Hetki ennen muuttoa

Ukin mökkiprojekti on loppusuoralla. Lähiviikkoina on lopputarkastus ja sitten muutto, jota herra jo innostuneena odottaa. Ja Ukin väliaikainen majoitustila vapautuu taas kesäksi Opiskelijapojan perheen käyttöön.

Ukki pääsee ahtaan vuoden jälkeen väljempiin tiloihin nauttimaan tilavasta makuuhuoneesta, kunnon wc-tiloista, toimivasta keittiöstä ja upeasta järvimaisemasta. Ja ehkä Mummikin saa siivun uuden mökin mukavuuksista…

Ystävän kanssa

Hyvää kahvia, mukavasti tilaa, rauhallista musiikkia sekä kauniit ja omaperäiset tarjoiluastiat. Niukka valikoima itsetehtyä makeaa ja minimisti suolaista, epämukavat penkit sekä vaitelias, joskin ystävällinen palvelu. 

Tätä kaikkea on kahvila Andante Fredrikinkadulla. Kahvila, jossa vietin (taas) mukavan rupatteluhetken uudelleen löytyneen lukioaikaisen ”parasystäväni” kanssa. Joku aika sitten tajusimme asuvamme vierekkäisissä kortteleissa ja sen jälkeen olemme tapailleet lähes viikottain runsaan vuoden ajan. 

Helppoa, mukavaa ja antoisaa yhdessäoloa, kun pohjalla on nuoruusajan läheinen ystävyys. 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa olimme kolmen vuoden ajan samalla luokalla ja yhdessä lähes joka hetki - usein ystäväni yöpyikin meillä. Jaoimme nuoruuden salaisuuksia ja unelmia, vaikka luonteeltamme olimme hyvinkin erilaisia.

Jännää, että nuorena työssäkäyvänä perheenäitinä Ystäväni asui useita vuosia äitini naapurissa Itä-Helsingissä. Tänä aikana he ystävystyivät, vaikka ruuhkavuosina Ystävän ja minun tapaamisissa oli vuosien taukoja. Äitini kautta tiesin, mitä Ystäväni elämään kuului - ja vice versa.

Ystävyys elää ja muuttuu - ja löytää uusia kosketuspintoja. Kunhan sitä ei pakota eikä velvoita. 

Tuntematon Genetz

Omakuva, 1938 

Astuessani viime kuussa Villa Gyllenbergin galleriasaliin (täällä) minut vangitsi ensimmäisenä tummasävyinen muotokuva, jossa punatukkainen nainen tuijotti katsojaa tiukasti silmiin. Kuka hän oli ja kuka hänet oli maalannut?

Kyseessä oli taidemaalari Meri Genetzin (1885-1943) omakuva, jonka taiteilija oli maalannut 63-vuotiaasta itsestään viisi vuotta ennen kuolemaansa. Hämmennyin, kun tajusin että maalauksen nainen oli yli 60-vuotias. Kuvan nainen näytti mielestä paljon nuoremmalta, etenkin kun mietin lähes sata vuotta sitten eläneitä, 1930-luvun mummoikäisiä naisia.

Tutkija ja tietokirjailija Sanna Ryynänen on 2019 kirjoittanut elämänkerran Meri Genetzistä nimeltään Levoton sielu. En ole lukenut kirjaa, mutta jo pelkän wikipedia-tiedon perusteella taiteilija tuntuu eläneen hyvin vaiherikkaan elämän. 

Taiteilijan nimi Meri Genetz herätti kysymyksiä. Mistä Genetz? Se on taiteilijan tyttönimi - isän suku on Ruotsista ja muuttanut Suomeen jo 1700-luvulla. Nimi ei vaikuta ruotsalaiselta, mutta muuta merkittävää tietoa en siitä äkkiseltään löytänyt. Entä Meri? Ei tunnu kovin yleiseltä naisen etunimeltä 1800-luvun Suomessa. Perhe tosin asui Haminassa, mutta vanhempien elämä ei liittynyt mereen, vaan isä oli varakas liike- ja pankkimies. Ehkä nimi on suomalainen muunnos kansainvälisestä Mary-nimestä.

Meri eli lapsuutensa Haminassa yläluokkaisen perheen ainoana lapsena rakennuksessa, jossa nykyään toimii Haminan kaupunginmuseo. Aikuisena hän keskittyi pääasiassa taiteen tekemiseen ilman vakinaista palkkatyötä eläen isänsä perinnön turvin. Parikymppisenä hän meni naimisiin insinööri Georg Ignatiuksen (1879-1953) kanssa, sai 1910-luvulla tämän kanssa kaksi lasta Virman (1910-1966) ja Urman (1912-1940) ja kiinnostui intohimoisesti teosofiasta ja okkultismista. Tämä kiinnostus vaikutti vahvasti niin Merin elämäntapaan kuin taiteeseen, ja jatkui hänen kuolemaansa asti.

Ollessaan 35-vuotias Meri Genetz erosi ensimmäisestä miehestään, jätti noin kymmenvuotiaat lapset näiden isän ja oman äitinsä hoitoon ja lähti useiksi vuosiksi Pariisiin. Siellä hän avioitui itseään kymmenen vuotta nuoremman, suomalaisen taidemaalarin Carl Warghin (1895-1937) kanssa.

