Puisto keskellä Helsinkiä

Kävelin joku viikko sitten Murun kanssa Sibeliuspuiston läpi Taka-Töölössä. Puistoa on viimeisen vuoden ajan peruskorjattu, ja se näkyi selvästi. Kasvustoa ja polkuja oli karsittu, uusittu ja lisätty - onnistuneesti. Muun muassa vielä 1960-luvulla puistossa ollut toinen lampi oli palautettu sekä Sibelius-monumentin ympäristö siistitty ja monumentin edessä oleva aukio nimetty Musiikkiaukioksi. 

Vilkasliikenteinen Mechelininkatu jakaa Sibeliuksenpuiston kahteen osaan, ja puistoalue jatkuu edelleen Välskärinkadun toisella puolella. Tämä puistoalueen itäisin osa on tosin nimetty Topeliuksenpuistoksi (täällä). 

Alkujaan Sibeliuspuisto nimettiin 1930-luvulla Humallahden luonnonpuistoksi, jota kutsuttiin myös Kinnekunnan puistoksi alueella aiemmin olleen komean huvilan mukaan. Parin vuoden päästä vuonna 1945 puisto sai kuitenkin uuden, nykyisen nimensä - Sibeliuspuisto - säveltäjä Jean Sibeliuksen (1865-1957) syntymän 80-vuotispäivän kunniaksi. Ja Eila Hiltusen (1923-2003) kuuluisa Sibelius-monumenttihan paljastettiin puiston paraatipaikalla vuonna 1967 (täällä). 

Puistossa on myös toisen suomalaisen merkkihenkilön ”muistomerkki”. Mechelininkadun ja Kesäkadun kulmaukseen istutettiin 1983 kuusikymmentä visakoivua Mauno Koiviston (1923-2017) 60-vuotispäivän kunniaksi. Vuosien kuluessa suurin osa koivuista on ehtinyt kuolla, ja puiston viimevuotisen  kunnostuksen yhteydessä alueelle istutettiin uusia taimia. Toivotaan parasta :) Presidennti Koiviston oikea muistomerkkihän on Kampissa, jossa sitä vasta ihailin (täällä). 

Komean ja modernin Sibelius-monumentin lisäksi puistossa on myös perinteisempi Kalevala-aiheinen patsas - Aarre Aaltosen (1889-1980) Ilmatar ja sotka, joka paljastettiin sodan jälkeen vuonna 1946. Eli jokaisen makuun jotakin…

Mukavan kokoinen puisto, jossa vaihtelevaa luontoa, paljon istumapaikkoja, kaunis näkymä merelle ja mielenkiintoista historiaa. Ei kun kävelylle - koiran kanssa tai ilman :)

Eila Hiltunen: Sibelius-monumentti, 1967

Kyynelkoivut kaunistivat ylemmän tekolammen rantaa.

Kahvia ja kukkia

Valokuva on otettu runsas viikko sitten, 

ja eilen ohi kävellessäni huomasin, että komeat syyskukat oli jo parturoitu talven tieltä.

Rakastan-kahvila Etu-Töölössä Hakasalmen huvilan (täällä) pihapiirissä on edelleen yksi lempparikahviloistani. Hieman hompsuinen ja boheemi, mutta ehkä juuri siksi niin kotoisa ja iisi. Ja huolimatta siitä, että lounaan ja leipomustenkin laatu vaihtelee - väliin on herkkua (täällä) ja väliin taas ei niin herkkua.

Miksi sitten kuitenkin tykkään? Sijainti aivan ydinkeskustassa, mutta silti katseilta piilossa. Ja ihana ympäristö - puistoa, luontoa ja kävelylenkkejä. Ja kahvilan koko sopii minulle - kivan pieni, mutta kuitenkin lähes aina tilaa. Myös entisen leivintuvan sokkeluus ja vanhanaikaisuus viehättää meikäläistä. Ja kun vielä pieniä ulkopöytiä on kesäaikaan ripoteltu ympäröivään puutarhaan…

Mutta ehkä suurin syy tykästymiseeni on kuitenkin se, että olen käynyt kahvilassa aina mukavassa ja mieluisassa seurassa - milloin suurperheeni jäsenten ja milloin jonkun rakkaan ystävän kanssa. Toki väliin myös yksin - seurana vain Muru-koira - mutta näinkin viihdyn nykyään erinomaisesti. 

