Kävelyllä bongattua

Vietimme pari vuorokautta suurperheen pääsiäistä Tyttärien tilalla Merimaskusta. Vilskettä ei puuttunut, kun paikalla oli kymmenen aikuista ja kuusi lasta - yhdeksänkuisesta nuorimmaisesta 13-vuotiaaseen murkkuikäiseen - viisi pojanviikaria ja yksi prinsessa. 

Nautimme kaikki - ehkä liikuntarajoitteista Ukkia lukuunottamatta - lyhyistä ja väliin myös pidemmistä metsäkävelyistä. Ja Merimaskun saaristoluonnosta - kallioista, sammaleista ja väliin mahtuvista kosteikoista :)

Kukkia kotona

Rakastan kukkia. Kaikenlaisia kukkia. Kukkia luonnossa ja kukkia puutarhassa. Kukkia vaaseissa ja kukkia ruukuissa. Suuria kukkia ja pieniä kukkia. Kaiken värisiä kukkia. Ja tarkemmin ajatellen tykkään oikeastaan kaikista kasveista - ruohoista, pensaista, puista. Jokaisessa kukassa ja kasvissa on se oma jokin. Kuten on myös sinussa ja minussa :) 

Ilokseni sain viime viikonloppuna aikuisilta lapsiltani kukkia, ja ne ilahduttavat minua edelleen. Eilen näin valkoisia lumikelloja Lontoontytön uuden kodin ikkunasta Vallilasta, mutta ne jäivät tällä kertaa valokuvaamatta. 

Joten näiden lahjaksi saamieni kauniiden leikkokukkien kuvilla mennään. Ja valokuvalla ihanan pontevasta männyn versosta, johon törmäsin maaliskuisella mökkipolulla. 

Jokamummin vauvanpeitto

Suurperheeseemme on alkukesästä syntymässä uusi pikkuinen - mummin seitsemäs lapsenlapsi. Mutta siitä sitten aikanaan lisää… 

Jokaisessa lapsiperheessä tulee olla ainakin yksi ohuesta villalangasta neulottu vauvanpeitto :) Tulevalle vauvalle neuloin ohuen (ja helpon) peiton vaaleanvihreästä ”vauvalangasta” - italialainen Dolly Baby Extrafine 100% merinowool. Kolmosen pyörrepuikoilla - tosin langan vyötteessä ohjeistettiin käyttämään 2.0-2.5 puikkoja. Kolmosen puikoilla peitosta tuli ihanan ohut, kuten olin toivonut. 

Valmiin peiton koko on noin 90x60 cm, ja sitä varten loin 228 silmukkaa - 210s kuvioon ja 9s + 9s kumpaankin reunaan. Kuvioksi valitsin yksinkertaisen ristikkokuvion.

Ristikkokuvio aloitetaan neulomalla kymmenen kerrosta vuoroin 10s oikein (oik puolella oikein ja nurjalla nurin) ja vuoroin 10s nurin (oik puolella nurin ja nurjalla oikein). Tämän jälkeen vaihdetaan ja neulotaan kymmenen kerrosta vuoroin 10s nurin (oik puolella nurin ja nurjalla oikein) ja vuoroin 10s oikein (oik puolella oikein ja nurjalla nurin). 

Peiton leveyteen mahtuu 21 ja korkeuteen 23 kymmenen silmukan ja kymmenen kerroksen ruutua. Joka kerroksen alkuun ja loppuun neulotaan 9s aina oikein, samoin kuin peiton alussa ja lopussa neulotaan 10 kerrosta aina oikein neuletta. Näin peittoon syntyy ”reunat”.

Kaunis, kevyt ja käytännöllinen lisäpeitto Pienelle kesään ja talveen. Ja superhelppo :)

Paasikivet

Sateisena perjantaina kävelin Punavuoresta Etu-Töölöön. Matkalla pysähdyin katsomaan J.K. Paasikiven muistomerkkiä Kiasman ja Amos-Rexin välissä, Mannerheimintien ja Arkadiankadun risteyksessä.

Presidentti Juho Kusti Paasikiven (1870-1956) muistomerkin suunnitteli kuvanveistäjä Harry Kivijärvi (1931-2010). Yli viisimetrinen, kahdesta mustasta graniittipaasista muodostuva muistomerkki paljastettiin vuonna 1980, jolloin myös kyseinen aukio nimettiin Paasikivenaukioksi. Muistomerkissä käytetty graniitti oli louhittu Jyväskylän Kuokkalasta, mikä oli kiva yhteensattuma, sillä juuri edellisviikolla vierailin Kuokkalassa (täällä).