Meri Genetzin viimeiset elinvuodet vaikuttavat olleen vaikeita ja raskaita. Taiteilijan toinen aviomies tappoi itsensä 42-vuotiaana ja kuusi vuotta miehensä kuoleman jälkeen myös Merin uskotaan yrittäneen itsemurhaa kaasulla. Kuolinsyyksi merkittiin keuhkokuume, mikä oli seurannut kodissa tapahtuneesta kaasumyrkytyksestä.

Genetzin maalauksiin törmää harvoin. Näin oli jo taiteilijan elinaikana ja sama trendi on jatkunut hänen kuolemansa jälkeen. Kerrotaan, että hän ei välittänyt myydä teoksiaan eikä esitellä niitä näyttelyissä, mikä osin johtui siitä, että hänen ei tarvinnut elättää itseään taiteellaan. Suuren joukon nykyaikaan säilyneistä Genetzin maalauksista löysi taiteilijan tyttärentytär sattumalta ja huonossa kunnossa kymmenen vuotta isoäidin kuoleman jälkeen taiteilijan ateljeeasunnon kellarikomerosta.

Ihastuessani esoteriaan hurahtaneen Meri Genetzin omakuvaan taisin olla ajan hermolla :) Viime sunnuntain Hesarissa konkaritoimittaja Pirkko Kotirinta kirjoitti pitkässä esseessään, että taidehistoriassa lähes unohdettu esoteerinen perinne on viime vuosina nostettu paremmin näkyville niin Suomessa kuin globaalistikin (HS 23.4.23). Essee keskittyi ensisijaisesti tuntemattomaan Juho Forsselliin (1853-1939), taiteilijan Ateneumin uudessa kokoomanäyttelyssä (täällä) esillä olevaan World Mother (Madonna) -nimiseen maalaukseen (1937) sekä hänen kiinnostukseensa esoteriaan ja teosofiaan. 

Esoteria, teosofia ja okkultismi. Termejä, jotka ovat minulle löyhästi tuttuja ja jotka liitän henkisyyteen, mystiikkaan ja itsetutkiskeluun, mutta joiden selkeä merkitys on minulle epäselvä. 

Mutta eipä nämä termit tunnu olevat yksiselitteisen selviä muillekaan. Tieteen termipankin (täällä) mukaan esoteria määritellään ”1) tietyllä ryhmällä hallussaan oleva henkinen tieto; 2) korkeampaa henkistä tietoa ja sen tavoittelua koskeva diskurssi”. Teosofisen seuran (täällä) mukaan ”Teosofia on elämäntapa, joka rohkaisee totuuksien tutkimiseen ja itsetuntemuksen syventämiseen.” Wikipediassa okkultismin eli salatieteen kerrotaan tarkoittavan ”taikuuden tai salaisten oppien avulla tavoiteltavaa tietoa tai tähän tietoon perustuvaa uskonnollista tai mystistä oppisuuntaa” (täällä). 

Enpä löytänyt näistä kummempaa lisäymmärrystä asiaan - henkistä tietoa, totuuksien tutkimista, itsetuntemuksen syventämistä, salatiedettä. Mutta löysinpä pari mielenkiintoista taiteilijaa - Meri Genetzin ja Juho Forssellin :)

Sauvojen kanssa

Maanantaina kävin ensimmäistä kertaa lonkkaleikkauksen jälkeen yksin kahvilassa. Toipilaskuukauden aikana olen käynyt ”ulkona” kahvilla niin Ukin, Siskon kuin Ystävän kanssa, ja he ovat auttaneet minua kuljettamaan Muru-koiraa ja kantamaan istuimen koroketyynyä. Nyt olin ypöyksin kyynärsauvojen ja Murun kanssa, mutta ilman istuintyynyä.

Valitsin tarkoituksella Punavuoren Espresso House -kahvilan, joka on lähellä kotiani. Ja jossa ikkunoita kiertää korkeat ja kapeat pöydät, joiden ääressä istutaan baarijakkaroilla, jolloin lonkkavaivainen ei tarvitse erillistä koroketta :) Muutenkin kiva kuppila, jonne myös koirat ovat tervetulleita. Ja jossa yksin istuva voi mukavasti ikkunan ääressä seurata ohivilahtavia ihmisiä ja ympäristöä tutkivia koiria.

Cappuccinoa ja ihmisvilinää. Toipilas tykkäsi ja piristyi.

Miinan muistoksi

’

Hakaniemessä Kaupunginteatterin ja Kallion virastotalon edessä Tokoinrannassa on jo yli 50 vuotta seissyt outo pronssirakennelma. Viimeksi sen ohi kulkiessani - ennen lonkan leikkausta - pysähdyin katsomaan, mikä ja kenen patsas se oikein on. 

Yli viisi metriä korkea rakennelma on Miina Sillanpään muistomerkki, jonka on 1968 suunnitellut kuvanveistäjä Aimo Tukiainen (1917-1996). Miina Sillanpää (1866-1952) oli pitkäaikainen kansanedustaja (1907-1947) ja Suomen ensimmäinen naisministeri (1926-1927) - Tanskan jälkeen toinen koko maailmassa. Politiikassa hän keskittyi edistämään tasa-arvoa ja ajamaan sosiaalidemokraattina etenkin työläisnaisten, yksinhuoltajien ja lasten asioita. 

