Lisää lintuja

Mökillä on tullut aina seurattua lintuja, vaikka en mikään lintubongari enkä luontoaktiivi olekaan. Nykyisissä erikoisoloissa linnuilla ja luonnolla on arjessa entistä suurempi merkitys. Lintujen tarkkailu antaa tekemistä ja luonto voi korvata lähikontaktien vähentymistä - ehkä.

Talipalloilla käy päivittäin kymmeniä sini- ja talitiaisia ja viherpeippoja. Värikkäästä sinitiaisesta on tullut yksi lempilintujani - jaksan pitkiä aikoja seurata sen kauniita värejä. Myös tuttu käpytikka vierailee palloilla useamman kerran päivässä ja harmaapäätikkakin on näkynyt. Väliin lintulaudalle eksyy jokunen keltanokkainen mustarastas. Järvellä on jo useamman viikon viihtynyt kaksi kyhmyjoutsenpariskuntaa, ja viikolla näin aina yhtä kiehtovan koskeloparven sukeltelemassa sulavan jään reunaa seuraten.

Viime päivinä lintuperheemme on lisääntynyt telkkäparilla sekä kahdella kurjella, jotka kiirehtivät äänekkääseen lentoon kun koirien kanssa ohitin lähitienoon kaislikkoa. Syödessämme lauantaina mökin lasikossa silmäni kiinnittyi viereistä koivua kiertävään pieneen värittömään lintuun, joka tikan lailla nokitti puun kuorta. Sehän oli puukiipijä !! jonka vasta viime kesänä olen oppinut tunnistamaan.

Toissapäivänä jäin lyhyellä metsäkävelylläni tavoistani poiketen makoilemaan lämpimään ja kuivaan kallion koloon. Yllättävän rauhoittavaa. Ehkä seuraavaksi kokeilen puiden halaamista...

Västäräkkejä ja pääskysiä odotellessa...

Karanteenisynttärit

Eilen kolmantena koronasunnuntaina Esikoisen keskimmäinen täytti kahdeksan vuotta. Tuttuun tapaan äiti, isä, isoveli ja pikkuveli hiipivät aamulla sängyn viereen ”yllättämään” päivänsankarin. Tuttuun tapaan sankari teeskenteli nukkuvansa, huolimatta että oli herännyt ajat sitten levottomana odottamaan yllättäjiään. Lopulta sankari sai pongahtaa sängystä Paljon on-nee-a vaan -laulun säestämänä tutkimaan lahjapakettejaan ja äidin leipomaa karkkikakkua.

Kaikki muu sankarin päivässä olikin sitten erilaista. Ei kaverisynttäreitä, ei sukulaissynttäreitä. Molemmat mummit sekä Ukki ja Pappa onnittelivat skypen kautta, kummit ja Lontoon täti facetimen välityksellä. Mutta sankaria rutistamaan pääsivät vain äiti, isä, isoveli ja pikkuveli. Ainakin isovanhemmilla rutistuskaipuu alkaa kasvaa lähes sietämättömäksi.

Ekaluokkalainen on - muiden koululaisten tavoin - heti ensimmäisenä kouluvuonnaan kohdannut muutakin uutta ja erilaista. Lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen opettelu jatkuu ilmeisesti koko kevään etänä nettiyhteyksien kautta ilman kavereita ja opettajan fyysistä läsnäoloa. Aika kovia haasteita kouluelämää vasta opettelevalle pikkupojalle.

Haleja kaikille pikkukoululaisille. Ja jaksamista heidän vanhemmilleen ja opettajille.

Haikuharjoitus

Hesarissa (taas :) oli tänään Suvi Aholan juttu, jota varten hän oli kysynyt viideltä kirjoitusoppaan tekijältä ”Mitä kannattaisi kirjoittaa nyt, koronaviruksen aikaan, huviksi, hyödyksi tai terapiaksi?” (HS 29.3.20). Päivi Haanpää ehdotti kokeilemaan haikupäiväkirjaa. Hauku on japanilainen kolmerivinen runo, jossa on yhteensä 17 tavua: ensimmäisellä rivillä 5, toisella 7 ja kolmannella 5 tavua.

