Kuulumisia Lontoosta

Kaappaus www.sightunseen.com -design-blogista (täällä)

Yhdistävä ateljee

Kuten arkkitehti Alvar Aallon työtilassa Helsingin Munkkiniemessä (täällä) myös Hvitträskissä ihastuin arkkitehtien työtilan valoisuuteen ja avaruuteen. Valoa mielelle ja tilaa luovuudelle :) Ja luonnoksille ja pienoismalleille sekä innokkaille apulaisille. 

Kolme Polyteknillisen opiston kurssikaveria perusti 1896 sukunimiensä mukaan nimetyn arkkitehtitoimiston Gesellius, Lindgren, Saarinen vuotta ennen valmistumistaan. Toimisto aloitti työnsä Helsingissä, mutta muutti syksyllä 1903 Kirkkonummelle Hvitträskiin (täällä).

Arkkitehtikolmikko työskenteli yhdessä täyspainoisesti 7-8 vuotta, kunnes toimisto hajosi vuosien 1904-5 aikana Armas Lindgrenin irtisanouduttua yhteistyöstä. Toimisto haali töitä ja kiitosta niin Suomessa kuin ulkomailla: mm. Suomen paviljonki Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 ja useita monumentaalisia kivirakennuksia Helsingissä, kuten Vakuutusyhtiö Pohjolan toimitalo ja Kansallismuseo, jonka rakentamisen Armas Lindgren tosin hoiti yksin loppuun.

Ateljee alkuun yhdisti ja lopulta erotti kolmikon. Herman Gesellius sairastui vakavasti ja kuoli nuorena. Armas Lindgren palasi yliopistoon päätyen rakennustaiteen professoriksi ja innostui suunnittelemaan Kulosaaren huvilakaupunginosaa. Eliel Saarinen muutti Yhdysvaltoihin ja loi arvostetun kansainvälisen uran.

Ateljee kahden arkkitehdin kodin välillä

Arkkitehtien koti

Ruokailuhuoneen takka.

Tummia pintoja, massiivisia huonekaluja ja holvikaaria. Seitsemän huonetta, useita ”kerroksia” ja paljon tasoeroja. Rappusia ja kapeita sokkeloita. Upeita muurattuja takkoja - lähes joka huoneessa omansa. Useita parvekkeita. Värikkäitä seinä- ja kattomaalauksia, kukkatapetteja sekä koristeellisia ovia ja ikkunoita. Runsaasti ryijyjä sekä joitakin patsaita ja lasimaalauksia. 

Töitä ja juhlia, vieraita ja draamaa. Sitä elämä tuntui olevan kaukana kaupungista Vitträskin järven rannalla Kirkkonummella, kun Gesellius-Lindgren-Saarinen -arkkitehtitoimiston jo opiskeluaikanaan perustaneet ystävykset muuttivat 1900-luvun alussa työskentelemään ja asumaan suunnittelemaansa Hvitträskiin. 

Kolme arkkitehtia tekivät työtä yhteisessä ateljeessa, mutta asuivat omissa erillisissä asunnoissaan. Eliel Saarinen (1873-1950) ehti asua nykyisessä museorakennuksessa eli ns. eteläpäädyssä ensimmäisen vaimonsa Mathildan kanssa vain vajaa vuoden, ennen kuin he alkuvuodesta 1904 erosivat runsaat kolme vuotta kestäneen, lapsettoman avioliiton jälkeen. Pari kuukautta eron jälkeen Eliel meni naimisiin ystävänsä ja yhtiökumppaninsa Herman Geselliuksen (1874-1916) kuvanveistäjäsiskon, 25-vuotiaan Louisen eli Lojan kanssa. Samalla viikolla Elielin ex-vaimo, 27-vuotias Mathilda meni naimisiin nykyisessä ravintolarakennuksessa yksinään asuneen Lojan veljen eli Hermanin kanssa.

Alkuun Saaristen seinänaapureina ns. pohjoispäädyssä asui kolmikon kolmas jäsen Armas Lindgren (1874-1929) vaimonsa Irenen kanssa. Kuitenkin jo vuonna 1905 Lindgren irtisanoutui yhteisestä toimistosta ja muutti vaimoineen takaisin Helsinkiin. 

Herman ja Mathilda muuttivat vapautuneeseen pohjoispäätyyn. Herman sairastui 1912 keuhkosairauteen, johon hän kuoli 1916. Miehensä kuoltua Mathilda muutti Ranskaan, missä kuoli lapsettomana vuonna 1921. Muiden töidensä lisäksi arkkitehti Gesellius ehti suunnitella ns. Wuorion talon, johon avatussa uudessa ravintolassa W30 kävin pari viikkoa sitten herkuttelemassa (täällä).

Pohjoispääty tuhoutui tulipalossa vuonna 1922, minkä jälkeen paikalle rakennettiin nykyinen kivitalo. Sen suunnitteli Saaristen vasta 18-vuotias poika Eero. Alkuperäistä pienempi rakennus valmistui 1936 ja se toimi mm. Saaristen vierastalona. Eero Saarisesta (1910-61) tulikin isänsä tapaan kansainvälisesti kiitetty arkkitehti, joka teki näyttävän uran Amerikassa arkkitehdin lisäksi huonekalusuunnittelijana (mm. Charles Eamesin kanssa). Eero Saarinen kuoli 51-vuotiaana aivosyövän takia tehdyssä leikkauksessa.

Saarisilla oli Eero-pojan lisäksi 1905 syntynyt tytär, Eva-Liisa eli Pipsan. Vuonna 1923 Saariset muuttivat pysyvästi Yhdysvaltoihin, kun Eliel sai kansainvälistä huomiota ja arvostusta voitettuaan toisen palkinnon yhdysvaltalaisen sanomalehden Chicago Tribunen lisärakennuksen (pilvenpiirtäjän) suunnittelukilpailussa. Hvitträsk jäi perheen kesänviettopaikaksi, kunnes se vuonna 1949 myytiin irtaimistoineen Rainer ja Anelma Vuoriolle. Monien käänteiden jälkeen Hvitträsk avattiin museona 1970-luvun alussa. Nykyään upea ateljeekotimuseo puutarhoineen on Suomen valtion omistuksessa.

Hullaannuin Hvitträskin ruskan värjäämistä puutarhoista ja pihaa ympäröivästä jylhästä luonnosta (täällä). Samoin tykkäsin komeiden kivirakennusten arkkitehtuurista, mutta en niinkään ihastunut kotimuseon hämäristä, tummista ja ahtaista sisätiloista raskaine huonekaluineen - lukuunottamatta taidokkaita ryijyjä ja värikkäitä takkoja, jotka veivät sydämeni.

Mutta kokonaisuutena Hvitträskiä paremmaksi on vaikea pistää. Rakennuksineen, sisustuksineen ja puutarhoineen se on kokonaistaideteos. Ravintolaremontin valmistumista odotellessa :):)

Makuuhuoneen takka

Lasten leikkihuone. Ryijyn yläpuolella kuva ruokailuhuoneen kolmiosaisesta lasimaalauksesta.

Saaristen Pipsan-tyttären ns. ruusukamari. 

Takaseinällä Pipsanin muotokuva, jonka on maalannut perheystävä unkarilainen Geza Marot.

Kivimuureja ja villiviinejä

Aurinkoinen ja lämmin syyskuun viimeinen torstai oli nappivalinta vierailla Kansallismuseoihin kuuluvassa Hvitträskissä Kirkkonummella. Ruskan värjäämät villiviinit ja oranssikukkaiset krassit kiipeilivät loppukesän hurmoksessa pitkin vanhojen rakennusten kiviseiniä, kuin prinsessa Ruususen satulinnassa. Ja kivimuurein pengerretyt kauniit terassipuutarhat pistivät muutenkin parastaan. 

Edellisestä käynnistäni Vitträsk-järven rannalla olevassa ateljee-kotimuseossa on 20-30 vuotta. Silloin oli talvi ja ympärillä pyöri omat leikki- ja alakouluikäiset lapset. Lumi peitti rakennuksia ja puutarhaa, ja vilkkaat lapset sitoivat suuren osan tarkkaavaisuudestani ja rajoittivat omaa uteliaisuuttani. Torstaina tuntuikin kuin olisin nähnyt Hvitträskin ensi kertaa elämässäni.

Kolmen asuinrakennuksen kokonaisuus valmistui vuonna 1903 kolmekymppisten arkkitehtien Eliel Saarisen, Herman Geselliuksen ja Armas Lindgrenin sekä heidän perheidensä kodiksi. Jokaiseen kolmikon yhdessä suunnittelemaan rakennukseen kuului oma iso puutarhapiha, minkä lisäksi talojen väliin jäi yhteinen sisäpiha, jossa nykyään toimii ulkokahvila.

Pisimpään rakennuksissa asui Eliel Saarinen toisen puolisonsa Lojan ja kahden lapsensa kanssa, vuodet 1923-49 tosin enää vain kesäisin. Loja Saarinen oli innokas puutarhuri ja rakennuksia ympäröivissä puutarhoissa näkyy edelleen hänen käden jälkensä. Alueen puutarhat on restauroitu vuosina 1997-98. 

Rakennuksia ympäröivä luonto oli torstaina niin runsas, rehevä ja värikäs, että parhaillaan käynnissä oleva ja ainakin ensi kesän jatkuva rakennusten ulkoremontti jäi vähemmälle huomiolle. Onneksi en tiennyt remontista etukäteen, sillä se olisi saattanut siirtää museokäyntiäni hamaan tulevaisuuteen.

Pyörin Hvitträskin rakennusten ja pengerrysten välissä sanan mukaisesti ympyrää, ja pää kääntyi ja vääntyi kuin innokkaalla linnulla. Haukoin henkeä ja vain ihailin. Häkellyttävän kaunista - ja ihanan vähäväkistä :):)

Ilon pisaroita

Sulavalinjainen ja pullea varis nokkii leivän kannikkaa hartaan keskittyneenä. 

Rohkeana ja pelkäämättä - vain metrin päässä minusta ja Murusta. 

Musta-harmaa sulkapeite loistaa lempeässä aamuauringossa. Kaunis lintu.

Kirkkaansininen vanha kuplavolkkari ajaa reteenä rantatiellä.

Kaunotar etenee yskimättä ja hitaasti, ylpeänä harvinaisesta väristään.

Muistelen parin vuoden takaista, oranssinpunaista rakasta rättikattokuplaani.

Meri pauhaa rannan kivikossa - yllättävästi ja ennakoimattomasti.

Tuttua ja toistuvaa, mutta kuitenkin joka päivä erilaista. Ja joka aalto yksilönä.

Aurinko sinnittelee kevyen pilviverhon ja syksyisen aamu-usvan takaa.

Joku on illalla asettanut ulkotulen rantakalliolle - kuori enää jäljellä.

Ruska alkaa hiljakseen...

 

Lenkki Leposaaressa

Kun käyn isäni haudalla fanittamallani Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa (täällä), jätän Murun viereiselle pienelle parkkipaikalle autoon odottamaan. Muru viihtyy ja pärjää hyvin omassa tutussa koirakopissaan, kunhan ulkona ei ole liian kylmä eikä kuuma. Isommilla hautausmailla pieni käppänä kulkee kiltisti ja tottelevaisesti mukanani (täällä).

Tällä viikolla huomasin, että Leposaaren ympäri - aidatun hautausmaa-alueen ulkopuolella - kiertää saaren rantoja seuraava tallattu polku. Eli myös Muru pääsee jatkossa tutustumaan Leposaareen, mutta hautausmaan aidan ulkopuolelta. Mukava, pikkuinen kävelylenkki, josta näkyy Kivinokkaa, Arabianrantaa ja nostokurkien täyttämää Kalasatamaa. 

Ja auringonlasku, jota muistan ihastelleeni Leposaaren kallioilla varhaisnuoruuden tuskissani, kun 1960-luvulla asuin vielä lapsuuden kodissani Kulosaaren puistotiellä :) Ehkä tämä pitää kokea mummoiässä vielä uudelleen :)

Lumoavat keto-orvokit täydessä kukassa Leposaaren rantakallioilla :)

Kulosaaren pikkuruinen hautausmaa Leposaaren pienellä saarella.

Auroran Shamil

Hakasalmen huvilan kahvilan (täällä) takana kolmen upean Siperian lehtikuusen keskellä näkyy pieni kivilaatta, johon on raapustettu jotain. Tarkkaan katsoessa huomaa, että kiveen on hakattu vuosiluvut 1845 ja 1860 ja joitakin venäjän kieleen viittaavia kyrillisiä kirjaimia. Kyseessä on ilmiselvästi hautakivi, mutta kuka kumma on haudattu keskelle puistoa 160 vuotta sitten?

Etsiessäni pari päivää sitten tietoa 1800-luvulla eläneestä Aurora Karamzinista (täällä) törmäsin edesmenneen toimittajan ja Helsingin korttelihistorioitsijan Kirsti Topparin Hesarissa 1996 julkaistun juttuun. Kirjoituksen mukaan Hakasalmen huvilan pihalle on vuonna 1860 haudattu huvilassa tuolloin asuneen Aurora Karamzinin koira - vaalea terrieri, joka kuoli 15 vuoden ikäisenä.

Kaikkea mielenkiintoista nippelitietoa netistä nykyään löytää...

Shamil

pikku koiramme

Tbilis 1845

Helsinki 1860

Jag älskar

Hon går med vinden i sitt hår

Jag älskar hennes sätt att gå

Jag älskar hennes sätt att gå

med vinden i sitt hår

Jag älskar sättet

vinden går i hennes hår

och vindens sätt

att gå i hennes hår

Jag älskar när hon går

Jag älskar hennes sätt att

gå med vinden i sitt hår

Jag älskar vindens sätt med hennes hår 

Jag älskar vindens sätt att gå i hennes hår

Jag älskar henne

då hon går med vindens sätt att gå i hennes hår 

Jag älskar henne och jag älskar vinden

när hon går med vinden i sitt hår

och vindens sätt att älska hennes hår

Jag älskar henne när hon går

med vinden i sitt hår

Claes Andersson (1937-2019)

Tykkään lukea, kirjoittaa, puhua ja kuunnella suomen kieltä. Mutta en ole ns. kieli-ihmisiä. Osaan puhua, lukea ja kirjoittaa sekä ymmärrän hyvin englantia, mutta ruotsia ja koulussa 2. vieraana kielenä lukemaani saksaa opin ja osaan huonosti, eikä näistä kumpikaan ole minua kovin kiinnostanut. Ranska on aina tuntunut tosi vaikealta ja vieraalta, vaikka kauniilta kuulostaakin. Samoin venäjä, vaikka Esikoinen luki koulussa 1990-luvulla pitkän venäjän ja kokemukset hänen leirikouluistaan silloiselle Venäjälle olivat positiivisia. Aikuisiän lomamatkoilla olen alkanut kiinnostua espanjasta ja italiasta, joiden kuuleminen synnyttää aina ihanan lomatunnelman.

Joku viikko sitten törmäsin Claes Anderssonin rakkausrunoon, jossa runoilija leikkii parilla tutulla ruotsinkielisellä sanalla ja luo kauniisti soljuvan ruotsinkielisen sanaleikin. Niin yksinkertaisin keinoin, että myös minä - ”kielipuoli” - ymmärrän. Tunnetta, iloa, ihailua ja rakkautta täynnä olevaan runoon ei voi olla rakastumatta - ja ruotsin kielellä :)

Jag älskar när vinden går i hennes hår...

Ja sama Kari Rydmanin laulamana

Auroran jalanjäljillä

Kun suunnittelin käyntiä Glimsin talomuseossa (täällä) huomasin, että Träskändan kartano puistoineen on vain parin kilometrin päässä talomuseosta. Samalla reissulla voisin siis käydä katsomassa kartanon kehuttua maisemapuistoa, ja näin teinkin.

Träskändassa eli Järven (träsk) perällä (ända) löysin hylätyn ja huonossa hapessa olevan ison kivirakennuksen ja valtavan hoidetun puutarha-puistoalueen. Ja yllättäen myös kohokuvan Aurora Karamzinista: Pari sataa vuotta sitten eläneestä seurapiirikaunottaresta ja pääkaupunkiseudun vaikuttajanaisesta, jonka elämään olen lähiviikkojen Helsinki-retkilläni törmännyt jo kahdesti eli kahvilassa Hakasalmen huvilalla (täällä) ja kävelyretkellä Hietaniemen hautausmaalla (täällä). 

Jäätyään 32-vuotiaana leskeksi ja perittyään mittavan omaisuuden venäläiseltä ruhtinasmieheltään Aurora osti 1840 Träskändan kartanon puistoineen isäpuoleltaan Carl Johan Walleenilta. Senaattori Walleen oli 20 vuotta aiemmin ostanut 1700-luvulla perustetun tilan perheelleen kesänviettopaikaksi. Aurorakaan ei asunut pysyvästi Träskändassa, vaan mieheltään perimässään palatsissa Pietarissa ja myöhemmin myös isäpuoleltaan ostamassaan Hakasalmen huvilassa Helsingissä. Kartanon ja sen puutarhan hoitoon hän kuitenkin palkkasi asiansa osaavia ammattilaisia, jotka pitivät tilan erinomaisessa kunnossa.

Vuonna 1895 Aurora myi Träskändan kartanon sisarensa juuri naimisiin menneelle tyttärentyttärelle Marielle (1863-1900) ja tämän miehelle diplomaatti, RKP:n kansanedustaja ja lääkäri Adolf Törngrenille (1860-1943). Vaimonsa kuoleman jälkeen Törngren rakennutti 1921 vanhan päätalon tilalle nykyisen kaksikerroksisen, valkoiseksi rapatun barokkirakennuksen, mutta myi kartanon puistoineen Espoon kunnalle jo vuonna 1926. Tämän jälkeen rakennus toimi pitkään mm. vanhainkotina, mutta on ollut pääosin tyhjillään ja lähes hylättynä vuodesta 2006 lähtien.

Aurora oli pitkillä matkoillaan Venäjällä ja Euroopassa tutustunut upeisiin puutarhoihin ja oli hyvin kiinnostunut Träskändan kartanon ja sen puutarhan kehittämisestä. Hänen aikanaan kartanon ranskalaistyylinen muotopuutarha purettiin ja sen tilalle rakennettiin nykyinen englantilaistyylinen maisemapuutarha. Auroran aikana Träskändan 30 ha suuruinen puutarha-puitoalue kukoisti. Hän hankki ulkomailta alueelle kymmeniä erilaisia puu- ja pensaslajeja ja perusti mm. monipuoliset kukka- ja hyötypuutarhat. 

Auroran aikana kartanossa kävi tiheästi korkea-arvoisia vieraita, mm. Venäjän keisari Aleksanteri II. Tästä vuoden 1863 vierailusta kartanon puistossa muistuttaa värikäs, kuusikulmainen ja korkea piippuinen pieni rakennus, jota luulin omituiseksi huvimajaksi. Vasta kotona minulle selvisi, että tämä silkkitapetein aikoinaan vuorattu rakennus oli ulkohuusi, joka rakennettiin keisarin vierailua varten hänen yksityiseksi käymäläkseen. 

Träskändan maisemapuistossa ihastelin lukuisia valtavia vanhoja tammia, joista vanhimmat ovat esitteen mukaan yli 500 vuotta vanhoja. Upeita, edelleen vankasti pystyssä olevia puuvanhuksia. 

Jorvin kainalossa

Muistan hämärästi joskus kuulleeni Glimsin talomuseosta. Perjantaina Glims tuli mieleeni, kun mietin pääkaupunkiseudun museovaihtoehtoja. Sinne me Murun kanssa sitten suuntasimme - espoolaiselle yli 200 vuotta vanhalle maatilalle kivenheiton päähän Jorvin sairaalasta. 

Jo peräti yli 60 vuotta eli vuodesta 1958 asti Espoon kaupungin omistamana museona toimineella maatilalla on yhteensä 11 rakennusta: pari asuintaloa ja aittaa sekä mm. talli, kanala, halkovaja, paja, verstas, maitokammari, vaunuvaja ja maakellari. Mielenkiintoista on se, että kaikki rakennukset ovat alkuperäisillä paikoillaan eli siinä, mihin ne 1700- ja 1800- luvuilla on rakennettu. 