Sillanpää syntyi nälkävuosien aikaan Jokioisissa yhdeksänlapsiseen torppariperheeseen ja aloitti työuransa 12-vuotiaana Forssan puuvillatehtaassa, jolloin hän myös muutti asumaan tehtaan asuntolaan. Tultuaan täysi-ikäiseksi Vilhelmiina Riktig -nimisenä syntynyt tomera nainen vaihtoi nimensä syntymätorppansa mukaan Miina Sillanpääksi, lähti piiaksi Porvooseen ja myöhemmin palvelijattareksi Helsinkiin. 

1900-luvun alussa naiset olivat joko isänsä tai aviopuolisonsa ”edusmiehisyyden” eli eräänlaisen holhouksen alaisia ja naisten naimisiinmenon ikäraja oli vain 15 vuotta. Sillanpää vaikutti aktiivisesti siihen, että ikäraja nostettiin 17 vuoteen  ja miesten oikeus naisten holhoukseen lopetettiin lailla. Oli myös pitkälti hänen ansiotaan, että Helsinkiin perustettiin 1942 ensimmäinen aviottomille naisille ja heidän lapsilleen tarkoitettu asuntola - Ensikoti. 

Aimo Tukiaisen Soihtu-niminen muistomerkki koostuu pienistä, harjakattoisista taloista - jota tosin katsoessani en hoksannut - ja tekijän mukaan sen keskeisenä ajatuksena on ollut koti ja siihen liittyvät mielikuvat. Patsaan leveässä graniittisessa jalustassa on Miina Sillanpään kohokuva. 

Naimattomana ja lapsettomana elänyt Miina mursi monta aikansa lasikattoa. Ehkä muistomerkin vahvat ja ylöspäin kurkottavat ”talotikapuut” kuvaavat Miinan sitkeää luonnetta - määrätietoisuutta ja periksi antamattomuutta - oikeana pitämissään asioissa miesten hallitsemassa yhteiskunnassa.

Äitienpäivä mielessä

Tänään on kulunut tasan neljä viikkoa lonkan tekonivelleikkauksesta (täällä). Kahden viikon kohdalla leikkaushaavasta poistettiin hakaset ja ajattelin, että pahin olisi takana (täällä). Ja se piti paikkansa. Viimeiset kaksi viikkoa ovat nimittäin olleet hurjaa toipumista.

Monet lonkkaleikatuista ihmisistä ovat kertoneet, että heiltä kipu jäi leikkauspöydälle. Minulla ei ihan näin käynyt, vaan jomottavaa kipua on tuntunut edelleen lonkan, nivusen ja/tai reiden tienoossa päivittäin. Liekö turvotuksesta tai muuta leikkauksesta johtuvaa juttua. Edelleen käytän parasetamolia, joka tuntuu yllättäen jopa auttavan. 

Varaaminen leikatulle lonkalle onnistuu jo hyvin, mutta kyynärsauvat ovat edelleen matkassa - sisällä usein vain yksi sauva. Tosin toistaiseksi köpöttelen pääosin sisätiloissa, ja ulkoilut ovat rajoittuneet max 2 000 askeleeseen päivässä. Väliin tuntuu, että lonkka väsyy ja alkaa tuntua kireältä tai kipeältä. Edelleen lepäilen paljon makuuasennossa, sillä se tuntuu rentouttavan parhaiten leikattua lonkkaa. 

Minihepariinipistokset lopetin ohjeiden mukaan kolme viikkoa leikkauksen jälkeen. Ja sairaalan fysioterapeutin neuvomia helppoja jumppaliikkeitä olen tehnyt uskollisesti kolme kertaa päivässä. Liikkeet ovat todella pieniä ja niiden tekemiseen menee enintään 5-10 minuuttia kerralla. Lonkan liikkuvuus on tällä hetkellä jo merkittävästi parempi kuin ennen leikkausta. 

Viikon päästä minulla on sairaalasta määrätty käynti terveysaseman fysioterapeutin luona. Ehkä saan uusia liikuntaohjeita ja ehkä jopa luvan jättää sauvat kokonaan. Sairaalasta lähtiessä niiden käyttöä suositeltiin 4-6 viikon ajan. 

Seuraava etappi lonkan kuntoutumisen suhteen on äitienpäivä, jolloin on kulunut noin kuusi viikkoa leikkauksesta. Silloin ollaankin jo pitkällä keväässä :) 

Kadonneet kärryt

Kummeltie huhtikuussa 2015 

Ystävän yllätys

Lauantaiaamuna sain lähellä asuvalta Ystävältä tekstiviestin, että hän tulee ruokakassin kanssa kylään. Ja niin ihana Ystäväni seisoi puolen päivän jälkeen keltainen Alepa-kassi kainalossaan ovelleni ja paineli heti tottuneesti keittiööni. Minun tehtäväkseni jäi vain kaivaa kaapista paistinpannu, leikkuulauta ja salaattikulho. 

