Kissoja kahvilassa

Helsingin Kampissa on Helkatti-niminen kissakahvila. Olen monesti kävellyt kahvilan ohi ja ajatellut, että kukahan tuolla oikein käy. Olen kuvitellut ennakkoluuloisesti, että siellä ”ihmiset istuvat juomassa kahvia ja pari kissaa nukkuu jossain laatikossa - tosi tylsää…”

Mutta olen erehtynyt pahan kerran, sillä Helkatti on jotain ihan muuta. Se on kymmenen kissan koti, jossa ihmiset vierailevat - kissojen ehdoilla. Kolmihuoneinen kissakahvila, jossa kissoilla on kymmeniä nukkuma- ja piilopaikkoja sekä vaihtelevia kiipeily- ja raapimiskohteita. Ja ihmisiä, jotka ruokkivat heitä ja pitävät heistä hyvää huolta. Ja jossa kissojen seurana on kaksi vapaasti liikkuvaa kania :)

Kissakahvilan ovi pidetään lukittuna, ja ihmiset pääsevät tervehtimään kissoja pääosin vain ilmoittamalla vierailustaan etukäteen. Tämä tapahtuu varaamalla viiden euron hintainen käyntiaika netistä tai puhelimitse. Satunnainen ohikulkija voi koputtaa ovea ja kokeilla onneaan, sillä sisään pääsee jos kahvilassa sattuu olemaan tilaa. 

Tässä ihanassa kissakahvilassa kävimme viisivuotiaan Pikkupojan kanssa perjantaina. Pikkupoika oli enemmän kuin myyty, mutta niin oli Mummikin. Kahvilassa sai vapaasti liikkua ympäriinsä ja seurata kissojen elämää. Ystävällisiä kissoja sai paijata, mutta ei ottaa syliin. Kiva yllätys oli se, että jokaiseen pöytään jaettiin pieni ruokapurkki, jossa olevia herkkuja sai syöttää kissoille. Keltainen Felix, mustavalkoinen Tyylilyyli ja vitivalkoinen Puu kumppaneineen veivät meidän molempien sydämet.

Välissä Pikkupoika malttoi juuri ja juuri keskittyä valtavaan jätskiannokseen ja Mummi löysi listalta yllättäen affogaton - espressoa vaniljajätskiällä. Kodikas paikka, jonne palaamme uudelleen :)

Felix tekee tuttavuutta

Tyylilyyli venyttelee

Puu lekottelee

Pikkupoika herkuttelee

Helkatin tunnelmaa

Kolkko kahvilaksi

Siskon kanssa tavataan usein Kalevankadulla vuosia olleessa kahvila Briossissa, josta kirjoitin blogiini jo joulukuussa 2014 (täällä). Kaksihuoneinen kuppila on tyhjänä aika kolkko, mutta täyttyessään ihmisistä se muuttuu kutsuvaksi keskustan lounaspaikaksi. Tarjolla hyviä sosekeittoja ja salaatteja, paikalla leivottua leipää - täytteillä ja ilman - ja myös maittavia makeita.

Pari päivää sitten tapasimme Siskon kanssa, ja eikös paikaksi valikoitunut taas Briossi. Se on sopivan kävelymatkan päässä Punavuoren kodistani ja Espoossa asuvalle Siskolle usein ikäänkuin matkan varrella, kun hän asioi Helsingin keskustassa. Tosin samat kriteerit täyttää varmaan kymmenet lähistön muutkin kahvilat. Mutta tuttuus alkaa eläkeiässä viehättää - ehkä liikaakin…

Tutussa Briossissa minä valitsin kahvin kanssa pretzel-sämpylän, joka oli täytetty savustetulla lohella ja kananmunalla - kokonainen kananmuna, joka oli keitetty juuri sopivan  pehmeäksi. Ja sämpylä oli osattu paistaa sisältä pehmeäksi ja päältä rapeaksi, mutta ei liian kovaksi. Eli tämä täytetty erikoissämpylä oli poikkeuksellisen hyvä ja maukas :) 

Olen usein ihmetellyt näitä pretzel-sämpylöitä. Mistä nimi ja millainen taikina? Pretzel on nimittäin saksaa ja tarkoittaa rinkeliä, vaikka muodoltaan ko sämpylä on ennemmin kolmio kuin pyörylä. Taikinan jujua en tiedä, mutta valmis sämpylä maistuu briossin ja perussämpylän sekoitukselle.