Paasikiven muistomerkki on ensimmäinen suomalaiselle valtionpäämiehelle tehty abstrakti eli ei-esittävä muistomerkki, ja valmistuessaan se herättikin keskustelua. Vuonna 1987 Kivijärvi toteutti Hietaniemen hautausmaalle toisen suurmiehen - presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) - (hauta)muistomerkin, josta kirjoitin lokakuussa 2020 (täällä). Kekkosen varsinainen muistomerkki - Pekka Jylhän suunnittelema vesiaiheinen Lähde - on Hakasalmen puistossa Töölössä. 

Tihkusateessa kiertelin hiljakseen Murun kanssa Paasikiven muistomerkkiä. Tykästyin noihin kahteen sileäksi hiottuun, kuperaan kivipaasiin, joita ympäröi kaksiportainen, vaaleampaa punagraniittia oleva leveä taso. Tykkäsin, kun sileät kivet olivat sieltä täältä jätetty hiomattomiksi ja rypyliäisiksi. Ja miten kauniisti luonnonvalo - jopa tihkusateessa - heijastui kiiltävästä, mustasta kivestä. Väliin jopa unohdin, että katsoin tonneja painavia kivenjärkäleitä, niin ”utuisilta” ja ilmavilta ne vaikuttivat. 

Tykkäsin tosi paljon. Mielestäni tämä Itä ja Länsi -niminen teos on yksi parhaimpia muistomerkkejä, joita olen nähnyt. Muistomerkki, joka on nähtävä livenä, sillä se on luonnossa parempi kuin kuvissa. Ehkä joku muukin on tykännyt, sillä Paasikiven muistomerkki on saanut myös lempinimen (tai haukkumanimen?) Juho Kusti ja Alli - entisen presidentin vaimon mukaan. 

Rakkaalla lapsella on monta nimeä… Mutta kumpi paaseista on Itä ja kumpi Länsi?

Kevään odotusta

Eilisaamua (24.3) tiheä merisumu peitti taivaanrantaa…

ja seur aamua (25.3) meri oli jo avoinna…

Ja sitä seuraavana (26.3) taas sohjojäätä…

Kirjottuja kantoja

Tenka Issakainen (s.1973): Päiväkirja tammikuu - elokuu, 2023

Suomen käsityön museo on Jyväskylässä, joten halusin Aalto-retkelläni (täällä) käydä myös siellä. Etenkin kaksi, museossa parhaillaan olevaa näyttelyä - Kirjotut kannat ja Punottuja koreja - kiinnosti minua.

Huhtikuussa päättyvän näyttelyn nimi on todella Kirjotut kannat eikä Kirjotut kankaat, kuten minä museossa vieraillessa kuvittelin. Vasta alkaessani kirjoittaa tätä blogitekstiä tajusin, että näyttelyn nimi ei olekaan tavanomainen ja helppo, vaan kekseliäs ja moniselitteinen - eli Kirjotut kannat. 

Nimi viittaa Kirjotut kannat -nimiseen, pääosin Rovaniemellä Lapin yliopiston yhteydessä toimivaan käsityökollektiiviin. Kollektiiviin kuuluu taiteilijoita, käsityöläisiä, taiteentutkijoita ja aktivisteja, jotka yhteisissä tapaamisissa - ”ompeluseuroissa” - ovat kirjoneet näyttelyssä esillä olevat villapeitot. Tekijät ovat kohdanneet toisensa Suomessa, vaikka osa heistä on ulkomaalaisia, mm. Itä-Euroopasta, Venäjältä ja Latinalaisesta Amerikasta. 