Ystävän ahertaessa soitin Siskolle, josko hän haluaisi liittyä lounasseuraamme. Tunsihan hänkin Ystävän jo Kulosaaren yhteiskoulusta, josta kaikki kolme muutimme lukioluokille Nervanderinkadun vanhaan Sykkiin. Alta aikayksikön Sisko hurautti autolla Soukasta Punavuoreen ja sillä aikaa Ystävä loihti pöytään kanaa, salaattia ja tuoretta leipää. Ja jälkkäriksi maissijäätelöä. 

Herkuttelimme, nauroimme ja juttelimme monta tuntia - kolme iloista mummia :) Sisko lähti jatkamaan päiväänsä ja Ystävä jäi siivoamaan keittiön ja rakentamaan kanssani pari päivää sitten aloittamaani tuhannen palan palapeliä.

Kiitos Helu, teit toipilaan arkilauantaista aurinkoisen juhlapäivän. 

PS. Keskeneräinen palapeli piilotettiin ruokailun ajaksi vanhan verhokankaan alle :)

Kaipaan Ateneumiin

Hesarista luin, että Ateneumin taidemuseo on taas avattu lähes vuoden kestävän remontin jälkeen (HS 14.4.23). Aukeaman jutussa kerrottiin sanoin ja kuvin museon uudesta kokoelmanäyttelystä Ajan kysymys, joka on ns. pysyvä näyttely ja jonka teokset on valittu museon yli 28 000 teoksen taidekokoelman joukosta. Artikkelin mukaan kokoelma alkaa 1750-luvun teoksista ja päättyy 2000-luvun alkuun sellaisten taiteilijoiden teoksiin, jotka ovat debytoineet ennen vuotta 1970. Enemmistö Ateneumin kymmenistä tuhansista teoksista ovat suomalaisten taiteilijoiden tekemiä.

Harri Mäcklinin artikkelissa kerrotaan, että Ateneumin uusi näyttely jakautuu neljään erilaiseen ja erikseen kuratoituun osanäyttelyyn, joiden nimet ovat Taiteen vallassa, Luonnon aika, Moderni elämä ja Kansan kuvat. Ensimmäinen Taiteen vallassa -teema esittelee keräilijöitä, lahjoittajia ja museon johtajia, jotka ovat vaikuttaneet Ateneumin taidekokoelman muotoutumiseen vuosikymmenien varrella. Toinen teema Luonnon aika keskittyy kuvaamaan taidetta, jossa näytetään miten luonto on muuttunut ajan kuluessa. Moderni elämä -osassa esitellään teoksia, joissa pyritään taiteen keinoin tuomaan esille kaupungistumisen ja teknologian aiheuttamia ristiriitoja. Ja Kansan kuvat -osanäyttely keskittyy siihen, miten kansallisidentiteettiä on kuvattu taiteessa. Kaikki ajassa eläneitä ja edelleen eläviä suuria kysymyksiä - Ajan kysymyksiä. 

Jos vasta leikattu lonkkani kestäisi, lähtisin heti huomenna Ateneumiin. Menisin mahdollisimman myöhään jonain arki-iltana, sillä remontin jälkeen museo on arkisin auki peräti puoli yhdeksään asti. Luulen, että suomalaiset eivät ole vielä tottuneet käymään iltaisin museoissa, joten uskon että löytäisin kaipaamaani tilaa ja rauhaa :)

Pystyn toteuttamaan museoreissun aikaisintaan kuukauden päästä. Enpä olisi joku vuosi sitten uskonut, että kaipaisin Ateneumiin :)

Outo ilmiö

Mökkimatkalla tulee usein poikettua ns. vanhan Turuntien varrella Sammatin risteyksessä olevassa Kasvihuoneilmiössä. Isossa sekalaisessa rakennuksessa, josta löytyy niin kahvilaa, koriste-esineitä, patsaita, huonekaluja, lamppuja, vanhoja kortteja, armeijan vaatteita, ”tekoantiikkia” ym ym. 

Minun pysähdyksieni pääasiallinen syy on tuoreet ja sokeriset, valtavat munkkirinkelit, harvoin jään enää kiertelemään kaupassa myytävän sekalaisen tavaran joukkoon. Joskus on tullut ostettua jotain pientä, kuten esim. huhtikuussa 2014 (täällä). Kesäkuukausina sisäänkäynnin vieressä on lähiseudun yrittäjä myymässä tuoreita ja hyviä kesävihanneksia ja marjoja, joita tulee usein ostettua.

Mutta munkkirinkilä on se minun juttuni. Usein otan munkin mukaan paperipussiin ja puolitan (riittää jopa kolmelle, jos joku lapsenlapsi on matkassa) sen mökillä Ukin kanssa ja hörppäämme tulokaffet terassilla.

Piti netistä tarkistaa, että diverssikauppa tarkoittaa vanhaintavarainkauppaa eli divaria. Se juontaa latinaan (diversus = erilainen, eri tahoille kääntynyt) ja ruotsiin (diverse = sekalainen). Kasvihuoneilmiö-nimen historia jäi vielä epäselväksi…

Outo ilmiö, vaan herkku munkki :)

Kasvihuoneilmiön perussetti: munkki ja kahvi

Viittä vaille valmis

Olohuonetta

Toukokuussa Ukki pääsee muuttamaan sisään uuteen kahden makuuhuoneen järvenrantamökinsä. Lämmitys toimii, lattialaatat on muurattu ja vaatekaapit rakennettu. Keittiö alkaa olla lähes valmis, mutta wc-tilat ovat osin vielä vaiheessa. 

Ulko-, siivous- ja puutarhatyöt ovat pääosin tekemättä. Mutta kesähän on vasta edessä :) 

Ruokailutilaa

Keittiötä

Välitilan/eteisaulan kaunista liuskakivilattiaa

Piipahdin mökillä

Ukki haki minut autolla yhdeksi yöksi Punavuoresta Salon mökille. Toiveeni oli nähdä kevään ensimmäiset sinivuokot ja Ukin rakennusprojektin eteneminen. Ja ehkä syödä Ukin herkkuruokia.

Kaikki toiveeni toteutuivat :) Mennessä Ukki pysäytti auton vartavasten Ingan risteyksessä - paikassa, jossa pruukaa aina pilkistää kevään ensimmäiset sinivuokot. Ja niin nytkin. Linkkasin kyynersauvoilla ojan pientareelle ja ihailin hetken ihania sinertäviä kukkia ja nappasin lopuksi pari kuvaa muistoksi. Mukana ollut ”lähes yläastelainen” tarjoutui ystävällisesti auttamaan mummia ja ottamaan valokuvat, mutta minä tokaisin (lähes ärtyneesti - sorry), että haluan toipilaanakin ikuistaa kevään ensihetket itse. 

Päästyämme perille teimme heti perusteellisen tupatarkastuksen Ukin lähes valmiiseen, uuteen mökkiin. Valoisaa ja kaunista, kuten rakentamisen alusta asti on näyttänyt. Ja illalla sain herkutella Ukin keittämillä tuoreilla sinisimpukoilla a la marniere - nam - uunituoreen patongin ja ”kesävoin” kera.

Lisäiloa lyhyeen viikonloppuuni toi kolme pienehköä rantakäärmettä, jotka viipottivat pitkin aurinkoista kevätnurmea ajaessamme pihalle sekä tuttu joutsenpari, joka sunnuintaiaamuna lensi matalalla ja kovaa raakkuen jäisen järvenjään yllä. 

Lähes täydellinen kevätviikonloppu :) Kiitos kyydistä ja muusta avusta, Ukki - itsekin liikuntarajoitteinen. 

Tuhat askelta

Vielä puoli vuotta sitten liikkuminen ja etenkin kävely oli merkittävässä osassa elämääni. Vanhanaikaiseen askelmittariini oli vuosia kertynyt päivittäin vähintään se maaginen 10 000 askelta, väliin yli 15 000. Lukema koostui pääosin kolmesta päivittäisestä koirakävelystä ja 2-4 kertaa viikossa olleista tanssitreeneistä. Vasta pari kuukautta ennen maaliskuista lonkkaleikkausta (täällä) askeleet kutistuivat alle 5 000 ja liikkuminen alkoi merkittävästi vaikeutua. 

Alan pikku hiljaa toipua leikkauksesta, ja hitaasti mutta varmasti (toivottavasti) seuraavien kuukausien aikana lähestyä taas tuota kymmentä tuhatta päiväaskelta. Hitaasti todella, sillä tällä hetkellä askelmittarin päivälukemä on aktiivisimpinakin päivinä vain hiukka yli 1 000 askelta. Tuhat askelta  - luku tuntuu tosi vähältä, lähes mitättömältä. Eli pitkä matka on vielä edessä.

Mutta (lähes) kaikki leikkauksessa olleet tutut ovat tähdentäneet hidasta etenemistä - hidasta, mutta määrätietoista. Näin kuulemma saavuttaa parhaan lopputuloksen. Useimmat näistä tutuista ovat itseni tavoin olleet aktiivisesti liikkuvia, hyväkuntoisia 50-70 -vuotiaita naisihmisiä. Ja ymmärtääkseni jokainen on päässyt liikuntatavoitteeseensa.  

Ehkäpä herättelen henkiin vanhoja vaellusunelmiani (ehkä), jotka joitakin vuosia sitten olin jo haudannut osin lonkkavaivojen lisääntymisen ja osin iän karttumisen takia: Karhunkierros Kuusamossa (pari päivää), helppo vaellus Lapissa (viikko) ja/tai pitkä pyhiinvaellus Portugalissa (kuukausi). 

Saapas näkee, mitä Mummi vielä keksii ja mitä rohkenee toteuttaa :)

Veljen juhlat

Kuva on keväältä 1957 ja otettu Veljen ristiäisissä lapsuudenperheeni Lauttasaaren kodissa (täällä). Siskolla ja minulla on samanlaiset tummansiniset samettimekot (jotka muistan yllättävän hyvin kapeine valkoisine pitsikoristeineen) ja hiuksissa valkoiset, liukkaat rusettinauhat. Käsissä räpläämme kumpikin pientä talutettavaa onttoa muovieläintä, josta lähtee ohut muoviletku jonka toisessa päässä on ontto pallo. Kun palloa puristaa, niin ilma kulkee letkua pitkin eläimeen, ja eläin pompahtaa eteenpäin.

Aikuiset oikealta vasemmalle: tyyni Karkun mummi (Isän äiti), leveästi hymyilevä Ulla-Marja (Äidin sisko), äkeän näköinen Kirsti eli Kikki (kotiapulaisemme), varautunut Isä (31v) ja onnellinen Äiti (28v) sylissään pieni veljeni, toimelias Alma-mummi (Äidin äiti) ja myhäilevä Karkun taata (Isän isä). Laitimmaisena vasemmalla Heikki Heiskasen vaimo (nimi?) ja Olavi Leskinen vaimoineen. Lapset edessä oikealta vasemmalle ovat minä (5v) ja Sisko (3v) sekä Leskisen Liisa ja Lasse.

Pappi näyttää puuttuvan kuvasta. Yleensä kaikissa perhejuhlissamme papin tehtäviä hoiti Simo-eno eli Äidin veli. Ottiko Simo valokuvan vai vilkkuuko hänen otsansa Äidin ja Alma-mummin takana ja kuvan otti Heiskasen Heikki? Entä missä oli Simo-enon puoliso Anneli-täti, joka yleensä liikkui aina miehensä kanssa? Olikohan Anneli jäänyt kotiin Tampereen Epilään, sillä keväällä 1957 hän oli raskaana odottaen kolmatta lastaan. 

Osa kysymyksistä jäänee ilmeisesti ikuisesti arvoitukseksi. Mutta yllättävän paljon muistan tuosta yli 60 vuoden takaisesta juhlasta. Kohti kevättä oltiin silloinkin menossa, tosin myös kohti aika mullistavaa ajanjaksoa perheessämme. 

Pian valokuvan ottamisen jälkeen isämme lähti vuodeksi Yhdysvaltoihin ns. postdoc-stipendiaaksi eli tekemään väitöskirjan jälkeistä tutkimustyötä. Nuori äitimme halusi - vastoin isämme toivetta - jäädä Suomeen kolmen pienen lapsen ja vaativan lääkärin työnsä sekä itsepäisen ja vallanhaluisen kotiapulaisen Kirstin kanssa. 

Eihän siitä hyvää kellekään seurannut. Mutta selvisimme - kukin tavallaan :)

Kaksin, muttei yksin

Kun palasin Tyttärien maatilalta kaupunkiin (täällä), päätin yrittää pitää Muru-koiran luonani, vaikka liikkumiseni lonkkaleikkauksen jälkeen on vielä useamman viikon rajoittunutta. Onneksi punavuorelaisessa kerrostalossani on hissi ja talon edessä koiran pissattamiseen sopiva puisto. Ja onneksi Muru on jo eläkeläinen ja tarvittaessa pärjää jonkun aikaa pelkillä pisutuslenkeillä.

Suunnitelmani oli käydä kyynersauvojen ja Murun kanssa ulko-oven edessä olevassa puistossa useamman kerran päivässä. Muru liikkuisi fleksin päässä ja minä seisoisin tukevasti odottamassa, että koira tekisi tarpeensa. Ja tarvittaessa Ukki ajaisi Salosta apuun ja hakisi koiran omalle mökilleen - omaksi ilokseen.

Mutta kuinkas sitten kävikään :) Olin Murun kanssa puistossa maanantai-iltana ensimmäisellä minilenkillä, kun minua lähestyi hymyilevä nuori nainen. Esittäydyttyään Eveksi hän kysyi voisiko hän auttaa ja ehkä ulkoiluttaa koiraani. Nopeasti äkkäsin, että kyseessä oli sama Eve, johon olin törmännyt pari vuotta sitten kotini rappukäytävässä, kun hän oli ulkoiluttamassa 5. kerroksessa asuvan koiratuttuni Huti-koiraa.

Sovin Even kanssa, että hän lenkittäisi Murun kerran päivässä ainakin seuraavat kaksi viikkoa. ”Olet jumalan lahja”, sanoin ihanalle Evelle, enkä olisi voinut olla tyytyväisempi. Nyt voin rauhassa nauttia Murun seurasta väliaikaisesta liikuntarajoitteisuudestani huolimatta.

Muru saa uuden koiria rakastavan kaverin ja minä mahdollisen lyhytaikaisen hoitopaikan koiralleni lähitalossa asuvan tutun ihmisen luota. Ystävällisten ihmisten Punavuori :)

 

Even kanssa lenkillä 

Vappu kiikarissa

Delite Flowers & Design, Taka-Töölö

On kulunut kaksi viikkoa lonkan tekonivelleikkauksestani (täällä). Uskon ja toivon, että pahin on nyt takanapäin. Leikkaus meni hyvin (ja kivuttomasti), mutta sen jälkeen minulla oli useita päiviä äklöttävää pahoinvointia, mikä ilmeisesti johtui toipumisen alussa annetuista vahvoista kipulääkkeistä. 

Kuudentena leikkauksen jälkeisenä päivänä siirryin toipumaan Tyttärieni maatilalle Merimaskuun (täällä), ja vasta siellä kroppa ja mieli lähtivät kunnolla parantumaan. Sain myös alkaa nukkua terveellä kyljellä, eikä tarvinnut enää yrittää nukahtaa selällään maaten, mikä minulle oli tosi tukalaa. Lisäksi sain Murun lähelleni, kun Tyttäret pystyivät ulkoiluttamaan sitä. Ja kaiken kukkuraksi pääsin kyynersauvoilla pihalle haistelemaan aurinkoista kevättä. 

