Anskun ruukki

Edessä sähkövoimala 1900-luvun alusta

Kun ajaa Fiskarista Karjalohjan kautta mökillemme Saloon, tie kulkee Antskogin eli suomeksi Anskun (Anskuu 1919-76) vanhan ruukkikylän läpi. Vuosien aikana olen lukemattomia kertoja yksin ja yhdessä ajanut pysähtymättä hylätyn näköisen mutta mielenkiintoisen Anskun läpi. 

Palatessani Risslan retkeltä (täällä) päätin viimein pysähtyä Anskussa - etenkin kun olin yksin Murun kanssa ja aikataulut olivat vain omissa käsissä :) Lähinnä tutkimaan, ihailemaan ja valokuvaamaan kylän vanhoja, pääosin räsistyneitä ruukkirakennuksia. 

Malmin etsintä ja louhinta alkoi Suomessa 1600-luvulla, jolloin etenkin Etelä-Suomeen alettiin perustaa ruukkeja. Ruukki tarkoittaa varhaista ”tehdasta”, joissa alkuun tuotettiin pääosin malmista metallia, esim. rautaa, josta jatkotyöstettiin mm. nauloja ja veitsiä sekä patoja ja paistinpannuja. Myöhemmin ruukeissa valmistettiin muutakin kuin metalleja ja metallituotteita eli ne alkoivat lähestyä nykyisiä tehtaita. 

Parhaimmillaan Suomessa toimi yli 130 ruukkia, useimmat vesivoimalla. Ruukkien ympärille syntyi nopeasti omavaraisia kyliä kirkkoineen ja kouluineen - ruukkikyliä.

Antskog on yksi Suomen vanhimpia ruukkikyliä. Se perustettiin Seljänalanen-nimisestä järvestä laskevan Anskunjoen varrelle. Ruukissa tuotettiin rautaa ja kuparia vaihtelevalla menestyksellä tiheästi vaihtuvien omistajien alaisuudessa 1800-luvun lopulle asti, minkä jälkeen alueelle perustettiin verkatehdas. Metallien valmistuksen loputtua tämä kankaita valmistava tehdas työllisti Anskun vähäiset asukkaat, kunnes sen toiminta loppui konkurssiin 1959.

Alueen vanhat punatiiliset tehdasrakennukset ja joenvarren työväenasunnot ovat verkatehtaan ajalta eli 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alkupuolelta. Mäen päälle rakennetun pienen kartanon alakerta on rakennettu ilmeisesti jo 1700-luvulla.

Rappioromanttinen, mutta kuollut ja aikansa ohittanut entinen tehdaskylä. Valokuvauksellinen ja pysähtymisen arvoinen, mutta kertapysähdys riittää minulle :)

Varastorakennus

Oiva paikka linnunpöntölle :)

Kaunista vanhaa rakentamista 

Hylätty ruukki/tehdasrakennus 1800-luvulta

Reissu Risslalle

Keskiviikkoaamuna paistoi aurinko. Päätin lähteä Fiskariin kävelemään 4-5 km pituisen Risslan metsäpolun, jota jo viime kesänä suunnittelin, mutta silloin se jäi vain suunnitelmaksi. Nyöritin kevyet vaelluskengät, pakkasin Murun autoon ja suuntasin nokan Salon mökiltä Fiskariin. Reppua en löytänyt, joten uskoin selviäväni ilman...

Puoli tuntia ennen lähtöä näpläsin blogiani ja huomasin, että Luontohetkiblogin Mira oli juuri postannut kokemuksiaan Risslan metsäpolulta (täällä). Selailin Miran tekstiä ja katsoin valokuvia, mikä lisäsi intoani lähteä liikkeelle :):) Metsäpolusta löytyi myös uusi ja hyvä selostus Retkipaikka-blogista (täällä). Eli Rissla on ilmeisen suosittu päiväretkikohde. Silti Muru ja minä saimme kulkea koko reitin täydellisessä rauhassa - törmäsimme ainoastaan yhteen pitkäputkisen kameran kanssa kulkevaan keski-ikäiseen pariskuntaan.

Saavuin korona-tyhjään Fiskariin ennen yhtätoista ja suuntasin saman tien metsäpolulle. Tämä olikin reitin hankalin osuus. Olin suunnitellut, että selvitän asian Fiskarin Info-pisteestä, mutta koronan takia Info oli vielä kiinni - avataan toukokuussa. Onneksi löysin parkkipaikan vierestä karttataulun, jonka avulla ja yhden paikallisasukkaan ystävällisellä opastuksella löysin nopeasti polun lähtöpaikan. 

Löydettyäni metsäpolun lähtöpaikan reitin loppu oli yhtä juhlaa, tai kunhan alun tiukka ylämäki oli ensin selätetty :) Metsäinen polku, väliin hiekkaisia metsä- ja maanteitä. Koko matkalta siisti, hyvässä kunnossa ja erittäin selkeästi merkitty. Helppokulkuinen, vaikka sopivan kivinen ja mäkinen. Ihana, mummuille ja pikkukoirille sopiva rengasreitti, jonka kiertämiseen minulta valokuvaus- ja ihmettelytaukoineen kului noin 1,5 tuntia. 

Kiersin reitin myötäpäivään, jolloin alkuosa oli vaihtelevaa ja kaunista metsämaastoa ja loppuosa tasaisempaa pelto-osuutta. Puolivälin jälkeen edestä alkoi kuulua veden solinaa. Piti oikein terästää korvia, kuulinko oikein. Nopeasti solina voimistui keväiseksi kosken kohinaksi. Olin saapumassa upealle Risslan harjulle, padolle ja koskelle. 

Risslan koski on yksi Etelä-Suomen korkeimpia koskia. Kosken kohdalla Myllyjärvestä lähtevä Risslaån-joki putoaa noin 100 metrin matkalla lähes 20 metriä. Peräkkäiset ja osin rinnakkaiset putoukset ovat parhaimmillaan keväisin, vähävetisenä aikana ne saattavat kuivua jopa kokonaan. Ajankohtaista ja mielenkiintoista tietoa Suomen vesiputouksista löytyy lisää täältä. 

