Nostalginen Amos

Työhuoneen kalusteet on tehty Pietarissa 1800-luvun alussa.

Vuorineuvos, päätoimittaja ja kulttuurimesenaatti Amos Anderson (1878-1961) syntyi Kemiössä, mutta muutti 24-vuotiaana Helsinkiin vuonna 1902. Kiinteustöbisniksessä toiminut Anderson rakennutti itselleen Yrjönkadulle viisikerroksisen kivitalon, josta tuli hänen kotinsa ja toimistonsa. 

Poikamiehenä elänyt Anderson sisusti itselleen 700 neliön kodin rakennuksen 4. ja 5. kerroksiin. Mutta Kemiötä mies ei unohtanut. Vuonna 1927 hän hankki Kemiönsaarelta Söderlångvikin tilan, jonka hän laajensi mieluisaksi ja komeaksi loma-asunnoksi, jossa hän vietti ystävineen pitkiä aikoja. 

Nykyään entinen loma-asunto toimii Amoksen toiveiden mukaisesti museona, jossa kesäisin järjestetään vaihtuvia näyttelyitä. Ihana retkikohde, jossa olen vieraillut - Amoksen mökillä - sekä ennen koronaa (täällä) että koronan jälkeen (täällä). Ja toivottavasti taas ensi kesänä :) 

Amos Andesonin kuoltua 1961 myös hänen kaupunkikotinsa muutettiin taidemuseoksi, kuten merkittävän taidekokoelman kerännyt kulttuurivaikuttaja oli toivonut. Rönsyilevä ja bohemi kahden kerroksen asuntoa pelkistettiin rajusti 1960-luvun tyyliin keramiikka- ja lasimuotoilija Kaj Franckin (1911-1989) suunnitelmien mukaan. Vain työhuoneeseen ja salonkiin jätettiin alkuperäinen sisustus, mikä on nähtävissä myös nykyisessä kotimuseossa. 

Amos Andersonin taidemuseo toimi Yrjönkadun kerrostalossa vuosina 1965-2017. Museosta tuli viisilapsiselle perheellemme erittäin tuttu 1980- ja 1990-luvuilla. Jostain syystä museosta alakerran kahviloineen muodostui perheellemme vakituinen sunnuntairetkien kohde. Lapset tykkäsivät sokkeloisesta vanhasta kerrostalosta ja etenkin sen vanhanaikaisesta hissistä - lapsethan olivat koko ikänsä asuneet paritalossa keskustan ulkopuolella - ja aikuiset nauttivat, kun saivat sivusilmin vilkuilla taideteoksia. Ja lopuksi kaikki rentoutuivat pohjakerroksessa olevan Cafe Amoksen kahvi- ja kaakaokuppien ääressä. 

Museotoiminnan siirtyessä uuteen AmosRexiin vuonna 2018 Amoksen koti entisöitiin takaisin 1920-luvun tyyliin, ja avattiin Amos Andersons hem -nimisenä kotimuseona keväällä 2023. Siitä asti olen suunnitellut käyväni siellä, mutta vasta tällä viikolla sain vierailun toteutettua. 

Vierailuni alkoi pienellä pettymyksellä, kun vanha, minulle nostalginen hissi oli epäkunnossa ja minut ohjattiin uudelle hissille. Mutta pian pettymys muuttui iloksi, sillä uusi hissi vei minut suoraan Amoksen alkuperäisenä säilyneeseen työhuoneeseen.

Työhuone oli täynnä Amoksen kirjoja, näyttelijätuttavien valokuvia ja suomalaista taidetta 1800- ja 1900-luvun vaihteesta. Ja keskellä huonetta oli Andersonin vuonna 1917 ostama massiivinen sohvaryhmä, joka oli tehty 1800-luvulla Pietarissa. Minua kiehtoi, ja ilmeisesti myös Amosta :) nojatuolien käsinojissa olevat mustatusta ja kullatusta puusta tehdyt sfinksit ja sohvan hartialautaan veistetyt käärmeet. 

Amoksen viehätys erikoisiin koristeisiin, kultaan ja kiemuraan näkyi myös pylväshuoneen kirkkaanpunaisissa samettituoleissa, joiden jalkoja koristi kullatut, alastomat naishahmot. Amos oli ostanut Arttu Brummerin (1891-1951) suunnittelemat tuolit 1920-luvulla toimineesta Atlas-pankista. 

Asuntoon oli muutenkin palautettu alkuperäistä koristeellisuutta, kuten pylväitä, kattokoristeita ja silkkitapetteja. Muun muassa ruoka- ja pylvässalin alkuperäiset samettiverhot oli löydetty hyväkuntoisina Söderlångvikin ullakolta ja palautettu kaupunkikodin ikkunoihin :)

Erilaista ja mukavaa oli kuunnella tarinoita, joita museossa liikkuvat keskusteluoppaat mieluusti kertoivat kävijöille. Paikalla oli ainakin kolme opasta ja ehkä kolme parin hengen vierasryhmää, joten jokaiselle riitti omansa - ja vielä useampikin. Minäkin sain kuulla kolmen innokkaan ja osaavan oppaan juttuja. Kiitos niistä :)

Mutta parasta vierailussa oli se, että poistuessani museosta vanha hissi oli jälleen toiminnassa. Ja sain kokea nostalgisen aikahypyn - tosin ilman viittä ympärillä pyörivää leikki- ja kouluikäistä :)

Sigrid Schauman (1877-1979): Amos Andersonin muotokuva, 1958

Sigridin seurassa vietin enemmän aikaa Turun taidemuseossa 2021 (täällä).