Pisteenä iin päälle koko konkkaronkka saapui Taattisille pääsiäisen viettoon eli 9 aikuista ja 5 lasta ja 2 koiraa: Esikoisen viisihenkinen perhe, Opiskelijapojan nelihenkinen perhe sekä pyörällä paikalle saapunut Juniori - Ukin, Opiskelijatytön ja Lontoontytön lisäksi tietty. Pyhinä nautimme perinteisen kaavan mukaan kotimaista lampaanpaistia, rosmariiniperunoita ja fetasalaattia (kreikkalainen feta ja valkosipulioliivit tietysti Hakaniemen hallin Maustekeitaasta, kuten aina). Ja lopuksi osalle porukasta Mignon-munia ja osalle Kinder-munia, kuten aina :) 

Toisena pääsiäispäivänä Ukki ajoi minut takaisin Punavuoreen. Välttämättöminä apuvälineinä tarvitsen elelleen tarttumapihtejä ja sukanlaittajan, jolla olen oppinut pujottamaan myös housunlahkeen leikattun lonkan puoleiseen jalkaan. Ja tavaroiden kantamiseen käytän kyynärsauvassa roikkuvaa muovikassia. 

Tänään poistetaan hakaset hyvin parantuneesta leikkaushaavastani. Sen jälkeen alan odotella vappua, jolloin on (pakollinen) fysioterapeutin tapaaminen terkkarissa ja ensimmäinen rajapyykki kyynersauvoista luopumiseen. 

Ehkäpä hörppään vappusimat jo ilman vessanpöntön koroketta ja tuolin korotustyynyä… Tai sitten olen niihin jo niin tottunut, etten osaa enää luopua niistä :)

Pian käyttöön

Ostin nämä Nokian upean keltaiset saappaat syksyllä Naantalin rautakaupasta, mutta ne jäivät silloin vähäiselle käytölle. Nyt ne odottavat Tyttärien maatilan vierashuoneessa ja kuiskivat ahkerasti: ”Parane lonkka, niin pääsemme yhdessä puutarhahommiin!”

Lonkan paraneminen ja puutarhahommat - myös minun odotuksissa ja toiveissa. Kevät on täällä!

Kevättä odotellessa

Pala pääsiäistä

 

Huhtikuun lämpöä ja kevätaurinkoa. 

Pitkäperjantain yllätys

Spagettinakit säväytti :)

Esikoisen jälkkäriherkku

Ankat viihteellä

Vielä vaiheessa…

Sisätilat tutuksi

Tilapäisesti liikuntavammaisena sisätilat tulee enemmän kuin tutuksi. Kävelen kyynersauvojen avustamana ”rengasreittiä” tupakeittiön, työhuoneen, vierashuoneen ja olohuoneen välillä. 

Ulkona olen piipahtanut lyhyesti ihastelemassa aurinkoa ja haistelemassa kevättä. Tyttärien tilan piha on vielä suurelta osin lumen peitossa. Yhtenä päivänä keittiön ikkunan edessä olevalla lintujen ruokintapaikalla piipahti punatulkku-uros, jonka näkeminen ilahduttaa minua joka kerta yhtä paljon. Tuon upean punaisen pullukan näkeminen on harvinaista iloa kaupunkimummille.

Tilalle ajaessa näin Naantalin liikenneympyrässä auton ikkunasta ensimmäiset leskenlehdet. Olisin pyytänyt Ukkia pysähtymään, jos liikenne olisi sallinut…

Kukkia ja koiria

Keittiön iloksi

Edelleen köpöttelen lonkkaleikkauksen jäljiltä kyynärsauvoilla ja pääosin sisätiloissa. Onneksi minulla on nyt sisätilaa mitä köpötellä, kun siirryin Punavuoren kaksiosta toipumaan Tyttärien hoteisiin (täällä). 

Tyttäret ovat päivät omissa töissään, joten minun päiväseuraani ovat lähinnä kukat ja koirat - oma kymmenvuotias kääplösnautaseri Muru ja Opiskelijatytön kaksivuotias, sekarotuinen Dora eli Dortsu.

Ja kukkia ja koiriahan minä rakastan. Joten eipä valittamista :) 

Muru murisija-Murmeli

Torttu-Liisa Toopermanni - rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Tyttären tönö

Näkymä tuvasta ruokailutilaan

Kaksi aikuista tytärtäni ovat asuneet kaksi vuotta majoitus- ja taidetilan emäntinä Merimaskussa (täällä). - Opiskelijatyttö pysyvästi ja Lontoontyttö osan vuodesta, pääosin hän asuu edelleen Englannissa. Alkuun Lontoontyttö majoittui siskonsa ”vieraana” maatilan isossa päätalossa, mutta syksyllä heillä kypsyi ajatus, että he kunnostaisivat yhden piharakennuksista Lontoontytön asunnoksi.

