttö, Juniori ja Siskon tyttö puolivuotiaan pikkutyttönsä kanssa sekä muusikko-Veljeni kitaroineen ja joululauluvihkoineen. Sisko oli flunssassa eikä omaksi eikä meidän muiden harmiksi päässyt mukaan. 

Toisin kuin vielä viime vuonna Äitimuori ei jaksanut laulaa mukana, mutta väliin hän tavaili tuttujen laulujen sanoja huulet äänettömästi liikkuen. Mutta jaksoi kuitenkin istua kanssamme lähes tunnin. 

Istuin Äitimuorin vieressä ja väliin hän tarttui tiukasti ja lämpimästi kädestäni. Ja siinä me kaksi mummia istuimme rinnakkain toistemme läheisyydestä nauttien. Laulaen, laulua kuunnellen ja menneitä jouluja muistellen. Jouluja, joiden joukkoon mahtuu niin iloisia ja riehakkaita lapsiperheen jouluja kuin myös hieman tummempia joulun aikoja.

Oli hyvä istua käsi äidin kädessä rakkauden virratessa välillämme. Ja kuunnella Velipojan komeaa lauluääntä ja taitavaa kitaran soittoa. 

Ja nähdä, että lapsemme ja lapsenlapsemme tykkäsivät laulaa kanssamme :)

Äiti 95v

Huomaamaton risti

Olen aiemmin kirjoittanut Temppeliaukion kirkosta kahdesti - ensin helmikuussa 2020 (täällä) ja viimeksi toukokuussa 2022 (täällä). Näillä kummallakaan kerralla kun kävin kirkossa, en huomannut ristiä joka on sisäänkäynnin oikealla puolella. 

Marraskuussa - ennen lumentuloa - kävelin Murun kanssa kirkon ohi ja yllättäen huomasin kirkossa lähes kiinni olevan, mutta itsenäisesti kallion päällä seisovan taotun ristin. Tai oikeastaan kyseessä on kuparista taottu kehikko, joka muodostaa ristin muotoisen aukon. 

Kaunis ja ilmava risti, jonka on työstänyt taidetakoja ja seppä Kauko Moisio (1928-2007) vuonna 1969. Moisio on tehnyt myös kirkon sisätiloissa olevat taontatyöt, kuten kivenlohkareilla lepäävän kastemaljan ja alttarilla olevan ristin.

Kaunis yksityiskohta arkkitehtiveljesten Timo (1928-1921) ja Tuomo Suomalaisen (1931-1988) suunnittelemassa komeassa kalliokirkossa. Tosin rakennus on nykyään - etenkin kesäisin - ensisijaisesti ruuhkainen turistikohde kuin hiljentymispaikkana toimiva kirkko.

Ei valittamista

Ei täälläkään ole valittamista,

vaikka liukasta onkin…

Paras Pulperia

Pulpo a la parilla (Mustekalaa/tursas grillattuna)

Loma-asuntomme vieressä Fuengirolan rantakadulla oli Pulperia Gastro Galicia -niminen katukuppila, jossa saimme ehdottomasti loman parhaat mustekala-annokset. Ja paikan muutkin äyriäisruoat olivat tosi maukkaita. 

Kävimme Pulperiassa kahdesti, eikä kumpikaan kerta tuottanut pettymystä. Kahden erilaisen grillatun mustekala-annoksen lisäksi herkuttelimme grillatuilla kampasimpukoilla ja keitetyillä pikkusimpukoilla. Kuppilan leipä oli myös poikkeuksellisen hyvää - ainakin verrattuna rantakadun muiden ruokapaikkojen tarjontaan. Etenkin ensi visiitillä leipä oli superia - maukasta, pehmeää ja reunoiltaan sopivan rapeaa. Ja mustekala-annoksissa olleet perunat olivat myös erittäin maukkaita - täynnä maustetun liemen makua. 

Pulperian ruokalistaa tutkiessa opin lisää espanjalaista ruokasanastoa :) A la plancha tarkoittaa, että ruoka grillataan metallilevyn päällä - ei avotulella, kuten olen englanninkielisestä käännöksestä grilled ymmärtänyt. Sen sijaan harvemmin menuissa näkyvä A la brasa tarkoittaa avotulella grillaamista.

Miinusta Pulperia sai epämukavista puupenkeistä, eivätkä jälkkäritkään täyttäneet ruokailun kuluessa suuriksi kasvaneita toiveitani. Mutta kaikki muu kuppilassa osui nappiin, joten Pulperiaan palataan - ehdottomasti. 

Penkeistä Ukki lohkaisi: ”Ne on varmaan tarkoituksella epämukavat, että asiakkaat eivät jäisi istumaan liian pitkäksi aikaa.” Ehkäpä näin, sillä paikka oli lounasaikaan jatkuvasti täynnä :) 

Tänään takaisin koti-Suomeen - Murun viekkuun :)

Zamburinas a la plancha (Kampasimpukoita grillattuna)

Almejas a la marinera (Pikkusimpukoita marinera-liemessä) 

Chipirones a la plancha (Pienehköjä mustekaloja kokonaisena grillattuna)

Naisia ryijyssä

Yksi ihastuttavimpia teoksia Malagan Picasso-museossa oli kookas seinävaate, johon oli kudottu Picasson tunnettu maalaus Les Demoiselles d’Avignon (Avignonin naiset) vuodelta 1907. Ranskalainen tekstiilitaiteilija Jacqueline Durrbach (1920-1989) kutoi tuon lähes kolmimetrisen, villasta tehdyn kuvakudoksen yhteistyössä Picasson kanssa vuonna 1958.

Ei ihme, että ihastuin tähän taidokkaaseen ja värikkääseen kuvakudokseen, sillä erilaiset seinävaatteet ja ryijyt ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Vaikka en ole erityinen käsityöihminen, olen aikaansaanut yhden, Taina Otsamon suunnitteleman ryijyn, ja olen siihen tosi tyytyväinen. Tämä kapea ryijy on kulkenut mukanani Itä-Helsingin kodista nykyiseen Punavuoren kaksioon, ja edelleen pidän siitä kovasti (täällä).

Edellisessä postauksessa (täällä) kuvattujen maalausten lisäksi Malagan museossa oli esillä harvemmin nähtyjä muotokuvia Pablo Picasson perheenjäsenistä eri vuosikymmeniltä. Alla on muotokuva nuoresta Maria Dolores Ruiz Picassosta (1884-1958) eli taiteilijan Lola-siskosta sekä taiteilijan ensimmäisestä virallisesta vaimosta, Ukrainassa syntyneestä tanssijasta Olga Koklovasta (1891-1955) ja heidän yhteisestä pojastaan Paulo Picassosta (1921-1975).

Huomaan, että olen alkanut empiä mitä ja miten kirjoittaa Pablo Picassosta ja hänen taideteoksistaan. Voinko pitää hänen taiteestaan ja kehua hänen töitään? Kun samanaikaisesti olen #metoon jälkeen alkanut ymmärtää ja nähdä, että taiteilijan toiminta ja käyttäytyminen naisia kohtaan on usein ollut epäasiallista ja jopa tuomittavaa. 

Ristiriitaista - mutta taiteilijan taideteoksista tykkään - edelleen. Ja niihin mielelläni tutustun.

Retrato de Lola (Lolan muotokuva), 1894

Kun Picasso maalasi tämän muotokuvan kymmenvuotiaasta 

pikkusiskostaan Lolasta, hän vain 13-vuotias koulupoika. 

Retrato de Paulo con gorro blanco (Paulon muotokuva valkoisessa myssyssä), 1923

Kuvassa Pablon ja Olgan poika Paulo on kaksivuotias.

Retrato de Olga (Olgan muotokuva), 1923

Picassoa katsomassa

Mujer con sombrero (Nainen hatun kanssa), 1938

Yksi Malagan vierailumme (täällä) päämääristä oli käydä kaupungissa olevassa Picasso-museossa. Tutustuin museoon ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten, mutta Ukki ei ole koskaan käynyt Malagassa eikä sen tunnetuimmassa museossa. Onneksi museo sijaitsi vanhan kaupungin sydämessä, joten sinne oli Katedraalilta lyhyt ja mukava kävelymatka. 

Pablo Picasso (1881-1973) syntyi kolmilapsisen perheen esikoisena Malagassa, jossa hän eli elämänsä ensimmäiset kymmenen vuotta. Tämän jälkeen perhe siirtyi kuvataiteilija-isän työn perässä ensin La Corunaan ja sitten Barcelonaan, ja parikymppisenä Picasso muutti pysyvästi asumaan ja työskentelemään Ranskaan. 