Niin tai näin - Briossin bretzel maistui, vaikka yhtä enempää ei kerralla jaksaisi syödä. Ja Siskon seurassa viihdyn aina :) 

Murtsikkani

Koira ei tästä paremmaksi muutu. Tai ainakin tämä koira on sopivin koira minulle - oikea Mummin Muru. Kymmenen ja puolivuotias kääpiösnautseri, joka tykkää kävellä, mutta rakastaa myös kyyhöttää kotisohvalla. 

Kumpikin sopii - tilanteen mukaan - aivan kuten emännälleenkin :) Kun on voimia ja aikaa, voidaan yhdessä kävellä useita tunteja päivässä. Ja kun taas väsyttää tai laiskottaa taikka muut hommat ja velvoitteet pitävät kiireisinä, silloin kävelyt ja lenkit voivat jäädä lyhyiksi pisutuslenkeiksi ja happihyppelyiksi.

Murtsikkani, kiitos kun olet :)

Suljettu Museo

Yksi Helsingin maamerkeistä - Suomen kansallismuseo Mannerheimintiellä - suljettiin viime lokakuussa kolmeksi vuodeksi yli satavuotiaan rakennuksen peruskorjauksen ja lisärakentamisen takia. Uusittu museo avataan yleisölle keväällä 2027.

Kansallismuseota alettiin suunnitella, kun Helsinkiin kaivattiin uutta museorakennusta 1900-luvun alussa. Vuonna 1905 järjestettiin suunnittelukilpailu, jonka voitti arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen. Toimiston omistivat kolmekymppiset kaverukset Herman Gesellius (1874-1916), Armas Lindgren (1874-1929) ja Eliel Saarinen (1873-1950), jotka olivat jo tunnettuja arkkitehtejä myös kotimaan ulkopuolella. Pari vuotta aiemmin he olivat yhdessä toteuttaneet mm. kansainvälistä huomiota saaneen Suomi-pavijongin Pariisin maailmannäyttelyyn.

Kolmikon yhteinen toimisto hajosi kilpailuvuonna 1905, ja arkkitehti Saarinen vastasi yksin museon lopullisesta suunnittelusta ja rakentamisesta. Museo valmistui 1910, mutta avattiin yleisölle vasta 1916, jolloin sisätilat olivat edelleen kesken rahoitusongelmien takia, ja saatettiin loppuun vasta seuraavien vuosikymmenien aikana. Alkuun museon nimi oli Valtion historiallinen museo, ja vasta Suomen itsenäistyttyä 1917 se nimettiin Suomen kansallismuseoksi. 

Onneksi ehdin vuosi sitten käydä pitkän taon jälkeen tutustumassa tähän upeaan museorakennukseen myös sisältä (täällä ja täällä). Niillä eväillä jaksan joten kuten odotella, mitä museouudistus tuo tullessaan. 

Ja jos en jaksa, käyn nauttimassa Hvitträskistä - Kansallismuseon suunnittelijakolmikon yhteisestä koti- ja ateljeerakennuksesta Espoon ja Kirkkonummen rajalla. Viimeksihän kävin siellä vasta heinäkuussa :) (täällä).

Talven suosikki

Rakastan korvareita eli korvapuusteja. Itse en ole jaksanut opetella tekemään hyviä korvareita. Maistuvissa puusteissa pitää olla sopivasti voita ja paljon kanelia ja ne eivät saa olla liian kuiviksi paistettuja. 