1800-luvun viime vuosina Risslaån padottiin ja vesi ohjattiin viereen rakennettuun sähkövoimalaan, josta saatiin lisäsähköä Fiskarsin ruukin tarpeisiin. Voimala tuhoutui lähes kokonaan 1974, ja nykyään rakennuksen rauniot ovat yksityisomistuksessa. Vanhan padon kivirakenteita on edelleen nähtävissä kosken yläjuoksulla. 

Kosken töyräällä löytyi myös kiva ja mielenkiintoinen levähdyspaikka, jossa oli hyvin hoidettu laavu sekä tulentekopaikka. Laavun suojassa oli jopa seinällinen kuivia, käyttövalmiita koivuhalkoja, kirves ja useita puisia makkaratikkuja. Upea koski kauniine harjuineen ja siistine laavuineen on Risslan metsäpolun salainen helmi. 

Rissla on ehdottomasti yhden jos toisenkin patikoinnin väärtti. Ensi kerralla otan Pikkupojan tai -pojat mukaan ja pistän makkarat reppuun :):) Tällä kertaa selvisin ilman reppua, vaikka vesihörppyä kaipasinkin...

Kartassa on Fiskarin keskustan parkkipaikka (P) infopisteen (I) edessä. Parkkipaikalta johtaa kapea kävelytie kohti Lasigalleria Siriusta (23) keskustan läpi kulkevalle Fiskarsintielle (vaaleansininen). Siriuksen edestä kävellään lyhyt matka viistoa hiekkatietä (Isokiskontie) oikealle, sitten seuraavasta risteyksestä samaa hiekkatietä ylös vasemmalle ja lopuksi Långdalintietä oikealle. Risslan metsäpolun opastetaulu ja lähtöpaikka näkyy pikkutien vasemmalla puolella, mikä kartan vas ylälaidassa on merkitty retkeilijän kuvalla :):)

Karttaan merkitty, toinen tie parkkipaikalta metsäpolulle (Siriuksen takaa) on nykyään katkaistu, koska se kulkee yksityisen pihan läpi. 

Auringon herättämiä suloisia ketunleipiä :)

Risslan vanhoja patorakennelmia 

Museon naisia

Hugo Simberg: Luuta-Riitta, 1898

Turun taidemuseossa sai huhtikuussa koronan takia kiertää kerrallaan enintään tunnin. Minulta tuo tunti kului lähes kokonaan museon alakerrassa Sigrid Schaumanin näyttelyssä (täällä). Ehdin vain pikaisesti piipahtaa yläkerrassa, jossa oli pari pienempää näyttelyä - jäivät (vielä) näkemättä - sekä tauluja museon peruskokoelmasta. 

Yläkerran ensimmäisessä huoneessa silmäni nauliutuivat Hugo Simbergin (1873-1917) Luuta-Riittaan. Intensiivinen, katsojaa silmiin tapittava vanha nainen. Kysyvä, ehkä hieman pelokas, mutta topakka ilme. ”Mitä tuon mustan huivin alle kätkeytyy, ei ainakaan papiljotteja?” pyörii mielessäni. Tykkäsin Riitasta, ja taulun vahvasta tunnelmasta.

Alakerran naisista mieleen jäivät Sigrid Schumanin (1877-1979) maalaamat lukuisat lilan sävyiset taulut alastomista naisista. Sekä taiteilijan synkkä maalaus 27-vuotiaasta tyttärestään Elisabeth Wolffista, kuten taulun vieressä mainitaan. Tytär syntyi, kun Sigrid Schaumanilla oli pari vuotta kestänyt suhde Requel Wolffin kanssa. Wolff oli suomalainen liikemies, jonka 33-vuotias Sigrid tapasi Pariisissa. Mies oli eronnut kolmen lapsen isä ja suhteen aikoihin noin 50-vuotias. Mies kuoli Elisabethin ollessa viisivuotias, eikä toimittaja Eeva-Kaarina Kolsin artikkelin (täällä) mukaan elinaikanaan tunnustanut tytärtä omakseen. Minulle jäi epäselväksi, miksi tyttären sukunimi oli kuitenkin Wolff. Liekö suku myöhemmin muuttanut suhtautumistaan...

Turun taidemuseon yläkertaan tutustuminen jäi toiseen kertaan. Onpahan hyvä syy mennä lähiaikoina uudelleen Turkuun museovierailulle. Minkä teen mielelläni...

Yksi Schaumanin lukuisista päivittämättömistä Alaston-kuvista.

Sigrid Schauman: Elisabeth Wolff, 1940

Äitimuorin vuokot

Onnellisena huomasin, että pienet, mutta vahvat vuokon nuput puskevat ponnekkaasti maasta Salon mökin pihalla. Tänä keväänä ensimmäistä kertaa. Aiemmin samat vuokot - tai ainakin niiden esiäidit - kukkivat yli 20 vuotta Itä-Helsingin kotimme puutarhassa. Eli vuokkojen siirto entisestä kodista muuton myötä mökille onnistui.

Näistä erittäin rakkaista (tumman)vaaleanpunaisista valkovuokoista minulla on vuosien varrelta useita postauksia, joista viimeisin viime keväältä (täällä). Kyseisessä postauksessa löytyy edelleen monta linkkiä aikaisempiin vuokkopostauksiin ja -valokuviin, joita löytyy lähes joka keväältä :):)

Kyseiset vaaleanpunaiset valkovuokot ovat alkujaan Karjalohjalta, joten nyt vuokot ikäänkuin palaavat kotiseudulleen siirtyessään Itä-Helsingistä Salon mökille. Äitimuori nimittäin sai vuokot ”siirrännäisinä” yli 50 vuotta sitten naapuriltaan ja ystävältään Hilkalta, jonka perheellä oli (ja tiettävästi on edelleen) loma-asunto (maatila) Karjalohjalla. 

Minä olen antanut voimakkaasti kasvavia vuokkoja ”siirrännäisinä” edelleen mm. Esikoisen mökille, jossa ne viihtyvät myös erinomaisesti. Lisäksi viimevuotisen muuton yhteydessä siirsin pienen vuokkoryppään Isäni haudalle Kulosaaren Leposaareen. Lähiviikkoina käynkin hautausmaalla tarkastamassa, miten kukat ovat siellä talvehtineet, vai ovatko...