Glims oli toimiva maatila vielä 1920-luvulla majoittaen ja ruokkien etenkin 1800-luvulla kestikievarina myös matkailijoita. Asuinkäytössä tila jatkoi Lönnbergin suvun omistuksessa aina 1950-luvun loppupuolelle asti.

Kahden asuinrakennuksen, pitkän kaksikerroksisen luhtiaitan ja komean lasiverannan ympäröimä nurmikkoinen pihapiiri toi mieleeni lapsuuteni vierailut Äitimuorin äidin eli Alma-mummin siskon perheen maatilalla Rikkilän kylässä nykyisen Lappeenrannan alueella. Mieleeni palautui kuva 1960-luvun alun pihasta, jonka yhdellä sivulla oli puinen asuintalo, toisella pitkä moniovinen hirsiaitta ja kolmannella navetta/sikala/kanala -kombinaatio, ja keskelle jäi nurmikenttä lipputankoineen ja pihakeinuineen. Ja neljännellä sivulla kukkivat syreenipensaat, joita myös Glimsin alueella rönsyili monessa paikassa - joskin ilman kukkia :)

Glimsistä lähtiessä tiesin talomuseosta paljon enemmän kuin tullessani. Tiesin mm., että vuonna 1906 isäntä Johan Lönnberg oli myynyt Glimsin tilan laajat maa-alueet eli noin 200 ha vasta perustetulle AB Grankullalle, mistä käytännössä alkoi nyky-Kauniaisen tarina. 

Ja sen, että tilan entisessä kanalassa on nykyään kodikas, ympäri vuoden auki oleva pieni kahvila.

Samanlainen (sängyn alla oleva) Arabian posliinipotta oli Karkun mummolassa, 

missä isäni isä eli Taata käytti sitä öisin vielä 1960-luvulla.

Kesästä talveen

Syksyn ja talven ulkoiluvaatteet :)

Toissapäiväisen syysmyrskyn ja viime viikon kylmän tuulen jälkeen päätin vaihtaa kevään ja kesän ajan käyttämäni ulkoiluvaatteet syksyisempiin vaatteisiin. Molemmat asukokonaisuudet ovat kuorivaatteita, joiden alle tarvittaessa lisään tai vähennän kerrastoja ja väliasuja.

Koko syksyn ja talven käytän kuoriasua, johon kuuluvat ihanat Haltin lilat joustohousut (tykkään tosi paljon) ja vuosia sitten alesta löytämäni The North Facen hupullinen, vaaleanpunainen tuulitakki (joka tosin roikkui usean vuoden käyttämättömänä kaapissa) sekä loppukesästä ostamani The North Facen mustat, leveälestiset ja vedenkestävät goretexkengät. Pakkasilla tuulitakin päälle puen vielä villa- tai toppaliivin ja paukkupakkasilla tuulitakki vaihtuu untuvatoppikseen.

Keväällä ja kesällä käyttämäni kuoriasu koostuu talvihousujen kanssa lähes identtisistä, mutta upean keltaisista Haltin joustohousuista ja jo vuosia käyttämästäni Marmotin mukavasta, punasävyisestä jakusta sekä Adidaksen kirpparilta (!) ostetuista, vähän käytetyistä vaaleista lenkkareista. 

Tykkään värikkäistä ulkoiluvaatteista, joten molemmat asukokonaisuudet ovat mieluisia. Lämpötilan, tuulen ja sateen mukaan kesällä osia kuoriasusta vaihdan usein kevyempiin varusteisiin ja talvisin kuoriasun alle taas lisään teknisen alusasun, villahousut ja muita välivaatteita sekä tarpeen mukaan myssyn, käsineet, korvaläppät ja/tai kaulahuivin. Sadetta varten naulakosta löytyy myös hyvät Nokian pitkävartiset mustat kumisaappaat ja Rainsin mieluinen väljä musta sadetakki. 

Eli varusteista jokapäiväinen liikkumiseni Murun kanssa ei jää koskaan kiinni :):) Suuntautuu lenkkimme sitten Helsingin kaduille, puistoihin tai rannoille taikka Salon mökillä läheisille hiekkateille tai metsäpoluille. 

Laihalle ja palelevalle Murullekin löytyy tarvittaessa harmaa, itsetehty villapusero (täällä) ja sininen sadetakki :):)

Kevään ja kesän ulkoiluvaatteet :)

Turskaa tyylillä

Turskaa, kesäkurpitsaa ja perunarisottoa voikastikkeessa.

Senaatintorin laidalla ns. Wuorion talossa entisen Wuorion mattokaupan tiloissa avattiin kesäkuussa uusi ”fiinimpi” ravintola W30. W tulee Wuoriosta ja 30 viittaa ravintolan osoitteeseen: Unioninkatu 30. 

Ranskalaisia ja skandinaavisia makuja ja kokkaustyylejä yhdistelevää ravintolaa kehuttiin Hesarin ensimmäisissä, koronan ensiaallon jälkeisissä ravintola-arvioissa. Tämän innoittamana päätin kutsua syyskuun synttärisankarit ja herkkusuut - Esikoisen ja Opiskelijatytön - kanssani herkuttelemaan Unioninkadulle. 

