perjantai 16. elokuuta 2024

GeeBee Sammatintiellä


Nyrkkeilijä Gunnar Bärlund (1911-1982) syntyi Suomessa ja asui nuoruutensa Vallilassa Sammatintiellä, kunnes ryhtyi ammattilaisnyrkkeilijäksi, muutti 25-vuotiaana pysyvästi Yhdysvaltoihin ja sai maan kansalaisuuden vuonna 1947. 

Tämän koko kansan GeeBeenä tunnetun miehen näköispatsas pystytettiin 1991 Paavalin kirkkoa vastapäätä, Paavalinpuistoon miehen nuoruuden maisemiin. Nyrkkeilijän patsaan suunnitteli kuvanveistäjä Niilo Rikula (s.1959). Omaisten aloitteesta patsaan jalustaa on kiinnitetty pieni messinkilaatta, jossa lukee ”In Loving Memory Eva Bärlund (1912-2006)”. Ruotsalaissyntyinen Eva meni naimisiin Gunnarin kanssa vuonna 1938 ja pariskunta sai Yhdysvalloissa kaksi lasta. 

Lähes kaksimetrinen GeeBee voitti raskaansarjan Euroopan mestaruuden 1934, minkä jälkeen hän siirtyi nyrkkeilemään ammatikseen. Bärlund ehti nyrkkeillä 86 ottelussa ennen kuin hän 36-vuotiaana lopetti ammattinyrkkeilyn.

Bärlundin menestystä nyrkkeilyssä hehkutettiin Suomessa ilmeisen paljon ja pitkään, sillä minäkin - 1950- luvulla syntynyt nykyinen eläkeläinen - muista GeeBeen nimen lapsuudestani, vaikka perheessämme ei kukaan ollut erityisen kiinnostunut nyrkkeilystä.

Valkan kundi valloitti. Ja menestys maailmalla innoitti…

torstai 15. elokuuta 2024

Kymmenen kilometrin marssi

 
Serkkutapaamisessa (täällä) katseltiin vanhoja valokuvia. Monet niistä olimme vuosien saatossa nähneet eri versioina useita kertoja. Yllä olevaa valokuvaa en kuitenkaan ollut aiemmin nähnyt. 

Tutuissa kuvissa Alma-mummi (täällä) on useimmiten ikuistettu tavanomaisina muotokuvina tai osana perinteisiä perhepotretteja, mutta tässä kuvassa törmäsin ensimmäistä kertaa ”urheilevaan” Alma-mummiin. Mummin kaverina kuvassa on hänen keskimmäinen tyttärensä kymmenvuotias Ulla-Marja. Alma-mummi kuoli 98-vuotiaana vuonna 1989, mutta nyt 94-vuotias Ulla-Marja elää edelleen ja viimeksi tapasin hänen kuukausi sitten toisen tätini synttäreillä (täällä).

Valokuva on otettu toukokuussa 1941, jolloin Ruotsi oli haastanut Suomen ns. maaottelumarssiin - kävelyyn, jossa naiset ja yli 10v lapset kävelivät 10 kilometriä ja miehet 15 kilometriä. Suomi voitti, sillä peräti 1,5 miljoonaa suomalaista osallistui marssiin tuon toukokuun aikana. Vastaavasti Ruotsin puolella ”vain” 940 000 kansalaista innostui marssimisesta. Kävelyhaasteen tarkoitus oli toisen maailmansodan keskellä vahvistaa maiden maanpuolustushenkeä. 