Taidan olla todellinen vuokko-fani :) Olen aina rakastanut sinivuokkoja, jotka nuoruudessani olivat tosi harvinaisia. Valkovuokot taas tuntuivat silloin liiankin arkisilta, mutta nykyään tykkään myös niistä ja niihin yhdistyvistä äitienpäivä-muistoista. 

Pari päivää sitten löysin mökkitien pientareelta valkoisen sinivuokon - ekaa kertaa elämässäni. Luin netistä, että valkoisissa sinivuokossa heteet ovat valkoisia, kun valkovuokkojen heteet ovat keltaisia. Marjatan kirjat -blogin (täällä) Marjatta kommentoi viikko sitten sinivuokko-postaustani kertomalla törmänneensä ensi kertaa punaiseen sinivuokkoon (täällä). Näin me mummot viihdymme vuokkoja bongaamassa :):)

Tänä keväänä aikomukseni on katsastaa vielä Karkalin kuuluisat keltavuokot, joista olen unelmoinut vuosia. Toivottavasti käyntini Lohjalla olevassa luonnonpuistossa osuu vuokkojen kukinta-aikaan :):)

Valkokukkainen sinivuokko 

Rokotettuja

Meitä korona-rokotettuja alkaa Suomessa olla jo aika liuta. Hyvä näin. Ehkä me kaikki - rokotetut ja rokottamattomat - saamme kuin saammekin hyvän kesän. 

Aamun Hesarin mukaan vähintään ensimmäisen rokoteannoksen on saanut lähes 34 prosenttia yli 16-vuotiaista suomalaisista. Noona Bäckgrenin jutussa (HS 25.4.21) kerrotaan, että Helsingissä minun ikäluokastani eli 65-69 -vuotiaista ensimmäisen rokotteen on saanut 76 prosenttia ja Ukin ikäisistä eli 70-74 -vuotiaista 87 prosenttia. Yli 75-vuotiaille helsinkiläisille rokote on annettu jopa 90 prosentille ja 60-64 -vuotiaistakin 57 prosentille.

Sinivalkoiseen valokuvaan ikuistin yksinäisen haituvapilven viime viikon helteisellä taivaalla - kuin hiljaa hiipuva koronavirus :):)

Amoksen terassilla

Toissa kesänä ihastuin Kemiönsaarella olevaan Söderlångvikin kartanoon, joka harmikseni oli silloin ja edelleen suljettu remontin takia. Tämän takia tutustuin Amos Andersonin aikoinaan omistamaan valtavaan, 500 neliöiseen rakennukseen vain ulkopuolelta, mutta jopa tuo puistomainen ympäristö ja kaunis järvimaisema olivat tutustumisen arvoisia (täällä). 

Turun taidemuseon Sigrid Schaumanin näyttelyssä (täällä) törmäsin yllätyksekseni uudelleen Söderlångvikin kartanoon. Schauman, kuten moni muukin sen aikainen taiteilija, oli tuttu vieras Amoksen kesäasunnolla. Terassilla otetussa valokuvassa 83-vuotias Sigrid maistelee vermuttia ja tuntuu nauttivan elämästään helmet kaulassa ja pitsihattu auringon suojana :) 

Valokuvan viereen oli ripustettu Schaumanin samana kesänä maalaama kaunisvärinen Söderlångvikin kartano terasseineen järven puolelta nähtynä. Remontoitu kartano avataan uudelleen yleisölle kesäkuussa 2021, joten toivottavasti tänä kesänä minäkin saan istua Söderlångvikin terassilla ja nauttia näköalasta - ja ehkä maistella vermuttia tai ainakin kylmää valkoviiniä :)

Kesää ja kartanoretkeä odotellessa...

Sigrid Schauman: Söderlångvikin kartano, 1961

Sigridin seurassa

Edessä nuori Sigrid omakuvassa ja taaempana vanha Sigrid 

valokuvattuna Amos Andersonin kesäasunnolla Kemiönsaarella.

Viimein pääsin museoon. Jännä, miten paljon se ilahdutti ja miten mieluisalta se tuntui :) Kävin Turun taidemuseossa katsomassa taidemaalari Sigrid Schaumanin näyttelyn yhden lempiblogini Katveita (täällä) innottamana.

Nuorempana en ollut mikään intohimoinen museo- enkä taideihminen. Lasten itsenäistyttyä ja eläkeiän koittaessa vapaa-aika ja muu ”oma aika” lisääntyi. Vaivihkaa elämäni täyttyi uusista, ”vanhuuden” intohimoista: Tanssista, kävelystä, kahviloista sekä museoista ja taidenäyttelyistä. Kaikki asioita, joista olen aina pitänyt, mutta ruuhkavuosina ne ovat saaneet väistyä muiden valintojen ja intohimojen - tärkeimpinä lapset ja työ - tieltä.

Koronasulku on entisestään voimistanut museo- ja näyttelyintoani, kuten uutisten mukaan tuntuu tehneen myös muilla suomalaisilla. Torstaina ajoimme Ukin kanssa Salosta Naantaliin tutustumaan Tilalle ostettuihin kanoihin (täällä) ja viikonvaihteessa syntyneisiin uusiin karitsoihin. Tilalla on nyt yhteensä kymmenen kanaa ja kaksi kukkoa sekä seitsemän karitsaa ja kolme emää plus yksi vanha pässi. Ja kaksi kollikissaa tilauksessa - syntyvät naapuritaloon lähiviikkoina.