Museossa on esillä parikymmentä kirjontatyötä neljältätoista eri tekijältä. Kirjonta on toteutettu osin jo hylätyllä peittokirjontatekniikalla, jossa käytetään mustaa villakangasta ja luonnonväreillä käsin värjättyjä villalankoja. Menetelmän lisäksi tekijöitä yhdistää halu kirjonnan keinoin ilmaista henkilökohtaisia asioita ja/tai käsitellä yhteiskunnallisia teemoja. Eli ottaa kantaa - esittää kirjottuja kantoja :)

Näyttelyn ja tekijäkollektiivin nimi Kirjotut kannat viittaakin kantaaottaviin käsitöihin, mutta myös tekijöidensä kulttuurisiin juuriin, kantakulttuureihin. Jos olisin tajunnut tämän näyttelyyn tutustuessa, olisin katsonut ja tutkinut esillä olevia töitä eri silmin sekä lukenut niihin liittyvät tarinat tarkemmin. 

Tästä tietämättömänä pääosin ihailin kauniita, kiehtovia ja innovatiivisia käsitöitä, mikä sekin oli antoisaa. Ja tykkäsin kovasti :)

Toinen minua kiinnostanut näyttely Punottuja koreja - meiltä ja muualta jäi tällä kertaa kirjontatöiden varjoon, vaikka sekin esitteli kaunista ja kiinnostavaa. Tykkäsin etenkin Tarja Heikkilän koreista ja muista ”risutöistä”. Josko saisin lähdettyä hänen Porvoon Risupihalleen, joka on taas avoinna yleisölle kesäkuussa Avoimet puutarhat 2024 -viikonloppuna (täällä). 

Tanya Kravtsov (s.1985): Korjaa tuska, kylvä toivoa, 2023

Alina Korotovskaia (s.1995): Ei aakkosten viimeinen kirjain, 2023

Punottuja koreja - meiltä ja muualta

Tarja Heikkilän koivurisukori (2013)

Kaupunginkirkko

Jyväskylän Kirkkopuistoon - silloiselle kauppatorille - rakennettiin vuonna 1880 Keski-Suomen ensimmäinen kivikirkko. Arkkitehti Ludvig Isak Lindqvistin (1827-1894) suunnittelema kirkko on levollisen rauhallinen harmaine puupenkkeineen ja kuoriosan kauniine lasi- ja kattomaalauksineen. 

Kuori-ikkunoiden lasimaalaukset ja kuorikupolin koristelun taiteili koristemaalari Bruno Tuukkanen (1891-1979) vuonna 1924. Alttaritaulu on syntynyt varsinaissuomalaisen avioparin Nina (1853-1907) ja Frederik Ahlstedtin (1839-1901) yhteistyönä. Maalaamisen aloitti Frederik, ja miehen kuoltua hänen kuvataiteilijana työskentelevä vaimonsa maalasi keskeneräisen taulun loppuun.

Harvan kirkon virallinen nimi on Kaupunginkirkko. Jyväskylän kirkolle nimi tuntui sopivan, sillä ainakin matkailijan näkökulmasta kirkko oli nimensä mukaisesti kaupungin kirkko - keskellä kaupungin vilinää ja vaivattomasti saavutettavissa.

Bruno Tuukkasen lasi- ja kattomaalaukset

Etualalla on Oskari Raja-ahon (1899-1932) patsas, 

jota on kutsuttu monella nimellä: Neito, Kevät, Ikävä ja Aino.

Juoksija Jyväskylässä

Kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen (1894-1966) Paavo Nurmea (1897-1973) kuvaavasta juoksijapatsaasta on tehty viisi identtistä valosta. Yksi näistä on Seminaarimäen kampuksella Jyväskylässä. Minun piti tämä nähdä :) koska marraskuussa 2022 valokuvasin maailmankuulun juoksijan patsaan Turussa, ja silloin kirjoin seuraavaa (täällä):

Viidennen valoksen taustalla on mielenkiintoinen historia. Ateneumiin sijoitettu ensimmäinen valos lahjoitettiin (deponoitiin) 1983 Jyväskylän yliopiston kampusalueelle, mutta 11 vuotta myöhemmin Ateneum halusi patsaan takaisin Helsinkiin. Jyväskylä ei toipunut patsaan menetyksestä, jota paikalliset nimittivät ”kulttuuriskandaaliksi”, ja Jyväskylä-seura alkoi hommata rahoitusta uuden eli viidennen valoksen tekemiseen kampusalueen tyhjäksi jääneelle alustalle. Tämä toteutui lopulta vuonna 2001, jolloin jalusta sai juoksijansa :)

Jyväskylässä Paavo Nurmi juoksi nyt jalustan päällä Seminaarimäen kampuksella (täällä) urheilukentän ja -hallin vieressä. Yksinäisen ja orvon näköisenä lumen keskellä, etäällä kävelypoluista. 

Tulipahan nähdyksi. Ja ikuistetuksi myös blogiin :)

Johnsonin vieraana

Kävin syömässä Koukkalan kartanossa, joka on Päijänteen rannalla, neljän kilometrin päässä Jyväskylän keskustasta. Komea keltaiseksi rapattu rakennus, jonka 1900-luvun alussa rakennutti kauppaneuvos Julius Johnson ja suunnitteli arkkitehti Wivi Lönn. Yli sata vuotta myöhemmin 2021 kartano avattiin perinpohjaisen kunnostuksen ja restauroinnin jälkeen ravintolana, jonne on ”tervetullut nauttimaan myös yhtähyvin vain kupillisen kahvia”. 

Olivia Mathilda Lönn (1872-1966), joka tunnetaan paremmin Wivi Lönn -nimisenä, oli ensimmäinen nainen, joka johti omaa arkkitehtitoimistoa Suomessa. Vuonna 1904 valmistunut Kuokkalan kartano oli ensimmäinen rakennus, jonka Tampereella syntynyt Lönn suunnitteli Jyväskylään.

Kauppaneuvos Julius Johnsonin (1845-1923) vaimo Hilda kuoli vuonna 1902 ja Johnson päätti muuttaa Jyväskylän keskustasta maalaiskunnan puolelle Kuokkalaan omistamansa sahan viereen. Uuden kodin valmistuttua 1904 kauppaneuvoksen kanssa sinne muutti myös hänen vasta eronnut, 46-vuotias tyttärensä Sigrid Säthren kahden tyttärensä kanssa. 

Nimestään huolimatta Julius Johnson oli Ahvenanmaalla syntynyt suomalainen. Neljätoistavuotiaana hän muutti manner-Suomeen ja päätti ottaa sukunimekseen Johnson - syystä, johon en löytänyt selitystä. Ehkä hänen taustansa venäläisen sotilaan ja ahvenanmaalaisen tytön aviottomana lapsena selittänee osin nimen vaihtoa. 

Vuonna 1946 Kuokkalan kartano tiloineen myytiin Jyväskylän maalaiskunnalle. Tämän jälkeen rakennus toimi parikymmentä vuotta synnytyssairaalana, jossa parhaimmillaan syntyi yli tuhat lasta vuodessa. Ennen kuin Kauko Sorjosen säätiö osti pahasti rappeutuneen kartanon, se ehti toimia myös Jyväskylän yliopiston hydrobiologisena tutkimuslaitoksena. 

Syödessäni tortaina Johnsonin entiseen kartanoon perustetussa ravintolassa se oli lähes tyhjä. Koko parituntisen ruokailun aikana törmäsin vain yhteen nuoreen pariskuntaan. Harmi, sillä Kuokkala oli ympäristönä hurmaava - kauniisti kunnostettu ja romanttisen sokkeloinen. Tosin kesällä paikka on varmaan parhaimmillaan, kun puutarha ja muu ympäröivä luonto vihertää. 

Söin kolmen ruokalajin menun, joka oli ihan ok - ei huippua, mutta ei huonoakaan. Eipä siitä muuta sanottavaa :) Ystävällinen ja huomaavainen palvelu ja kiinnostava ympäristö pelasti paljon…

Villivahverorisottoa ja tryffelivoita

Turskaa ja Vin jaune -kastiketta

Ravintolan kaunista vanhaa sisustusta.

Kauppaneuvos Julius Johnsonin perhepotretti vuodelta 1892: 

Istumassa vasemmalla vaimo Hilda Johnson (1840-1902) ja kauppaneuvos Julius Johnson,

heidän vieressään kauppaneuvoksen tytär Sigrid (1868-1933) sylissään tytär Julia (1890-1953).

Edessä istuu kauppaneuvoksen sisarentytär Elsa Rodas.

Takana vasemmalla kauppaneuvoksen poika Allan (1866-?) ja tämän vaimo Fanny (1866-1955).

Takana oikealla Sigridin puoliso Otto Säthren (1858-1937) sylissään tytär Karen (1891-?). 

Arkkitehti Wivi Lönnin suunnittelema rakennus vuodelta 1904. 