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Kristushahmo, n.1941

Angelo Solimena (1629-1716): Madonna, lapsi ja pyhimys, 1670-luku

Amos Anderson rakasti keskiaikaista kirkkotaidetta, 

mikä näkyi kotimuseossa esillä olleessa noin 50 maalauksessa ja veistoksessa.

Koristeellisia tuolinjalkoja ja keskellä Krisuslapsi, neitsyt ja Padovan Pyhä Antonius (1668),

jonka tekijäksi mainittiin Antonia de Pereda y Salgadan (1611-1678) piiri. 

Victor Janssonin (1886-1958) Suihkukaivon malli -niminen 

kullanvärinen kipsivalos vuodelta 1940.

Lopullinen samankokoinen pronssista tehty Leikki II/Aallotar -niminen suihkukaivopatsas 

pystytettiin Espan puistoon 1942 (täällä). 

Ruokasalia silkkitapetteineen

Entinen nostalginen hissi toimii edelleen :)

Amos Andersons Hem, Yrjönkatu 27

Valaistu kartano

Kävelin torstaina Lauttasaaressa, enkä voinut olla (taas) valokuvaamatta Lauttasaaren kartanoa, joka nykyään on Koneen Säätiön omistuksessa ja toimitilana. Kaksi vuotta sitten julkaisin blogissani lähes identtisen kuvan (täällä), mutta tällä kertaa onnistunut valaistus loi kartanosta lähes satulinnan. Ja valokuva oli vain otettava :)

Muutenkin kartano ja sitä ympäröimä puutarha ja piharakennukset ovat käsittämättömän ja ihailtavan hyvin hoidettuja c kaikkina vuodenaikoina. Jopa tänä rospuuttoaikana puutarha lähes kukoistaa :) 

Kartanon jännästä historiasta lisää tietoa vuoden 2022 postauksessa (täällä). 

Pihapiirin puurakennuksessa on kodikas ja mukava Teemu Auran kahvila (täällä). 

Keisarien aikaan

Walter Runeberg ja Johannes Takanen: Aleksanteri II, 1894

Senaatintori on keskeisintä Helsinkiä - monumentaalisen Tuomiokirkon (täällä), historiallisen Kansalliskirjaston (täällä) ja Yliopiston päärakennusten ympäröimä. Kaiken kukkuraksi torin reunalla, Aleksanterinkadun varrella on perinteinen helsinkiläinen Cafe Engel (täällä), jonka ikkunoista on kiva seurata torilla kulkijoita ja kirkolle menijöitä. 

Torin keskellä on yli 10 metrin korkuinen patsaskokonaisuus, joka on ollut siinä ”aina” enkä enää kiinnitä siihen pahemmin huomiota. Marraskuisena iltana kävelin (taas) pimeän ja hiljaisen Senaatintorin poikki. Tuomiokirkko oli tavanomaiseen tapaansa kauniisti valaistu, ja tällä kertaa ”huomasin” myös valaistun korkean patsaan. 

Venäjän keisari ja Suomen suurruhtinas Aleksanteri II tuli huomioiduksi ja nähdyksi :) Ja komeahan mies oli - viisikymppinen suurruhtinas kuvattuna pitämässä puhetta Helsingin säätyvaltiopäivillä vuonna 1863. Ja takana Tuomiokirkko, joka silloin oli vielä nimeltään Nikolainkirkko - Aleksanterin isän keisari Nikolai I:n (1796-1855) mukaan. Yllättäen pimeässä illassa ja lähes tyhjällä Senaatintorilla mahtipontinen patsaskokonaisuus näytti jopa inhimilliseltä ja  lähestyttävältä.

Vuonna 1894 valmistuneen muistomerkin keskellä seisoo Aleksanteri II ja hänen jalkojensa juureen on kuvattu neljä hyvettä - latinaksi Lex, Labor, Pax ja Lux. Muistomerkissä yhdistyy kahden aikansa merkittävän kuvanveistäjän - Walter Runebergin (1838-1920) ja Johannes Takasen (1849-1885) - suunnitelmat, mutta Takasen kuoltua vain 35-vuotiaana, muistomerkin lopullinen toteutus jäi yksin Runebergille.

Seuraavalla viikolla kävelin Kauppatorilla ja ihmettelin toista korkeaa muistomerkkiä - Keisarinnankiveä vuodelta 1835. Senkin olen aiemmin ohittanut, mutta nyt jäin ihmettelemään, miksi muistomerkin päässä on outo, noin metrin mittainen piikki. 

Kotona selvisi, että graniittipystin päällä kuuluisi olla kullattu pronssiveistos, jossa on maapallo ja sen päällä kaksipäinen kotka, joka oli Venäjän keisarisuvun symboli. Mutta tällä hetkellä maapallo lintuineen on kunnostettavana.

Keisarinnankiveksi nimetyn obeliskin on suunnitellut arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778-1840), mutta kotka on lintumaalarina tunnetun Magnus von Wrightin (1805-1868) käsialaa. Muistomerkki pystytettiin pari vuotta sen jälkeen, kun Venäjän keisari Nikolai I:n saksalaissyntyinen puoliso ja Aleksanteri II:n äiti Aleksandra I (1798-1869) oli kesällä 1833 vieraillut ensimmäistä kertaa Suomessa. 

Keisarinnankivi on Helsingin vanhin julkinen muistomerkki ja Aleksanteri II ehkä kaupungin ohitetuin patsaskokonaisuus - helsinkiläisten keskuudessa. Sen sijaan ulkomaalaisia turisteja näkee usein valokuvaamassa Venäjän entistä keisaria…

Carl Ludvig Engel: Keisarinnankivi, 1835

Venäjän keisarit 1800-luvulla - itselleni muistiin :)

Aleksanteri I (1777-1825) keisari vuosina 1801-1825

Nikolai I (1796-1855) - edellisen veli - keisari vuosina 1825-1855

Aleksanteri II (1818-1881) - edellisen esikoispoika - keisari vuosina 1855-1881

Aleksanteri III (1845-1894) - edellisen 2. poika - keisari vuosina 1881-1894

Nikolai II (1868-1917) - edellisen esikoispoika - keisari vuosina 1894-1918

Kellon alla

Kimmo Schroderus (s.1970): Megafauna, 2019

Veturitallin pihalla oli vielä kaksi tutustumisen arvoista veistosta. Kuvanveistäjä Kimmo Schroderuksen teräskiemura Megafauna ja Tommi Toijan pieni ja alaston Eksynyt. Juuri 50 vuotta täyttäneellä Toijallahan oli kesällä paljon huomiota saanut yksityisnäyttely Helsingin Taidehallissa (täällä). 

Salon Taidemuseossa käydessä kannattaa kiertää vanhaa rakennusta, sillä sen takana on sata vuotta vanha veturi, joka sekin näyttää nykyään lähes taideteokselta :) Kuvasin veturin blogiini heinäkuussa 2024 (täällä), mutta en voinut taaskaan välttyä veturin valokuvaamiselta…. 

Alkuillan sinisenä hetkenä veturi muuttui lähes satuhahmoksi. Ja kellosta lisää täällä.

Tommi Toija (s.1974): Eksynyt, 2018

Salon kokoelmista

Vasemmalla Kuutti Lavosen Aasialainen hetki (2008)

Keskellä Mari Rantasen akryylia ja takana oikealla Marjatta Tapiolan temperaa.

Salon Veturitallissa (täällä) on ensimmäistä kertaa sen lähes 30-vuotisen olemassaolon aikana esillä näyttely, jossa esitellään teoksia taidemuseon hallinnoimasta taidekokoelmasta. Tammikuuhun kestävään näyttelyyn on valittu noin sata työtä kokoelman yli 2500 teoksesta. Osa näyttelyn teoksista on tosin jatkuvasti esillä kaupungin muissa tiloissa. 

Tutustuin Veturitallin näyttelyyn lauantai-iltapäivänä, kun Ukki halusi lähteä mökiltä koeajamaan uutta autoaan, jolloin minä ehdotin yhteistä autoretkeä Veturitalliin. Sekä auto että museo yllättivät positiivisesti. Viininpunainen sähköauto oli jopa parempi kuin Ukki oli olettanut ja taidemuseon näyttely taas kiehtovampi kuin minä olin kuvitellut :)

Kierrellessäni Truly Yours - Vilpittömästi sinun -nimisessä näyttelyssä huomasin ajatelleeni, että pidän ehkä jopa enemmän kokoelma- tai yhteisnäyttelyistä kuin yksityisnäyttelyistä. Eri tekijöiden eri aikakausina ja eri tavoin toteutetuista teoksista löytyy aina jotain mielenkiintoista ja kiehtovaa. Ehkä jopa kosiskelevaJokaiselle jotain -periaate sopii minulle :)

Kiersin Veturitallin näyttelyn väärin päin - lopusta alkuun. Taidemuseon kaikkiin neljään suurempaan näyttelysaliin kuljetaan samasta aulasta, joten alkuun voi ikäänkuin ohimennen silmäillä, mitä kussakin näyttelytilassa on. Kun huomasin, että viimeisessä huoneessa oli muotokuvia, päätin aloittaa niistä - lemppareistani. 

Jäin katsomaan mm. rinnakkain asetettuja Viggo Wallensköldin Ystävää ja Viljo Hurmeen muotokuvaa Aune Lehtiöstä. Wallensköldiin ihastuin jo maaliskuussa 2023 HAM:ssa (täällä), mutta vuonna 1987 yli 90-vuotiaana kuollut Viljo Hurme oli minulle tuntematon tuttavuus. Näyttelyssä oli esillä useampi Muurlassa asuneen taidemaalarin öljymaalaus, sillä Salon taidemuseo hallinnoi hänen 500 teoksen kokoelmaansa. Ja löysinpä samalla uuden vierailukohteen -Hurmeen ateljeekodin Muurlassa - joka on kesäsunnuntaisin auki yleisölle :)

Tykkäsin myös Dora Wahlroosin maalaamasta perinteisestä pojan muotokuvasta 1900-luvun alusta. Herkkä öljyvärityö, jossa kauniit, eleettömät kehykset. Ja muotokuvien rinnalle päässeestä Elina Ruohosen Vallan kahvat -teoksesta (2022), joka oli maalattu öljyllä akryylilevylle. Jäin miettimään, kuka tai ketkä on nykyään vallan kahvoissa. Ja kuvanveistäjä Kaija Kontulaisen männystä veistetyt musta Mummo ja vaalea Katti veivät sydämeni….

Kysymyksiä herättivät perniöläisen Wariuksen ja japanilaisen Hiroyukin työt. Viehätyin molemmista - paljon :) Katsoessani valokuvataiteilija Niclas Wariuksen Truly Yours -asetelmaa - Perniön apteekin vanhoine lääkepulloineen - jäin miettimään, miten näyttelyn nimi Truly Yours liittyy Wariuksen samannimiseen valokuvateokseen. Valokuvalle oli muuten löydetty oiva paikka pienen sivuhuoneen perältä…

Japanilaisen video- ja valokuvataiteilija Masuyama Hiroyukin digitaaliseen valokuvaan oli valokuvattu - jos ymmärsin oikein - Saksassa 1600-luvulla eläneen taiteilijan Herman Henstenburghin kuuluisa maalaus. Minulle jäi kuitenkin epäselväksi, miten valokuva maalauksesta - vaikka olisi toteutettu jollain erityistekniikalla - siirtyy Hiroyukin taideteokseksi...

Kaikkinensa tykkäsin kovasti Veturitallin talvinäyttelystä. Ja suosittelen muillekin mummoille :)

Vasemmalla Viggo Wallensköld (s.1969): Ystävä, 2004

Oikealla Viljo Hurme (1893-1987): Naisen muotokuva; Aune Lehtiö, 1934

Dora Wahlroos (1870-1947): Pojan muotokuva, 1900-luvun alku

Elina Ruohonen (s.1970): Vallan kahvat, 2022

Kaija Kontulainen (s.1966): Katti (2006) ja Mummo (2003)

Niclas Warius (s.1972): Truly Yours, 2021

Masuyama Hiroyuki (s.1968): Asetelma, Herman Henstenburgh, 2013

Ruttopuisto - muistona rutosta

Kävelen usein Helsingin keskustassa olevan Vanhan kirkon puiston läpi, kuten olen tottunut Bulevardin alkupäässä, Annankadun risteyksessä olevaa puistoa kutsumaan. Se on puisto, jonka toisella laidalla, Lönnrotinkadun varrella kohoaa vuonna 1826 valmistunut Vanha kirkko, johon tykästyin syyskuussa 2022 (täällä). 

Puiston virallinen nimi on Vanha kirkkopuisto, jota 1960-luvun hesalaisnuoriso alkoi nimittää myös ruttopuistoksi. Lisänimen takia kiinnostuin puiston historiasta lukiessani Kuolemantanssi-maalauksesta, joka liittyi 1300-luvun ruttoepidemiaan eli mustaan surmaan (täällä). 

Ruttobakteeri (Yersinia pestis) on aiheuttanut kolme maailmanlaajuista pandemiaa. Ensimmäinen näistä levisi 500-luvulla lähinnä Välimeren ja Lähi-idän maissa. Toinen ja tunnetuin ruttopandemia  - ns. musta surma - alkoi 1300-luvun puolessa välissä ja aiheutti kuolemaa etenkin Euroopassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Musta surma jatkui pienempinä epidemioina aina 1700-luvun alkuun asti, jolloin tauti levisi ja tappoi ihmisiä varsinkin Pohjois-Euroopassa. Kolmas ja viimeisin ruttopandemia levisi 1800-luvun lopussa Kiinasta etupäässä Intiaan, jossa se kymmenessä vuodessa tappoi kymmenen miljoonaa ihmistä. 

Minulle selvisi, että Euroopassa 1300-luvulla riehunut musta surma ei levinnyt laajemmin Suomeen. Tämän katsotaan johtuneen siitä, että maa oli niin harvaan asuttu ja syrjäinen - eristyksissä merenlahtien takana. Joten Ruttopuiston nimi ei viittaa 1300-luvun ruttoaaltoon - minkä vaikutuksesta alettiin tehdä Kuolemantanssi-maalauksia - vaan 1700-luvun alkuun, jolloin rutto tuli voimalla myös Suomeen ja tappoi neljän kuukauden aikana mm. joka kolmannen helsinkiläisen.

Syksyn 1710 aikana kuoli yli tuhat helsinkiläistä. Nykyisen Senaatintorin kohdalla ollut kaupungin hautausmaa oli alkanut täyttyä jo 1600-luvun nälkävuosien aikana, ja ruumiita oli jo tuolloin ryhdytty hautaamaan nykyisen kirkkopuiston kohdalle perustetulle tilapäiselle hautausmaalle. Tämä jatkui ruttoepidemian aikana, tosin ruton uhrit haudattiin pääosin nykyisen Annankadun kohdalle kaivettuihin joukkohautoihin. 

Vuonna 1938 hautausmaan entiseen pääporttiin kiinnitettiin muistolaatta, jossa on edelleen luettavissa seuraava teksti:

Tällä paikalla oli se hautausmaa, johon vuonna 1710

neljän kuukauden aikana haudattiin 1185 Helsingin asukasta. 

Ulkoa tullut kauhea rutto surmasi silloin kaksi kolmannesta Helsingin asujaimistosta, 

Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, 

sinua kannattelevat iankaikkiset käsivarret. 

5. Moos. 33:27

Pääportti valmistui 1828 eli pari vuotta Vanhan kirkon valmistumisen jälkeen - molemmat Carl Ludvig Engelin (1778-1840) suunnittelemia. Maa-alueen käyttö hautausmaana loppui vuonna 1829, mutta sisällissodan vuosina 1918-1919 alueelle haudattiin vielä joitakin vainajia. On arvioitu, että runsaan 130 vuoden aikana hautausmaalle päätyi yli 10 000 vainajaa. 

Nykyään alue on puiden, istutusten ja risteilevien polkujen koristama vehreä puisto, jossa viihtyvät niin helsinkiläiset kuin keskustan turistit. Puistossa on jäljellä viitisenkymmentä vanhaa hautakiveä 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta sekä Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun risteyksessä oleva Johan Sederholmin (1722-1805) hautakappeli.

Palaan vielä mustaan surmaan, ruttoon… Maailman laajuisesti tautia esiintyy edelleen harvakseltaan - WHO:n tilastojen mukaan noin tuhat tapausta vuodessa - mutta nykyään tartunnat on hoidettavissa mikrobilääkkeillä. 

Hautausmaan pääportti vuodelta 1828

Hugo Simberg (1873-1917): Musta surma, 1906

Ateneumin Gothic Modern -näyttelystä (täällä) 

Talven vuoro

Ohutta riitettä on yön aikana ilmestynyt saunarantaan.

Lasikko rauhoittuu talveen ja jää odottelemaan kevättä…

Kuolema tanssittaa

Edellisessä postauksessa kirjoitin ” Ehkä parasta kirkkomuseossa oli kuitenkin sen torni ja upea näköala”. Kirjoitin ehkä-sanan, sillä en halunnut vielä paljastaa, mikä museossa oli oikeasti parasta :) Parasta oli, että sain nähdä Nigulisten sivukappelissa olevan Kuolemantanssi-nimisen maalauksen, jonka saksalaisen Bernt Notken työpajan taiteilijat ovat tehneet 1400-luvun lopulla. Sitä paitsi tämä maalaushan oli tärkein syy tämänkertaiseen Tallinnan matkaani (täällä).

Oikeastaan näin vain osan Kuolemantanssista, sillä alkujaan tuon 700 vuotta sitten valmistuneen maalauksen uskotaan olleen noin 30 metriä pitkä ja siinä uskotaan olleen kuvattuna parikymmentä lähes kaksimetristä hahmoa - ihmisiä ja luurankoja. Vuosisatojen kuluessa iso osa eli yli 2/3 maalauksesta on kadonnut tai tuhoutunut, ja nykyään Nigulisten kirkossa on nähtävillä 7,5 metrin pätkä maalauksesta, jossa näkyy 13 seisovaa, kävelevää tai tanssivaa hahmoa. Maalauksen alareunaan on vanhalla saksan kielellä kirjoitettu hahmojen keskustelua, jossa mm. kritisoidaan katolista kirkkoa. 

Kuolemantanssi  - eestiksi Surmatants - on tunnetuin ja arvokkain keskiaikainen maalaus Virossa. Ja ainoa aiheesta kankaalle maalattu, nykyaikaan säilynyt teos Euroopassa. Bernt Notken (1440-1509) työpajan miehet maalasivat 1400-luvulla samanlaisen Kuolemantanssi-aiheisen, 30-metrisen freskon myös taiteilijan kotikaupungissa Lyypekissä olevaan Pyhän Marian kirkkoon. Toisen maailmansodan aikana tämä fresko tuhoutui täysin. Myös kirkko paloi pahasti, mutta se pystyttiin kunnostamaan. Sen sijaan freskosta on 2000-luvulle säilynyt vain valokuvia.

Nigulisten kirkon yhdessä sivukappelissa - Antoniuksen kappelissa - oleva Kuolemantanssi entisöitiin perusteellisesti 1960-luvulla Moskovassa. Nykyään arvokasta maalausta suojaa erikoislasi, jonka pitäisi helpottaa näkemistä, mutta silti etenkin teoksen valokuvaaminen heijastusten takia on edelleen vaikeaa.