Kaiken kukkuraksi Rakastan-kahvilassa kaikki tarjottava on vegaania ja pääosin paikalla tehtyä. Joten onneksi Musiikkitalon ja Finlandia-talon välistä löytyvä kuppila on auki myös talvella :) 

Tällä kertaa uunituore voisilmäpulla oli pehmeä ja herkullinen :)

Kiasma takaa

Nykytaiteen museota Kiasmaa valokuvattiin aiemmin pääosin rakennuksen edestä Mannerheimintien ja Arkadiankadun risteyksen puoleiselta Mannerheiminaukiolta, kuten minunkin tammikuisessa postauksessa vuodelta 2020 (täällä). Viime vuosina - Kansalaistorin ja Baana-nimisen kevytliikenneväylän valmistuttua - tilanne on muuttunut lähes päinvastaiseksi, sillä pääosa Kiasman ohi kävelevistä ja pyöräilevistä ihmisistä on siirtynyt kulkemaan museorakennuksen takaa. 

Joten pitihän minunkin (taas) kiertää Kiasma ympäri ja valokuvata rakennusta myös ”takaapäin”. Olisikohan taidemuseon aika harkita, että toinen sisäänkäynti museoon olisi suositun Kansalaistorin puolelta…

Kiasmaa kiertäessä törmää tanskalaisen Nina Beierin kiehtovan Women and Children -vesiaiheisen teoksen (täällä) lisäksi viime keväänä kuolleen, yhdysvaltalaisen kuvanveistäjälegendan Richard Serran (1938-2024) Sukellus-nimiseen teräsveistokseen. Kaksi parimetristä, 12 000 kiloa painavaa paksua teräslevyä seisoo kymmenisen metrin päässä toisistaan. Kivetylle alustalle hieman kallistettuun asentoon sijoitetut ja punertavaksi patinoituneet järkäleet herättävät minussa alkuun vain ihmetystä. Varsinkaan kun en etsimisestä huolimatta löydä teoksesta tai sen läheltä mitään nimikylttiä, josta selviäisi mitä järkäleet ovat.  

Kiertelen ja ihmettelen teräslevyjä jonkin aikaa. Mitä ne ovat? Miksi ne ovat tässä? Miksi ne ovat vinossa - osa reunaa maan sisässä? Hiljakseen teräslevyt alkavat kuitenkin ikäänkuin lähestyä minua, jopa puristaa minua. Ja minä taas tahtoisin silittää niitä tai jopa nojata niihin. Mutta onko se sallittua…

Kotona minulle selviää, että kyseessä on Kiasman kokoelmiin kuuluva Richard Serran teos Sukellus, joka on vuodesta 2022 seissyt taidemuseon ja Mannerheimintien välissä Mannerheimin  ratsastajapatsaan (täällä) alapuolella. 

Teoksen nimi on englanniksi Plunge, mikä suomentuu myös sanoina syöksy, syöksyä ja heittäytyä, mitkä mielestäni paremmin kuin virallinen suomennos Sukellus kuvaavat minimalistista teosta. Teräsjärkäleiden keskellä minulle tuli halu heittäytyä tai syöksyä niiden vietäväksi - jopa syleiltäväksi :)

Kiasman takana oleva Kansalaistori on yksi Helsingin mielenkiintoisimpia uusia aukioita ajatellen kulttuuria ja arkkitehtuuria. Paikallaan seisten - vain päätään kääntämällä - aukiolta voi Kiasman taidemuseon lisäksi nähdä Oodin keskuskirjaston (täällä) ja uuden Musiikkitalon sekä vanhempaa helsinkiläistä arkkitehtuuria edustavat vuonna 1931 valmistuneen Eduskuntatalon ja lähes 200 vuotta vanhan Hakasalmen huvilan (täällä). 