Yö Puussa ja toinen Huoneessa

Yövyin Jyväskylässä yhden yön hotelli Yöpuussa Yliopistokadulla ja toisen yön yksiössä Käyräkadulla. Kaksi erilaista majoituspaikkaa, jotka molemmat varasin booking.comin kautta ja jotka molemmat olivat mukavia omassa luokassaan. 

Hotellissa oli ystävällinen ja avulias henkilökunta sekä tervetulojuoma :) Runsas ja maittava aamiainen tarjoiltiin kodikkaassa aamiaishuoneessa kello puoli kuudesta lähtien, mikä aamuvirkulle oli ihana yllätys. Ihastuttava yhden hengen huone, jossa luksusta oli 140 cm sänky :) Kaikkinensa tyylikäs, kodikas, rauhallinen ja upea hotelli, jolle buotique-sana sopii paremmin kuin hyvin.

Käyräkadun kämppä maksoi yhdelle ihmiselle vain runsaan kolmanneksen siitä mitä keskustan boutique-hotellihuone. Kämppä toimi itsepalvelusysteemillä - rakennukseen ja huoneeseen pääsi koodilla ja yhteys vuokranantajaan hoitui tarvittaessa tekstiviesteillä. Ei aamiaista, mutta iso jääkaappi ja toimiva minikeittiö. Oma vessa ja suihku sekä puhtaat liinavaatteet. Rauhallinen huone ja kaikkinensa toimiva yöpymiskokemus.

Kummassakin paikassa voisin yöpyä uudelleen. Yöpuu sopii, jos kaipaa ekstraa ja jos on valmis maksamaan pikku-luksuksesta. Käyräkadun kämppä taas on nappivalinta, kun tarvitsee vain edullisen ja hyvän yöpymispaikan.

Pientä luksusta olen kaivannut ennenkin :) Ja Yöpuun yö on tullut koettua aiemminkin… (täällä). 

Yöpuu Yliopistokadun ja Kansakoulukadun kulmauksessa. 

Huone ja vessa Käyräkadulla

Pari kuvaa Alvarin taloista

Yliopiston päärakennus, 1955

Jyväskylän Alvar Aalto -museossa esiteltiin valokuvin ja sanoin (lähes) kaikki Aallon merkittävimmät, Suomessa toteutetut suunnittelu- ja rakennustyöt (täällä). Yksi merkittävimpiä töitä Jyväskylän alueella - Säynätsalon kunnantalon lisäksi - on Seminaarimäen kampusalue.

 

Juuri ennen Aalto-museossa vierailua olin kävellyt kampusalueen poikki ja ihaillut ynnä valokuvannut punatiilisiä yliopistorakennuksia, joten museossa oli mukava tutkia arkkitehdin suunnitelmia ja luonnoksia samaisista rakennuksista. 

Kävelin kampuksen poikki Keskussairaalantieltä Yliopiston portille eli kuvanveistäjä Pero Luostarisen sinisellä ”teräshämähäkille”. Tällöin tiesin kampuksesta, sen suunnittelemisesta ja rakennuksista vähän. Huomasin toki, että ohitin ison urheilukentän, jonka ympärille Alvar Aallon (1898-1976) suunnittelemat rakennukset ovat vähitellen nousseet - pääosa vuosina 1954-1957 - ja täydentyneet vielä 1970-luvulla arkkitehti Arto Sipisen (1936-2017) suunnittelemilla rakennuksilla. Ja että Aallon punatiilisten rakennuksen lisäksi alueelle on jätetty useita vanhoja tiili- ja puurakennuksia, jotka kunnostettuina ovat edelleen yliopiston käytössä.

Jyväskylään oli vuonna 1863 perustettu Suomen ensimmäinen suomen kielistä opetusta antanut kansaloulunopettajaseminaari. Tätä varten puutalokaupungin laidalle - nykyiselle Seminaarinmäelle - valmistui 1880-luvulla tiili- ja puurakennusten alue opiskelu- ja asuintiloiksi mies- ja naisopiskelijoille sekä seminaarin opettajille. 

Kansakoulunopettajien koulutuspaikkoja lisättiin 1950-luvun alussa, ja Jyväskylän vanhat seminaarirakennukset jäivät ahtaiksi. Alueen lisärakennuksista järjestettiin suunnittelukilpailu. Alvar Aalto voitti, ja niin alkoi Aallon johtama, lähes koko 1950-luvun kestänyt suunnittelu- ja rakennusprojekti. Lopputuloksena keskisuomalaiseen harjumaisemaan rakentui Seminaarimäen kampusalue. Alue, jolla vuonna 1966 aloitti toimintansa Jyväskylän Yliopisto ja jota nykyään tullaan ihmettelemään ja ihastelemaan ympäri maailmaa. 

