Pikku pelkuri, 2003
En muista, olenko koskaan käynyt yhdessäkään näyttelyssä sen avajaispäivänä. Tänään näin tapahtui - päähänpistona. Ajattelin, että näyttelyssä olisi ekana päivänä ollut ruuhkaa, mutta päinvastoin, väliin ei nähnyt yhtäkään ihmistä. Syynä taisi olla viikonlopun helle ja koulujen päättäjäispäivä :)
Minulla ei ollut yhtäkään päättäjäisjuhlaa, vaan olin aamupäivällä kahvittelemassa rakkaan Siskon kanssa Kaivarin rannassa - Muru-koira mukana. Puolen päivän aikoihin Sisko lähti kotiinsa Espooseen ja Muru vävymiehen kyydissä Ukin mökille. Minä olin vasta alkuillasta menossa vahtimaan Opiskelijapojan lapsia, joten minulla oli monta tuntia ”luppoaikaa” :)
Keksin, että kävelen Taidehalliin katsomaan juuri avattua kesänäyttelyä - Tommi Toijan Tunteiden arkeologia. Toivoin näkeväni myös itse taiteilijan, sillä oli lukenut että Toijan ateljee oli kaikkine tavaroineen siirretty viereisestä Lallukan taiteilijakodista näyttelyn ajaksi Taidemuseon tiloihin.
Totta oli, että museon pääsaliin oli rakennettu lähes yksi yhteen kuvanveistäjä Tommi Toijan (s.1974) ateljee. Mutta taiteilijaa en nähnyt, sillä hän on luvannut olla paikalla vain parina päivänä kesän aikana ja muina päivinä sattuman varaisesti. Eikä minun kohdalle osunut tuota sattumaa. Mutta silti oli mielenkiintoista katsella ja tutkia oikean taiteilijan oikeaa luomistilaa.
Kymmenien keskeneräisten tai puolivalmiiden töiden ja työvälineiden lisäksi työhuoneessa oli jos jonkin laista arjen ja juhlan tarve-esinettä ja turhaketta. Ja seinällinen kristuksen kuvia ja krusifikseja. Ja lukuisia täysiä viinipulloja lahjapaketeissaan :)
Kolmessa muussa näyttelysalissa oli Toijan patsaita - lähinnä kymmeniä kärsivän näköisiä pääveistoksia - ja tuntemattomampia piirroksia ja maalauksia, jotka kuvasivat mitäpä muuta kuin ihmisen ahdistuneita tai surumielisiä päitä. Ja joukossa vain jokunen Toijan tavaramerkkinä mielletty lapsenomainen ukkeli.
Ihan en saanut kiinni, mitä näyttelyn nimellä - Tunteiden arkeologia - tarkoitettiin, mutta joku lähes vääristyneissä pääveistoksissa ja -piirroksissa puhutteli. Useista töistä välittyi tuskaa ja ahdistusta taikka mielen tyhjyyttä tai murtuneisuutta.
Silti Toijan päät eivät olleet luotaan työntäviä, vaan luokseen vetäviä. Jotenkin tykkäsin tutkia niitä…
Hymysuu, 2024
Feeling Blue, 2022
Sateenodottaja, 2005-2024
Iso vaaleanpunainen, 2024
Toikan työskentelytila, jossa ainoa ”muukalainen” oli keskellä seisova jättiveistos.
Se ei mahtuisi Toikan Lallukan ateljeeseen, kaikki muu oli ”aitoa”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti