Aamunrepäisy 36

Repäisty Kirkko ja kaupunki -lehdessä (2/24) olleesta 

Taneli Kylätaskun kirjoittamasta jutusta Näin onni koskettaa meitä. 

Jutussa toimittaja referoi mm. Harvardin yliopiston tutkijoiden Robert Waldingerin ja Marc Schulzin kirjoittamaa kirjaa Onnellisen elämän salaisuus (WSOY 2023), 

jonka alaotsikko on Oppeja kaikkien aikojen laajimmasta onnellisuustutkimuksesta.

Bassanon työhuoneelta

Nukkuva paimen, n.1568

Värikkäästi ja tarkasti maalattuja ihmisiä ja eläimiä. Yksin, kaksin ja joukoissa - useimmiten kuitenkin joukoissa. Kirkkaita värejä, väliin tosin myös vuosisatojen haalistamina. Paljon tai vähän valoa riippuen  vuorokauden ja vuoden ajasta. Ja lähes joka taulun taustalta näkyy Bassanon kaupunkia tai Grappan vuorta.

Olen Bulevardin Hietalahdentorin päässä Sinebrychoffin taidemuseossa, jossa kolmisen viikkoa sitten on avattu 1500-luvulla Italiassa eläneen taidemaalari Jacopo Bassanon yksityisnäyttely. Taiteilijan ensimmäinen ”oma” näyttely Euroopassa Italian ulkopuolella - ensimmäinen viiteen sataan vuoteen :)

Vuoden 2025 tammikuuhun Sinebrychoffilla on nähtävissä 34 Bassanon teosta - pääosin öljymaalauksia, joukossa jokunen hiili- ja pastellityö. Teokset ovat lainassa italialaisista ja muista eurooppalaisista taidemuseoista. Teosten Suomeen saamiseksi näyttelyn kuraattorit ovat tehneet työtä neljä vuotta - mikä lienee normaalia…

Sinebrychoffin taidemuseon omissa kokoelmissa on myös kaksi Jacopo Bassanon öljymaalausta - Johannes Kastaja kerää kukkia vanhemmilleen -niminen pienempi maalaus ja Neitsyt Maria, Jeesus-lapsi, Johannes Kastaja ja Pyhä Antonius Apotti -niminen suurempi maalaus. Nämä molemmat teokset on nähtävänä Jacopo Bassano - Venetsian renesanssimestari -nimisen näyttelyn ensimmäisessä huoneessa.

Idea näyttelystä on varmaan lähtenyt siitä, että museon johtaja ja näyttelyn toinen kuraattori Kirsi Eskelinen on vuosia tutkinut juuri Jacopo Bassanoa ja hänen teoksiaan. Näyttelyssä olikin usean maalauksen vieressä esittelyteksti, jossa kerrottiin teoksen henkilöistä (ja eläimistä) sekä teoksen mahdollisesta tutkimisesta ja/tai entisöinnistä. 

Tykkään tästä taidenäyttelyissä yleistyneestä tavasta. Teokset tulevat näin lähemmäksi myös tavallista museokortti-tallaajaa. Bulevardillakin kierrellessä oli mielenkiintoista tutkia esittelyteksteissä mainittuja maalausten yksityiskohtia :)

Jacopo Bassano (1515-1592) asui ja työskenteli suurimman osan elämästään Venetsian lähellä olevassa Bassano (del Grappa) -nimisessä kaupungissa, mistä juontaa myös hänen sukunimensä. Taidemaalari-isänsä kuoltua 1539 Bassano siirtyi johtamaan isän perustamaa työhuonetta ja vuosien kuluessa myös taiteilijan neljä poikaa innostuivat isänsä tavoin maalaamisesta ja alkoivat avustaa taiteilijaisäänsä. 

Bassanon työhuone menestyi ja sen asiakkaina olivat kirkkojen lisäksi niin ylhäisö kuin tavalliset ihmisetkin. Työhuoneen maalaamia alttarimaalauksia ja freskoja on edelleen nähtävissä lähiseudun pienissä kirkoissa. Bassanon jälkeläisten jatkama työhuone sulki ovensa vuonna 1654 - lähes 60 vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen.

Kiehtovien maalausten lisäksi jäin taas tapani mukaan tutkimaan ja miettimään teosten vähemmän taiteellisia yksityiskohtia. Miten kaunis ja maalaukseen sopiva kehys oli pienessä ja söpössä Lammas ja karitsa -öljymaalauksessa, joka oli lainassa Galleria Borghesesta Roomasta. Ja miten kiehtovia olivat kellarikerroksessa olleet Bassanon työhuoneen piirrosmallit ja väriliituluonnokset, joista osa on nykyään Louvren museossa Pariisissa. 

Pääsisipä Bassanon kotikaupungin lähellä olevaan Cartiglianon kirkkoon, jonka nykyisessä sivukappelissa on taiteilijan ja hänen poikansa maalaamia katto- ja seinäfreskoja… Muun muassa tällaisia meikämummi innostui museossa miettimään :)

Lammas ja karitsa, jälkeen 1576

komeine kehyksineen.

Evankelista, n.1575 - Taiteilijan väriliituluonnos freskoa varten.

Johannes Kastaja kerää kukkia vanhemmilleen (n.1559-60)

Sinebrychoffin taidemuseon omista kokoelmista.

Neitsyt Maria, Jeesus-lapsi, Johannes Kastaja ja Pyhä Antonius Apotti (n.1561-62)

Sinebrychoffin taidemuseon omista kokoelmista.

Suurennus edellisen taulun vas alakulmasta. 

Musta sika ja jalkatuen alla näkyvät liekit olivat Pyhän Antonius Apotin tunnusmerkkejä.

Urhon koti

Tällä kertaa en tarkoita Tamminiemeä - presidentti Urho Kekkosen pitkäaikaista kotia, josta kirjoitin syyskuussa 2020 (täällä) - vaan Luonnontieteellistä museota Helsingin Etu-Töölössä. Tämän komean kivirakennuksen parvekkeella on nimittäin asustanut helmikuusta lähtien kolmemetrinen karhu, joka on nimetty Urhoksi. 

Moni meistä muistaa, että samaisella parvekkeella istui vuosikymmeniä kaksi leikkisää puista kirahvia. Nämä pitkäkaulat poistettiin jo vuonna 2019, ja ne löysivät uuden paikan Verkkosaaressa olevan, Sompasauna-nimisen yleisen saunan pihalta. 

Vilkuttavan Urho-karhun on suunnitellut ja luonut helsinkiläinen kuvanveistäjä Eliya Zweygberg (s.1987). Eläimen tukiranka on tehty teräsverkosta, mistä on tehnyt myös kookas pöllö, joka tiirailee ulko-oven yläpuolella museovieraita. 

Minun tulee käytyä lastenlasten kanssa aika usein Eläinmuseoksi kutsutussa graniittilinnassa, viimeksi tämän vuoden toukokuussa (täällä). Huomasin, että en ole kuitenkaan julkaissut yhtään valokuvaa itse rakennuksesta, vaikka vanhoissa postauksissa löytyy sisäkuvia rakennuksen, mm. täällä. Joten pitäähän tämä puute korjata :) 

Venäläisten arkkitehtien suunnittelema rakennus valmistui 1913. Siihen muutti Helsingissä vuodesta 1870 toiminut venäläinen poikakoulu, jota kutsuttiin myös Aleksanterin kimnaasiksi. Koulun toiminta jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Suomen itsenäistyttyä 1917 kaikki venäläiset laitokset lakkautettiin ja niiden omaisuus siirtyi Suomen valtiolle. 

Ennen Eläinmuseolle siirtymistä 1923 rakennuksessa oli ehtinyt toimia pari vuotta myös Suomeen vasta perustettu Kadettikoulu. Museon ylimmästä kerroksesta löytyy mielenkiintoisia vanhoja valokuvia sekä venäläisen koulun että Kadettikoulun toiminnasta.

