Leikkaus takana

Lonkkaleikkaus on nyt takana :) Se meni suunnitelmien mukaisesti - nopeasti ja hyvin. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että jännitin turhaan. 

Aamulla seitsemän jälkeen Ukki jätti minut Mikkelin keskussairaalan pääovelle. Menin alakerran labraan viimiseen verikokeeseen - jonottamatta. Sieltä kävelin - tai oikeastaan liikuin hissillä - lyhyen matkaa kolmanteen kerrokseen leikkausosastolle, jossa minut lähes heti otti vastaan tuttu hoitaja viikon takaa (täällä). Hän ohjasi minut tutkimushuoneeseen, jonne pian tuli minut leikkaava kirurgi. Hän piirsi nopeasti mustalla tussilla viimeiset merkinnät oikeaan lonkkaani ja jatkoi pahemmin rupattelematta matkaansa seuraavan potilaan luokse.

Ihana, rauhallinen hoitajani palasi ja opasti minua pukeutumaan erikoiseen turkoosiin täyshaalariin, jossa oli ympäriinsä toistakymmentä punaista vetoketjua ja tarranauhaa. ”Leikkaussalissa on niin kylmä, että olemme kehittäneet tällaisen.” Palelen helposti ja jännitys saa minut usein tärisemään lisää, joten puin tuon oudon puvun mieluusti päälleni. Omat vaatteeni alushousuja myöten pakattiin isoon muovisäkkiin, vain kännykän sain ottaa mukaan - leikkauksen ajan se odotti pienessä laatikossa leikkaussalin hyllyllä :) Pukeutumisoperaation jälkeen hoitaja antoi minulle runsaskalorisen mustaherukka-proteiinijuoman, ja sitten vain odottelemaan kymmenen muun potilaan kanssa leikkausosaston lepohuoneeseen.

Lepohuoneessa istuimme pehmeissä ja säädettävissä nojatuoleissa, joissa palelevat saattoivat kääriytyä joulunpunaisiin filtteihin. Huone ihmisineen oli ihmeen rauhoittava. Olimme kaikki samassa liemessä - kukin mitäkin leikkausta odottamassa. Aika ajoin jollekin odottajista tuotiin esilääkkeet ja yksitellen hoitajat tulivat hakemaan kunkin vuorollaan leikkaussaliin. 

Suurin osa odottelijoista oli lupsakkaita savolaisia, osa yllättäen toistensa tuttujakin. Savon kieli hersysi huoneessa mukavasti - ei häiritsevästi - kunnes vähitellen rauhoittavien lääkkeiden vaikutus alkoi vaientaa väkeä. 

Viimeisetkin jännitykseni rippeet katosivat, vaikka pääosa jännityksestä oli kadonnut jo silloin, kun astuin sairaalan ovesta sisään ja asetuin ”potilasputkeen”, kuten Ukki oli ennustanutkin. Lepohuoneessa viivyin noin kaksi tuntia, eikä aika ehtinyt tulla pitkäksi. 

Leikkaussaliin kävelin hoitajan sattamana kiireisten valmistelujen keskelle. Kapeaa leikkauspöytää varustettiin tukirakennelmilla ja pöydän ympärille järjesteltiin koneita. Pian istuin pöydällä ja anestesialääkäri pisti puudutusaineen alaselkääni, minkä jälkeen minut tuettiin makaamaan vasemmalle kyljelle - tippa vasemmassa ja verenpainemittari oikeassa kädessä. Puudutuksen pistämistä tuskin tunsin ja alavartaloni alkoi nopeasti puutua. Luulen, että tässä vaiheessa sain suoneen myös lievästi unettavaa lääkettä. 

Olin koko leikkauksen ajan hereillä, mutta rauhallinen ja jännittämättä. Kovat luun hakkaus- ja sahausäänetkään eivät tuntuneet pelottavilta :) Anestesialääkäri/hoitaja kyseli tiheästi vointiani. Koin olevani hyvissä käsissä. 

Tunnissa leikkaus oli ohi. Ja sitten heräämöön. Siellä verenpaineeni pakkasi pariin kertaan laskemaan, mutta sitä korjattiin lääkkeillä. Ilokseni sairaalan sisätautiosastolla työskentelevä kummityttöni piipahti katsomaan ja kysymään vointiani. Se tuntui kivalta ja lisäsi luottamustani henkilökuntaan :)

Kun alavartalon puudutus oli suurimmalta osalta kadonnut ja verenpaine normalisoitunut, minut kärrättiin viereiselle ortopediselle osastolle toipumaan. Siellä sänkyni vieressä odotti kaunis, keväinen kukkakimppu. Kiitos Kummityttö!