Kuoleman ja kärsimyksen kuvaukset yleistyivät taiteessa 1300-luvulla Euroopassa riehuneen mustan surman jälkeen. Nopeasti leviävän ja usein tappavan mustan surman aiheutti ruttobakteeri ja äkäisimmin vuosina 1347-1352 riehuneen taudin arvellaan viidessä vuodessa tappaneen vähintään kolmanneksen Euroopan väestöstä. 

Taiteessa kuolema kuvattiin usein enkelinä tai ”elävänä” luurankona. Ensimmäinen Kuolemantanssi (La Danse Macabre) -aiheinen maalaus valmistui 1424 Pariisin Saints-Innocents (Pyhien Viattomien) hautausmaan muuriin. Muuri on purettu aikoja sitten, mutta taideteoksia, joissa luurankona kuvattu kuolema tanssittaa/noutaa ihmisiä viimeiselle matkalle löytyy ympäri Eurooppaa. Tanssi, johon kukaan ei halua osallistua ja johon joutuu niin kuningas kuin kerjäläinen. 

Suomen ainoa säilynyt kuolemantanssikuvaelma on maalattu 1500-luvulla Inkoon Pyhän Nikolauksen kirkkoon. Viimeistään ensi kesänä, kun Inkoon kirkko on taas ns. tiekirkkona avoinna turisteille päivittäin, menen katsomaan tuota suomalaista versiota kuolemantanssista.

En taida olla ainoa, joka on innostunut kuolemantanssi-aiheesta, sillä näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanista kerrottiin Kirkko ja Kaupunki -lehdessä marraskuussa 2018: ”Kuolema kiehtoo Hannu-Pekka Björkmania. Hän matkustaa Kuolemantanssi-maalausten perässä pitkin Eurooppaa…” 

Kunigatar/keisarinna kahden Kuolema-hahmon tanssittamana.

Yksityiskohta Kuolemantanssi-maalauksesta. 

Kuolemantanssi-kopio Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä (täällä).

Sykähdyttävä maalaus Antoniuksen kappelissa Nigulisten kirkossa.

Vikingillä Tallinnassa

Viime viikolla piipahdin päiväseltään Tallinnassa. Tällä kertaa valitsin Vikinglinen, jonka laiva lähtee Katajanokan laiturista - kävelymatkan päässä Punavuoren kodistani. Perillä Tallinnassa ehdin olla lähes neljä tuntia, sillä laiva lähti klo 17 takaisin kohti Helsinkiä. Ja edestakainen lippu maksoi vain 16 euroa - oudon halpaa :)

Syy lyhyeen Tallinnan matkaani löytyi Ateneumin uusimmasta näyttelystä (täällä), jossa näin seinän kokoisen kopion saksalaisen Bernt Notken (1440-1509) työpajassa 1400-luvun lopussa valmistuneesta, vaikuttavasta Kuolemantanssi-nimisestä maalauksesta. Teoksen esitetekstissä kerrottiin, että alkuperäinen maalaus on esillä Nigulisten kirkossa Tallinnan Vanhassakaupungissa. Joten ei kun sinne :)

Nigulisten kirkko eli Pyhän Nikolaoksen kirkko on vuodesta 1984 alkaen toiminut museona ja konserttisalina, ei enää kirkkona. Alkuperäinen kirkko valmistui 1300-luvulla ja seuraavien vuosisatojen aikana sitä paranneltiin ja laajennettiin useaan otteeseen. Kirkko tuhoutui kuitenkin lähes täysin toisessa maailmansodassa.

Tuhoutunutta kirkkoa alettiin kunnostaa 1950-luvulla. Työ edistyi hitaasti ja valmistumisen jälkeen 1980-luvun alussa kirkon korkea torni paloi pahasti. Tämän jälkeen tehtiin lopullinen päätös kunnostaa rakennus ainoastaan museokäyttöön, ei enää uskonnollisiin tarkoituksiin. 

Nykyään kirkkorakennus on osa Viron taidemuseota. Esillä on alkuperäisen kirkon esineitä ja taideaarteita, joista suurin osa oli ehditty siirtää turvaan ennen sotaa, sekä muuta keskiaikaista taidetta. Säilyneistä upeista esineistä minua kiinnosti mm. Pyhää Kristoforosta esittävä puuveistos, Johannes Ballivin luurankoa kuvaava hautakivi ja Bogislaus von Rosenin muistokappelissa ollut seinän kokoinen puuovi - kaikki tuhoutuneessa kirkossa olleita aarteita.

Ehkä parasta kirkkomuseossa oli kuitenkin sen torni ja upea näköala Vanhaanksupunkiin :) Rakennuksen viimeisin remontti valmistui keväällä 2023, jolloin torniin asennettiin hissi ja 45 metrin korkeuteen avattiin näköalatasanne. Tasanteella oli ikkunoita joka suuntaan, joten Vanhankaupungin lisäksi sieltä näkyi sekä satamaan ja merelle että modernimpaan Tallinaan. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. 