Ja kahden kuukauden kuluttua eli kesäkuussa 1941 Suomessa alkoikin kolme vuotta kestänyt jatkosota. Ehkä jonkinlaista epävarmuutta saattaa jo aistia Alma-mummin tuimassa ilmeessä. Tosin lääkärinä myös sodan aikana työskennyllyt Alma oli aika tuima ja omapäinen täti ilman sodan uhkaakin…

Toinen asia, joka valokuvassa pistää silmään, on se että tuolloin ihmisillä ei ollut erillisiä urheiluvaatteita. Hameissa ja pikkukengissä mentiin, vaikka reipastahtista matkaa oli taitettava peräti kymmenen kilometriä :)

keskiviikko 14. elokuuta 2024

Komea kupoli


Espoon Tapiolassa Kaupinkalliontiellä on lähes 30 vuotta ollut rakennus, joka näyttää lähinnä piparkakkutalolta. Paitsi, että se on valkoinen ja että siinä on kirkkaansininen kupoli. Ja kaiken kukkuraksi sen katolla on kaksi pientä valkoista ristiä :) 

Rakennus on Tapiolan ortodoksinen kirkko eli Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkko, joka valmistui vuonna 1998 ja on nimensä mukaisesti pyhitetty Herman Alaskalaiselle. Kirkon on suunnitellut arkkitehti Paul Hesse.

Herman Alaskalainen (1756-1837) syntyi Venäjällä ja päätyi munkiksi Valamon luostariin, josta hänet lähetettiin lähetystyöhön tuolloin Venäjään kuuluneeseen Alaskaan. Herman eli loppuelämänsä Kodiakin saaren seudulla ja hänen kerrotaan mm. puolustaneen paikallista väestöä venäläisiä siirtomaaisäntiä vastaan. Herman Alaskalainen julistettiin Amerikassa pyhäksi vuonna 1970.

Kiersin pienen ortodoksikirkon ja ihailin sen komeaa kupolia. Sisälle en päässyt, sillä kirkko on auki vain kirkollisten toimitusten yhteydessä. Ehkä joskus…

tiistai 13. elokuuta 2024

Munkkeja ja minitomaatteja


Matkalla serkkutapaamiseen Turkuun (täällä) pysähdyimme Siskon kanssa jaloittelemaan Lahnajärven taukopaikalla, kuten monta kertaa aiemminkin menneiden vuosikymmenien aikana. Taukopaikkahan on avattu jo vuonna 1952 - Helsingin olympiavuonna ja minun syntymävuonna. 

Minun piti (taas) ottaa pari valokuvaa tuosta nostalgisesta kuppilasta. Kuppilasta, joka kertaalleen suljettiin ”lopullisesti” vuonna 2008, mutta joka tämän jälkeen on ollut auki enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Ja on edelleen auki päivittäin :)

Viimeksi kirjoitin Lahniksesta elokuussa 2020 (täällä), ja silloin toivoin palaavani kahvilaan maistelemaan herkunnäköisiä berliininmunkkeja ja lähitilan kasvattamia minitomaatteja. Nyt kahvilassa oli tarjolla vain munkkirinkilöitä, joten valitsin kahvin kaveriksi korvapuustin, mutta minitomaatteja löytyi.

Ostinkin laatikollisen noita tuttuja tomaatteja. Ja makeita olivat :)

maanantai 12. elokuuta 2024

Tul föli


Kesän serkustapaamisen organisoi tällä kertaa Se nuorempi Turun serkku. Ohjelmassa oli - kuten aina - syömistä, muistelua ja kikattamista. Ja paljon läheisyyttä ja lämmintä vitsailua. Ja kivaa tuntui olleen kaikilla - Hetalla, Ennalla, Kaijalla, Riitalla ja Annilla. 

Lauantaina ennen puolta päivää aloitettiin runsaalla ja pitkällä brunssilla Hetan kesäasunnon terassilla Liedossa, noin 25 km Turun keskustasta. Iltapäivällä ajoimme vatsat ymmyrkäisinä takaisin Turkuun ja majoituimme kaikki viisi - myös Turussa asuvat - Kauppatorin laidassa olevaan, vastikään remontoituun Hamburger Börs -hotelliin. 

Pian olikin taas kiire syömään :) ja ihme kyllä vähän jopa nälkäkin. Kävelimme Aura-joen rantaa Martinsillalle ja hyppäsimme vesibussiin, joka vei meidät Ruissalon Telakalle ja ravintola Tenleniin. Onneksi Turun serkku oli varannut meille pöydän täydestä ravintolasta ja pääsimme aloittamaan yhteisen illallisen kesäisillä spritz-juomilla. 