Miksiköhän karhusta tuli Urho eikä vaikka Otso? Saunalle lahjoitettujen puukirahvien nimet olivat Raffe ja Kira - ilmeisesti johdettu kirahvi-sanasta…

Lasten kirkkoko

Tampereella oleva Finlaysonin kirkko on vuonna 1996 nimetty lasten kirkoksi - Suomen ainoaksi lapsille suunnatuksi kirkoksi :) Kirkossa en olisi sitä välttämättä huomannut, jollen olisi sitä etukäteen tiennyt. Löytyihän sisältä erityisiä lapsille suunnattuja kohtia ja alueita, erillisestä ”lasten alttarista” lähtien. Ja ulko-ovella oli kaksi valkoista karitsapatsasta…

Kirkko on entinen Finlaysonin puuvillatehtaan rukoushuone. Rakennus toimi lähinnä työntekijöiden hartaustilana, minkä takia siinä ei ole tornia. Sen sijaan siinä on kaksi vierekkäistä ulko-ovea, joista toinen oli valmistuessaan 1800-luvulla tarkoitettu miehille ja toinen naisille. Rukoushuoneen sisälläkin miehet ja naiset istuivat eri puolilla.

Hartaustilan rakennutti tehtaan johtaja Wilhelm von Nottbeck (1816-1890), jonka upeassa Tampereen kodissa vierailin lokakuussa 2016 (täällä). Vuonna 1879 valmistuneen rakennuksen suunnitteli suomalainen arkkitehti Frans Ludvig Calonius (1833-1903) ja alkuun tehtaalla oli jopa oma pappi.

Vuodesta 1981 rakennus on kuulunut Tampereen luterilaiselle seurakunnalle, vaikka sen nimi on edelleen Finlaysonin kirkko. Rakennus on sisältä ihanan pieni ja sopusuhtainen - alle 300 istumapaikkaa, mikä tekeekin siitä suositun vihkikirkon ja pienimuotoisen esiintymistilan. 

Sisätilan tunnelmallisuutta lisäsi se, että urut oli poikkeuksellisesti sijoitettu kirkon etuosaan, alttarin taakse. Eikä niiden eteen näin ollen mahtunut tavanomaista alttaritaulua, enkä sitä osannut kaivatakaan. Tykkäsin, kun myös takaosassa oli kaunis ja korkea, värilasein koristeltu ikkuna. 

Viihtyvyyttäni lisäsi nuori nainen, joka soitti tunteella ja osaavasti etuosassa olevaa flyygeliä. Myöhemmin luin kirkon esitteestä, että kesäisin seurakunta palkkaa nuoria muusikoita ilahduttamaan ja ehkä myös rauhoittamaan kirkkoturisteja. Kiitos siitä :)

Sen sijaan erityistä lapsikirkkoideaa vähän vierastan. Jokaisen kirkkohan pitäisi olla kirkko myös lapsille, kuten useimmat ilmeisesti ovatkin - kaikille meille samanlaisille ja erilaisille. Ehkä väliin vähän lomittain, mutta kuitenkin…

Urkujen päällä arkkienkeli Mikael 

Kirkkotila kuvattu alttarilta taaksepäin. Takana ei tavanomaisia urkuja, vaan kaunis väri-ikkuna.

Syksy hiipii

Eka kylmä yö - aamulla ulkoportaat kuurassa. 

Aurinko nousee upeasti metsän takkaa usvan keskeltä. Kaunista ja kylmää. 

Pääsen tanssimaan Karjalohjan kylpylälle - Tanssin hurmaa -viikonloppukurssille - JEE :)

Sumun tanssia mökkirannassa klo 8.14

Mikan möykyt

Kävelen usein - reittejä vaihdellen - yksin tai Muru-koiran kanssa Agricolan kirkolta Töölön kirjastolle. Useimmiten kuljen Hesperiankatujen poikki ja monesti juuri Runeberginkadun ja Eteläisen Hesperiankadun risteykseen jäävän Mika Waltarin puiston ohi. 