Kirkkomuseon ja tornin jälkeen kävin syömässä viereisessä ravintola Pegasuksessa. Sain mukavan ikkunapaikan, mutta tilaamani paistettu kuha-annos oli minulle liian rasvaista ja raskasta. Lisukkeena ollut kukkakaali/bataattipyree sen sijaan oli herkkua, samoin kuin täyteläinen leipä. Ja myös tarjoilijan tuoma vahva tumma Saku-olut (Saku tume 6,7%) yllätti positiivisesti, ei yhtään kitkerää :)

Kokonaisuudessaan supermukava päiväretki marraskuiseen Tallinnaan. Sää suosi - tosin aurinko ei paistanut, mutta ei satanut eikä tuullut, joten ei ollut valittamista. Ja iltapäivä kaupungissa riitti hyvin yhden museon tutkimiseen, näköalasta nauttimiseen ja rauhalliseen ruokailuun.

Ja Kuolemantanssista - Surmatants - lisää seuraavassa postauksessa…

Tobias Heintzen (1593-1653) Pyhä Kristoforos vuodelta 1624.

Puinen pyhimysveistos kannatteli aikoinaan vanhan kirkon 

tuhoutunutta saarnatuolia - hartioilla näkyvän maapalloa lisäksi. 

Johannes Ballivin hautakivi. 

Ballivi oli ranskalainen lääkäri, joka muutti perheineen 1519 Tallinnaan, 

jossa koko perhe kuoli seuraavana vuonna ruttoon. 

Komeasti koristeltu puinen reliefi toimi aikoinaan 

kirkossa olleen Bogislaus von Rosenin muistokappelin ovena.

Bogislaus von Rosen (1572-1658) oli varakas virolainen kauppias ja aatelismies.

Tornista näkyi myös viereinen Aleksanteri Nevskin katedraali (täällä). 

Kirkon torniin pääsee sekä hissillä että kiipeämällä 233 porrasta.

Minä valitsin hissin ylös ja pyöröportaat alas :)

Nigulisten kirkko toimii nykyään keskiaikaisen taiteen museona.

Patsaita puusta

Ernst Barlach (1870-1938): Jälleennäkeminen (Tuomas ja Kristus), 1926

Serkkuleidien lauantaisella Ateneum-kierroksella museossa oli väkeä ruuhkaksi asti (täällä). Minä tutustuin suosittuun Gothic Modern -taidenäyttelyyn jo toistamiseen, joten saatoin jättää osan ”ruuhkaisimmista ” tauluista väliin ja keskittyä näyttelyn harvoihin veistoksiin, joista useimmat oli sijoitettu ”väljemmille vesille” eli näyttelysalien keskelle.

Siskon kanssa kiertelimme pitkään saksalaisen Ernst Barlachin vuonna 1926 tekemää Jälleennäkeminen -nimistä puuveistosta, joka esitti Kristuksen ja hänen opetuslapsensa Tuomaksen tapaamista. Ihastelimme, miten hienosti ja herkästi kirjailijanakin työskennellyt kuvanveistäjä oli onnistunut kuvaamaan miesten kasvoja ja miten näiden asennoista ja olemuksista välittyi läheisyys ja jonkinlainen helpotus. Ja sitä, miten vahvasti myös vaikeasti työstettävät veistokset voivat välittää tunteita…

Tykkäsin myös paljon belgialaisen George Minnen 1890-luvulta olevasta Rukoilevasta nunnasta ja suomalaisille tutun Hugo Simbergin vain 12,5 senttimetrin korkuisesta puisesta päästä, joka esitti taiteilijan tätiä. Simberg käytti tätiään eli isänsä siskoa Aleksandra Simbergiä usein mallinaan. Tätiä kuvaavista öljymaalauksista lienee kuuluisin Ateneumin kokoelmiin kuuluva muotokuva 77-vuotiaasta Aleksandrasta vuodelta 1898. 

Tuntemattoman taiteilijan varhaiskeskiajalla tekemän Neitset Maria ja Jeesus -aiheista puuveistosta - Bopparder Pieta - kehuin jo edellisessä Ateneum-postauksessani (täällä). Liitin valokuvan veistoksesta vielä tähänkin postaukseen, sillä tykästyin veistoksen sijoitteluun kultakaaren alla lilaa seinää vasten ja taustalla Magnus Enckellin yli 500 vuotta myöhemmin maalaamia alastomia nuoria miehiä :)

Ja viimeisenä valokuva Akseli ja Mary Gallen-Kallelan yhdessä koristellusta puisesta nuottikaapista vuodelta 1897. Sinänsä komea ja korea kaappi, mutta vähän se seisoi outona ja erillisenä lukuisten öljymaalausten ja puuveistosten keskellä…