Arkkitehtuurifriikkien lisäksi Kansalaistorilla viihtyvät myös lapset, joiden iloksi alueelta löytyy pari mukavaa leikki- ja pelikenttää. Ja puutarhaintoilijat, jotka ovat tänä kesänä saaneet ihailla kaupungin istuttamia upeita kesäkukkia. 

Richard Serra: Sukellus, 1983

Syksyä mökillä

Viikonloppu Ukin mökillä on alkanut hyvissä merkeissä, kun viimein sain kaivettua maahan keväällä ostamani lukuisat purkkinarsissit ja -lumililjat, jotka koko kesän ovat ruukuissaan kuihtuneet ja kuivuneet puutarhan syrjäisimmässä nurkassa. Ja viikonloppu on edennyt vähintään yhtä mukavasti savulohella, lohkoperunoilla ja Kolmen kaverin vaniljajäätelöllä. 

Nyt odottelen yökylään tulevaa Esikoisen 6-vuotiasta Pikkupoikaa. Tiedossa on ainakin jättikokoisen legonosturin rakentamista, palapelin kokoamista ja tutun, mutta aina yhtä hauskan (ja sopivan lyhyen) Kimblen pelaamista. Ja tietty myös Muru-koiran lenkittämistä sekä kirjojen yhdessä lukemista, mikä on molempien - Pikkupojan ja Mummin - mielipuuhaa.

Mutta mahtuu viikonloppuun jotain todella ärsyttävääkin - kellojen siirto. En voi käsittää, miksei tästä hullutuksesta päästä eroon…

Onneksi on syksyinen luonto :) Värien ja muotojen kirjoa ei voi kun ihmetellä ja ihailla. 

Kahvilla pappilassa

Yleensä joka retkeeni kuuluu käynti paikallisessa kirkossa :) Lokakuisella Mikkelin retkellä (täällä) kirkko jäi kuitenkin käymättä, mutta tulipahan tutustuttua entiseen pappilaan. Ja toisaalta käydessäni Mikkelissä loppuvuodesta 2022 olin jo tutustunut sekä tuomiokirkkoon (täällä) että Pitäjänkirkkoon (täällä).

Entinen pappila lukuisine sivurakennuksineen oli uusi - ja mieluisa - tuttavuus. Savilahden rannalla olevat, 1980-luvun lopussa kunnostetut rakennukset ovat olleet matkailu- ja ravintolakäytössä jo yli 30 vuotta. Alkujaan ne rakennettiin Mikkelin maaseurakunnan kirkkoherran asunnoksi, kunnes vuonna 1969 pappila siirtyi uusiin tiloihin kaupungin keskustaan. Ja vuonna 2013 tuli uusi muutos, kun maaseutuseurakunta liitettiin osaksi Mikkelin tuomiokirkkoseurakuntaa, minkä jälkeen maaseurakunnan pappilaa ei enää tarvittu.

Entisessä pappilan päärakennuksessa toimii nykyään kahvila/ravintola ja sivurakennuksissa myydään monenlaisia käsityö- ja designtuotteita. Kiva oli kierrellä ja katsella, mutta mukaan tarttui vain pari vanhanajan nekkua lastenlapsille vietäväksi :) Ja kahvilassa hörpittiin hyvät kahvit ja paikalla tehdyt voisilmäpullat. 

Tarinan mukaan Kenkäveronniemen outo nimi tulisi siitä, että entisaikaan kirkkoon tullessa kengät laitettiin jalkaan ja poistuessaan kengät otettiin pois jaloista Kenkäveronniemen kohdalla. Muu osa matkasta kuljettiin paljain jaloin, jotta kengät eivät kuluisi. 