Lähinnä liha- ja BBQ-ravintola Tenlen kertoo valmistavansa ruokaa ”intohimolla ja antaumuksella”, kuten paikalla aiemmin olleen Turun Veneveistämön (Åbo Båtvarf) viimeinen johtaja Gustaf Tenlen (1881-1954) valmisti veneitä. Häneltä on myös lainattu ravintolan nimi.

Ravintola on avattu veneveistämön entisiin tiloihin keväällä 2021. Aikoinaan Åbo Båtvarf oli Pohjoismaiden suurin veistämö ja vuosina 1889-1954 se ehti valmistaa yli 5 000 venettä - soutuveneistä luksushuvipursiin. Vierasvenesatamassa oli edelleen nähtävänä joitakin telakalla valmistettuja upeita puisia kilpapurjeveneitä. Ja sieltä löytyi myös Tuulikin jolla, joka on 1952 valmistettu Turistkryssare Tuulikin apujolla ja todennäköisesti yksi viimeisistä veistämön toimittamista tilauksista.

Tenlenissä tilasimme pääruoaksi savustettuja kanan koipinuijia. Nuijien kypsyys ja maku oli periaatteessa hyvä, mutta osalle meistä annos oli aivan liian tulinen. Vähän harmitti, että menussa ei chilistä eikä tulisuudesta ollut mainintaa, kerrottiin ainoastaan ”maustetussa piimässä marinoituja” ja että lisänä on ”chilimajoneesia”. Majoneesi oli nuijien vieressä erillisessä kupissa, eikä se ollut yhtään tulista, sen sijaan nuijat ilman majoneesia polttivat suuta.

Onneksi meistä pahiten chilikammoiselle tarjoilija ehdotti annoksen vaihtoa - maksutta :) Ja toiseksi onneksi lisukkeena tilattu friteerattu kukkakaali limeaiolin kera maistui kaikille. Ja kolmas onni oli tarjoilijan suosittama, kaikkien makuun sopinut valkoviini. 

Chilihässäkästä huolimatta ilta oli onnistunut - etenkin riemukkaan seuran ja hyvän palvelun takia. Ehkä palaan ensi kesänä, tai ehkä kokeilen viereisellä laiturilla, ilta-auringossa olevaa Pizzeria Zakea :)

Illan alkaessa hämärtyä palasimme vesibussilla keskustaan, jossa onnistuneen päivän kruunasi herkulliset pistaasi- ja kirsikkagelatot Piccola Cantinassa - Aura-joen rannassa, tutun Sergio’s ravintolan kellarissa. Sekä lopuksi vielä limoncello-spritzit hotellimme kattoterassilla ihaillen ympärillä pyöriviä ukkospilviä ja salamia :)

Makeat Italian maut maistuivat syvän Etelän tulisen kana-annoksen jälkeen :) Ja ennen nukkumaan menoa skoolasimme vielä sille, että olimme synkistä myrskyennustuksista huolimatta säästyneet sateilta. Ihana päivä, kiitos Serkut :)

PS. Mitä minä tänään Turusta opin? Turun seudun joukkoliikenteen, johon kuuluu sekä busseja että lauttoja, nimi on Föli. Turun serkku kertoi nimen tulevan turkulaisesta sanonnasta Tul föli eli Tule mukaan. 

Tervetuloa Ruissalon Telakalle

Kohti ravintola Tenlenia

Pikkusiskon lämmöllä ottama kuva isosiskosta.
Lämpöä sydämissä, mikä näkyi myös kuvattavassa :)

Siikacevicheä alkuun ja friteerattua kukkakaalia lisukkeena. Ja hyvää albarino-valkkaria.