Ihana vinkki. Päätin heti kokeilla :):) Seuraavasta haikustani saan - toivottavasti - toiveikkaamman.

Kotiin vyötetty -

lintu sirkkuu kevättä.

Välissä lasi.

Maaliskuun tytöt

Isosisko Anni (s. 24.3.1952) ja pikkusisko Riitta (s. 19.3.1954)

Käsi kädessä 1950-luvulla ja käsi kädessä 2020-luvulla.

Maailma mutkalla

Jään mökille - urg

Tilava mökkimme Salossa on oikeastaan aina ollut ennemmin perheemme kakkosasunto kuin tavanomainen kesämökki. Viime vuosina Ukki on jopa asunut mökillä enemmän aikaa vuodesta kuin myyntiä odottavassa Itä-Helsingin asunnossamme.

Koronapandemian alkupäivinä Ukki oli juuri siirtynyt kaupunkikodista mökkikotiin asuakseen siellä lokakuuhun asti. Oltuaan mökillä pari viikkoa tuli voimaan yli 70-vuotiaiden kotikaranteeni, joka koski myös 71-vuotiasta Ukkia. Osin Ukin karanteenin avittamana myös minä siirryin Punavuoren kodistani asumaan mökille Ukin seuraksi ja kauppakassiksi.

Eilen pääministeri antoi tiukkasanaisen suosituksen, että mökeille matkanneiden uusmaalaisten pitäisi siirtyä takaisin kaupunkikoteihinsa. Yön pähkäiltyämme päätimme yhteistuumin, että jäämme molemmat edelleen asumaan kakkoskotiimme.

Elämme täällä lähes täydellisessä eristyksessä, lähin naapuri on kilometrin päässä ja pieni, runsaan tuhannen hengen kyläyhteisö kauppoineen 7-8 kilometrin päässä. Täällä on lääniä kävellä törmäämättä yhteenkään ihmiseen, toisin kuin Helsingin suosituimmilla kävelypoluilla. Ukki hoitaa kaiken kommunikoinnin muihin ihmisiin puhelimen ja netin kautta. Ja minun ainoa lähikontakti ihmisiin - turvavälillä - on kerran viikossa tekemäni ostosmatka kyläkaupalle, josta uskon saavani kaiken tarvittavan.

Toistemme lisäksi puhumme kumpikin pitkiä aikoja puhelimessa - milloin minnekin päin Suomea tai Lontoossa asuvalle Lontoontytölle. Usein rupattelemme myös kahdelle koirallemme sekä talipalloja ja siemeniä ahkerasti syöville sinitiaisille. Jos sairastumme tai muuten tarvitsemme terveydenhuollon palveluja, ajamme autolla Helsinkiin, jonne mökiltä on noin tunnin ajomatka.

Päivä vain ja hetki kerrallansa...

Hesarista helppiä

Olen aiemmin jo maininnut, että paperihesaria tulee karanteenipäivinä luettua tavallista tarkemmin (täällä). Asiallisen koronatiedon lisäksi lehdestä on löytynyt mm. useita käytännön neuvoja: Minne sairastuessa pitää ottaa yhteyttä? Mistä voi tilata ruokaa kotiin? Löytyykö netistä terapia-apua? Kymmeniä kirja- ja leffavinkkejä? 

Ensimmäisen karanteeniviikon aikana lehdessä on ollut myös monta mielenkiintoista ”psykologista” artikkelia, mm. lapsiperheiden pärjäämisestä ja pitkäaikaisen eristyksissä olon vaikutuksista. Eilen lastenpsykiatri Janna Rauhala puhui viisaasti kuuntelemisen merkityksestä ja siitä, miten tärkeää lapselle (ja meille kaikille) on saada kokemus että hänelle merkittävä ihminen kuuntelee häntä ja hänen tunnekokomuksensa saa olla totta. Ja kasvatustieteen professori Katariina Salmela-Aro sanoitti huolen eristyksissä olon henkisestä raskaudesta: ”Ihmisen keskeisimpiä psykologisia perustarpeita ovat sosiaalinen vuorovaikutus ja tunne oman elämän hallinnasta. Määräys kotona pysymisestä iskee suoraan niihin molempiin.”

Tänään Väestöliiton johtava asiantuntija Heli Vaaranen kehotti aloittamaan jokaisen karanteenipäivän kysymällä kanssa-asujalta, mitä hänelle kuuluu. Vastaukseksi ei riitä ”ihan hyvää”, vaan Vaarasen mukaan kysymykseen voi vastata esimerkiksi kertomalla omista tunteistaan, kuten sanomalla, että olen tänään vähemmän huolestunut kuin eilen. Näin olemme edes hieman kartalla, missä toinen menee...

Rutiinit, liikunta ja yhteydenpito läheisiin ovat uuden korona-arjen peruspilareita. Periaatteessa yksinkertaisia asioita, mutta käytännössä haastavia, sillä nämä tutut toiminnat pitää rakentaa uudelleen ja uudella tavalla. Ei helppoa, mutta tarpeellista että selviämme seuraavat viikot ja kuukaudet - toisille helpompi toteuttaa kuin toisille. 

Tsemppiä sinulle ja minulle :):)

Koirista oppia

Täytyy myöntää, että välillä korona ahdistaa. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea vielä on edessämme ja miten kauan tämä kaikki kestää.

Mieleni on toistaiseksi ollut tämä kaiken käsittämättömän keskellä pääosin levollinen ja rauhallinen. Mutta elimistöni on reagoinut väliin yllättävänkin vahvasti. Keho tuntuu usein jännittyneeltä, rintakehää puristaa ja henkeä salpaa. Vähän niin kuin paniikkioireita...

Tosin kehoni reagointi ei ole ihme. Onhan aktiivinen tanssiharrastukseni loppunut kuin seinään. Useamman vuoden ajan olen käynyt kolmen tunnin tanssitreeneissä keskimäärin kolme kertaa viikossa ja tämän lisäksi viikonloppuleireillä vähintään parin kuukauden välein. Viimeiseen pariin viikkoon en ole tanssinut yhtään, en edes yksinäni. Kehoni ja mieleni kaipaa valtavasti tanssin tuomaa liikuntaa, ihmiskontakteja ja iloa. Samanaikaisesti myös päivittäiset, toista tuntia kestäneet koiralenkit ovat lyhentyneet pariin varttitunnin pissalenkkiin. Toisin kuin tanssitreenit pidemmät pissalenkit ovat vain järjestelykysymys, jonka toivottavasti saan kuntoon.

Kehoni saattaa kangistella myös siitä, kun mietin miten moninaisten elämäntilanteiden keskelle koronakaaos on aikuisten lasteni elämään iskenyt. Miten valtavasti joustamista, venymistä ja sopeutumista tilanne heiltä kuten muiltakin työikäisiltä vaatii. Minä ja kaltaiseni (hyväosaiset) eläkeläiset kyllä pärjäämme.

Yritän ottaa oppia Chloelta - yli 10-vuotiaalta espanjanvesikoiralta. Hermoilu ei auta minua, ei läheisiäni eikä muitakaan kanssaeläjiä.

Koronapullia

Esikoinen on perheineen etätyössä ja etäkoulussa omalla mökillään, joka on vain viisi kilometriä meidän mökiltä. Ukin karanteenin takia emme kuitenkaan tapaa, vaan kommunikoimme puhelimen ja facetime-yhteyden avulla. Tänään mm. autoin ekaluokkalaista facetimen kautta matikkatunnin yhteen- ja vähennyslaskuissa. Kummasti sekin sujui...

Illalla ekaluokkalainen oli äitinsä kanssa leiponut mummille ”koronapuusteja”, jotka hän kaksivuotiaan pikkuveljensä kanssa kiikutti oman mökkitiensä risteykseen, josta ”karanteeni-Ukin” kanssa haimme ne autolla ja jätimme vastaavasti pussillisen kirjoja Esikoiselle.

Ihania olivat, kuten aiemminkin. Kiitos :):)

Suomen sineä

Metsäkävelyä

Eilen sain kolmen, pääosin mökissä ja pihapiirissä hiippaillun päivän jälkeen lähdettyä pidemmälle kävelyretkelle. Aurinko paistoi niin ihanasti, että minua ei pidätellyt enää mikään - onneksi.

Ei saamattomuus. Ei se, että mökiltä pidemmälle kävellessä alkumatkan joutuu tällä hetkellä ajamaan maastoautolla. Ensimmäistä kertaa yli kolmeenkymmeneen vuoteen mökkitien viimeinen pätkä on puolimetrisen tulvan peitossa juuri kapean kannaksen kohdalla, joten paikkaa ei voi edes kiertää.

Laitoin kevyet vaelluskengät jalkaan, aurinkolasit silmille ja kännykän taskuun - ja otin Murun kumppaniksi. Alkumatkasta törmäsin muutamaan tuttuun naapuriin, joiden kanssa huutelimme kuulumisia parin metrin päästä. Postiauto ehti ajaa kolmesti ohitseni ja joka kerta naiskuski hymyili ja vilkutti minulle sydämellisesti. Mieli alkoi valmistautua metsän rauhaan.

Vähitellen ympäristö hiljeni ja metsän tasainen humina alkoi rauhoittaa. Auringon viisto valo korosti kauniisti kuusten vihreyttä ja sai puolukanvarvut kiiltämään. Metsäpurot pursuivat vettä ja solisivat voimakkaasti. Lintujen ääniä ei kuulunut, paitsi aika ajoin yhden tai useamman tikan kaikuvaa koputusta.

Leskenlehdet ja jokunen sinivuokko viestivät kevään etenemisestä. Ja hetken myös varhainen nokkosperhonen lensi rinnallani :):) Runsaat kahdeksan kilometriä taittui nopeasti...

Maailma on kaunis

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille 

jolla on aikaa ja tilaa unelmille

ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.

On vapautta kuunnella metsän huminoita,

kun aamuinen aurinko kultaa kallioita

ja elää elämäänsä, elää elämäänsä.

On vapautta valvoa kesäisiä öitä

ja katsella hiljaisen haavan värinöitä

ja elää elämäänsä, elää elämäänsä.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille 

jolla on aikaa ja tilaa unelmille

ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.

On vapautta istua iltaa yksinänsä

ja tuntea, tutkia omaa sisintänsä

ja elää elämäänsä, elää elämäänsä.

On vapautta vaistota viesti suuremmasta

ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta

ja elää elämäänsä, elää elämäänsä.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille 

jolla on aikaa ja tilaa unelmille

ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.

**

Sanat ja sävel: Vexi Salmi ja Kassu Halonen

Yleisradion tämänpäiväisen haastattelunsa loppuun presidentti Sauli Niinistö oli valinnut soitettavaksi Vesa-Matti Loirin esittämän laulun Maailma on kaunis. Nappivalinta, jossa presidenttiä oli kuulemma auttanut hänen vaimonsa runoilija Jenni Haukio. Toki sanat sopivat paremmin meille ikäihmisille, kuin etätyön ja etäkoulun puristuksissa tällä hetkellä eläville lapsiperheille :):)

Aikaa ja tilaa unelmille. 