Todennäköisempi selitys nimelle löytyy kuitenkin muinaisruotsin sanasta gengärp, mikä tarkoitti mm. kuninkaan tai piispan kestitystä varten kerättyjä ruokaveroa. Kansan suussa sana vääntyi vähitellen muotoon kinkeri ja kenkä - sanalla ei ollut mitään tekemistä nykyisen kenkä-sanan kanssa - ja kinkerivero ja kenkävero, joista tässä merkityksessä jäi elämään vain kinkerivero. 

Sana kenkävero jäi elämään vain Kenkäveronniemen nimeen. Ja Kenkäveron pappilaan :) 

Ruokasali odottaa juhlijoita…

Entisajan lastentuoli :) 

Vanhaa portaikkoa

Vuonna 1869 valmistuneessa pappilassa oli 11 huonetta, 2 vinttikamaria, eteinen ja keittiö.

Yksi pappilan lukuisista piharakennuksista

Näkymä Savilahdelle ruokasalin ikkunasta

Salainen puutarha

Rakastan salaisia puutarhoja, joten tämä on ainakin kolmas samanniminen otsikko blogissani - Lohjan (täällä) ja Brightonin (täällä) puutarhojen jälkeen. Tämänkertainen salainen puutarha löytyi Mikkelistä Tertin kartanosta (täällä). 

Kartanon entisen kivinavetan raunioille ja niiden sisälle on istutettu yli 200 kukkivaa kasvia. Harmikseni muuripuutarha oli käydessäni suljettu ja sisään olisi päässyt vain ennakkoon varatun maksullisen oppaan kanssa. Ja vain kesäaikaan…

Parasystävän kanssa kiersimme puutarhan muurien ulkopuolelta ja yritimme kurkkia muurien ja vanhojen puuovien aukoista sisälle. Näimme syksyn väsyttämiä köynnöksiä, pieniä patsaita ja koboltinsinisiä, isoja koristepalloja - Parasystävän lempiväri :) Ja myös jokusen syksyä uhmaavan kukkivan kasvin…

Ehkäpä seuraavalla Mikkelin reissulla sovin Parasystävän kanssa treffit salaiseen puutarhaan - oppaan seurassa :)

Taas Tertissä

Ei Mikkelin matkaa ilman Terttiä :) Ilokseni olen vuosien kuluessa saanut nauttia sekä kartanon herkullisesta buffet-pöydästä (täällä) että viihtyisistä majoitustiloista (täällä). Tällä kertaa emme kuitenkaan syöneet emmekä yöpyneet, vaan nautimme ainoastaan kävelystä ja ruskasta Tertin kartanon kauniilla pihalla ja puutarhassa.

Komeaa päärakennusta ja pihapiiriä on vuosikymmenien aikana kunnostettu useita kertoja (täällä), ja kaikki olikin upeassa tikissä. Minua kiehtoi etenkin päärakennuksen kahdeksankulmainen, viereiselle Säkälammelle avautuva, ruskan koristama kuisti, joka oli kuin luotu Suomi-leffojen Ansoille ja Taunoille. 

Tykkään, kun vieraita varten on nähty pientä lisävaivaa ja esim aseteltu koristeita myös ulkopöydille, vaikka todennäköisimmin pöydät ovat tähän vuoden aikaan koko päivän ilman asiakkaita. Pöytäkurpitsat lisäävät koko pihan kodikkuutta ja viihtyisyyttä. 

Pieni juttu, mutta viestittää vieraille: ”Olette tervetulleita ja haluamme nähdä vaivaa vuoksenne!”

Pinkillä piristettyä perussettiä

Yö Mikkelissä keskustan Sokos-hotellissa oli perussettiä mukavalla savolaislisällä. Siistiä ja tylsän tavallista, mutta onneksi palvelu sekä vastaanotossa että aamiasravintolassa oli savolaisen lupsakasta. Siitä tykkäsin :)

Kaupungin kahdesta ketjuhotellista valitsin kauppatorin kulmalla olevan Sokos Vaakunan lähinnä siksi, että siellä saa 20 prosentin eläkeläisalennuksen. Alennusta ei netin varaussivuilla tyrkytetä, joten se pitää osata erikseen etsiä tai lisätä alennuskoodi-kohtaan sana SENIOR.