Viereisellä laiturilla oli Pizzeria Zake 

Veneveistämön valmistamia komeita vanhoja kilpapurjeveneitä

Tuulikin jolla

Fölillä periie :)

sunnuntai 11. elokuuta 2024

Journey by Kirsi


Näyttely Taattisten tilalla 1-31.8.2024 



Näyttelytilana oli tilan entinen viljakuivuri.

lauantai 10. elokuuta 2024

perjantai 9. elokuuta 2024

Pyörän tarakalla

Tärkeimmät eli kypärä, satulan pehmuste, pyörän lukko, miniruuvarit ja 2x kiinnityshihnat :)

Neljän päivän pyöräretkellä Virossa (täällä) nukuimme joka yö uudessa paikassa ja kunkin piti kuljettaa omat matkatavaransa pyörän tarakalla. Minun tavarani mahtuivat hyvin kahteen veden kestävään pyörälaukkuun. Lisäksi mukanani oli vyölaukku luottokorttia, käteistä, avaimia, kännykkää ja aurinkolaseja varten.  

Ajaessa käytin urheiluhousuja, ohuita rintsikoita, pitkähihaista hikipuseroa, ohutta kuoritakkia ja lenkkareita sekä väliin myös puuvillahuivia. Majapaikassa sen sijaan puin päälle puuvillahousut ja jonkun kolmesta valk puserosta sekä jalkaan crocksit. Yksi öistä oli kylmä, ja silloin tarvitsin myös ohutta villapuseroa ja villasukkia :)

Tietysti mukana oli myös kännykkä, ipad ja kumpaankin laturit sekä vesipullo, lääkkeet, hygieniatarvikkeet sekä aurinkolasit ja -rasva. Ja vanha lasten pieni tyyny, joka kulkee mukanani jokaisella yöreissulla. 

Kokeneemmilta pyöräilijöiltä kuulin, että mukaan olisi kannattanut ottaa vielä pyöräilyhanskat, kenkien sadesuojat (ehkä) ja pehmustetut pyöräilyhousut satulan pehmusteen sijasta. Sekä pumppu ja pikapaikkausvälineet.

Näillä kuitenkin pärjäsin loistavasti neljä päivää ja kolme yötä. Ja tarvittaessa olisin pärjännyt jopa vähemmällä :)

Vasemmalta oikealle: valk ohut pitkähihainen pusero, valk hihaton aluspusero, villasukat, 
puuvillahuivi, vihr puuvillahousut, valk yöpuku, raidallinen ohut villapusero, 
valk fleesepusero, 2x rintsikat, 2x kalsarit ja 2x sukat.
Kuvasta unohtui vaaleanpun pitkähihainen hikipaita :)

Vasemmalta oikealle: vihr sadehousut, lime sadetakki, goretex-lenkkarit, 
harmaat crocksit, sin ohuet urheiluhousut ja valk kuoritakki.

Oma pieni tyyny on aina matkassa :)

Kaksi pyörälaukkua ja vyölaukku

torstai 8. elokuuta 2024

Kartanoiden lumoissa


Pyöräretken viimeisenä päivänä (täällä) pysähdyimme porukalla Hiiu-Suuremöisan kartanolla itäisellä Hiidenmaalla. Onneksi, sillä kartano puutarhoineen, puistoineen, kaksine tammikujineen ja lukuisine sivurakennuksineen oli ehdottomasti pysähdyksen arvoinen. 

Barokkikartano 1700-luvulta lumosi ja koukutti minut täysin. Jos kartanohulluus ei olisi vallannut minua jo aiemmin, se olisi iskenyt Hiiu-Suuremöisassa. Virossa on varmaan hienompiakin kartanoita, mutta Suuremöisassa oli kaikkea mikä vanhoissa kartanoissa minua viehättää. Mielenkiintoisia rakennuksia, menneestä kertovia huoneita, lumoavaa puutarhaa, paljon käveltävää puistoa ja pitkiä lehtipuukujia. Ja paljon, paljon jännittävää historiaa. 

Saksalaiset aatelissuvut ovat rakennuttaneet suurimman osan Viron kartanoista. Parhaimmillaan 1900-luvun alussa kartanoita oli parisen tuhatta. Suurtilat alkoivat kuitenkin rappeutua nopeasti, kun Viron vapaussodan yhteydessä 1919 maassa toteutettiin ns. maareformi. Tällöin itsenäistynyt valtio takavarikoi kaikki kartanot ja jakoi niiden maat pieniksi uudistiloiksi. Rakennusten rappeutuminen kiihtyi entisestään 1940-luvulla, kun Neuvostoliitto miehitti Viron ja pientiloja alettiin uudelleen yhdistää neuvostovallan alaisiksi kolhooseiksi. 