George Minne (1866-1941): Rukoileva nunna, n.1894

Hugo Simberg (1873-1917): Täti, 1901

Tuntematon: Bopparder Pieta, 1380-1390

Takana häämöttää Magnus Enckellin (1870-1925) öljymaalaus

Ylösnousemus, Tampereen tuomiokirkon alttaritaulun

vasemman puolen esityö vuodelta 1907

Akseli (1865-1931) ja Mary (1868-1947) Gallen-Kallela: Nuottikaappi, 1897

Hetki ennen myräkkää

Tiistaiaamua Kaivarin rannassa

Pastaa Bardotissa

Valkosipulivoissa paistettua hummeria, peperoncinia, hummerikastiketta, 

valkosipulia ja sitruunavoilla maustettua linguine-pastaa

Tapasimme runsas viikko sitten tutulla, viiden naisen serkkusakilla Helsingissä. Kolme-neljä kertaa vuodessa kokoontuvaan naissakkiimme kuuluu kolmen yli 90-vuotiaan sisaruksen (täällä) viisi 55-72 -vuotiasta, osin jo eläkeikäistä tytärtä - kaksi Turusta, yksi Espoosta, yksi Salosta ja minä ainokaisena Hesasta. Tällä kertaa joukkoomme liittyi myös Marjukka Espoosta - vanhojen äitiemme Simo-veljen tytär. Karismaattisen Simo-enon, joka oli sisaruksista vanhin ja joka kuoli 88-vuotiaana joulukuussa 2015 (täällä).

Ohjelmassa oli - minun suosituksestani - Gothic modern -näyttely Ateneumissa (täällä) ja pitkä lounas museon lähellä, Kluuvikadulla olevassa Bistro Bardotissa. Valitsin tuon ranskalaistyylisen ravintolan yhteisen keväisen Ranskan matkamme (täällä) muistoksi :) Ja se kannatti, sillä ravintolan kehuttu hummeripasta Linguine au Homard maistui äärettömän herkulliselta - yksi elämäni parhaimpia pastaruokia. Lempeän maukas, herkän hyvä :) Osa porukastamme valitsi pääruoakseen paistettua vasikanmaksaa ja osa päivän kala-annoksen, ja kaikki maistui erinomaiselta. 

Hummeripastan sisältämä peperoncini jäi askarruttamaan mieltäni. Sanakirjan mukaan italian sana peperoncino kääntyy chilipippuriksi ja paprikaksi.

Serkut ihastuivat myös Ateneumin näyttelyyn, aivan kuin minäkin joku viikko aiemmin (täällä). Ja minulle sopi paremmin kuin hyvin tutustua näyttelyyn vielä toistamiseen. Tällä kertaa näyttelyn paras anti oli ehkä se, että olin etukäteen varannut meille kahdeksan euron liput puoli tuntia kestävään opastukseen, joka kesti puoli tuntia ja joka pidettiin toisen kerroksen luentosalissa. Suosittelen :)

Mukavan päivän ainoa häiriötekijä oli väentungos Ateneumissa. Kehuttu näyttely on todella saavuttanut yleisönsä :) Onneksi ruuhka oli pahimmillaan parissa ensimmäisessä näyttelyhuoneessa ja hellitti loppua kohti. 

Marjukasta taisi tulla SerkkuLeidien uusin jäsen :) Niin hyvin hän sopeutui rentoon ja äänekkääseen naisseuraamme. Ja nautti, kuten mekin. Veri on vettä sakeampaa…

Haravointia ja herkuttelua

Viikonloppu kului ihanasti - hommailun ja herkuttelun merkeissä - suurperheen ympäröimänä. Olimme porukalla Tyttärien tilalla Merimaskussa haravoimassa vanhan maatalon puutarhaa ja nykyisen majoitustilan pihaa. 

Ja hommaa riitti. Paikalle oli tällä kertaa päässyt isäntäväen - Opiskelijatyttö Puolisoineen ja heidän nelikuinen Ilopilleri - sekä Ukin ja minun lisäksi Esikoisen viisihenkinen perhe kolmine poikineen (6-14v) sekä Juniori, joka matkusti molempiin suuntiin Helsingistä junalla. Tilan toinen emäntä - Lontoontyttö - ei sitkeän flunssan takia päässyt paikalle, ja hän jäi parantelemaan itseään kakkoskotiinsa Helsingin Vallilaan. Opiskelijapojan perhettä pidätteli viikonlopun pääkaupungissa perheen poikien futistreenit ja -matsit :)

Meille muille riitti (mukavaa) hommaa eli haravointia, haravointia ja haravointia. Onneksi Opiskelijatyttö oli vuokrannut viikonlopuksi kaksi tehokasta lehtipuhallinta, joita varsinkin teini-ikäiset Pikkupojat rakastivat käyttää. 

Kaikki viihtyivät, ja kaiken kukkuraksi loppusyksyn ilmat hellivät talkooväkeä. Erityiskiitos lauantain ruokavastaaville - Opiskelitytölle superhyvästä kasvislasagnesta, jonka täytteenä oli alkusyksystä poimittuja suppilovahveroita ja tatteja, sekä vanhimmalle lapsenlapselle sopivan makeasta, kinuskilla päällystetystä suklaajuustokakusta, joka syötiin viimeistä murua myöten…

Ja suurkiitos vieraanvaraiselle isäntäväelle. Nähdään viimeistään Taattisten Tilan perinteisissä myyjäisissä joulukuun puolivälissä :)

Muru ja Pablo löysivät sisältä lempipaikkansa :)

Opiskelijatyttö teki talkooporukalle tosimaukasta sienilasagnea :)

Esikoisen 14v esikoispoika loihti taivaallisen makuisen toffee-suklaajuustokakun. 

Siistiä saatiin :)