Picasso oli jo eläessään toivonut, että hänen maalauksiaan olisi pysyvästi esillä Malagassa - taiteilijan synnyinkaupungissa. Toive toteutui vasta kolmekymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kun Museo Picasso avattiin neljä sataa vuotta vanhassa, mutta huolella remontoidussa Buenavistan aatelispalatsissa Malagassa vuonna 2003. 

Malagan museossa oli esillä yli 200 Picasson teosta - lähinnä maalauksia ja grafiikkaa. Varhaisimmat näytillä olleet maalaukset olivat 13-vuotiaan nuoren pojan tekemiä vuodelta 1895 ja viimeisimmät 90-vuotiaan konkarimaalarin aikaansaannoksia vuodelta 1971. Picasso oli koko ikänsä erittäin tuottoisa - jälkeen jäi yli 13 000 maalausta ja noin 100 000 piirrosta ja grafiikkaa. Vielä ikämiehenäkin hän maalasi 3-5 teosta päivässä. Huh :)

Nuorena Picasso signeerasi kaikki teoksensa toisen sukunimensä mukaan ”P.Ruiz”, minkä takia myös museossa hänen varhaisimmat työnsä oli merkattu Pablo Ruiz Picasson tekemiksi. Täytettyään 20 vuotta taiteilija alkoi käyttää vain toista sukunimeään ”Picasso” muun muassa siksi, että hän halusi erottautua Jose Ruiz -nimisestä taidemaalari-isästään.

Vieraillessani museossa viimeksi vuonna 2019 huomioni kiinnittyi pääosin museossa silloin olleeseen erikoisnäyttelyyn, joka oli pystytetty amerikkalaisen kuvanveistäjän Alexander Caldein ja Pablo Picasson töiden ympärille (täällä). Ja silloin tutustuin vain nopeasti Picasson perusnäyttelyyn. 

Tällä kertaa tapahtui päinvastoin. Jäin niin pitkäksi aikaa tutkimaan ja ihastelemaan Picasson taideteoksia, että sen jälkeen en enää jaksanut mennä katsomaan sivurakennuksessa esillä ollutta ns.vaihtuvaa näyttelyä, enkä edes muista mitä tai kuka siellä oli esillä. 

Vaikka Malagan museossa ei ole esillä Picasson merkittävimpiä töitä, niin siellä on aivan ihana taiteellinen jatkumo maalarin teoksia lapsuuden ajoista vanhuuden viimeisiin vuosiin. Värien, muotojen, viivojen ja tekniikkojen muuttumista ja kehittymistä. Rohkeita kokeiluja ja tuttujen juttujen toisintoja. Monenlaisia kuvakulmia naisiin ja naiseuteen. Härkätaitelijoita, minotauruksia ja kyyhkysiä. Muun muassa…

Tykkäsin kovasti. Suosittelen :)

Pablo Ruiz Picasso maalasi Lavanderas (Pesijänaisia) -nimisen teoksen 13-vuotiaana 

öljyväreillä puulevylle La Corunassa keväällä 1895.

Copa (Lasi), keväällä 1914 - öljyväreillä

Mujer (Nainen), 1927 - öljyväreillä. 

Huomaa naisen pää hiuksineen, joka on pikkuruinen ympyrä kuvan ylälaidassa :)

Cabeza de mujer (Naisen pää), 1928 - öljyllä ja hiilellä

Cabeza de mujer (Naisen pää), 1964

Piirun vaille 90-vuotias Pablo Picasso maalasi Torero (Härkätaistelija) -nimisen teoksen 1971

Etelä-Ranskassa Mouginsin kylässä, jossa hän asui elämänsä viimeiset 12 vuotta. 

Malagan makuja

Pääkadun joulukoristeet aamulla

Kävin eilen Ukin kanssa Malagassa, ja me molemmat ihastuimme kaupunkiin. Matkustimme Fuengirolasta Malagan keskustaan taksilla - emme junalla (tren/trenfe) - säästääksemme Ukin kipeitä jalkoja. Tämä olikin - mukavuuden lisäksi - lähes ainoa hyöty pirssikuljetuksesta, sillä aikaa se ei säätänyt yhtään (lukuunottamatta kävelyä asemille) - tosin eläkeläisenä ja lomalaisena ajasta ei ole pulaa :) Matka nimittäin kesti niin junalla kuin autolla noin 45 minuuttia. Taksin hyödyksi voi tosin laskea myös sen, että nykyään Aurinkorannikon junat pakkaavat kuulemma olemaan usein harmillisen täysiä. 