Tuntea, tutkia omaa sisintänsä. 

Katsella hiljaisen haavan värinöitä.

Turvan tuojia

Murulle turvaa tuo peitto, mutta minulle Sanna Marin - tyttärieni ikäinen tuore pääministeri, joka osin yllätyksekseni on koronaviruksen aiheuttamassa pandemiakaaoksessa johtanut Suomea määrätietoisin ja luotettavin ottein.

Aamulla kuuntelin YleAreenasta Pauli Aalto-Setälän johtamaa eilisiltaista keskustelua Pyöreässä pöydässä - yksi RadioSuomen lempiohjelmiani. Yksi kolmesta keskustelijasta on usein Kaarina Hazard. Tavallisesti tiukkasanainen Kaarina tunnusti eilen hymyillen, että kuunnellessaan kun pääministeri Sanna Marin vakavana ja rauhallisena ilmoitti Suomen siirtyvän poikkeusoloihin, hänen ensimmäisiä ajatuksiaan oli, josko Sanna Marin voisi adoptoida hänet. Kaarina voisi ryhtyä Marinin adoptiolapseksi, niin turvalliselta ja luotettavalta nuori pääministeri hänestä tilanteessa tuntui. Niin minustakin :):)

Marinin lisäksi :):) minua tässä käsittämättömässä tilanteessa pitää arjessa ja turvassa kiinni mökkiä ympäröivä luonto, joka koronasta välittämättä valmistautuu kovalla vauhdilla kevääseen ja tulevaan kesään. Turvaa tuo myös arkinen puuhailu ja rauhallinen siivous, jota mökillä talven jälkeen riittää. Ja nyt se on pelkästään kivaa, kun on vain aikaa...

Myös facetime-puhelut omalla mökillään etäkoulua käyvien Esikoisen pikkupoikien kanssa estävät minua uppoutumasta ahdistaviin korona-ajatuksiin. Tässä auttavat myös useat, mutta toistaiseksi lyhyet päivittäiset kävelyt ja se että aurinko näkyy ja tuntuu yli 12 tuntia vuorokaudessa - onhan huomenna kevätpäiväntasaus. Ja paperinen sanomalehti, jonka (minun osaltani vapaaehtoisessa) mökkikaranteenissa ollessani luen paljon huolellisemmin ja nauttien kuin kaupunkikodin arjessa.

Yritän elää tätä hetkeä ja hyväksyä sen, että koronan edetessä meillä kaikilla on monenlaista vielä edessä. Samaisessa Pyöressä pöydässä Suomen Pankin entinen pääjohtaja, 81-vuotias Sirkka Hämäläinen (karanteenin takia puhelimen välityksellä) totesi keskustelun lopussa, että hänen ikäisensä jo ymmärtävät ja hyväksyvät, että epävarmuus ja kuolema kuuluvat elämään.

Mökin suojissa

Pakenin eilen koronaa Salon mökille, jossa seurana on 71-vuotias ”kotikaranteenissa” oleva Ukki ja kaksi koiraa, lintulaudan tiaiset ja tikat sekä lummelahteen pesää puuhaava joutsenpari. Lähin naapuri on vajaa kilometrin ja lähin ruokakauppa seitsemän kilometrin päässä.

Mennessä poikkesin ruokakaupan kautta: Alkupäiviksi lohta, jauhelihaa ja siskonmakkaroita, sen jälkeen broilerileikkeitä, munia, bataattia ja pastaa. Ohuita ruisleipäpaloja, jugurttia ja neljä pakettia ihanaa rasvaista Riitan Herkun Maasdam-juustoa. Pähkinöitä ja kuorittavia hedelmiä: banaania, appelsiineja ja omenia. Ja pikkuisen salmiakkilakua. Ja vessapaperia - meinasin unohtaa :):)

Mukana myös läppäri, kassillinen seiskaveikka-lankaa, pari paksua kirjaa ja yksi 500-palan palapeli. Tietenkin siirsin myös paperihesarin mökkiosoitteeseen. Ehdin perille mökille juuri parahiksi katsomaan ja kuuntelemaan nuorta pääministeriämme Sanna Marinia, josta on nopeasti kasvanut vaikean kriisitilanteen osaava johtaja.