Rauhallinen yö ja riittävän hyvä aamiainen - ja aamiaisseurana Parasystävä puolisoineen. Ystävämme yöpyivät omassa kaupunkikodissaan, mutta köpöttelivät seuraksemme aamupalalle hotelliin. Pienen kaupungin etuja - lähes kaikkialle on kävelymatka…

Enpä muuta reissuaamuna kaipaakaan - rauhaa, ruokaa ja rakasta seuraa :)

Munakasta, ruisleipää ja Luostari-juustoa - niillä pärjään pitkälle :)

Uusittua ravintolasalia

Ystävien mökillä

Viikonloppuna pistäydyimme Ukin kanssa Ystävien mökillä Mikkelissä - tuttu ja vieraanvarainen paikka vuosikymmenien takaa (täällä). Aurinkoa, kaunista ruskaa ja Parasystävän tekemää suppilovahverokeittoa.

Illaksi palasimme Ystävien kaupunkikotiin Mikkelin keskustaan, jossa jatkettiin herkuttelua :) Nyt tarjolla oli oikeaoppisen al dente valmistettua kanttarellirisottoa ja parvekkeella grillattua nieriää. Ja aterian päätteeksi monenlaista suklaata, joita Parasystävä vielä pussitti minulle kotievääksi :)

Kotimatka - samoin kuin tulomatka - tehtiin tuttuun tapaan mukavasti junalla. Eläkeläishinnoilla, mutta nautiskellen tilavassa ja hiljaisessa Extra-luokassa. 

Sinivihreä AOI

Arki-iltana herkuttelin Neitsytpolulla runsas vuosi sitten avatussa Aoi-ravintolassa. Kävellessäni Murun kanssa tutulla Punavuori-Eira-Ullanlinna -akselilla kuljen usein pikkuruisen Aoin ohi ja ihailen oven edessä olevia, hoidettuja kukka-asetelmia. Tutkiessani ikkunassa olevaa ruokalistaa on usein käynyt mielessä: ”Josko joskus tuonne…”

Lyhyellä ja ytimekkäällä listalla oli lokakuussa valittavana kaksi alkupalaa, kaksi pääruokaa ja kaksi jälkiruokaa. Alkupalaksi valitsin Siikaa, paprikaa ja naurista - harmikseni aika mitäänsanomaton annos. Mutta pääruoaksi valitsemani Osterivinokasta, lehtikaalia ja sipulia oli onnistunut, maukas ja sopivan suolainen annos, vaikka naapuripöydästä kuulin rouvan kuiskaavan: ”Liian suolaista.” Ja jälkiruoka oli kaunis ja herkullinen Pannaria, vadelmaa ja hapankermaa.

Kiva kun väliin tapahtuu niin, että pääruoka osoittautuu paremmaksi kuin alkuruoka. Useimmiten ilahdun alkupaloista, mutta petyn pääruokaan. Tämän takia väliin päädynkin valitsemaan yksinomaa kaksi alkuruokaa ja jälkkärin :)

Ravintolan nimi Aoi oli kirjoitettu vihreillä tikkukirjaimilla ja lisänä sininen piste. Kun tapani mukaan kyselin tarjoilijalta nimestä, hän kertoi, että aoi on japania ja tarkoittaa sinisen ja vihreän sävyisiä värejä, jotka ovat japanilaisuutta fanittavan perustajakaksikon lempivärejä. Tosin japani-suomi-nettisanakirjassa sanalle annetaan seuraavat suomennokset ”1. sininen, 2. kokematon, 3. vihreä (kokematon)” :)