Onnistunut valinta. Ja Hesarin kehuista huolimatta W30 pääsi yllättämään - positiivisesti. Etenkin menu-kokonaisuutemme pääruoat - äidille turskaa ja tyttärille härkää - olivat erittäin herkullisia ja kauniita. Monesti 3-5 ruokalajin menuissa maittavimmat osuudet ovat minun mielestäni etu- ja jälkiruoat, mutta tässä ravintolassa pääruoat päihittivät niin maultaan kuin ulkonäöltään muut herkut. Varsinkin kun yleensä välttelen turskaa siihen liittämieni mauttomien (perusteettomien) mielikuvien takia.

W30:n lista on lyhyt: 3 alkuruokaa, 2 pääruokaa ja 2 jälkiruokaa. Saimme maistella jokaista ruokalajia, sillä tyttäret tilasivat 5-ruokalajin (3+1+1) ja minä 3-ruokalajin (1+1+1) menun. Ja kuten sanoin kaikki maistui meille kaikille :) Myös mukavan tarjoilijan viinisuositukset osuivat nappiin. Sopivan pieni ravintola on isoista ikkunoista huolimatta aika pimeä ja sisustus jäykän asiallinen, mutta tämä ei onneksi häirinnyt viihtymistä. 

Pieni miinus oli (ainoastaan) englannin kielellä oleva ruokalista. Ymmärrän annosten koostumuksen hyvin englanniksikin, mutta tykkään lukea ravintolakieltä ja annosten kuvauksia suomen kielellä tai ainakin suomen ja kansainvälisen ravintolaslangin yhdistelmällä, ja ihailla, miten monin sanoin pientäkin ruoka-annosta voi kuvata. Matkoilla menuita on saanut tavata tarpeeksi englanniksi. Minusta pelkkä englanti on turhaa hienostelua - liekö nykyinen tapa vai mitä lie? Ja naisten vessan hoitamaton orkidea harmitti kukkafriikkiä...

Ravintolan iso valtti on hyvä ruoka :) Ja siinä W30 onnistui.

Kurpitsaa, sitruunatimjamipastaa ja vanhaa goudaa.

Aamunrepäisy 18

Lisää tanssista Mummin tanssitaival -blogissa (täällä).

Lapinlahden lumo

Pitkästä aikaa olin kävelyllä entistä Lapinlahden sairaalaa ympäröivässa puistossa. Olin täysin unohtanut, miten kaunista ja rauhoittavaa siellä on. Hyvin hoidettuja hiekkateitä, tuuheiden puiden reunustamia kujia, vanhoja rodoja ja pionipuskia, tuttuja ja tuntemattomia lehti- ja havupuita muhkuraisine runkoineen. Pitkä pätkä kaunista merenrantaa. Kutsuvia penkkejä. Ja paljon vehreää nurmikkoa. 

Ja Carl Ludvig Engelin piirtämä vanha iso sairaala, joka suunniteltiin ja rakennettiin mielisairaalaksi jo Venäjän vallan aikana 1841 ja joka toimi psykiatrisena sairaalana lähes 170 vuotta vuoteen 2008 asti. Tämän jälkeen rakennuksen ja alueen kohtalosta on kiistelty toistuvasti. 

Tällä hetkellä entisessä sairaalassa ja sen puutarha-alueella toimii mm. hävikkiruokaravintola, pari kahvilaa, kirppari sekä erilaista taide-, kerho- ja terapiatoimintaa lautapeli-illoista joogakursseihin. Sekä Helsingin vanhin yleinen sauna ja Mental Museum, jossa kerrotaan miten mielenterveyden häiriöitä on mm. Lapinlahdessa aikoinaan hoidettu. 

Sairaalan takana aivan meren rannalla törmäsin kivan ja kutsuvan näköiseen Metsäpaahtimo-nimiseen kahvilaan, joka harmikseni oli maanantaina kiinni (auki ke-su). Myös päärakennuksessa jo vuosia toiminut kuppila Lähde oli mennyt kiinni neljältä. Joten tällä kertaa mummi jäi ilman kahveja. Mutta silmän ja mielen ruokaa sain senkin edestä :):)

Pitkän tovin kävelin ypöyksinäni - Murun (ja Alexis Kiven) kanssa - vanhan sairaalan suojaisalla ja nyt hylätyllä ”sisäpihalla”. Puutarhapihan pysähdyttävä rauha ja kauneus omenapuineen, syreenipensaineen ja merinäkymineen herätti yllättävän ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita.

Hämmentävä yhdistelmä raastavaa mielen sairautta ja lumoavaa luonnon rauhaa.

Cafe Metsäpaahtimo 

Kolme sisarta

Ulla-Marja, Heta ja Eeva syyskuussa 2008 Hetan 80-vuotisjuhlissa.

Kolmen puun kappeli

Eräänä syyskuun alun aamuna olin varhain liikkeellä Helsingin keskustassa. Kampissa olin ohittamassa tuttua puukappelia, kun päätin pistäytyä sen sisällä. Kampin kappelihan on arkisin auki kahdeksasta kahdeksaan ja viikonloppuisin kymmenestä kuuteen.

Kirkon työntekijän tervetulotoivotuksen ja lyhyen eteisaulan jälkeen avaan paksun puuoven ja astun kappelin rauhaan. Ovi painautuu äänettömästi kiinni. Olen ypöyksin. Aamuvarhaisella olen kappelin ainoa vierailija, mikä tuntuu ylelliseltä. Yksin kaarevien ja lämpimien puupintojen sylissä. 

Aamun kirkas valo siivilöityy kappelin sisälle pehmeänä kattoikkunan edessä olevan vanerilevyn reunoilta. Hämärää valaisee myös kaksi pitkää valkoista kynttilää. Kampin munamainen pieni kappeli on puurakentamisen taidonnäyte: ulkoseinät ovat kuusta, sisäseinät tervaleppää ja kalusteet saarnea. Kaunista silmälle ja pehmeää kädelle. 

Jään pitkäksi aikaa nojaamaan kappelin vinoon sisäseinään. Usko ja hengellisyys ovat vahvasti läsnä, vaikka ulkoisesti niistä muistuttaa vain pieni rautaristi kappelin etuosassa. 

Hengitys rauhoittuu, silmäluomet painuvat kiinni ja lihakset rentoutuvat. Levollista ja lohduttavaa.

Hetan herkut

Tartarpihvi punajuuresta

Viime viikonloppuna Opiskelijatyttö halusi valmistaa kolmen ruokalajin päivällisen mökillä olleelle poppoolle. Tällä kertaa poppooseen kuului Ukin ja minun lisäksi Esikoinen ja Vävypoika kolmen viikarinsa kanssa sekä Opiskelijapoika Avovaimonsa ja Pikkupojan kanssa, ja tietty itse Kokki, eli yhteensä herkuttelemassa oli 11 henkeä. Vielä sentään mahduttiin mökin lasikon ruokapöydän ääreen :):)

Oli ihana seurata, miten innokkaasti, osaavasti ja ilolla Opiskelijatyttö valmistautui ruokarupeamaa. Toisin kuin minä ja nykyään usein myös Ukki, jotka toistamme ruoanlaitossa tuttuja hyväksi koettuja reseptejä, Opiskelijatyttö haluaa joka kerta kokeilla uusia ruokajuttuja.

Lauantaina saatiin alkuun punajuuritartar graavatun (!!) keltuaisen kanssa ja pääruoaksi paistettua ankkaa, jonka acekkina oli lähimetsän kanttarelleja ja paahdettua maa-artisokkaa. Jälkkäriksi Tyttö valmisti herkullisen kinuskisen Tarte tatinin eli ranskalaisen keikauskakun pehmeän vaniljajäätelön kera. Ja kaikki onnistui tosi hyvin - ja maistui Herkulliselta!

Tervetuloa toistekin kokkaamaan, rakas Tyttäreni. Eikä toki tarvitse kokata, olet tervetullut nauttimaan myös Ukin perinteisistä savukalaa ja Mummin syksyistä puolukkapiirakkaa :):)

Opiskelijatytön omenainen Tarte tatin

Syksyn viboja

Eilisellä koirakävelyllä Kaivarin rannassa olimme Murun kanssa lähes myrskyn silmässä :) Ja saimme todistaa tutun jätskikiskan kärräämistä talvisäilöön. Syksy kolkuttaa...

Enkeleitä - onko heitä?

Ville Vallgrenin marmoriveistos Aurora Karamzinin haudalla.

Enkeleitä on ainakin Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä. Ja runsaasti onkin, jopa niin että niitä riittää helposti kaksituntisen opastetun hautausmaakävelyn pääteemaksi :)

Osallistuin maanantaina Helsingin kävelyfestivaalien järjestämälle Enkelien seurassa -nimiselle kävelylle, jossa oppaana oli kaupunkiopas Soili Poikonen. Hietaniemeen on viimeisen 200 vuoden aikana haudattu lähes 200 000 vainajaa. Etenkin Vanhan kappelin ympärillä olevalla ns. Vanhalla puolella, jossa maanantaina kiertelimme, monilla haudoilla on tunnettujen (ja tuntemattomien) kuvanveistäjien tekemiä kohokuvia ja patsaita - joukossa lukuisia enkeleitä. 

Ja monenlaisia enkeleitä: Pitkiin kaapuihin verhottuja pitkätukkaisia kaunottaria, lähes alastomia kaunisvartaloisia miehiä, perhosmaisen siroja lapsia, mutta myös rujoja ja vankkarakenteisia sukupuolettomia hahmoja. Suojelevia, lohduttavia, surevia, kaipaavia ja rukoilevia enkeleitä. Eri kokoisia seisovia, istuvia, polvistuneita tai taivaaseen kurottavia ihmismäisiä hahmoja, joilla oli pienet tai isot - joskus itse hahmoa isommat - linnun höyhensiipiä matkivat siivet. Joillakin jopa useampi siipipari. 

Yksi näyttävimmistä enkelipatsasta oli Diakonissalaitoksen perustajan Aurora Karamzinin (1808-1902) haudalla. Parimetrisen, sulavalinjaisen ja pitkäsiipisen suojelusenkelin on veistänyt kuvanveistäjä Ville Vallgren (1855-1940), jonka tunnetuin teos lienee Kauppatorilla oleva Havis Amanda (täällä). Karamzinin enkelissä tunnistinkin Amandan sulokkuutta. Modernimpia enkelipatsaita edustivat Laila Pullisen (1922-2003) miehensä valokuvaaja Otso Pietisen (1944-93) haudalle tekemä Enkelin siipi -niminen marmoriveistos ja Johanna Häiväojan (s.1960) lentoon lähtevä rosoinen pronssienkeli, joka löytyi hautausmaan Vanhan ja Uuden puolen rajalta Menneiden sukupolvien ja muualle haudattujen muistoalueelta.