Pulla päivässä tai vähintään kahdesti viikossa on ollut mottoni pitkään, joten monenmoisia korvapuusteja on tullut maisteltua - joukossa useitakin herkullisia luomuksia. Usein parhaimmat pullat löytyy pienistä kuppiloista ja leipomoista. Tosin tämän talven suosikkini on Gateaun korvapuusti - Ruotsista Suomeen 2017 rantautuneen leipomoketjun litteä ja kanelinen herkkupulla. Gateau on muuten ranskaa ja tarkoittaa suomeksi kakkua. 

Onneksi yksi Gateaun myymälä löytyy myös Punavuoresta, sillä tämä ranskalais-ruotsalainen kakku pelastaa synkimmänkin päivän. Tänään tuli jo yksi kiintiöpulla syötyä - ja heti alkoi aurinko paistaa :)

Lumista aamua

Eilen aamulla hetki ennen auringonnousua kävelin Punavuoresta Kruununhakaan. Matkalla minun oli lähes pakko pysähtyä ihailemaan kahta tuttua rakennusta - kauniisti valaistua ravintola Kappelia Esplanadin puistossa ja taivasta vasten vaaleana hohtavaa Tuomiokirkkoa Senaatintorilla. 

Kummastakin kauniista rakennuksesta olen kirjoittanut aikaisemmin. Kappelista löytyy juttua ainakin marraskuulta 2018, kun Äitimuori vielä jaksoi käydä Siskon ja minun kanssa kaupungilla päiväkahveilla (täällä). Ja Tuomiokirkon historiasta ja sisätiloista kirjoitin viimeksi joulukuussa 2022 (täällä). 

Sekä 1860-luvulla valmistuneesta Kappelista että 1850-luvulla valmistuneesta Tuomiokirkosta riittää kuvakulmia - ja myös juttuja. Tarinan mukaan uuden ravintolarakennuksen lempinimeksi tuli Lilla Kapellet hieman aikaisemmin lähelle valmistuneen uuden komean kirkon - Tuomiokirkon - mukaan :)

Kiitos museokortin

Viime vuosina - osin eläkkeellä olon ja osin museokortin myötä - minusta on kehkeytynyt innokas museoissa ja näyttelyissä kävijä. Aiemmin näin ei ole ollut, vaikka taidemuseoissa on aina tullut silloin tällöin piipahdettua. Aikoinaan myös viiden lapsemme kanssa, ja tätä perinnettä he tuntuvat jatkaneen kukin tahollaan.

Museokortti on ihana keksintö. Se on lisännyt käyntejäni museoissa merkittävästi, ja lisännyt yleensäkin kiinnostusta kuvataiteeseen - ja myös historiaan. Ikä taas on tuonut sen, että pystyn katsomaan näyttelyissä ja museoissa esillä olevaa taidetta rauhassa itsekseni - ajatuksella ja keskittyneesti - ja tykätä mistä tykkään, enkä yrittää ajatella mistä ehkä ”pitäisi” tykätä. Nuorempana saattoi väliin näin käydä, ja yritin muiden makujen mukaan olla muka sivistynyt…

Eläkkeellä olo on antanut myös aikaa, joka taas on mahdollistanut sen, että saatan käydä samassa näyttelyssä useamman kerran tai isossa museossa tutustua vain osaan esillä olevista teoksista ja jatkaa toisella ja ehkä kolmannellakin kerralla. Ja tämä on aivan ihanaa. Rakastan, kun ei tarvitse yrittää kiirehtiä, ja tietää että jos väsyy, voi rauhassa lopettaa ja palata uudelleen. 

Osin tämän takia Ateneumin taidemuseosta on viime aikoina tullut yksi lempimuseoistani Suomessa. Juuri Ateneum on parhaimmillaan pieninä palasina :) 

Ateneumin pääsalia 

Seinen perässä

Paul Signac: Seine, Grenelle, 1899

Frosterus-salissa Amos Rex -museossa (täällä) tajusin, että Sigurd Frosteruksen taidekokoelman merkittävimmät teokset ovat parhaillaan esillä Ateneumin taidemuseossa. Ja juuri ne olisin halunnut nähdä. Erityisesti jäin kaipaamaan Paul Signacin Seine, Grenelle - ja Magnus Enckellin Poikia rannalla -nimisiä maalauksia, josta näin valokuvia taidekokoelman nettisivuilla.