Nyt vain toivon että pysymme Ukin kanssa terveinä, jotta ei pidä heti palata takaisin Helsinkiin. Ja samaa toivon kaikille muillekin.

Ukki oli ehtinyt viikonvaihteessa käydä Salon torilla 

ja ostanut ilokseen upeita papukaijatulppaaneja. 

Hämmennyksestä erilaiseen arkeen

Korona iski viimeistään torstaina useimman suomalaisen arkeen. Hämmentyneenä katselin ja kuuntelin hallituksen tiedotustilaisuutta, jossa pääministeri ohjeisti suomalaisia välttämään matkustamista, perumaan suuret yleisötilaisuudet ja lopettamaan useimmat liikunta- ym. muut harrastusryhmät vähintään kahden kuukauden ajaksi. Käsien pesun ja turhien lähikontaktien välttämisen lisäksi.

Tämä siksi, että odotettua nopeammin pandemiaksi levinnyt korona covid-19 -virus etenee myös Suomessa. Pääministerin luettelemia asioita ei suositella siksi, että koronavirus aiheuttaisi tosi vaarallisen taudin, vaan siksi, että yhteisellä toiminnalla pystymme hidastamaan viruksen leviämistä väestössä eikä ihmiset sairastuisi tautiin yhtä aikaa seuraavien viikkojen kuluessa, vaan saisivat tartunnan ”pikkuhiljaa” seuraavien kuukausien kuluessa. Kun/jos tauti etenee ”pikkuhiljaa”, terveysasemat ja sairaalat pystynevät hoitamaan sen ”pienen” joukon, joka sairastuu esim. viruksen aiheuttamaan vaikeaan keuhkokuumeeseen, ja ”turhia” kuolemia pystytään välttämään.

Korona covid-19 -virus on uusi, aiemmin tuntematon virustyyppi, toisin kuin samankaltaisia oireita aiheuttava influenssavirus. Tämän takia koronavirusta vastaan ei esim. ole rokotetta eikä lääkettä, eikä sen leviämistä, tarttuvuutta, taudin oireita, sairastumisen aiheuttamaa suojaa eli immuniteettia vielä täysin tunneta, vaikka tutkijoille ja lääkäreille onkin jo kertynyt paljon hyödyllistä tietoa viruksen luonteesta ja sen aiheuttamasta hengitystieinfektiosta. Kunnioitus ja jopa hallittu pieni pelko tuntematonta kohtaan on itsesuojelua.

Ensi hämmennyksen ja jopa pienen pelästymisen - Mitä tapahtuu? Mistä on kyse? - jälkeen elämäni on rauhoittunut. Olen rauhoittunut elämään - varotoimia noudattaen - sen kanssa, että kukaan ei voi tarkkaan tietää tai minulle kertoa, miten korona etenee Suomessa ja miten lievästi tai vakavasti minä tai läheiseni sairastumme - vai sairastummeko lainkaan. Rauhoittavaa on se, että todennäköisyys että joku meistä sairastuisi vakavasti, on pieni - ja lastenlapset säästynevät oireilta lähes kokonaan. Joskin Äitimuorin, Ukin ja minun kohdalla se - etenkin ikämme takia - on mahdollista. Ja elämään myös sen asian kanssa, että vain aika näyttää miten korona muuttaa maailman menoa yleensä.

Kun kaikki vähennämme lähikontakteja ihmisten kanssa ja vältämme tarpeettomia sosiaalisia tapaamisia, voimme pienentää omaa riskiämme sairastua korona-tautiin. Laajemmalla tasolla - kun muutamme kaikki tällä tavoin käytöstämme, on mahdollista/todennäköistä että voimme suojella tartunnalle erityisen herkkiä ns. riskiryhmiin kuuluvia ihmisiä taudilta.