Pieneen puistoon Oksasenkadun päähän on vuonna 1985 pystytetty kirjailija Mika Waltarin (1908-1979) muistomerkki. Muistomerkkiä suunnitellessa puiston entinen nimi Oksasenlehto muutettiin Mika Waltarin puistoksi. Waltari asui vuosia Tunturikadulla - kävelymatkan päässä puistosta, ja löytyyhän perinteinen taiteilijaravintola Elitekin puiston reunalta :)

Kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen (s.1941) Kuningasajatus-niminen muistomerkki on kolmiosainen ja se on valmistettu kotimaisesta mustasta graniitista. Tekijän mukaan teoksen nimi viittaa lausahduksen ”Ihmisessä itsessään on pisimmät matkat”, joka esiintyy Waltarin kirjassa Turms kuolematon.

Viehätyin Mikan ”möykyistä” - sileän ja rosoisuuden vaihtelusta ja auringon leikistä mustalla pinnalla. Muistomerkki kutsui kiertämään ja katsomaan teosta eri vinkkeleistä, kuten elämää…

Ruokatarinoita

Kävin pitkästä aikaa syömässä ravintolassa Helsingissä. Ilmeisesti pääkaupungissa syödään ainakin viikonloppuisin paljon ”ulkona”. Tämä kuva jäi, kun eräänä syyskuun keskiviikkona yritin varata pöytää seuraavaksi perjantaiksi.

Suunnittelin herkuttelevani Punavuoren kotini lähellä olevassa ja kehutussa ravintola Aiossa. Mutta eihän se niin yksinkertaisesti mennyt. Alkuviikosta ei Aio:oon saanut enää perjantaille paikkaa. Ja sama juttu ravintola Tellerin kanssa, jota kokeilin seuraavaksi. Onneksi parin tunnin päästä sain Telleristä uuden sähköpostin: ”Tuli yksi peruutus perjantaille. Otatteko paikan?” 

Pääsin herkuttelemaan Etu-Töölöön ja Telleriin - vuonna 1921 valmistuneessa kivitalossa olleen Kansallis-Osakepankin entisiin toimitiloihin. Paikka oli viihtyisä, tosin taisimme olla ravintolan ainoat eläkeikäiset. Palvelu oli superihanaa - rentoa ja huomaavaista. Ja ruoka oli hyvää ja kauniisti pleitattua. Ja seura mukavaa :)

Tellerin jättirapuannos oli pieni, mutta herkullinen. Ja ranskalaiset mustapippurimajoneesin ja parmesaanin kanssa vetivät jopa vertoja parhaille ranskiksille ikinä, jotka aikoinaan söin Corunassa Luoteis-Espanjassa. Herkkua oli myös lisukkeena tilattava, siirapilla glaseerattu briossi - onneksi tilasimme :) Mutta jälkiruokajätski oli jätskimummolle pettymys.

Ihana tarjoilijamme kertoi, että ravintolan nimi Teller viittaa tarinan kertojaan Storyteller. Ruoka itsessään kertoo monta tarinaa - alkuperällään, valmistuksellaan ja ulkonäöllään - ja hyvän ruoan äärellä kerrotaan hyviä tarinoita. 

Tellerissä saa nauttia stooreja ja stooreista :)

Paistettua jättirapua, chimichurria, kurkkua, jugurttia ja tilliä

Ranskalaiset, mustapippurimajoneesia ja parmesaania

Fenkolikukinnolla ja siirapilla glaseerattua briossia

Kynttilöitä kehiin

Aamut ovat herätessä hämäriä ja illat alkavat pimentyä yllättävän aikaisin. Tänä aamuna kaivoin jo tutut kynttilänjalat esiin, vaikka parvekkeen pelarkuut jatkavat vielä komeaa kukintaansa :)

Ja viime viikonloppuna - sateen rapistessa kattoon - Ukin mökillä sytytettiin takkaan tuli ensimmäistä kertaa sitten viime talven. Syksyä pukkaa, vaikka ruska antaa vielä odottaa itseään. Nautiskellaan…