Ennen Naantaliin lähtöä ehdotin, että kävisimme matkalla Turun taidemuseossa. Ukki innostui, joten varasin netistä kaksi paikkaa tunnin kierrokselle. Tilavassa taidemuseossa on lähes koko korona-ajan saanut vierailla ennakkovarauksella 10 ihmistä kerrallaan. Ilmeisesti väkeä on riittänyt, koska minäkin sain kaksi viimeistä paikkaa klo 11-12 väliseksi ajaksi. Aikaraja oli tiukka, sillä kellon tullessa 12, yhdeltätoista saapuneet vierailijat kehotettiin ystävällisesti poistumaan ja antamaan tilaa seuraavalle ryhmälle. Hyvä näin - ruuhkaa eikä koronapelkoa päässyt syntymään :):)

Tykästyin taas jo valmistuessaan vanhanaikaiseksi haukuttuun taidemuseoon (täällä) - ulkona upeaa kivipintaa ja sisällä sopivaa sokkeloa, mutta ilmavaa ja tilavaa. Kiersin kymmenhenkisen ryhmän viimeisenä ja sain pääosin yksin - ja ihanan rauhassa - tutustua minulle aiemmin tuntemattoman taidemaalari Sigrid Schaumanin maalauksiin ja luonnoksiin. Tykkään katsella taiteilijoiden teoksia ensin kaukaa ja sitten läheltä - hissukseen tunnustellen, mitä näen ja mitä mielessäni herää.

Nyt minulle olisi riittänyt, vaikka olisin saanut vain lompsia taidemuseossa - riippumatta mitä seinille oli ripustettu. Mutta mielikseni katselin Schaumanin värikylläisiä maisemia ja puistonäkymiä - osa tutuista paikoista, kuten Kulosaaresta, Töölöstä, Kaivopuistosta, Kemiönsaarelta sekä taiteilijan Ranskan ja Italian matkoilta.

Oli mielenkiintoista ja antoisaa tutustua myös Sigrid Schauman (1877-1979) elämään - yli 100-vuotiaana kuolleen taiteilijan ja yhden tyttären yksinhuoltajan valintoihin ja elinvoimaisuuteen. Naiseen, joka syntyi suomalaiseen upseerisukuun Ukrainassa, eli nuoruutensa Puolassa ja haudattiin Porvooseen. Naiseen, joka 1913 sai lapsen yksin seurusteltuaan pari vuotta suomalaisen liikemiehen Requel Wolffin (1862-1917) kanssa. Naiseen, joka 30 vuotta elätti itsensä ja tyttärensä teräväsanaisena taidekriitikkona. Naiseen, jonka isoveli aktivisti Eugen Schauman (1875-1904) ampui vuonna 1904 kenraalikuvernööri Bobrikoffin, ja sen jälkeen itsensä. Naiseen, joka vasta yli 70-vuotiaana sai mahdollisuuden täysipäiväisesti keskittyä intohimoonsa eli maalaamiseen. 

Jäätyään eläkkeelle Sigrid tosiaan matkusti rakastamaansa valokylläiseen Etelä-Ranskaan, jossa tapasi mm. ihailemansa taiteilija Henri Matissen (1869-1954). Ja omistautui maalaamaan. Kun ihmiset kehottivat taiteilijaa jo hellittämään, 72-vuotias suomenruotsalainen Sigrid vastasi: ”Man måste ju tänka på sin framtid och sin utveckling.”

 Nuori Sigrid ystävänsä taidemaalari Ellen Thesleffin ikuistamana 1906.

Parikymppinen Sigrid maalasi itsensä vuonna 1903.

Lähes 80-vuotias Sigrid maalaamassa Kaivopuistossa 1950-luvulla.

Lähistön mahtitalo

Puutarhan puolelta 

Mökkikunnastamme löytyy tämä hyvin kunnostettu ja hoidettu upea vanha rakennus, jota aina silloin tällöin pitää käydä ihailemassa. Ulkoapäin tietty, koska talo on edelleen asuttu - ainakin useimmiten. 

Kaksikerroksinen päätalo on rakennettu järven rannalle mäen päälle - paikalle, josta järven lisäksi näkyy rauhoittavia peltoja monessa suunnassa. Ruotsi-Suomen aikaan tila oli ns. ratsutila eli rustholli (ruotsiksi rusthåll), ja tilan isäntiä tunnetaan nimeltä 1500-luvulta alkaen. Rusthollien isännät olivat työväen eliittiä ja kuuluivat seutukunnan silmäätekeviin. 

Rusthollien kulta-aika oli 1700-luvulla, jolloin jokaisen ratsutilan piti toimittaa yksi ratsukko eli asekuntoinen mies ja hevonen kruunun palvelukseen sotimaan Ruotsi-Suomen kuninkaan puolesta. Tästä korvaukseksi tilan verotusta pienennettiin, jätettiin kokonaan perimättä tai parhaimmassa tapauksessa oikeutettiin jopa itse perimään veroa lähistön pientiloilta.

Rusthollit olivat yleensä pitäjän suurimpia maatiloja. Pienemmistä tiloista muodostettiin 2-6 tilan yksiköitä eli ns. ruotuja, jotka määrättiin yhdessä järjestämään kruunulle yksi jalkamies. Ratsu- ja ruotutiloilta värvätyt miehet (ja ratsut) muodostivat ns. ruotuväkiarmeijan. Tämä ruotujakolaitos toimi aktiivisesti Ruotsin lisäksi etenkin Etelä- ja Länsi-Suomen alueella siihen asti, kunnes Suomi liitettiin Venäjään 1809.

Tämä Salon seudun rustholli on komea muisto ruotuväkilaitoksen ajasta. Ja edelleen toimiva ja hyvinvoiva, komea rakennuskokonaisuus. 

Entinen navetta 

Varjon ja tien puolelta

Arvoitus

Valokuva kuvaa arkeani, eikä ole mikään makro-kuva vaikka siltä näyttää. Itsekin luulin alkuun kuvia selatessani että kyse oli vahinkolaukauksesta. Olin jo ehtinyt unohtaa, mitä olin kuvannut ja miksi. Lopulta muistin, ja totesin että valokuva onnistui hienosti :):)

Aika hieno valokuva, eikös? Kohde jääköön salaisuudeksi. Ehkä joku arvaa...