Narsissit paikallaan

Sain kuin sainkin hankittua parvekelaatikoihin narsissit ennen lonkkaleikkausta, kuten toivoin (täällä). Ja jaloille kivan ”kantotuolin”. Täksi viikoksi on tosin luvattu kylmää ja lumisadetta, mutta uskon kukkien kestävän. 

Kiva kun parvekekukat odottavat minua, kun palaan kotiin leikkauksesta. Seuraavat viikothan joudun pääosin toipumaan sisällä kaksiossa. Vai matkaanko sittenkin Taattisille Tyttärien iloksi - ja vaivaksi. Ukin uusi mökki kun on vielä vaiheessa…

Hesan tunnetuimpia

Työssä käydessäni olisin todennut patsaista, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Silloin tiesin Helsingistä keskimäärin kaksi patsasta: Havis Amandan Kauppatorilla ja Kolme seppää Stokkan edessä. 

Nyt eläkeläisenä olen alkanut kiinnittää huomiota kotikaupunkini kymmeniin patsaisiin ja julkisiin taideteoksiin. Ja jopa kiinnostua niistä :) Harvaan olen kuitenkaan ihastunut. Pääosa - etenkin pönöttäjäsakki - on ollut aika tylsää katseltavaa, vaikka väliin niidenkin tekijöistä tai syntyhistoriasta on löytynyt mielenkiintoisia juttuja. Pönöttäjien joukkoon on osunut positiivisia ylläreitä, esim. Tommi Toijan Bad bad boy Jätkäsaaressa (täällä) ja Villu Jaanisoonin Kuukkeli Kalasatamassa (täällä). Jälkimmäisestä tosin pitää vielä käydä ottamassa parempi valokuva :)

Kolmen sepän -patsas Helsingin ydinkeskustassa Kolmensepänaukiolla taitaa olla yksi tunnetuimpia pääkaupungin julkisia taideteoksia - Havis Amandan (täällä ja täällä) ja Sibelius-monumentin (täällä) ohella. 

Kuvanveistäjä Felix Nylynd (1878-1940) työsti kolmea seppää esittävän pronssipatsaan vuonna 1932. Patsaan muhkeaa graniittijalustaa kiertää latinan kielinen teksti, joka kertoo: Muistomerkin pystytetty Pro Helsingfors säätiö J. Tallbergin testamentin mukaisesti vuonna 1932.

Oikeastaan aika outo teos. Kolme alastonta miestä takomassa samaa rautakankea. Komeita, nuoria miehiä toki…

Ääni uurnassa

Kävin Töölössä katsomassa Juniorin uutta kämppää, joka muuten oli ihana. Huomasin, että viereisessä Töölön kirjastossa oli ennakkoäänestys, joten suuntasin sinne. 

Yllättäen vastassa oli yli kymmenen ihmisen jono - keskellä arki- ja työpäivää. Hyvä! Jonotuksen jälkeen kirjoitin ehdokkaan numeron äänestyslappuun, annoin leimata lapun ja laitoin lapun pieneen kirjekuoreen. Allekirjoitus vielä toiseen lappuun, minkä jälkeen vaalivirkailija laittoi molemmat - pienen kirjekuoren leimattuine äänestyslappuineen ja allekirjoitetun lapun - isompaan kirjekuoreen ja tämän kuoren vieressään olevaan uurnaan. 

Topeliuksen puiston reunalla olevasta kirjastosta on hyviä muistoja. Kirjasto valmistui ja avattiin syksyllä 1970. Minä kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1971 ja jostain syystä minulle ja luokkakavereilleni tuli tavaksi lukea kirjoituksiin ja yliopiston pääsykokeisiin juuri Töölön uuden kirjaston toisessa kerroksessa olevassa lukusalissa. En muista, mistä innostus tuli…

Lukusali oli ihanan valoisa puistoon avatuvine, isoine ikkunoineen. Parasta oli, jos aamulla onnistui saamaan paikan ikkunan viereistä. Silloin saattoi lukemisen välissä lepuuttaa mieltää keväistä luontoa seuraamalla. Rakastin jo nuorena luonnonvaloa, isoja ikkunoita ja valoisia huoneita, vaikka en sitä silloin ehkä niin tiedostanut.

Arkkitehti Aarne Ervin (1935-1977) suunnitteleman rakennuksen eteen pystytettiin 1972 kuvanveistäjä Kari Juvan Lukusali-niminen isokokoinen veistos. Rakennus ei minua ulkoapäin erityisesti viehätä, lukuunottamatta puistoon aukeavaa kaarevaa ikkunariviä. Mutta Juvan vastakkain istuvista hahmoista tykkään, etenkin Topeliuksenkadulta katsottaessa. 

Ilokseni huomasin, että Töölön kirjasto kuuluu niihin Helsingin kirjastoihin, joihin saa ottaa koiran mukaan. Eli täytyy palata Murun kanssa - nyt olin jättänyt Murun autoon :)

PS. Piti ihan netistä varmistaa, että onhan nimi todella vaaliuurna, kun sana uurna tässä yhteydessä alkoi yllättäen tuntua oudolta. Mutta kyllä se se juuri on :)

Kari Juva (1939-2014): Lukusali, 1972

 

Laureus yllätti

Viininviljelijän perhe, 1822

En ollut koskaan kuullut Turussa syntyneestä taidemaalari Aleksander Laureuksesta, joka kuoli kaksi sataa vuotta sitten 1823 Roomassa. Mutta vierailtuani pari viikkoa sitten Sinebrychoffin taidemuseossa minusta tuli lähes Laureus-fani. Museossa oli taiteilijan Kohti Roomaa -niminen näyttely, jossa oli esillä useita kymmeniä 1800-luvun alussa maalattuja, taidokkaita öljymaalauksia pääosin suomalaisista ja pohjoismaalaisista taidemuseoista ja yksityiskokoelmista. 

Aleksander Laureus (1783-1823) syntyi Turun suomalaisen seurakunnan kirkkoherran poikana suuren lapsilauman keskelle, isänsä toisen vaimon esikoisena. Äiti kuoli seitsemännen lapsensa synnytykseen, kun Aleksander oli 11-vuotias. Vajaa parikymppisenä vähävaraisen perheen poika pääsi stipendin turvin opiskelemaan Tukholman Taideakatemiaan valtakunnan pääkaupunkiin, ja tämän jälkeen hän jäi asumaan ja maalaamaan Ruotsin puolelle. 

Tukholmassa Aleksander tapasi työläisperheen tyttären Charlotta Thyneliuksen (1786-1834), josta tuli hänen elämänkumppaninsa. Pariskunta lähti 1817 yhdessä ensin Pariisiin ja myöhemmin Roomaan, jossa Aleksander yllättäen sairastui kuumetautiin ja kuoli 1823 kesken parhainta luomiskauttaan.

Tykkäsin tosi paljon Aleksander Laureuksen värikylläisistä maalauksista. Nautin tutkia teoksia, joissa oli pikkutarkasti kuvattu monenlaisten ihmisten arkea ja vähän juhlaakin. Nuoria ja vanhoja, köyhiä ja varakkaampi, rosvoja ja pastoreita, perheitä ja ukkoköörejä. Tykkäsin, kun usean taulun vieressä oli asiantuntijan kirjoittama lyhyt selostus kyseisen teoksen taustoista tai sen yhteyksistä aikakauteensa.

Miten paljon löysin tuttua 1800-luvun alussa eläneiden ihmisten asennoista, ilmeistä ja tekemisistä. Heidän iloistaan ja suruistaan. Se hämmensi taas minua, kuten usein kun katselen vanhoja kuvia, piirroksia tai maalauksia.

Herneitä palkova tyttö, 1823

Tanssiaiset, 1814

Tulipalo yöllä talonpoikaistalossa, 1809

Omakuva 22-vuotiaasta taiteilijasta, n. 1805

Se on menoa - onneksi

Nyt mennään eikä meinata. Ensi viikolla minulla on tekonivelleikkaus Mikkelin keskussairaalassa. Maanantaina kävin sairaalassa leikkausta edeltävissä tutkimuksissa. Aikomukseni oli mennä junalla, mutta aamulla alkanut verurinkuljettajien lakko pakotti tekemään reissun omalla autolla - mutta selvisin siitä. 