Vasta kotona valokuviani selaillessani äkkäsin, että ravintolan vaikeasti hahmoteltava logo AOI kuvasi aterimia, ruokaliinaa ja viinilasia. Ja että ravintolan pöydille ruokailuvälineet oli aseteltu vinosti logon tavoin. Ja mitkä ihanat vanhat, mummolasta tutut arkiaterimet  :)

Niin tai näin - kymmenpöytäisessä pikkuravintolassa oli kiva ja rento tunnelma sekä ystävällinen tarjoilu. Tosin väliin tuntui, että annoksia piti odottaa suhteettoman kauan. Mutta onneksi pöydässä oli itse tehtyä, lämmitä ja herkullista leipää ja tarjoilijan suosittamaa, tosihyvää ranskalaista kuohuviiniä - merkistä en päässyt perille…

Mukava arki-ilta sinivihreässä Aoissa. Saatan palatakin, kunhan lista taas päivittyy…

Osterivinokasta, lehtikaalia ja sipulia

Pannaria, vadelmaa ja hapankermaa

Aterimet kuin AOI-logo :)

Miellyin Marianneen

Marianne Stokes: Kuolema ja neito, 1908

Ateneumin uudessa Gothic Modern -näyttelyssä hullaannuin kaikesta (täällä). Ja uutena tuttavuutena ihastuin Itävallassa syntyneeseen Marianne Stokesiin (1855-1927), jonka kolme maalausta oli saatu näyttelylainaan - kaksi merkittävistä brittimuseoista ja yksi Pariisin Orsay-museosta. 

Yksi Ateneumin lainateoksista oli Madonna ja lapsi - Stokesin 1900-luvun alussa maalaama herkkä ja lämmin temperamaalaus nuoresta, väsyneestä äidistä (täällä). Tykkäsin paljon myös kahdesta muusta Stokesin maalauksesta - Kuolema ja neito, jossa levollinen musta enkeli tervehti rauhoittavasti pelokasta nuorta naista, ja Kynttilänpäivä, jossa kaunispiirteinen nainen keskittyi kirjan lukemiseen. 

Suomalaisena oli mielenkiintoista lukea, että samoihin aikoihin, kun nuori Marianne Preindlsberger tapasi tulevan puolisonsa, englantilaisen taidemaalari Adrian Stokesin (1854-1935), hän tutustui myös Helene Schjerfbeckiin (1862-1946). Nuorten naisten Pariisissa alkanut työtoveruus ja ystävyys jatkuikin läheisenä useita vuosia. 

Samassa näyttelysalissa Stokesin Kynttilänpäivän kanssa oli myös alankomaalaisen Dirk Boutsin (1420-1475) Kristuksen pää 1400-luvulta. Halusin liittää valokuvan ko maalauksesta tähän postaukseen - ilman mitään erityistä asiayhteyttä :) sillä harvoin olen nähnyt Jeesusta kuvattavan niin inhimillisesti - tavallisen ihmisen näköisenä - etenkään keskiaikaisissa maalauksissa. 

Tässä ensimmäinen povaamani jälkipostaus (täällä) Ateneumin Gothic Modern -näyttelystä...

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1945

Toinen näyttelyssä olleesta taiteilijan kahdesta omakuvasta.

Helenen lukuisiin omakuviin tutustuin mm. lokakuussa 2019 Lontoossa (täällä). 

Dirk Bouts: Kristuksen pää, 1400-luku

Marianne Stokes: Kynttilänpäivä, 1901

Hullaannuin Ateneumissa

Jos lokakuussa haluaa hullaantua myös muusta kuin kauniista ruskasta, kannattaa mennä Ateneumin taidemuseoon, kiivetä leveitä portaita toiseen kerrokseen ja hullaantua pari viikkoa sitten avatusta Gothic Modern -taidenäyttelystä. Esillä on kymmeniä upeita maalauksia ja piirroksia - ja jokunen patsas - pääosin 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta, mutta valikoituja helmiä myös keskiajalta. Tunnettuja ja tuntemattomampia taiteilijoita - suomalaisia ja keskieurooppalaisia. 