Miinuksen puolelle taas meni matkan hinta. Taksilla matka maksoi noin viisi kertaa enemmän kuin junalla. Kaksi henkilöä junalla olisi kustantanut noin seitsemän euroa, kun kaksi henkilöä taksilla oli peräti noin 45 euroa.  

Taksin käyttö säästi kuitenkin merkittävästi Ukin kipeitä jalkoja, joten hänelle ja jaloille säästyi näin enemmän puhtia Malagassa kävelyyn. Vältyimmehän mm. noin kilometrin kävelymatkalta Malagan Centro Alameda -rautatieasemalta vanhaan kaupungin keskustaan ja takaisin :) Tällä järjestelyllä pärjäsimme kaupunkiretkellä jopa yllättävän hyvin. Saavuimme taksilla kaupunkiin ennen puolta päivää, ja sukkuloimme vanhassa kaupungissa iltaan - lähes kahdeksaan - asti. Ja lopuksi taksilla takaisin majapaikkaan.

Taksi jätti meidät Katedraalille, jossa piipahdimme nopeasti sisällä. Kirkko oli valtava ja sisältä hurjan korkea. Sisällä oli ainakin parikymmentä eri pyhimyksille omistettua isoa alttaria, jotka ei-katoliselle eivät kertoneet paljon mitään. Ei yhtään minun juttuni. Ulkopuolelta kirkko oli kaunis ja ylväs, ja kirkko tai ainakin sen torni näkyi laajalle vanhan kaupungin kapeiden kujien päähän. Asia, johon myös edellisellä Malagan vierailulla vuonna 2019 ihastuin (täällä), ja yllätykseksi minä jopa valokuvasin katedraalia täsmälleen samalta kujalta :)

Jos kirkko ei minua puhutellut, niin sitäkin enemmän tykästyin rakennuksen vieressä olevaan vehreään ja geometriseen puutarhaan. Ja puutarhan (osin levien valtaamiin) vesialtaisiin ja lukuisiin kyyhkysiin. Muutenkin Malagassa tunnuttiin antavan paljon tilaa puutarhoille ja puistoille - sekä penkeille. Puhumattakaan kahviloista ja ravintoloista. 

Malagan ruoka - se oli joka paikassa yhtä hyvää. Päivän aikana ehdimme kaupunkikävelyn lomassa pysähtyä syömään kolmeen eri paikkaan :) Ensin myöhäiselle aamiaiselle, jolloin söimme röykkiön ohuita ja rasvareunaisia Iberico-kinkun siipaleita paahdetun sämpylän päällä. Herkullista. Seuraavaksi jaoimme annoksen paistettuja katkarapuja istuessamme yli satavuotiaan El Jardin -ravintolan ulkopöydässä, josta oli suora näkymä katedraalin kauniiseen puutarhaan. Herkullista. Ja viimeiseksi pysähdyimme keskustan pikkukujalla olevassa osteribaarissa, jossa minä tilasin sinisimpukoita ja Ukki söi paikallisesta kalasta valmistetun kauniin kalatartarin, ja jälkkäriksi jaoimme Creme bruleen. Ja taas - Herkullista. 

Kaikki ruokapaikat valikoituivat sattumalta. Kun nälkä tai väsymys yllätti, poikkesimme lähes ensimmäiseen vastaan tulleeseen kuppilaan tai ravintolaan. Tällä otoksella tuntuu, että Malagassa ei saa muuta kuin herkullista ruokaa :)

Katedraalin torni pilkotti talojen takaa.

Yksi Katedraalin kymmenistä pyhimysalttareista oli omistettu

Pyhälle Turibiukselle Liebanasta (Santo Toribio de Liebana)

Katedraalin viereistä kaunista puutarhaa 

Iberico-kinkkua ja tomaattimurskaa aamiaisleivällä

Sinisimpukoita (Mejillones) osteribaarissa

Maailman paras Creme brulee upeasti rapsahtavalla sokerikuorella :)

Pääkadun joulukoristeet iltavalaistuksessa