Kuvia Kumussa

Carl Sigismund Walther (1783-1866): Bluhmi maja interjöör Tallinnas, 1841

Vuosia sitten kävin eräällä Viron reissulla tutun naisporukan kanssa Tallinnan taidemuseo Kumussa. Silloin en erityisemmin tykästynyt museoon ja esillä ollut taide tuntui niiiin vanhanaikaiselta ja niiiin ”virolaiselta”. Tuo käynti onkin jäänyt ainoakseni…

Palatessamme Viron pyörämatkalta (täällä) meillä jäi Tallinnassa kolmisen tuntia aikaa ennen laivan lähtöä. Ajattelin, että nyt mummin on viimein aika käydä uudelleen Kumussa. Otin taksin ja hurautin vuonna 2006 puiston keskelle valmistuneeseen museoon.

Ja ihastuin :) Ihastuin itse rakennukseen ja sitä ympäröivään kauniiseen Kardiorgin puistoon. Ihastuin museon kahvila/ravintolaan, jossa en tosin ehtinyt pysähtyä. Ihastuin siihen, että Kumu vaikutti museolta jossa voi käydä usein - kuten Ateneumissa Helsingissä - sillä museosta tuntui löytyvän monipuolista ja usein vaihtuvaa taidetta.

Päätin, että näin alkuun tutustun vain yhteen Kumun lukuisista näyttelyistä, jotta saatoin kiertää ja nautiskella rauhassa. Valitsin kolmannessa kerroksessa olleen Viron taide 1700-1945 -nimisen perusnäyttelyn, missä riittikin yhdelle käyntikerralle riittämiin katsottavaa ja omaksuttavaa :) 

Näyttelyssä esillä olleista lukuisista mielenkiintoisista teoksista minua tällä kertaa puhutteli mm. seuraavat teokset, jotka - kuten nyt huomaan - olivat pääosin 1900-luvun maalauksia ja piirroksia. Onneksi näyttelyssä oli myös yksi 1800-luvun maalaus, johon ei voinut olla törmäämättä. Vuonna 1841 maalattu Carl Sigismund Waltherin teos Bluhmi maja interjöör Tallinnas oli asetettu erään näyttelyhuoneen keskelle ja sen ympärille oli pystytetty taiteilija Sirja-Liisa Eelman (s.1973) luoma pieni erillisnäyttely. 

Waltherin maalaus kuvaa - ajalle epätyypillisesti - todellista elämää ja aitoa tallinnalaiskotia. Kuvassa lääkäri Hermann Bluhmin (1743-1810) 90-vuotias leski Sophia Bluhm (1751-1841) makaa kuolinvuoteellaan vierellään 58-vuotias tytär Marie (1783-1860). Seisomassa oleva nuorempi nainen on perheen ottotytär Julchen von Haaks - heleän vaaleanpunaisessa mekossa. Juuri tämä mekko ja sen heleä väri inspiroivat Sirja-Liisa Eelmaa, mikä näkyy Eelman vaaleanpunaisissa teoksissa. 

Jännä yhteensattuma, että edellisenä päivänä olin Palmsen kartanoon kuuluneella Ilumäen kirkolla katsellut saman taiteilijan eli Carl Sigismund Waltherin vuonna 1834 maalaamaa alttaritaulua (täällä). 

Seuraavassa näyttelyhuoneessa jäin katsomaan Ants Laikmaan maalaamaa muotokuvaa Marie Underista (1883-1980) - aikakautensa tunnetuimmasta virolaisrunoilijasta. Tosin muotokuvan syntymisen aikoihin - ilmeisesti vuonna 1904 - Marie oli vasta 21-vuotias, pari vuotta naimisissa ollut runoilijan alku. Lähes nelikymppinen Laikmaa rakastui nuoreen naiseen ja maalasi hänestä kaksi muotokuvaa, joita pidetään tuottoisan maalarin kuuluisimpina teoksina. Laikmaa myös rohkaisi nuorta Marieta julkaisemaan ensimmäisiä runojaan salanimellä Mutti, mistä taulun nimi. 