Viikonlopun iloja

Viikonloppuna saimme mökille harvinaisia Arvovieraita. Opiskelijapoika ja Tyttöystävä kahden pikkupoikansa (2kk ja 4v) kanssa tulivat ensi kertaa sitten viime kesän yövieraaksi. Koko porukka mahtui hyvin asumaan pihan perälle valmistuneeseen uuteen Aitta/Sauna-rakennukseen (täällä). Ja olivat tyytyväisiä - sopivan lämmintä, toimiva vessa eikä ensimmäistäkään hiirtä. Ja kaikki osapuolet saivat sopivasti yhdessäoloa, mutta löysivät sopivasti myös yksinoloa :)

Sain sylitellä, tuoksutella ja hyysätä kaksikuista Hetti-vauvaa sydämeni kyllyydestä. Ja heijata vaunuja ja vaihtaa kakkavaippoja. Nautin kaikesta, vaikka viikonlopun jälkeen totesin, että 69-vuotiaan selkä ei enää jaksa samaa kuin 39-vuotiaan selkä. Silloin ennen yhdellä kädellä kannettiin kauppakassit ja keitettiin puurot isokokoisten vauvojen keikkuessa toisessa kainalossa toisen lonkan päällä - ja lähes kymmenen vuotta putkeen :) Vaikka mummi kuinka haluaisi, niin ensi kerralla pitää muistaa, että enää kroppa ei kestä samaa eikä edes lähes samaa.

Nelivuotiaan kanssa sain keittää hunajapuuroa, pähkäillä paljonko on viisi ja kolme tai kymmenen ja kymmenen ja koota Nalle Puh -palapelejä. Ja laskea legoukkeleita, joita Opiskelijapojan ja Juniorin vanhoista legolaatikoista löytyi 34 erilaista. 

Kaiken keskellä nautin lisääntyvistä sinivuokoista ja linnunlauluista. Kevään ensimmäisiä sinivuokkoja ei voita mikään: Täyteläinen, pitkälle näkyvä sinivioletti väri häikäisee talvesta vasta heräävän kuivan, kuolleen ja värittömän aluskasvillisuuden keskellä.

Kiitos rakkaista Pikkupojista ja keväisistä päivistä. Ja sinivuokoista.

Muna vai kana?

Meillä ainakin kana. Tai oikeastaan kymmenen kanaa (ja kaksi kukkoa), jotka perjantaina muuttivat asumaan Opiskelijatytön ja Lontoontytön Tilalle Merimaskuun. 

Ja lauantai-aamuna oli munan vuoro, kun kanalasta löytyi kaksi ensimmäistä komeaa munaa - Opiskelijatytön aamupalaksi :):)

Ilokseni

Munkasta näyttää tulleen uusi mielimaisemani, niin usein olen siellä viime viikkoina herkutellut, kävellyt ja muuten vaan nautiskellut. Jopa kaikki :):) vaateostokseni olen keskittänyt Munkkaan ja Puistotien päässä olevaan Iloksi-nimiseen keskihintaiseen lifestyle-kauppaan :) Viimeksi ostin sieltä kivan kevätsetin kaksi vuotta sitten (täällä).

Tällä viikolla pistäydyin taas tutussa liikkeessä munkka-kävelyjeni lomassa. Ostin kapeat ja haljuuntuneet mukavat farkut, jotka istuvat ihanasti sekä pyllyn peittävän, polvipituisen kukikkaan viskoosimekon. Molemmat tanskalaiset DeminHunterin valmistamia: farkut 70 euroa ja kukkamekko 120 euroa. 

Mekon sinisävyinen väri ei aiemmin ole kuulunut värimaailmaani, mutta nyt väri ja kuviointi viehätti, ja päätin repäistä ja kokeilla. Lisäksi ostospinoon valikoitui saman tuotemerkin keltainen puuvillakaulahuivi 19 eurolla. Settiin sopii myös pari vuotta sitten Uniqlosta ostamani vaaleankeltaiset paksut leggins-housut vaihtopariksi sinisille farkuille.

Ostaminen yli vuoden (korona)tauon jälkeen tuotti yllättävää tyydytystä. Ja petrasi alakuloista mieltä kummasti. Eli IlOksi teki tehtävänsä - ja ihana myyjä sai palkkansa :):)

Patsaita ja puistoja

Wäinö Aaltonen (1894-1966): Maaemo suojelee poikaansa 1960

Kävin Helsingissä ohjeistamassa ja antamassa avaimen uusille remonttimiehille, jotka jatkavat jo kertaalleen poskelleen mennyttä remonttia Punavuoren kaksiossa. Matkalla pysähdyin (taas) Munkkiniemen Tarinassa (täällä) mielessäni herkullinen porkkanakakku. Torstai-iltapäivänä mehevä kakku oli kuitenkin jo loppu.

Herkuttelun sijaan päätin tehdä pienen kävelyn ja suunnistin Munkkiniemen kartanolle, jonka aiemmin olen ohimennen nähnyt vain autosta ajaessani Munkkiniemen kautta Tapiolaan Äitimuoria tervehtimään. Kartano on ollut vuodesta 1965 lähtien Kone Oy:n omistuksessa ja pääkonttorina vuoteen 2001 asti, minkä jälkeen pääosa konelaisista siirtyi työskentelemään Keilaniemeen. 

Alkujaan 1815 valmistunut kartano on nykyään hyvässä kunnossa ja kauniisti entisöity vaaleanpunaisine ulkoseinineen. Minusta rakennus oli kuitenkin jotenkin elämän hylkäämä, yksinäinen ja jopa luotaantyöntävä. Elämä tuntui keskittyvän kartanon sijaan rakennuksen ympäristöön. Omakoti- ja rivitalojen sekä jännien pienkerrostalojen pihoille ja parvekkeille sekä kartanon edessä olevaan puistoon. Puistoon, jossa pieni jackrusselinterrieri juoksi kerta toisensa jälkeen henkihieverissä, mutta elämänsä ilosta keltaisen frisbien perässä, jota isäntä uudelleen ja uudelleen koiralle heitti. Kumpikin silmin nähden nauttien yhteisestä leikistä ja keväisestä auringonpaisteesta.

Kartanon puistossa on kuvanveistäjä Mauno Oittisen pronssinen naisfiguri Istuva tyttö vuodelta 1970. Kaunis ja kurvikas. Läheiseltä Munkkiniemen sankarihautausmaalta taas löytyy edellisen opettajan, kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen Maaemo suojelee poikaansa vuodelta 1960. Kuolemaa henkivä pronssipatsas harson taakse piilotettuine pojan kasvoineen. Alkuun vierastin, mutta valokuvasta uudelleen katsoessani jopa tykästyin...