Aiemmin olen fanittanut pientä ja rauhallista Leposaaren hautausmaata Kulosaaressa (täällä), mutta Soilin mielenkiintoisen opastuksen seurauksena minusta taisi tulla myös Hietaniemen hautausmaan fani ja vakikävijä. Valtava hautausmaa oli syyssateen jälkeen lumoavan kaunis ja haudattujen ihmisten elämä kiehtovaa - enkeleistä puhumattakaan.

Kiitos Soili - tavataan Hietaniemessä :) Vexi Salmen muistolle: Enkeleitä onko heitä. Ja täällä.

Eila Hiltusen Enkelin siipi 49-vuotiaana kuolleen miehensä Otso Pietisen haudalla.

Johanna Häiväojan pronssienkeli vuodelta 2000

Piilopirtti

Viime viikolla pistäydyin pitkästä aikaa kahvilla keskustan sydämessä entisessä Hakasalmen huvilan leivintuvassa, joka piiloutuu Finlandia-talon, Musiikkitalon ja Kansallismuseon väliseen puistoon. Näin taiteellisessa ympäristössä sijaitsee sympaattinen ja kutsuva Cafe Huvila - sokkeloinen pieni ja vanha rakennus kauniine ja aurinkoisine pihapöytineen. 

Kuinka näin sympaattinen kahvila voi olla samalla sekä tapahtumien ytimessä että ohikulkijoiden katseilta ja liikenteen melulta piilossa? Jopa niin huomaamaton, että se useimmilta ohikulkijoilta jää kokonaan huomaamatta :) 

Hyvää kahvia, lämpimiä korvapuusteja, maukkaita kakkuja ja suolaisia piirakoita. Lounasaikaan ”kotiruokaa” ja paikalla leivottua juurileipää. Ystävällinen palvelu. Ja Rauhallista - jopa niin rauhallista, että tiedon tästä kodikkaasta puistokahvilasta haluaisi pitää vain omana tietonaan.

Ei siis kerrota kenellekään :):)

Valmiiksi saatiin

 

Mökillä heinäkuussa aloitetut uudet pengerrykset ja istutukset sekä liukakivilaatoitukset ja -muurit (täällä) saatiin viikonvaihteessa valmiiksi. Eikä paremmasta voisi haaveilla :) 

Samalla puutarhurit viimeistelivät syksyllä 2016 valmistuneen rantasaunan (täällä) asentamalla saunan katolle maksaruohokatteen. Upea ja kaunis lisä upeaan ja kauniiseen rakennukseen :) Kyllä Ukin nyt kelpaa viettää syksyä ja talvea mökillä Suomessa, kun koronan takia hänen suunnitelmansa talvikuukausien viettämisestä Espanjan lämpimässä kariutuivat.

Kyllä ammatti-ihmiset osaavat...

Äitimuori 92 v

Pikkuriikki

Alkuviikon piristykseksi tapasin Siskon. Joimme aamukahvit Siskon ehdotuksesta ranskalaisen Maximen helmikuussa avaamassa Le Grenier -nimisessä kuppilassa Meilahdessa. Kiva, pieni leipomo-kahvila Pihlajatiellä kerrostalon alakerrassa. Kahvin seuraksi minä valitsin manteli- ja Sisko suklaakroisantin, ja ne ainakin maistuivat tuoreilta ja rapeilta.

Siskon kanssa arvelimme, että pikkukahvilan paikalla on varmaan lapsuutemme vuosina eli 1950-60 -luvuilla ollut maitokauppa. Lähes oikeaan osuimme, sillä Helkan eli Helsingin kaupunginosayhdistysten sivuilta löytyvän katsauksen (täällä) mukaan tiloissa toimi aikoinaan ainakin parikymmentä vuotta Siirtomaatavaraliike - Kolonialvaruaffär eli kauppa, jossa myytiin mm. kahvia, mausteita ja kuivia hedelmiä. Artikkelin mukaan samassa talossa ja ehkä jopa samoissa tiloissa on ollut joitakin vuosia myös Helsingin meijerin maitokauppa.

Helkan mielenkiintoisen katsauksen mukaan Meilahdessa, kuten ympäri vanhaa kanta-Helsinkiä oli 1940-60 -luvuilla kymmeniä pieniä parin ihmisen pitämiä kivijalkakauppoja: maitokauppaa, leipäkauppaa, lihakauppaa, sekatavarakauppaa, kemikaalikauppa, paperi/kirjakauppaa, kukkakauppaa, rautakauppaa, lankakauppaa... Ja monenlaista palvelua, kuten pesutupaa, mankelia, saunaa, suutaria, kampaajaa, kahvilaa...

Viehko kuppila, jossa Siskon ranskankielen taidosta oli hyötyä - Le Grenier on ranskaa ja tarkoittaa vilja-aittaa :):)