Ajoin Mikkeliin sunnuntaina ja pysähdyin venyttelemään ja kahvittelemaan Lahdessa. Yövyin seniorihinnalla (yli 65-vuotiaat saavat 20%:n alennuksen) Mikkelin Scandicissa, jossa söin aamulla superhyvän perusaamiaisen. Aamiaishuoneessa kaikki oli tuoretta ja siististi esille pantua. Lisäksi sain nauttia ihanan ystävällisen ja sopivasti jutustelevan tarjoilijanaisen huomaavaisesta palvelusta. Kiitos siitä - aamuni lähti hienosti liikkeelle. 

Ennen puolta päivää kävelin keskussairaalaan ja iltapäivällä - tutkimusten ja haastattelun jälkeen - ajoin takaisin kotiin Punavuoreen. Ja katsoin maanantai-illan kahden tunnin vaalitentin, jossa riitti riiteleviä naisia - liiaksikin…

Sairaalassa otettiin verikokeita, sydänfilmi ja keuhkoröntgen. Ja koska leikkaus tehdään tietokoneavusteisesti, minulle tehtiin myös tietokonekuvaus (tomografia) oikeasta lonkasta. Tapasin mukavan leikkaushoitajan joka tarkisti verenpaineen, painon ja sen ettei varpaiden väleissä ollut haavaumia. Ja antoi ohjeita mm. leikkausaamun paastosta ja lääkkeiden otosta. Sekä neuvoi minua hankkimaan kotiin valmiiksi seuraavat apuvälineet, jotka saan ilmaiseksi lainaksi Helsingin apuvälinelainaamosta Konalasta: 

• Kyynersauvat, jotka pitää ottaa mukaan sairaalaan, kun menee leikkaukseen. Hoitaja tähdensi, että niiden käyttöä olisi hyvä harjoitella etukäteen.
• WC-pöntön korotin
• Tarttumapihdit, joilla saa nostettua tavaroita esim lattialta.
• Lonkkatyynyn, jolla voi korottaa tarvittaessa istumakorkeutta, sillä leikattua lonkkaa ei hoitajan mukaan saa pitää yli 90 asteen kulmassa.

Marraskuussa lonkkaleikkauksessa ollut Turun Serkku neuvoi aiemmin, että jo sairaalaan kannattaa ottaa mukaan kankainen, kevyt olkalaukku, jota voi kyynersauvoilla kävellessä kantaa kaulassa ja kuljettaa siinä esim kännykkää. Ja hoitaja muistutti ottamaan sairaalaan omat crocsit tai muut tossut, joilla voi liikkua liukastumatta. 

Leikkaus tehdään selkäydinpuudutuksessa ja kestää yleensä noin tunnin. Esilääkkeenä annetaan kipulääke ja tulehdusta estävä antibiootti sekä rauhoittavaa lääkettä ja tarvittaessa myös kevyesti unettavaa lääkettä. Hoitajan mukaan sairaalassa joutuu leikkauksen jälkeen olemaan 1-3 vuorokautta paranemisesta ja kunnosta riippuen. Kyynersauvoja joutuu käyttämään 4-6 viikkoa. Tänä aikana ei saa itse ajaa autoa, mutta auton kyydissä saa istua heti. Lopullinen paraneminen kestää vähintään kolme kuukautta. 

Mikkelin keskussairaalassa kaikki sujui ajallaan. Jokainen tapaamani hoitotyöläinen oli osaava ja ystävällinen - kiire ei heistä välittynyt asiakkaalle. Ja pieni keskussairaala tuntui sopivan kokoiselta minulle. Odotan luottavaisena ensi viikkoa - vaikka jännittääkin. 

Toivotaan, ettei viime metreillä iske mikään yllättävä köhä. Kaikenlaista pöpöähän pyörii ympärillä.

Tervetuloa kevät

Pesin parvekelasit ja kapealle parvekkeelle avautuvan olohuoneen ison ikkunan. Auringon säteet eivät enää paljasta ällöä likaa laseissa, vaan lasit näyttävät ihanan kirkkailta ja läpinäkyviltä.