Munkkiniemeen haudattiin omat sankarivainajansa, koska alue liitettiin Helsinkiin vasta sotien jälkeen 1946. Pikkuruiselle hautausmaalle on haudattu 33 vuosina 1939-44 sodassa kuollutta munkkiniemeläistä vainajaa. Hautausmaan takana pilkottaa kartanon rakennuksiin aikoinaan kuulunut ns. Kaartin pirtti, jota alkuun luulin Munkkiniemen kartanoksi. Komea, mutta rapistunut rakennus on jo vuosikymmeniä ollut Helsingin kaupungin omistuksessa ja toiminut päiväkotina.

Patsaita, puistoja, historiaa ja aurinkoa. Ihan hyvä torstai-iltapäivä, jopa ilman porkkanakakkua :):)

Mauno Oittinen (1896-1970): Istuva tyttö 1970

Armonlaaksosta Naantaliksi

Nådendalin eli Armonlaakson luostari perustettiin 1400-luvulla nykyisen Suomen lounaisrannikolle Ailosenniemelle. Vanhan luostarin rakennuksista nykyaikaan on säilynyt vain luostarin kivikirkko - Turun tuomiokirkon jälkeen Suomen suurin keskiaikainen kirkko. Kirkko, jonka ympärille vähitellen kehittyi nykyinen Naantali. 

Vanhan luostarin ajoilta Naantalin kaupunki on perinyt upean sijainnin ja valtavan kivikirkon lisäksi nimensä. Nådendal/Armonlaakso (nåd = armo) - keskiajalla Nadhendaal - suomennettiin myöhemmin äänneasunsa perusteella Naantaliksi.

Poikkeuksellisesti luostarissa asui ja työskenteli sekä nunnia että munkkeja. Uskonpuhdistuksen jälkeen katolisen luostarin toiminta alkoi 1500-luvulla näivettyä ja vuosisadan lopussa luostarin rakennukset kirkkoa lukuunottamatta rappeutuivat ja osin purettiin. Vähitellen lähiseutujen luterilaiset omaksuivat kirkon omakseen, ja seuraavien vuosisatojen aikana rakennusta kunnostettiin ja korjattiin useita kertoja. 

Luostariaikana kirkko oli suosittu pyhiinvaelluskohde. Edelleen mäen päällä kohoava rakennus on ehdoton vetonaula: Henkeä salpaavan komea ja koostaan huolimatta sopusuhtainen. Hyvin hoidettu ja hienosti pidetty. Rauhoittavan kaunis. 

Aikaisin korona-keväänä kirkkoa sai ihailla kaikessa rauhassa ilman tavanomaisia turistilaumoja, eivätkä lehtiä kypsyttelevät puut vielä häirinneet ihailijan näkyvyyttä :):) Kirkon sisälle ei tietty päässyt, joten tänä kesänä Armon laaksoon tullaan vielä toiste...   

Vaatimaton kirkko

Vauraan Munkkiniemen kirkko yllättää vaatimattomuudellaan. Sanotaan, että vaatimattomuus kaunistaa, mutta tässä tapauksessa se ei mielestäni pidä paikkaansa.

Arkkitehti Pauli Salomaan (1907-83) suunnittelema vuonna 1954 valmistunut laatikkomainen, matala kirkko on pienen aukion laidalla, mutta silti se ikäänkuin jää puristuksiin viereisten asuintalojen väliin. Lähin pienkerrostalo on rakennettu jopa aivan kiinni kirkkoon, mikä mielestäni tuntuu ja näyttää tosi oudolta ja entistä ahtaammalta. 

Lukiessani seurakunnan sivuilta kirkon sisätiloista uskon, että jos/kun pääsen kirkkoon sisälle, mielikuvani ankeasta ja tylsästä rakennuksesta saattaa muuttua. Kirkkosali nimittäin sekä alenee että kapenee ulko-ovelta ”alas” alttaria kohti, ja ”alhaalla” olevalle alttarille valo tulee isosta kattoikkunasta. 

Kirkon sisällä, heti ulko-oven yläpuolella katosta kuulemma roikkuu pienoismalli purjelaivasta, jolla Viron pohjoisrannikolla olleen Padistenin luostarin munkkien tiedetään käyneen kalastamassa 1300-1500 -luvuilla Vantaanjoen koskissa. Tällaiset usein lahjoituksina saadut ns. kirkkolaivat olivat yleisiä kirkoissa vielä 1800-luvulla, mutta harvinaisempia uudemmissa, 1900-luvun loppupuolella rakennetuissa kirkoissa.

Munkkiniemessä ei koskaan ole ollut luostaria eikä vakituisesti asuvia munkkeja. Alue kuitenkin toimi kalastavien virolaismunkkien tukialueena, miksi sitä alettiin jo keskiajalla kutsua ruotsinkielisellä nimellä Munksnäs, joka 1900-luvulla suomennettiin Munkkiniemeksi.

Varmasti käyn vielä katsastamassa, viehättääkö Munkkiniemen kirkko minua kuitenkin sisältä, kuten erikoinen tilaratkaisu ja kattoikkunan tuoma valo antaa olettaa. Kunhan korona jne jne...

Eilan koti - ja flyygeli

Eila Hiltunen: Auringonkukkapelto (1975) 

Rokotusreissulla Helsingissä (täällä) kävelin rokotusaikaani odotellessa pari tuntia aurinkoisessa Munkkiniemessä. Kaupunginosa on minulle tuttu lähes 40 vuoden takaa, mutta sen jälkeen siellä on tullut käveltyä harvemmin.

1980-luvun alussa asuimme Ukin ja vastasyntyneen Esikoisemme kanssa runsaan vuoden vuokralla Munkkiniemen Perustiellä Ukin Martti-sedän kaksiossa. Lähes aina vauvan nukkuessa pakkasin tytön vaunuihin ja kärräsin häntä pitkiä aikoja ristiin rastiin Munkkiniemeä - parhaimmillaan tunti tai pari aamulla, tunti tai pari päivällä ja vielä tunti tai pari alkuillasta :):)

Vauvan ja jatkuvan kävelemisen lisäksi Munkkiniemestä ja Perustien kaksiosta mieleeni muistuu Martti-sedän tyttären valtava flyygeli, joka edelleen oli asunnossa ja valtasi lähes koko pienen olohuoneemme. Eli alkuun asuimme pääosin makuuhuoneessa ja keittokomerossa :):) Onneksi Esikoisen synnyttyä Martin tytär löysi flyygelille uuden kodin.

Viime viikolla kiertelin lähinnä Munkinpuiston ja Munkkiniemenranta-nimisen kadun väliin jäävällä vauraalla omakotitaloalueella. Alvar Aallon ”uudemman” ateljeen (täällä) lisäksi alueella on mm. kuvanveistäjä Eila Hiltusen entinen koti- ja ateljeetalo. Tämän tosin tajusin vasta kotona, kun selvitin netistä, mikä on talo jonka pihalla oli Eila Hiltusen Auringonkukkapelto-niminen teräksestä tehty taideteos. 

Suomessa ollessaan Sibelius-monumentin äiti Eila Hiltunen (1922-2003) asui ja työskenteli vuonna 1956 valmistuneessa talossaan Munkkiniemen Nuottapolulla aina kuolemaansa asti. Uutiseksi asti oli päässyt myös juttu, jossa kerrottiin että kuvanveistäjän kuoltua 2003 kansanedustaja/ministeri Pekka Haavisto osti Museoviraston suojeleman rakennuksen ja myi sen vuonna 2011. 

Flyygelikotiin syntynyt Esikoinen ei koskaan innostunut/innostettu pianon soitosta, mutta nyt hänen 10- ja 9-vuotiaat poikansa soittavat innoissaan sähköpianoa :):) Liekö joku kaiho kuitenkin tarttunut tuosta hallitsevasta, vaan vaiti seisseestä instrumentista...

Kevättä Ritokalliontiellä

Tarinan kaakkua

Olen remontin (täällä) takia evakossa Ukin luona mökillä. Torstaina jouduin ajamaan koronarokotusta (täällä) varten kaupunkiin. Matkalla päätin pysähtyä tutussa kahvilassa Munkkiniemessä - Puistotien päässä olevassa Tarinassa - ostamaan take away -kahvit.

Pitihän minun ostaa myös pala kuppilan omaa porkkanakakkua. Ja istua (luvattomasti) kahvilan terassille kasaan koottujen ulkopöytien ja -tuolien päälle herkuttelemaan, varsinkin kun aurinko lämmitti kahvilan seinänvierusta vastustamattomasti. 

Nautin kahvista, mutta etenkin sopivan kosteasta porkkanakaakusta. Ja keväisestä auringonpaisteesta.
 

Yksi miljoonasta

Torstaina liityin niihin miljoonaan suomalaiseen, jotka ovat saaneet covid-19 -rokotteen. Olo pitäisi olla helpottunut, mutta huomaan olevani hieman ärtynyt ja jännittynyt, koska sain juuri tuon Astra-Zenecan rokotteen, joka parastaikaa on otsikoissa rokotteeseen yhdistettyjen vakavien, mutta harvinaisten haittavaikutusten takia.

Olin varannut rokoteajan Helsingin Messukeskuksesta. Paikalle pääsi helposti ja opastetusti niin omalla autolla, julkisilla kuin kävellen. Menin autolla ja jätin auton viereisen maksuttoman Messuparkin lähinnä maanpintaa olevaan eli ylimpään kerrokseen. Pääosin kulku rokotuspaikalle oli hyvin merkattu, mutta kyseisessä parkkikerroksessa en läytänyt yhtään opastetta enkä viittaa. Autoja ja ihmisiä kerroksessa liikkui vähän. Lopulta viereisessä portaikossa ikäiseni nainen neuvoi kävelemään kaksi kerrosta alaspäin ja vastaan tulevasta ovesta ulos. Seurasin hänen ohjeitaan ja löysin takaisin hyvin merkitylle ”rokotereitille”, jossa sekä opasteita että vapaaehtoisia opastajia löytyi pilvin pimein. 

Suuressa Messukeskuksessa astelin tiukasti koronaetäisyydet säilyttävässä jonossa kohti tilavaa odotusaulaa. Aulassa oli noin 50 harvakseltaan asetettua tuolia, joista kolmannes oli varattu. Istuin opastajan osoittamaan tyhjään tuoliin.

Odottaessani kymmenisen minuuttia vuoroani jännitykseni ja epäilyni rokotteesta ehti sopivasti rauhoittua, kun tunnustelin aulan ilmapiiriä ja ihmettelin tilanteen outoutta. Tässä me kymmenet 65-69 -vuotiaat istuimme säntillisesti ja puhumattomina epämukavilla tuoleilla naamarin/maskin taakse piiloutuneina. Kymmenien punaliivisten, maskipäisten ”tätien” ja ”setien” virastoystävällisessä komennossa: ”Menette tuohon jonon päähän odottamaan.” ”Istukaa tuohon odottamaan kollegaani.” ”Pitäkää koko ajan esillä henkilöllisyystodistus, ei laukussa.” ”Nyt menette kohti tuota kollegaa, joka heiluttaa keltaista lappua.” 

Odotusaulan perällä oli ainakin parikymmentä pientä ”yksityis”kopperoa, joista yhdessä nuori nainen pisti Astra-Zenecan rokotteen vasempaan olkavarteeni. Muuta vaihtoehtoa ei ollut - Astra-Zeneca tai ei mitään rokotetta. 

Rokotuksen saatuamme istuimme kaikki kuuliaisesti seuraavassa odotusaulassa 15 minuuttia mahdollisten allergisten reaktioiden takia. Tiukasti vartioituina koronaetäisyyksillä ja eristettyinä koronamaskeilla - ilman puhekumppania, ilman kommunikointimahdollisuutta. Turvallisesti, mutta yksin.

Rokotusta seuraava yö oli tosi levoton ja vaikea. Lihakset ja aivot eivät millään rauhoittuneet. Vielä perjantaina koko kroppa oli täysin ryytynyt, kuin jyrän alle jäänyt tai kuin tosi kovassa flunssassa, mutta ilman kuumetta. Särkyä, pahoinvointia, janoa, vilunväristyksiä ja outoa sekä fyysistä että psyykkistä levottomuutta. 