Lauantaiaamuna minulla oli sopivasti luppoaikaa, joten päätin käydä Ateneumissa ja tutustua ainakin Signacin Seineen, joka minulta jäi kokonaan huomaamatta käydessäni lokakuussa museon suositussa Väriä & valoa -näyttelyssä (täällä). 

Ja sieltähän se Seine löytyi. Näyttelyn viimeisestä salista, jonne oli koottu eurooppalaisen impressionistien kaupunkielämää kuvaavia maalauksia. Ranskalaisen Paul Signacin (1863-1935) maalaama, 1800-luvun loppuvuosien Pariisia ja sen läpi virtaavaa Seine-jokea esittävä maalaus. Maalaus on toteutettu taiteilijalle ominaisella pistemaalauksella eli pointillismilla ja taulussa sekoittuu ihanasti sinisen ja lilan lukuisia sävyjä.

Ateneumissa Signacin maalaus oli sijoitettu heti näyttelysalin oven viereen sisääntulon oikealle puolelle. Minulta se jäi ikäänkuin ”piiloon”, koska se ei heti sisään tullessa osunut näkökenttääni. Onneksi tällä kertaa osasin sitä etsiä, sillä tykästyin kovasti. Yhteensä Väriä & valoa -näyttelyssä oli kymmenkunta maalausta Sigurd Frosteruksen kokoelmasta, joista Magnus Enckellin (1870-1925) Poikia rannalla oli ripustettu meri-aiheisten teosten joukkoon. 

Molemmat olivat upeaa värileikkiä. Katselin ja nautin :) 

Magnus Enckell: Poikia rannalla, 1910

Potretteja perheestä

8

Magnus Enckell: Narkissos, 1915

Amos Rexin museossa äänitaiteilija Ryoji Ikedan audiovisuaalisten installaatioiden keskeltä löytyy Sigurd Frosterus -sali. Täydellinen vastakohta Ikedan välkkyville ja kovaäänisille teoksille. Valoisa ja hiljainen sali, jossa on esillä maalauksia Sigurd Frosteruksen taidekokoelmasta. 

Minulle japanilaisen Ikedan suurikokoiset valo- ja ääniteokset olivat liikaa. Liikaa vilkkuvaloa, liikaa pimeyttä, liikaa välkettä, liikaa ääntä - eli kaikkinensa liikaa ärsykkeitä. Joten onnekseni äänekkään näyttelytilan keskeltä löysin tämä rauhan huoneen, jonne saatoin vetäytyä toipumaan ärsyketulvasta. 

Käydessäni museossa Frosterus-saliin oli ripustettu noin 50 öljymaalausta - joukossa monta Magnus Enckellin (1870-1925) ja Sigrid Schaumanin (1877-1979) sekä belgialaissyntyisen Alfred Finchin (1854-1930) teosta. Tykkäsin. Jäin vain ihmettelemään, halutaanko tämä värien täyttämä näyttelysali pitää jotenkin salassa vai ehkä yllätyksenä, sillä niin museon ulkopuolella kuin lipunmyynnissä mainostetaan ainoastaan Ikedan näyttelyä. 

Taidekokoelman on koonnut arkkitehtina elämäntyönsä tehnyt Sigurd Frosterus (1876-1956), joka oli myös arvostettu taiteen kerääjä ja taidekriitikko. Keräilijänä hän oli innostunut lähinnä värimaalauksesta eli kolorismista, ja hänen suosikkejaan olivat juuri Enckell ja Finch. Hänen noin sadan maalauksen kokoelma on nykyään tallennettu Amos Rex -museoon, mutta sen omistaa Sigurd Frosteruksen säätiö, jonka Frosteruksen tyttäret Johanna Weckman (1908-1999) ja Clara Ekholm (1909-1995) perustivat vuonna 1988.

Löysin ”salasalista” mm. Magnus Enckellin maalaamat muotokuvat Frosteruksen vaimosta Emmysta (1877-1963) ja kahdesta tyttärestä - 10-vuotiaasta Johannasta ja 9-vuotiaasta Clarasta - sekä 79-vuotiaan isännän muotokuvan, jonka Sigrid Schauman oli maalannut 76-vuotiaana. Moni taidekokoelman merkittävä maalaus on parhaillaan lainassa Ateneumin taidemuseossa, jossa oleva impressionistien näyttely Väriä & valoa jatkuu vielä helmikuun ajan (täällä). 

Jos Frosterus jätti nykypolvelle merkittävän taidekokoelman, niin ei hänen aikaansaannoksissa arkkitehtuurin alallakaan ole valittamista. Tamminiemi eli Urho Kekkosen kotimuseo (täällä) valmistui vuonna 1904 ja Stockmannin tavaratalo 1930 - että silleen :)

Magnus Enckell: Emmy Frosteruksen muotokuva (1910) ja

alla muotokuvan luonnos vuodelta 1909.

L

Magnus Enckell: Johanna & Clara, 1918

Sigrid Schauman: Sigurd Frosteruksen muotokuva, 1955

Rakennus vs. näyttely

Arkkitehtuurimuseo

Väliin minulle käy taidemuseoissa ja -näyttelyissä niin, että kiinnostun ja ihastun esillä olevaa taidetta enemmän rakennuksesta tai tilasta, mihin taideteokset on asetettu esille. Toisinaan rakennus tai tila taikka niiden sijainti tai sijoittelu ympäristöön yksinkertaisesti vain lumoaa minut. Toisinaan taas rakennuksessa tai tilassa esillä oleva taide ei kosketa tai kiinnosta minua, jolloin huomioni kohdistuu entistä enemmän museorakennukseen tai näyttelytilaan. 

Näin kävi taas, kun torstaina olin katsomassa Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon yhteisnäyttelyä, joka oli nimetty Garden Futures: Suunnittelua luonnon kanssa. Tykkään puutarhoista ja puistoista ja tykkään kukista, puista ja pensaista, joten menin näyttelyyn odottavin mielin. Mutta… Garden Futures -näyttely ei antanut minulle kovinkaan paljon. 

Arkkitehtuurimuseon puolella oli lähinnä irrallisia (ja vaikeasti ymmärrettäviä) valokuvia ja kertomuksia erilaisista puutarhoista ympäri maailmaa, enkä oikein jaksanut niihin tutustua niihin. Näyttelyn nimessä luvattua puutarhojen tulevaisuutta tai suunnittelua luonnon kanssa löytyi, mutta yllättävän vähän eikä ainakaan tavis-puutarhuria kiinnostavassa muodossa. Ehkä Arkkitehtuurimuseon puolella oleva näyttelyosuus oli suunnattu enemmän ammattimaisille puutarhasuunnittelijoille. 

Eniten minua kiinnosti museon sivuhuoneessa olleet värikkäät valokuvat ja tarinat helsinkiläisten siirtolapuutarhojen asukkaista. Ne olivat viihdyttävää katsottavaa ja luettavaa :)

Samoin Designmuseon anti oli pertymys. Liian sekavaa ja liikaa näkökulmia. Sekoitettu suuria ja tuiki erilaisia teemoja, kuten puutarhojen historiaa ja puutarhan suunnittelua sekä mm. työkaluja, puutarha-aiheista taidetta ja luontokatoa. En tiedä mitä odotin, mutta jotain selkeämpää ja rajatumpaa - ehkä… 