Nykyään vanhoja kartanorakennuksia on jäljellä noin 500 ja näistä vajaa puolet on hyvässä kunnossa. Viitisenkymmentä vuotta sitten - 1970-luvulla - entisiä kartanoita alettiin Virossa arvostaa uudelleen ja maan itsenäistyttyä 1991 vanhoja rakennuksia ryhdyttiin aktiivisesti entisöimään. 

Kartanot ovat edelleen pääosin valtion omistuksessa ja museoviraston valvonnassa. Osa rakennuksista on tyhjillään, mutta osassa toimii mm. hotelleja, ravintoloita, museoita, kouluja tai hoitokoteja. 

Virossa on useita Suuremöisa-nimiä paikkoja ja siksi Hiidenmaalla olevaa kartanoaluetta kutsutaan Hiiu-Suuremöisaksi Hiidenmaan vironkielisen nimen Hiiumaa mukaan. Ja joskus myös nimellä Dago-Grossenhof yhdistäen entisiä ruotsin- ja saksankielisiä nimiä. Aikoinaan saarella asui paljon ruotsalaisia, jotka kutsuivat saarta nimellä Dagö eli päiväsaari, koska matka Ruotsista Hiidenmaalle kesti yhden päivän. 

Hiiu-Suuremöisan kartano tunnettiin jo keskiajalla, mutta nykyisen barokkityylisen päärakennuksen rakennutti Ebba Margaretha Stenbock vuosina 1755-1760. Kreivitär Ebba Stenbock (1704-1775) kuului ruotsalaiseen De la Gardien mahtisukuun, joka aikoinaan hallitsi mm. koko Hiidenmaata. 

Kreivittären kuoltua hänen nuorin poikansa Jacob Pontus (1744-1824) velkaantui pahasti ja velkoja maksaakseen hän vaihtoi Hiiu-Suuremöisan kartanon vaatimattomampaan Uuemöisan kartanoon. Näin kartanon omistajaksi tuli Otto Reinhold Ludwig von Ungern-Sternberg (1744-1811). Häntä kutsuttiin myös Merirosvo-Paroniksi, koska uskottiin että hän houkuttelee kauppalaivoja Hiidenmaan karikkoiselle matalikolle. Alusten jouduttua ongelmiin Paronin miehet varastivat niiden lastin ja piilottivat sen kartanon vintille. Baltiansaksalainen Ungern-SternbergIn suku omisti kartanon vuoden 1919 maareformiin asti. 

Valtio omistamassa Hiiu-Suuremöisan kartanossa on sata vuotta toiminut paikallinen alakoulu ja nykyään myös ammattikoulu, jonka oppilaat osallistuvat osaksi EU:n rahoittamaan kartanoalueen entisöintiin ja kunnostamiseen. Lisäksi päärakennuksessa on pari euroa maksava museo sekä pieni hotelli ja kahvila.

Pyöräretkellä pysähdyimme Hiiu-Suuremöisan kartanolla alle tunnin, jona aikana oli tarkoitus lähinnä lounastaa kartanon kahvilassa. Ajaessani kartanolle johtavaa pitkää tammikujaa ja nähdessäni suuren mansardikattoisen, valkoiseksi rapatun kivitalon päätin, että jätän lounaan väliin ja tutkin sen ajan kartanoa ja puutarhaa. 

Ehdin (liian) kiireellä kävellä läpi päärakennuksen kymmenet huoneet ja piipahtaa runsaskukkaisen puutarhan portilla. Ja ihastua yhä enemmän. Näkemättä jäi mm. laaja englantilaistyylinen puisto lampineen ja kolmisenkymmentä sivurakennusta. Harmi :) Olisin toivonut enemmän aikaa tutustua tuohon mielenkiintoiseen ja historialliseen alueeseen. Mutta ryhmän mukana mennään :)

CampaSimpukka-blogin Sari pitää kaiken muun lisäksi Möis-huulluuta - Viron kartanoita -nimistä sivustoa (täällä), jonne hän on valokuvannut kymmeniä/satoja kartanoita ympäri Viroa. Lisää mielenkiintoista kartanoinfoa löytyy Estonian Manors -portaalista (täällä).