Pysähdyin jokaisessa 12 näyttelysalissa lähes kaikkien esillä olleiden teosten eteen ihmettelemään, ihastelemaan, tutkimaan ja nauttimaan. Harvoin minulle käy niin, että kaikki kiinnostaa, jopa pikkuruiset piirrokset, joita harvoin jaksan jäädä tihrustelemaan.

Kuuden salin jälkeen olin täysin ähkynä taiteesta - positiivisessa mielessä - ja ajattelin että tulen kiertämään loput kuusi salia toisella kertaa lähipäivinä. Käytyäni museokaupassa ja istuttuani pitkän tovin alakerran kahvilassa, päätin jaksaa katsoa upean näyttelyn teokset yhdellä kertaa loppuun asti. Ja ehkä tulla kuitenkin toistamiseen :)

Otin paljon valokuvia ja olisin halunnut liittää jokaisen kuvan tähän postaukseen. Kaikki teokset kertoivat omaa tarinaansa ja historiaansa ja lähes jokainen herätti minussa ajatuksia ja tunteita, mielleyhtymiä ja muistoja. 

Minua kiehtoi myös tapa, millä teokset oli laitettu esille eli ripustettu, jota muuten Hesarin Harri Mäcklinkin kehui näyttelyarviossaan (HS 16.10.24). Keskiajalla eläneiden mestarien teoksia oli ripustettu rinnakkain 1900-luvun vaihteen taiteilijoiden kanssa. Aihepiirien mukaan - etsien ja korostaen yhtäläisyyksiä. Aiheita olivat muun muassa niinkin keveät jutut kuin kuolema, kärsimys, uskonto, yksinäisyys, parisuhde, vanhemmuus ja - rakkaus :) 

Tämän takia yritin koota myös postaukseni valokuvat ripustuksen ympärille. Ja tällä kertaa päädyin näihin teoskuviin, toisena hetkenä olisin päätynyt toisenlaiseen valintaan. Ja todennäköisesti kirjoitankin näyttelystä vielä pari jälkipostausta…

Mutta menkää itse katsomaan - ja nauttimaan. Ja valitkaa omat mieliteoksenne kymmenien ihanien joukosta :) 

Hugo Simberg (1873-1917): Kuoleman puutarha, 1896

Taiteilija on maalannut Kuoleman puutarhan freskona Tampereen tuomiokirkkoon,

johon ihastuin huhtikuussa 2022 (täällä).

Simbergin vesivärityö oli ripustettu Schjerfbeckin ja Cranachin maalausten keskelle.

Vasemmalla Helene Schjerfbeck (1862-1946): John Chambers, 

kopio Hans Holbein nuoremman mukaan, 1894

Oikealla Lucas Cranach vanhempi (1472-1553): Nuoren naisen muotokuva, 1525

Lovis Corinth (1858-1925): Magdaleena helmiä hiuksissaan, 1919

Lovis Corinthin öljymaalaus oli ripustettu Cranachin ja Munchin maalausten rinnalle.

Vasemmalla Lucas Cranach vanhempi (1472-1553): Lucretia, 1530

Keskellä Edvard Munch (1863-1944): Silmästä silmään, 1899-1900

Käthe Kollwitz (1867-1945): Nälkä, 1923

Sascha Schneider (1870-1927): Riippuvaisuuden tunne, n.1893

Marianne Stokes (1855-1927): Madonna ja lapsi, n.1909

Stokesin temperamaalaus oli ripustettu Gallen-Kallelan ja van Cleven maalausten rinnalle. 

Keskellä Akseli Gallen-Kallela (1865-1933): Madonna, 1891

Oikealla Joos van Cleve (1485-1541): Pyhä perhe, 1521-1543

Vincent van Gogh (1853-1890): Tupakoiva luuranko, 1886

Käthe Kollwitz (1867-1945): Kuolema ja nainen, 1910

Hugo Simberg (1873-1917): Kuolema kuuntelee, 1897

Tuntematon: Bopparder Pieta, 1380-1390