Samassa huoneessa oli Konrad Mägin 1915 maalaama muotokuva Elsi Löo -nimisestä pikkutytöstä. Maalaus, johon kiinnyin jo lokakuussa 2021 Espoon Emman Mägi-näyttelyssä (täällä). 

Seuraavassa huoneessa jäin tutkimaan August Jansenin ja Aduard Olen teoksia. Jansenin öljymaalauksen Joutsenten metsästys outo aihe ihmetytti ja Olen Fokstrott-piirroksen tanssiaihe kiehtoi. 

Taiteilija Karl Pärsimägin traaginen elämä tuntui välittyvän taiteilijan 33-vuotiaana maalaamasta omakuvasta. Ei-juutalainen Pärsimägihän kuoli Auschwitzin keskitysleirillä 1942. Viimeisessä huoneessa vastakkaisilta seiniltä löytyi Felix Randelin iloinen naisjoukko vuodelta 1940 ja lähes satavuotiaana kuolleen Olga Terrin epätoivoiset surijamiehet vuodelta 1945. 

Taidemuseo Kumussa opin taas lisää Viron historiaa - samalla, kun nautin taiteesta. Paljon jäi vielä näkemättä ja oppimatta, joten tänne palaan :)

Ants Laikmaa (1866-1942): Mutti. Marie Underi portree

Konrad Mägi (1878-1925): Elsi Löo portree, 1915

August Jansen (1881-1957): Luigejaht (Joutsenten metsästys), 1915-1916

Aduard Ole (1898-1995): Fokstrott, 1926

Karl Pärsimägi (1902-1942): Autoportree pärlitega (Omakuva helmien kanssa), 1935

Felix Randel (1901-1977): Naised rannal, 1940

Olga Terri (1916-2011): Leinajad (Surijat), 1945 

Viehätyin Vösusta

Majatalo Rannaliiv

Palaan vielä hetkeksi pyöräretkeemme Itä-Virossa (täällä). Majoituimme kaikki neljä yötä Vösussa, josta joka päivä teimme lyhyitä ja pidempiä pyöräilylenkkejä ympäristöön. Mutta yöksi palasimme aina takaisin.

Vösu on vajaa 100 kilometriä Tallinnasta itään oleva viehättävä pieni kylä tai kauppala Itämeren rannalla. Viime vuosisadan alkupuolella alueella oli lähinnä varakkaiden venäläisten ja saksalaisten kesäasuntoja, mutta nykyään kylä täyttyy kesäisin pääosin Tallinnasta tulleista lomalaisista. Pitkä, matala hiekkaranta ja ympäröivä Lahemaan luonnonsuojelualue houkuttelee niin lapsiperheitä, luontoharrastajia kuin kuntoilijoita. Ja nykyään yhä enemmän myös ulkomaalaisia matkailijoita.

Vösussa oli useita majatalo-tyyppisiä majoituspaikkoja ja paljon yksityismajoitusta. Matkatoimisto oli varannut meille huoneet Rannaliiv (suom. rantahiekka) -majatalosta. Siistit yhden tai kahden hengen huoneet omalla vessalla ja suihkulla plus yksinkertainen perusaamianen. Ja hyvin pärjättiin :)

Vösu oli matalaa hiekkarantaa, romanttisia puutaloja ja hiljaisia kyläteitä. Yksi kyläkauppa, pieni lauantaitori ja pari ruokapaikkaa, kesäaikaan useampia. Ja upeita auringonlaskuja (täällä). 

Ja ainakin näin kiihkeimmän loma-ajan ulkopuolella - syyskuun alussa - ihanan vähäväkistä…

Moderneja huviloita valmistuu aivan hiekkarannan viereen. 

Rannaliivin portaikkoa

Huoneeni oli toisessa kerroksessa - omalla vessalla ja suihkulla 

sekä naapurihuoneen kanssa jaetulla, pienellä parvekkeella.

Läheisen Käsmun kylän pikkuruinen satama ja vanha, puinen majakka.