Kokosin talvisäilössä olleet mustat parvekelaatikot itse kyhättyine telineineen (täällä). Enää puuttuvat vain keltaiset narsissit - ja kesää kohti mentäessä ilmestyvät kesäkukat. Vaihdoin entisen rikkoutuneen, luonnon värisen korituolin kirpparilta ostamaani valkoiseen tuoliin, johon ostin Ikeasta valkoisen pehmustetyynyn.

Parveke on lähes valmis keväälle ja lämmittävälle auringolle. Tervetuloa kevät. 

Wäinön Kivet

Aleksis Kiven muistomerkki (1939) Suomen Kansallisteatterin edessä

Nuorena, vain 38-vuotiaana kuolleesta kirjailijasta Aleksis Kivestä (1834-1872) on tehty lukuisia patsaita ja muistomerkkejä, joita on pystytetty ympäri Suomea. Tunnetuin lienee Helsingin keskustassa Kansallisteatterin edessä oleva patsas mietteissään istuvasta kirjailijasta vuodelta 1939.

Aikoinaan Muistopatsaslautakunta pyysi Wäinö Aaltosta (1894-1966) veistämään Kansallisteatterin eteen pystytettävän Kiven muistomerkin sivuuttaen muistomerkistä järjestetyn veistoskilpailun voittajan Aukusti Veurton. Tähän saattoi vaikuttaa kuvanveistäjä Aaltosen suosio. Jos Aleksis Kiveä kutsuttiin kansalliskirjailijaksi, niin Aaltosta olisi voinut kutsua ”kansallisveistäjäksi”.

Aukusti Veurto (1886-1954) oli muuten Aaltosen sisaren mies ja toimi ajoittain myös tämän apulaisena. Veurton kilpailuehdotus, joka kuvasi myös mietteissään istuvaa Kiviä, löysi 1934 paikkansa Nurmijärveltä - Aleksis Kiven syntymäkunnasta.

Wäinö Aaltonen lahjoitti Turun kaupungille kipsisen Aleksis Kiven pään, jonka hän oli tehnyt Helsingin muistomerkin pohjalta. Myöhemmin kaupunki valatti pään pronssiin ja pystytti sen 1949 Kauppatorin laidalle, josta se 1962 siirrettiin nykyiselle paikalleen Turun kaupunginteatterin kylkeen. 

Helsingin ja Turun lisäksi olen törmännyt Wäinö Aaltosen veistämiin Kivi-muistomerkkeihin Tampereen Kirjastonpuistossa ja Villa Gyllenbergin puutarhassa Helsingin Kuusisaaressa. Aaltosen veistosten lisäksi Kiven ovat ikuistaneet useampi muukin suomalainen kuvanveistäjä. 

Mielestäni Aaltosen Aleksis Kivi on omalla paikallaan Kansallisteatterin edessä - mystisen mietteliäänä. 

Aleksis Kiven muistomerkki (1949) Turun kaupunginteatterin edessä

Runoilija ja muusa - Aleksis Kiven muistomerkki (1926-1928) Kirjastonpuistossa Tampereella

Aleksis Kiven pää (1931-1934) Villa Gyllenbergin puutarhassa Helsingissä

Entinen Koti

Lauantaina piipahdin uudestaan Villa Gyllenbergissä, kuten olin viime viikolla suunnitellut (täällä). Tällä kertaa vierailin vanhan rakennuksen puolella olevassa kotimuseossa. 

Rakennus on alkujaan ollut Signe ja Ane Gyllembergin perheen koti. Signe ja Ane kuolivat kumpikin noin 80-vuotiaina 1977, minkä jälkeen koti esineistöineen ja taidekokoelmineen avattiin yleisölle kotimuseona ja taidegalleriana. Kauniin kivihuvilan on suunnitellut arkkitehti Matti Finell (1889-1978) ja se valmistui 1938 meren rannalle Kuusisaareen. 

Jotenkin en tällä kertaa antautunut Villan vietäväksi. Lumouduin ainoastaan vaaleanpunaisen sohvaryhmän hallitseman salin isoista ikkunoista avautuvasta puutarha- ja merimaisemasta. Muuten rakennus, sen kalusteet ja esillä olleet lukemattomat taulut, veistokset ja muut taide-esineet eivät minua tällä kertaa pysäyttäneet. Kaikki tuntui jotenkin liian ahtaalta ja täydeltä - ei kodilta eikä museolta. Outoa, sillä minähän olen kotimuseofriikki. 

Ehkä tähän vaikutti se, että viikonloppuna kotimuseossa oli yllättävän paljon väkeä. Ja eläkeläisenä olen tottunut kiertelemään museoissa hiljaisina arkipäivinä. Ja saanut nauttia ruhtinaallisesta rauhasta.

Mieleeni jäi kuitenkin ruokasalissa oleva, italialaisen Domenico Puligon herkkä ja lempeän sävyinen  Naisen muotokuva 1500-luvulta sekä yläkerran lasiverannalta löytyvä, kuvanveistäjä Kari Juvan huumorintajuinen Kuuletko? -niminen saksofonin soittaja vuodelta 1962.

”Tulipahan käytyä”, voisin tällä kertaa sanoa :) Mutta kiva, kun museosta löytyi Signe-niminen pieni kahvila, josta sai hyvää ja tuoretta kahvia ja ihanan merinäkymän. 

Domenico Puligo (1492-1527): Naisen muotokuva, 1510~luvun alku

Kari Juva (1939-2014): Kuulitko?, 1962

Signen antimia 

Capu Kannistolla

Kankurinkadulla oleva Kanniston leipomo on mukavan vanhanaikainen kahvila, jossa on kiva pistäytyä kahvilla - jopa eteläeurooppalaisittain cappuccinolla. Ja Murun kanssa, sillä koirat ovat tervetulleita, kuten lähes kaikkiin Helsingin kahviloihin nykyään. 

Pienessä kahvila/leipomossa on viisi kahden hengen pöytää ja nurkassa kaksi oranssia nojatuolia. Ja isot, kadulle antavat ikkunat, jotka tuovat ihanaa luonnonvaloa :) Tammikuussa 2021 ihmettelin blogissani ikkunalaudoilla kukkivia (talvella!) punaisia pelarkuita (täällä). Nykyään ikkunoilla on enää jokunen talviunilla oleva kukkimaton pelarkuu, mutta monta hyvinvoivaa isoa viherkasvia ilahduttaa kahvilan asiakkaita. 

Kukkia tai ei, tykkään Kanniston leipomosta. Ja Murukin viihtyy :)

Anen aarteita

Pistäydyin viikolla Villa Gyllenbergissä Kuusisaaressa. Viimeksi kävin siellä ennen koronaa syyskuussa 2019, jolloin kirjoitin lyhyesti myös taidekokoelman kerääjistä ja rakennuksen historiasta (täällä). Edelleen tykkäsin näkemästäni, vaikka tällä kertaa piipahdin vain alakerran jatkeena olevassa galleriasiivessä ja rakennusta ympäröivässä puutarhassa. Kotimuseon puoli jäi odottamaan seuraavaa käyntiä.

Museon kokoelmissa on nykyään noin 400 taideteosta, joiden joukossa on lähes 40 Helene Schjerfbeckin työtä - olihan Helene kokoelman perustajan Ane Gyllenbergin (1891-1977) suosikkitaiteilija. Näiden museon kokoelmaan kuuluvien teosten lisäksi galleriassa järjestetään vaihtuvia, ulkopuolisten taiteilijoiden näyttelyitä. 

Tällä kertaa galleriassa esillä olleista töistä ihastuin Juhani Linnovaaran 30-vuotiaana maalaamaan ihanan keltaiseen Väreilyä-nimiseen öljymaalaukseen, Tyko Sallisen sinisävyiseen Kilpajuoksuun, nuoren juuri kihlautuneen Helene Schjerfbeckin Länsi-Ranskassa maalaamaan Katu Bont-Avenissa sekä kahden keraamikon tekemiin seinälaattoihin - Michael Schilkinin kiehtovaan Pelikaaniin ja Ruth Brykin 1950-luvulla taiteilemaan Kirkon porttiin.

Kiertelin hetken myös Villan lumipeitteisessä puutarhassa, jossa seurasin tikapuilla tasapainoilevaa herraa, joka asetteli linnunpönttöjä veden rajassa oleviin mäntyihin. Ja ihastelin nuppuja täynnä olevia, jättimäisiä rodo-puskia, jotka odottivat kesäkuuta paljastaakseen upeat kukkansa. Lumesta huolimatta näki, että puutarha oli ja on hyvissä käsissä.