Kävellessäni kampuksen läpi näin vanhoja tiilirakennuksia, mutta silti huomioni kiinnittyi yhteen Aallon suunnittelemaan, näyttävään punatiilirakennukseen, joka nykyään toimii Jyväskylän Yliopiston päärakennuksena. Lähestyin rakennusta takaapäin, jolloin edessäni kohosi yhtenäistä punatiiliseinää, jonka vasemmassa yläkulmassa avautui vain yksi, Aallolle tyypillinen kulmaikkuna. 

Kiersin rakennuksen sen oikealta puolelta, ja näin alakerran kahvilan ja eteisaulan isot ikkunat. Ikkunat, jotka ihanasti avautuivat mäntyjä ihanasti kasvavalle harjulle - jee. Jopa niin ihanasti, että aulassa oleva kahvila oli saanut italialaisen nimen - Beldevere, mikä merkitsee kaunista näköalaa tai näköalapaikkaa. 

Viimeiseksi saavuin päärakennuksen ulko-ovelle. Mutta sisälle en tällä kertaa tohtinut. Vasta Alvar Aalto-museossa tajusin, miten paljon minulta jäi näkemättä Seminaarimäellä. Ehkä toiste lisää, kuten nykyään usein tapaan sanoa :)

Päärakennuksen eteisaulaa ja kahvilaa ulkoa nähtynä

Sama näkymä rakennuksen sisältä ikuistettuna valokuvaan, 

joka oli suurennettu Alvar Aalto -museon seinälle. 

Päärakennus takaa…

Entinen opettajien ruokailusiipi, jännittävä Lyhty toimii nykyään kokous- ja juhlatilana.

Pero Luostarinen (s.1954): Yliopistoportit, 1987

Kävellessäni Jyväskylän sateisessa keskustassa kiinnitin huomiota mm. Kauppakadun ja Väinönkadun kulmassa olevaan, jännän näköiseen rakennukseen. Vasta Aalto-museossa minulle selvisi, että tämä(kin) oli Alvarin taloja :). 

Rakennus valmistui 1925 Työväenyhdistyksen kokous- ja teatteritaloksi. Se oli 27-vuotiaan Alvar Aallon ensimmäinen merkittävä julkinen rakennus, ja sitä pidetään yhtenä arkkitehdin klassisen kauden merkkiteoksena. Rakennus on säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan. Nykyään sen juhlasalia - ns. Aalto-salia - voi vuorata kokous- ja juhlatilaisuuksiin, mutta matkailijoille sisältä mielenkiintoisen näköinen rakennus on avoinna vain sopimuksen mukaan.

Entinen Työväentalo maaliskuussa 2024

Ja lopuksi oma Koti Munkkiniemessä Helsingissä (valokuva Alvar Aalto museosta).

Arkkitehtiryhmä tutustumassa Aaltojen vastavalmistuneeseen kotitaloon. 

Nykyään koti on kotimuseo, jossa vierailin kesällä 2020 - ja ihastuin (täällä). 

Myhäilevä Alvar

Alvar 74-vuotiaana omaa nimeään kantavan museon peruskiven muuraustilaisuudessa 1972.

Jyväskylä on tunnettu Alvar Aallon arkkitehtuurista, ja sen takia myös minä matkasin viime viikolla kaupunkiin pariksi päiväksi. Jyväskylässä ja sen lähiympäristössä on 29 Aallon suunnittelemaa kohdetta, joista tunnetuin on varmaan vuonna 1952 valmistunut Säynätsalon kunnantalo. 

Tällä kertaa minun reissuni pääasiallinen kohde oli Aalto2-museo, joka perusteellisen korjauksen ja uudistuksen jälkeen avattiin yleisölle toukokuussa 2023. Jyväskylässä oli vuosikymmeniä ollut rinnakkain kaksi Aallon suunnittelemaa museota - vuonna 1961 valmistunut Keski-Suomen museo ja Alvar Aalto -museo vuodelta 1973. Uudistuksen myötä nämä kaksi museota liitettiin toisiinsa yhdyskäytävällä ja museokaksikko nimettiin Aalto2 -museokeskukseksi. 