Mutta tänään lauantaina kaikki on ohi. Ehkä pikku hiljaa alan vakuuttua, että parin viikon kuluttua olen rokotteen ansiosta suojassa vakavalta koronainfektiolta. Ja että rokotteen vakava tukoshaitta on erittäin harvinainen ja hyvin epätodennäköinen. 

Olemme matkalla rajoittuneesta ja suljetusta koronaelämästä kohti avoimempaa ja vapaampaa normielämää. Kesällä taas halataan ja tanssitaan - toivottavasti. Vaikka nyt Salossa sataa lunta :)

Huomenta

Kevät keikkuu II

Pinkkejä pajunkissoja

En ole mikään pajunkissojen ystävä. Sopivat mielestäni virpomisoksiin, mutta muuten eivät ole makuuni. Mutta kun Kotolahden rantapusikossa törmäsin näihin vaaleanpunaisiin pajunkissoihin, en voinut muuta kuin ihastua. Vastustamattomia ja suloisia.

Mikä lie värjää pajun kukinnat pinkeiksi, mutta perfect for me. Ja täydellisiä pääsiäispöytään :):)

Täpläpää ja Kaveri

Sokeri ja Pippuri 

Opiskelijatytön ja Lontoontytön Tilalle (täällä) syntyi toissa yönä kaksi karitsaa. Valkopäinen vesseli sai nimekseen Sokeri ja pikimustan he nimesivät Pippuriksi. 

Tilalle muuttaessaan Tytöt perivät tilusten lisäksi toistakymmentä vuotta vanhan Kille-pässin ja kolme lammasta. Vasta muuton jälkeen Tytöt huomasivat, että kaikki kolme lammasta olivat tiinneinä. Loppusyksystä Tilalla hetken asunut naapurin viisikuinen uros oli kaikkien yllätykseksi ollut tositoimissa.

Suomenlammas on eloisa, valpas ja ystävällinen ja sen liha vähärasvaista, miedon makuista ja mureaa. Lisäksi wikipediasta selvisi, että uros on sukukypsä jo nelikuisena, että raskaus kestää noin 5 kk ja että naaras synnyttää yleensä 2-3 karitsaa kerrallaan, mahdollisesti kaksikin kertaa vuodessa :) Pian Tytöillä voi olla kädet täynnä töitä :)

Toistaiseksi nautitaan Sokerista ja Pippurista. Ja lähipäivinä tai -viikkoina syntyvistä serkkukaritsoista. 

Pippuri ja Sokeri 

Kille ja Emäntä 

Lankalauantai

Eilen pitkäperjantaina pysähdyin miettimään, miksi tavanomainen perustyytyväinen ja -onnellinen mieleni on nykyään herkästi alavireinen, ärtynyt ja saamaton. Ei tuttua minua...

Huomaan ja alan ehkä jopa hyväksyä, miten paljon korona-aika on verottanut myös minun elämääni. Toistuvasti olen pyrkinyt vakuuttelemaan, että mitä minä valitan kun ”kaikki on hyvin”. Verrattuna ruuhkavuosissa etätyön ja/tai työttömyyden sekä koulu- ja tarhaikäisten lasten etäelämän sekä mahdollisten karanteenijärjestelyjen keskellä eläviin 30-50 -vuotiaisiin suomalaisiin. Tai teini-ikäisiin ja nuoriin aikuisiin, jotka koronan puristuksessa ovat joutuneet kohtuuttomasti rajoittamaan elämäänsä ja nuoruuttaan. Puhumattakaan koronaan sairastuneiden ihmisten ja heidän omaistensa kärsimyksistä.

Mutta silti huomaan ja tunnistan, että korona on selvästi vähentänyt myös omaa arkionnellisuuttani. Poissa on aikuisten lasten ja nopeasti kasvavien lastenlasten spontaanit tapaamiset. Poissa on sydämelliset taputtelut ja halailut. Poissa on kahvittelut Siskon ja ystävien kanssa. Poissa on herkuttelut ravintoloissa yksin, kaksin tai porukalla. Poissa on museo- ja teatterivierailut. Poissa on kiehtovat kirpputorit. Poissa on Välimeren reissut Ukin kanssa. Poissa on Lontoontytön vierailut puolin ja toisin. Poissa on tutut Tallinnan matkat Parasystävän ja Inan kanssa. Poissa on rakas tanssiharrastus sekä ihanat tanssitutut ja ilon täyteiset tanssireissut. Poissa on Kaikki Yllätykset ja Kaikki Kiva - jopa Salon torin keväiset kaffehetket. 

Jäljellä on sentään lisääntynyt kävely, heräävä puutarha ja pitkittyneet puhelinkeskustelut. Ja blogikirjoittelu :):) Ja onneksi en elä ypöyksin, vaan Ukin lisäksi on pari Sydänystävää. Josko nämä pitäisivät mummin pinnalla post-korona-aikaan...

Ainokainen

Tutulla kolmen kilometrin kävelyreitillä mökin lähimetsässä näin viimein yhden sinivuokon - tai oikeastaan kaksi vierekkäistä. Mutta ne jäivät ainoiksi, vaikka kuinka koko matkan kuikuilin tienpientareita. Mutta nuo ainokaiset loistivat sitäkin upeampina ruskeanharmaassa kevätmetsässä - vaaleasta, vielä kalvakkaasta väristään huolimatta. 

Toinen keväisen kävelyretken ilo oli kukkiin puhkeavat krookukset, jotka puskivat kauniin keltaisina, valkoisina ja lilan monissa sävyissä Sirpan ja Martin pihassa muistona ystävällisestä ja ahkerasta lähes 80-vuotiaasta isäntäparista. Sirpasta, joka kaikille yllätyksenä kuoli vuoden vaihteessa ja Martista, joka tämän jälkeen ei syöpänsä takia enää pärjännyt rakkaassa kodissaan yksin. Väki vähenee syrjäisessä Salon laitakylässä. Enää ei ole Ingaa, ei Munatalon tätiä eikä avuliasta Traktorikuskia. 

Joutsenet ovat talven jälkeen kuitenkin palanneet lähilahteen ja lokit ”lokkisaareen”. Elämä jatkuu (ja muuttuu) Salon laitakylässä. Kaikesta huolimatta.