Onneksi pitää (tai saan) vielä palata tarkistamaan näkemättä jääneen kotimuseon puolen. Villa Gyllenberg on todella yksi Hesan helmiä, kuten edellisen Villa-postaukseni otsikoin (täällä). 

Michael Schilkin (1900-1962): Pelikaani, ajoittamaton (lasitettu kivitavara)

Juhani Linnovaara (1934-2022): Väreilyä, 1964

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Katu Bont-Avenissa, 1883

Tyko Sallinen (1879-1955): Kilpajuoksu, 1915

Ruth Bryk (1916-1999): Kirkon portti, 1950-luku (lasitettu kivitavara)

Kevään kellot

Ensimmäiset lumikellot tuntuvat aina yhtä fantastisilta. Vahva lupaus valosta ja kesästä. 

Äkkäsin blogistani, että samaiset lumikellot olen kuvannut päivälleen vuosi sitten Punavuoressa, samassa Albertinkatu 15:n suojaisassa kulmassa (täällä). Kiitos ahkeralle pikkupihan hoitajalle!

Kotoakin löytyy valkoista. Ihanat ja kestävät Pirkka-tulppaanit - punaisella viivalla :) jaksavat ilahduttaa. 

Parasta Lahdessa

Halusin Lahden reissulla (täällä) nauttia ja syödä hyvässä ravintolassa. Varasin pöydän lauantai-illaksi ravintola Rouxiin. Ja toiveeni toteutui - sain nauttia ja syödä hyvässä ravintolassa :)

Ravintola Roux on toiminut yli 15 vuotta Rautatienkadulla vanhan jugendtalon kulmassa - samassa tilassa, jossa vuosina 1912-2003 toimi Lahden Uusi apteekki. Kahteen saliin jaetussa intiimissä ravintolassa on säilynyt paljon entisajan henkeä, vaikka konkreettisia muistoja vanhasta apteekista on vain kaunis punavalkoinen ruutulattia. Lopputulos on kutsuva, kodikas ja rauhallinen. Ja valkoisine pöytäliinoineen kivan vanhanaikainen (tai klassinen). 

Seuralaisena olleen Ukin kanssa söimme koko setin - alkupaloista jälkiruokaan. Molempien alkupalat olivat herkkua: Ukki kehui tattariblinejään ”ehkä parhaimmiksi ikinä” eikä muikunmädissä ollut säästelty. Minun paahdettu kurpitsa-annokseni oli maukas ja ihanan pehmeä - tykkäsin. Pääruoaksi valitsimme kumpikin paistettuja ahvenia. Harmiksemme pienet ahvenfileet olivat kuivia ja puumaisia, ja kaipasivat suolaa. Ukista ne eivät olleet paistinpannua nähneetkään… Eli ei hyviä. Ehkä Roux olisi onnistunut paremmin liha-annoksissa, sillä niitä näytti listalta löytyvän, mm. poroa on kuulemma aina tarjolla :)

Lopuksi olisi - jälkiviisaana - pitänyt valita paikan suosikkijälkkäri - suklaatrilogia - vaikka jakamamme lakkainen Creme bruleekin oli ihan hyvä :) Ravintola-alaa koetteleva henkilöstöpula ei ravintolassa näkynyt, vaan asiakkaita palveli yllättävän monta tarjoilijaa, ja jokainen tosi ystävällisesti ja osaavasti. 

Kokonaisuudessaan ruokailukokemus Rouxissa oli ihana. Ehdottomasti uusimisen arvoinen - epäonnisista ahvenista huolimatta.

PS. Roux on muuten ranskaa, ja tarkoittaa jauho-rasvaseoksesta valmistettua kastikepohjaa. Ja myös punapäätä tai punatukkaista :)

Keittiön tervehdyksenä kermaista borchkeittoa

Tattariblini, Päijänteen muikunmätiä, smetanaa ja punasipulia

Paahdettua kurpitsaa, maapähkinäpyreetä ja vinegretteä

Paistettua ahventa, peruna-mustajuuriterriiniä ja kermaista sinappikastiketta

Lakka-Creme brulee ja seljankukalla marinoituja lakkoja

Vaeltajien matkassa

Kävin Lahden Malva-museossa ensimmäisen kerran maaliskuun alussa, ja tykästyin alakerran näyttelyihin (täällä). Silloin en ehtinyt tutustua viisikerroksisen rakennuksen muihin tiloihin, joten lauantaisen teatteriretken (täällä) yhteydessä palasin uudelleen Malvaan. 

Palasin etenkin siksi, että halusin nähdä kolmannessa kerroksessa olevan muotoilija Klaus Haapaniemen (s.1970) Vaeltajat-näyttelyn. Paikan päällä luin, että näyttelysaliin pystytettyjen värikkäiden kangastelttojen ja taidokkaiden satuolentojen sekä tilan meditatiivisten seinäkuvioiden ja erikoisen äänimaailman tarkoitus oli kutsua vierailijat antautumaan ”mystisten virtausten vietäväksi kuvitteellisten vaeltajien reitillä” ja uppoutumaan ”alitajuntansa syvyyksiin”. 

Näyttelyn toteutuksessa Haapaniemellä on ollut apunaan uskomattomia käsityön ammattilaisia - mm. tekstiilitaiteilijoita, ompelijoita, lasinpuhaltajia ja olkityön osaajia. Ilmeisen toimiva yhteistyö on tuottanut taidokasta ja upeaa jälkeä, kuten näyttelyssä on nähtävissä :)

Nautittava ja mielenkiintoinen teoskokonaisuus. En ehkä antautunut mystisiin virtauksiin enkä uppoutunut alitajuntaani, mutta katselin kaikkea innostuneena ja tutkin kiinnostuneena Haapaniemen värikkäitä ja pikkutarkkoja kankaita. 

Ihastuin etenkin takaseinän taidokkaisiin silkkikaapuihin. Ja ensimmäisen teltan uumenissa lymyilevään lasisarviseen olkipukkiin :)

Teatterireissu

Viime viikonloppuna vierailin lyhyen ajan sisällä jo toistamiseen Lahdessa. Tällä kertaa sinne veti Kaupunginteatterissa esitettävä Totuuden hinta, joka kertoo Venäjän entisen turvallisuuspalvelun agentin Aleksandr Litvinenkon kuolemaan johtaneesta myrkytyksestä vuonna 2006. 

Anne Rautiaisen ohjaama näytelmä perustuu The Guardian -lehden toimittaja Luke Hardingin (s.1968) kirjaan Vaiennettu: agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa (suom. Ulla Lempinen, 2017). Lahdessa Aleksandria näyttelee Mikko Pörhölä, tämän vaimoa Marinaa Saana Hyvärinen ja taustalla häärivää presidentti Putinia Jarkko Lahti. 

Aiheeltaan ajankohtainen ja juoneltaan mielenkiintoinen Totuuden hinta kiinnosti minua kovasti. Pari kuukautta Lahdessa esitettyä näytelmää on paljon kehuttu mm. Hesarissa ja Suomen Kuvalehdessä. Mutta yllättäen näytelmä ei minua hurmannut. Etenkin ensimmäinen näytös monine venäläisine nimineen tuntui aika sekavalta, vaikka jutun juonen periaatteessa tunsin. Toinen näytös piti paremmin otteessaan ja kokonaisuudessaan lähes kolme tuntinen näytelmä ei pitkästyttänyt eikä katsominen kaduttanut :) Mutta…

Teatteriesityksen lisäksi ehdin lauantaina käydä teellä ihanassa Olavissa Aleksanterinkadulla ja tykästyä talvilevolla olevaan, kuvanveistäjä Kari Juvan Launeen neidot -nimiseen suihkulähdepatsaaseen Kirkkopuiston laidassa. Sekä vierailla toistamiseen Malva-keskuksessa ja herkutella mieleen jääneessä ravintolassa, joista kummastakin enemmän lähipäivinä :) 

Ja lopuksi yöpyä Lahden Seurahuoneella, jonka ehdoton vetonaula on edelleen yksi Suomen parhaimmista hotelliaamiaisista (täällä). Ja se, että sinne ovat koiratkin enemmän kuin tervetulleita :)

Kahvila Olavissa sain hyvää haudutettua teetä ja tosihyvän, tuoreen kroisantin :)

Kari Juva (1939-2014): Launeen neidot, 1987

Hotellihuoneessa Murua odotti oma yllätyspussi :)

Arkkitehti ja Kytölän kartanon omistaja Väinö Vähäkallion (1905-1986) vuonna 1931 suunnittelema  Lahden Seurahuone on säilyttänyt vanhan, harmaan merensiniseksi luonnehditun värinsä.