Hiiu-Suuremöisan kartanon lisäksi ohitin pyörämatkalla Emmasten kartanon, jota pysähdyin ihmettelemään ajaessani Sörun satamasta Kassariin (täällä), hylätyn Putkasten kartanon Hiidenmaalla (täällä) sekä Kassarin kartanon, jonka päärakennus oli tuhoutunut ja pehtorintalossa oli museo (täällä). 

Joten kymmeniä, jollei satoja kartanoita on vielä näkemättä :) Onneksi Viro on vain lyhyen laivamatkan päässä…

Tammipuinen paraatiovi oli koristelu barokkityylisin kaiverruksin.

Salissa ihailin upeaa parkettilattiaa ja koristeellista kattoa.

Ebba Margaretha Stenbockin muotokuva, jonka tekijä tuntematon.
Kuvassa Ebba on noin 26-vuotias ja jo kuuden lapsen äiti. 
Tämän jälkeen lapsia syntyi vielä seitsemän lisää…

Kartanon kunnostaminen oli edelleen täydessä vauhdissa. 
Kulmahuoneessa oli kaivettu esiin pala entistä tapettia.

Juhlava ja jykevä portaikko puolitti kaksikerroksisen kivitalon.

Kukkien ympäröimä lummelampi.

Portti kukkapuutarhaan.

keskiviikko 7. elokuuta 2024

Kallaksen suvemaja


Kassarin kolmas ”nähtävyys” kirkon ja museoksi muutetun kartanon (täällä) lisäksi oli Aino Kallaksen suvemaja eli suomeksi kesätalo. Kirjailija Aino Kallas vietti talossa kesiään vuosina 1924-1938 aviomiehensä Oskar Kallaksen kanssa. 

Aino Kallas (1878-1956) syntyi kesällä 1878 Viipurin maalaiskunnassa suomalaiseen älymystöön kuuluvaan Krohnin perheeseen. Hänen isänsä kielitieteilijä ja runoilija Julius ja äiti Minna - leski-isän toinen puoliso - olivat molemmat ahkeria kirjoittajia. Isä hukkui, kun Aino oli kymmenvuotias, ja tämän jälkeen Minna-äiti sairastui loppuelämäkseen vakavaan masennukseen.

Kirjailijana jo tuottelias ja arvostettu Aino avioitui 22-vuotiaana häntä kymmenen vuotta vanhemman virolaisen kielen ja kansanrunouden tutkijan ja diplomaatin Oskar Kallaksen (1868-1946) kanssa ja muutti 1904 Viroon. Aviopari asettui asumaan Tarttoon ja sai vuosina 1901-1910 viisi lasta, joista Lembit kuoli vauvana. Vuosina 1922-1934 Aino ja Oskar asuivat Lontoossa, jossa Oskar toimi itsenäistyneen Viron suurlähettiläänä. Neuvostoliiton valloitettua Viron uudelleen vuonna 1944 ikääntyneet Kallakset pakenivat Ruotsiin, jossa Oskari kuoli 1946. Aino sai takaisin Suomen kansalaisuuden 1950-luvun alussa ja asui viimeiset vuotensa Helsingissä.

Kallasten kesätalo oli yllättävän iso, mutta aika hoitamaton. Vaatimaton kotimuseo oli auki vain sopimuksesta, mutta ikkunasta saattoi kurkistaa sisälle. Luulen että näin sen, mitä sisällä olisi ollut nähtävänä, sillä vain rakennuksen yksi huone on kunnostettu. 

Suvemajassa ei itsessään ollut paljoa nähtävää, mutta tulihan hiukan luettua sekä Suomessa että Virossa eläneen kirjailija Aino Kallaksen elämästä…