Eräänä syyskuun alun aamuna olin varhain liikkeellä Helsingin keskustassa. Kampissa olin ohittamassa tuttua puukappelia, kun päätin pistäytyä sen sisällä. Kampin kappelihan on arkisin auki kahdeksasta kahdeksaan ja viikonloppuisin kymmenestä kuuteen.
Kirkon työntekijän tervetulotoivotuksen ja lyhyen eteisaulan jälkeen avaan paksun puuoven ja astun kappelin rauhaan. Ovi painautuu äänettömästi kiinni. Olen ypöyksin. Aamuvarhaisella olen kappelin ainoa vierailija, mikä tuntuu ylelliseltä. Yksin kaarevien ja lämpimien puupintojen sylissä.
Aamun kirkas valo siivilöityy kappelin sisälle pehmeänä kattoikkunan edessä olevan vanerilevyn reunoilta. Hämärää valaisee myös kaksi pitkää valkoista kynttilää. Kampin munamainen pieni kappeli on puurakentamisen taidonnäyte: ulkoseinät ovat kuusta, sisäseinät tervaleppää ja kalusteet saarnea. Kaunista silmälle ja pehmeää kädelle.
Jään pitkäksi aikaa nojaamaan kappelin vinoon sisäseinään. Usko ja hengellisyys ovat vahvasti läsnä, vaikka ulkoisesti niistä muistuttaa vain pieni rautaristi kappelin etuosassa.
Hengitys rauhoittuu, silmäluomet painuvat kiinni ja lihakset rentoutuvat. Levollista ja lohduttavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti