Kaksin, muttei yksin

Kun palasin Tyttärien maatilalta kaupunkiin (täällä), päätin yrittää pitää Muru-koiran luonani, vaikka liikkumiseni lonkkaleikkauksen jälkeen on vielä useamman viikon rajoittunutta. Onneksi punavuorelaisessa kerrostalossani on hissi ja talon edessä koiran pissattamiseen sopiva puisto. Ja onneksi Muru on jo eläkeläinen ja tarvittaessa pärjää jonkun aikaa pelkillä pisutuslenkeillä.

Suunnitelmani oli käydä kyynersauvojen ja Murun kanssa ulko-oven edessä olevassa puistossa useamman kerran päivässä. Muru liikkuisi fleksin päässä ja minä seisoisin tukevasti odottamassa, että koira tekisi tarpeensa. Ja tarvittaessa Ukki ajaisi Salosta apuun ja hakisi koiran omalle mökilleen - omaksi ilokseen.

Mutta kuinkas sitten kävikään :) Olin Murun kanssa puistossa maanantai-iltana ensimmäisellä minilenkillä, kun minua lähestyi hymyilevä nuori nainen. Esittäydyttyään Eveksi hän kysyi voisiko hän auttaa ja ehkä ulkoiluttaa koiraani. Nopeasti äkkäsin, että kyseessä oli sama Eve, johon olin törmännyt pari vuotta sitten kotini rappukäytävässä, kun hän oli ulkoiluttamassa 5. kerroksessa asuvan koiratuttuni Huti-koiraa.

Sovin Even kanssa, että hän lenkittäisi Murun kerran päivässä ainakin seuraavat kaksi viikkoa. ”Olet jumalan lahja”, sanoin ihanalle Evelle, enkä olisi voinut olla tyytyväisempi. Nyt voin rauhassa nauttia Murun seurasta väliaikaisesta liikuntarajoitteisuudestani huolimatta.

Muru saa uuden koiria rakastavan kaverin ja minä mahdollisen lyhytaikaisen hoitopaikan koiralleni lähitalossa asuvan tutun ihmisen luota. Ystävällisten ihmisten Punavuori :)

 

Even kanssa lenkillä