Vaikka Alvar Aalto -museo on ollut Jyväskylässä jo yli 50 vuotta, en ole käynyt siellä aiemmin, kuten en muissakaan Jyväskylän Aalto-kohteissa. Eli kerta oli ensimmäinen. Ja ihastuin kovasti. 

Museon pysyvän näyttelyn nimi - Aalto - työ ja elämä - kuvaa hyvin, mitä museosta löytyy. Esillä on monin valokuvin ja selkein tekstein Alvar Aallon työtä ja elämää - mielenkiintoisesti ja ymmärrettävästi. Kivasti esille laitettuna - Aallon suunnittelemilla huonekaluilla ja lampuilla höystettynä.

Itse museorakennus oli jo sellaisenaan nähtävyys. Klassista Aaltoa. Tiiliseinää, laattalattioita, kaakeloituja pylväitä, messinkisiä ovenkahvoja, kaarevia kaiteita, puuritilöitä, viherkasveja… Vähän jopa harmitti, että uusitussa museokeskuksessa myös Aalto-museoon tullaan sisään Keski-Suomen museon kautta - sinänsä onnistuneen yhdyskäytävän läpi. Olisin halunnut tulla sisään Alvar Aalto -museon ”omien” ovien ja eteishallin kautta, sillä nämä - sekä kolmiovinen sisäänkäynti että eteisaula kivilattioineen ja kaakelipylväineen - hivelivät silmää. Tosin ovien ollessa suljettuina nämä klassiset Aalto-tilat olivat tyhjempiä, ja helpommin katseltavia.

Ja vähän itse Alvar Aallosta (1898-1976). Hän syntyi Kuortaneella ja muutti viisivuotiaana lapsuudenperheensä kanssa Jyväskylään. Kun hän 18-vuotiaana pääsi ylioppilaasi, hän lähti heti Helsinkiin opiskelemaan arkkitehtuuria. Valmistuttuaan hän palasi Jyväskylään ja perusti 1923 Asemakadulle Kaupunginhotellin yhteyteen oman arkkitehtitoimiston - Arkkitehtuuri- ja monumentalitaiteen toimisto Alvar Aalto. Avustajakseen hän palkkasi helsinkiläisen arkkitehdin Aino Marsion (1894-1949), josta työkumppanuuden lisäksi tuli hänen vaimonsa vuonna 1924. 

Vuonna 1927 Aalto sai suunniteltavaksi Lounais-Suomen Maalaistentalon Turkuun, mikä oli hänen siihenastisista projekteista suurin. Tämän takia hän päätti muuttaa vaimonsa ja parivuotiaan Hanni-tyttären kanssa Turkuun. Asuessaan Länsi-Suomessa Aalto suunnitteli mm. Paimion (keuhkotauti)parantolan, joka valmistui 1933 (täällä). 

Parantolan valmistumisen jälkeen Aallot muuttivat Helsinkiin, jossa arkkitehdeille oli enemmän työmahdollisuuksia. Yhdessä Alvar ja Aino suunnittelivat kaksilapsiseksi kasvaneelle perheelleen oman koti- ja toimistorakennuksen Munkkiniemeen (täällä). 

Asuessaan pääkaupungissa Alvar Aalto suunnitteli entiseen kotikaupunkiinsa Jyväskylään nimeään kantavan Alvar Aalto -museon, jossa esitellään Alvar Aallon työtä ja elämää. Harvalle meistä tarjoutuu mahdollisuus elinaikana museoida omaa elämäntyötämme…

Ei siis ihme, että Alvaria myhäilytti, kun hän sai muurata Aalto-museon peruskiven vuonna 1972. 

Ps. Postauksen kaksi valokuvaa Alvar Aallosta on valokuvattu Aalto2-museon valokuvista. 

Sisäänkäynti uuteen Aalto2 -museoon

Entinen sisäänkäynti Alvar Aalto -museoon

Alvar Aalto -museon ulko-ovet sisäpuolelta

Alvar Aalto -museon eteistiloja

Yhdyskäytävä Keski-Suomen museon ja Alvar Aalto -museon välillä

Tästä se lähti - elämä :) 

Jyväskyläläinen Alvar yhdeksänvuotiaana 1907