Ilon päivä

Viikonloppuna juhlimme kahden perheen ja kummien voimin juhannuksen jälkeen syntyneen suvun nuorimman (täällä) nimiäisiä. Tälläkin kokoonpanolla porukkaa riitti - aikuisia taisi olla kolmisen kymmentä ja 1-13 -vuotiaita lapsia paikalla vilisti viitisentoista. 

Pikkumies sai mukavan nimen ja me vieraat nautimme iloisesta, rennosta ja ennen kaikkea lämpimästä juhlatunnelmasta. Ja parhaat juhlat rakennetaan yhdessä :)

Juhlatilan syksyisestä koristelusta oli vastannut Pikkuriikin äiti eli nuorin tyttäreni - Opiskelijatyttö - siskonsa eli Lontoontytön ja Pikkuriikin maamon kanssa. Upeat hortensiat olivat maamon puutarhasta, lilat keijukukat punavuorelaisesta kukkakaupasta ja loput hörhelöt ja omenat Taattisten tilan pihalta ja metsästä. Maamo oli myös leiponut maukkaat (aidot) karjalanpiirakat ja minä useamman kanttarellipiirakan (täällä). Pikkuriikin vanhempien ystäväpiiriin kuuluva Outi oli taikonut kaksi herkullista porkkanakakkua ja Ukki kärrännyt paikalle juomat kuohuviinistä pillimehuihin - paitsi että omenamehu oli puristettu Taattisten omista hedelmistä (täällä). Ja loistavasti toimineen juhlatilan oli järjestänyt Pikkuriikin isän veli eli Pikkuriikin setä.

Kiitos rakkaat lapseni ja teidän ihanat perheenne. Loimme taas yhdessä yhden mieleen jäävän juhlan - Ilon juhlan :) 

Pikkuherran juhla-asun täydensi isänsä aikoinaan käyttämät ”ristiäistossut”. 

Outin leipoma porkkanakakku oli juuri sopivan kosteaa :)

Sateen jälkeen

Maja ja Muuseum

Viimeisenä retkipäivänä tutustuimme Ilumäen kirkon (täällä) lisäksi yhteen taiteilijoiden kesäasuntoon (viroksi suvemaja) ja yhteen kotihistorialliseen museoon, kuten sanakirja suomentaa viron kielen sanaparin Koduloo muuseum.

Oopperalaulaja Karl Viitol (1888-1944) ja hänen puolisonsa pianisti Helmi Viitol (1892-1970) rakennuttivat kesäasunnon nykyisen Lahemaan luonnonsuojelualueelle. Kaksikerroksinen rakennus valmistui Valge-joen mutkaan vuonna 1928. 

Vuonna 1950 Laine (1923-1981) ja Arvi (1914-1985) Sundja ostivat huvilan ja nykyään siellä viettää kesiään heidän poikansa Hannes Sundja vaimonsa kanssa. Pariskunta esittelee mielellään loma-asuntoaan ja sen puutarhaa sekä kertovat monisanaisesti huvilalla lähes sadan vuoden aikana käyneistä lukuisista taiteilijavieraista (täällä). 

Sundjan suvemajan lisäksi kävimme Juhani kaledoo Muuseum -nimisessä pikkuriikkisessä museossa. Museo oli rakennettu entisen kolhoosin varastorakennukseen Vihasoossa. Sinne oli kerätty satoja arkiesineitä Neuvostoliiton aikaisesta Virosta. Museota esitteli museon perustajan Juhanin pojanpoikaAndreas Piibemann, joka oli, joka kertoi kasvaneensa isoisän tarinoiden keskellä.

Kiinnostavaa oli kuulla niin taidejuttuja Sundjan majassa kuin Neuvosto-tarinoita Juhanin museossa, vaikka kaikkea en ymmärtänytkään…

Taiteilijahuvilalla riittää flyygelin soittajia…

Syksy tulee myös suvemajan saunarantaan :)

Rakentajat jättävät valmiin suvemajan vuonna 1928.

Juhani kaledoo Muuseum

Hyllyt täynnä Neuvosto-Viron tavaroita