Kuukausi sitten työmiehet tarttuivat hommiin ja kaksikerroksinen, sokkeloinen kolmio muuttui osaavien miesten käsissä upeaksi ”tupa-keittiö plus makkariparvi” -asunnoksi. Välikatto purettiin ja vanhat pienet ikkunat vaihdettiin isompiin ikkunoihin, jotka olivat sopivasti vapautuneet Ukin purettua Salon vanhan mökin. Salon ikkunoita oli ylimäärin, joten Ukki ehdotti että Lontoontytön taloon tehtäisiin kolme uutta ikkuna-aukkoa. Ja näin tehtiin. 

Ja tsadam : ) Lopputulos oli valoisa ja valloittava, tilava ja kaunis aikuisen naisen koti. Ja tulee vielä paranemaan, kunhan Tyttö ehtii kalustaa uuden Suomi-kotinsa. 

Tuvan komean kaapin Tyttö osti viime kesänä kirppikseltä.

Näkymä eteisestä tupaan

Taas yhdessä

Eläminen yksin - ilman omaa Murua - neljän seinän sisällä kaksiossa liikuntarajoitteisena ja pahoinvoivana alkoi painaa mieltä mustaksi ja masentuneeksi, joten päätin Ukin ja Tyttärien kannustamana, että siirryn toipumaan leikkauksesta Tyttärien Tilalle Merimaskuun. Siellä olisi seuraa ja ruoanlaittajia, tilaa ja tukijoita. Ja Muru-koira voisi olla kanssani, kun tyttäret pystyvät auttamaan sen ulkoiluttamisessa.

Näin tehtiin, ja Ukki kuskasi minut eilen Helsingistä Naantaliin ajaen ensin Salosta Hesaan ja sitten vielä Naantalista Saloon, jossa uuden mökin rakennusprojekti vaati tiivistä läsnäoloa. Taattisilla minut vastaanotti hoivaavat Tyttäreni, ja tunsin oloni heti paljon paremmaksi. 

Ja kaiken kukkuraksi sain Murun syliini. Tänään paistaa aurinko, ja elämä alkaa taas pikkuhiljaa voittaa. Kiitos Ukki ja ihanat Tyttäreni :)

Aprillia eletään

Tavaroiden kuljetukseen käytän kyynersauvaan ripustettua pientä muovikassia 

ja tunikan isoja taskuja

Helmikuun lopussa sain tietää leikkauspäivän, jolloin nivelrikon vaivaaman lonkkanivelen tilalle vaihdetaan tekonivel, ja sen innoittamana kirjoitin ”Aprilli kiikarissa” otsikoidun blogitekstin (täällä). Nyt on huhtikuun ensimmäinen eli odotettu aprillipäivä, ja makoilen toista päivää kotona totutellen uutteen lonkkaan :)

Kaikki on tähän asti mennyt hyvin. Alkupäivien kova pahoinvointikin on hellittänyt, kun lopetin vahvan kipulääkkeen, ja jatkan enää koksibilla ja parasetamolilla. Ja tietty minihepariinipistoksilla, jotka ehkäisevät leikkauksen jälkeisiä verisuonitukoksia. 

Kolmen tunnin Mikkeli - Helsinki -automatkastakin selvisin hyvin, kun ison auton etupenkin sai lähes makuuasentoon ja penkin eteen jäi vielä niin paljon tilaa, että pystyin nostamaan molemmat jalat suoriksi auton hanskalokeroon. Tietty käytin autossa myös istuinta korottavaa lonkkatyynyä.

Nyt jatkan toipumista yksin kotona Punavuoressa. Toistaiseksi olen selvinnyt, kun Ukki otti Murun mökille hoitoon ja lähtiessä täydensi jääkaappini. Opiskelijatyttö pistäytyy huomenna ja Sisko lupasi tulla maanantaina auttamaan minua suihkussa ja puhtaiden kalsareiden vaihdossa :)

Kävelen kokoajan tietty kyynersauvojen tukemana. Ja toistaiseksi ainoastaan sisällä. Tarttumapihdit ja sukanlaittaja ovat olleet tärkeänä apuna. Viikon ajan pitää myös nukkua selällään, mikä minulle - vatsalla nukkujalle - on tuottanut yllättäviä vaikeuksia. Ja jatkuva sisällä olo on aika tuskastuttavaa. Onneksi aika pian pystyn jo köpötelemään lyhyitä matkoja viereisessä puistossa. 

Etukäteen Turun serkku neuvoi minua varaamaan tavaroiden kuljetukseen kevyen kangaskassin. Totesin kuitenkin, että minulla toimii paremmin pieni muovikassa, joka riippuu kokoajan kyynersauvan käsituessa. Pussissa kulkee niin kännykkä, ipad ja käsityölangat kuin astiat, valmiiksi tehdyt voileivät ja juomapullo ja kaikki muu tarpeellinen (ja tarpeetonkin). Täytettyä tee- tai kahvimukia on sen sijaan vaikea kuljettaa huoneesta toiseen. Sen ratkaisin niin, että tarvottaessa kuljetan kuumaa vettä termoskannussa tunikan isossa taskussa, ja valmistan pussiteen ja nessis-kahvin vasta istumapaikallani. 

Näillä on pärjätty toistaiseksi. Kyynersauvakävelyä on edessä vielä aikakin kuukausi, joten enköhän joudu keksimään lisää kikka-kolmosia :) 

Sukanlaittaja - tarpeeseen

Tarttumapihdit - tarpeeseen