Huomioni kiinnittyikin näyttelyjen sijaan noihin kahteen museorakennukseen, jotka sijaitsivat vierekkäin samalla tontilla, Johanneksen kirkkoa vastapäätä Korkeavuorenkadun ja Kasarminkadun välissä. Kumpikaan rakennuksista ei minua hurmannut, mutta silti ne olivat mielenkiintoisempia kuin niiden näyttelyt :) 

Arkkitehtuurimuseo on perustettu 1956. Alkuun museo toimi Kaivopuistossa nimellä Rakennustaiteen museo, mutta vuonna 1981 se muutti Kasarminkadulle. Vuonna 1899 valmistuneen laatikkomaisen rakennuksen oli suunnitellut arkkitehti Magnus Schjerfbeck (1860-1933), joka oli kuvataileilija Helene Schjerfbeckin veli. Aiemmin rakennus oli tunnettu Tieteellisten seurain talona eli tuttavallisemmin Pöllölänä, kunnes vuonna 1931 tiedeseurojen toiminta siirtyi Säätytalolle ja sieltä 1990-luvulla edelleen Kirkkokadulle nykyiseen Tieteiden taloon. 

Alkuun ymmärsin, että Pöllölä-nimi viittaa tiedeseuroihin. Mutta sitten luin netistä, että nimi juontuu rakennuksen pääsisäänkäynnin yläpuolella istuvasta isosta kivipöllöstä. Taitaa tosin sopia molempiin :)

Tämän jälkeen rakennuksessa toimi Helsingin yliopiston voimistelulaitos 1930-luvulta vuoteen 1974, jolloin laitos siirfettiin osaksi Jyväskylän yliopistoa. Kansan keskuudessa rakennuksen lempinimi oli silloin Jumppa. Minulla on hämärä mielikuva, että olen lapsena osallistunut äitini kanssa tuossa talossa järjestettyyn voimistelukerhoon ja että yhdessä olisimme kiivenneet talon ullakolla olevaan ahtaaseen naisten pukuhuoneeseen.

Arkkitehtuurinuseossa on näyttelytilan lisäksi tutkimus- ja arkistotiloja, joten näin rakennuksesta oikeastaan vain sen julkisivun ja keskusportaikon. Designmuseossa näyttely oli aseteltu ihanan väljästi ja sillä puolen saatoin - komean portaikon lisäksi - ihailla entisen koulurakennuksen upeita korkeita ikkunoita.  

Designmuseon näyttelyssä miellyin argentiinalaisen tekstiilitaiteilijan Alexandra Kehayogloun (s.1981) Meadow (Niitty) -nimiseen villaryijyyn vuodelta 2023 ja keraamikko Birger Kaipiaisen (1915-1988) Paratiisi-sarjaan kuuluvaan poikkeuksellisen väriseen seinälautaseen 1970-luvulta. 

Ja sivistyin lyhyestä jutusta, joka kertoi Etiopian ortodoksisia (kopti)kirkkoja ympäröivistä, pappien hoitamista kirkkometsistä. Nämä ovat ainoita jäljellä olevia luonnonmetsiä maassa, jossa on noin 130 miljoonaa asukasta. Suurin osa metsistä on raivattu asutuksen ja viljelyn tieltä. Kirkkometsät ovat säästyneet, koska koptiuskonto pitää kirkkonsa ympärillä olevaa luontoa lähes pyhänä.

Vaikka museoiden puutarhanäyttelyt eivät minua järin innostaneet, niin näin ja opin muuta mielenkiintoista. Rakennuksista ja historiasta riittää aina juttua…

Arkkitehtuurimuseon portaikkoa

Onnellinen siirtolapuutarhuri Helsingissä 2023

Desingmuseon upeiden vanhojen ikkunoiden edessä oli

Alexandra Kehayogloun valtava villaryijy (2023).

Designmuseon portaikon ikkunoita

Ilmasta otettu valokuva yhdestä Etiopian kirkkometsästä.

Designmuseossa oli esillä myös puutarha-aiheisia astioita, 

kuten tämä Birger Kaipiaisen seinälautanen.

Designmuseo, josta lisää kuvia mm. täällä ja täällä