Omassa elämässäni ehkä suurin muutos toistaiseksi on ollut se, että päätin jo pari päivää ennen hallituksen ohjeistusta olla osallistumatta tanssitreeneihin ja tansseihin (täällä). Torstain jälkeen useimmat tanssiseurat ja -koulut sekä tanssin järjestäjät ovatkin lopettaneet toimintansa joko toistaiseksi tai toukokuun loppuun asti. Innokkaana tangotanssijana olen käynyt harjoituksissa tai tansseissa 2-3 kertaa viikossa useita tunteja kerrallaan. Kaipaan jo nyt valtavasti tanssia ja tanssikavereitani - ja tanssin tuomaa iloa :):)

Toinen muutos on ollut se, että tulen tapaamaan neljää koulu- ja päiväkoti-ikäistä lastenlastani tavallista vähemmän. Osin myös lasten vanhempien eli lasteni toivomuksesta - haluavat suojella minua yli 65-vuotiasta ”vanhusta” virukselta :):) Tapaamisten vähentyminen surettaa jo etukäteen. Saa tosin nähdä, miten tämä asia löytää tasapainonsa koronaviikkojen edetessä.

Positiivista on ollut se, että olen puhelimitse ollut yhteydessä kaikkiin viiteen aikuiseen lapseeni useammin ja pidemmän aikaa kerrallaan kuin ennen koronaa. Myös veljeni soitti yllättäen lauantaina ja kyseli kuulumisia - mukava jutella pitkästä aikaa. Siskoon ja Äitimuoriin olen aina ollut tiheässä puhelinyhteydessä.

Keskiviikosta alkaen minulla on ollut pientä ei-korona-kurkkukipua, jonka takia ole elellyt hiljaiseloa. Eilen se tuntui voitetulta - ja pesin kaksioni kolme ikkunaa, jotta kevätaurinko pääsee kunnolla sisälle. Muuten korona-arkeeni kuulunee mm. paljon kävelyä Murun kanssa ja keväästä nauttimista.

Ja narsisseja parvekkeelle - lisää :):)

PS. Roomassa asuva suomalainen Heli on kirjoittanut Näkymiä vihreältä kukkulalta -blogissaan pitkän postauksen koronaviruksen nopeasta ja hämmentävästä etenemisestä ja sen aiheuttamista toimenpiteistä Italiassa tavallisen roomalaisen näkökulmasta - löytyy täällä.

Iltakävelyllä

Juhlakellot

Tänään on kulunut 80 vuotta siitä, kun 30.11.1939 alkanut talvisota päättyi 13.3.1940. Runsaat sata päivää kestänyt sota Neuvostoliiton kanssa päättyi rauhansopimukseen, jossa Suomi luopui isoista alueista Kaakkois-Suomessa, mm. suurkaupungistaan Viipurista.

Sodan päättymisen muistoksi Helsingin Tuomiokirkossa oli tarkoitus järjestää juhlatilaisuus, mutta koronaepidemian takia se peruttiin. Kirkonkellot kuitenkin soivat aamupäivällä muiston kunniaksi kautta maan. Tätä varten asetuin viittä vaille kaksitoista toppatakissa odottavaisena parvekkeelle. Mitään ei kuulunut...

Olin tunnin myöhässä - harmi. Kellot olivat soineet viitisen minuuttia alkaen jo klo 10.55. Silloin minä katsoin vielä kiinnostuneena YleAreenasta THL:n koranatiedotustilaisuutta. Hämmästellen THL:n pääjohtajan jatkuvaa nenän niistelyä ja hien pyyhkimistä. Onneksi johtaja Mika Salminen esiintyi vakuuttavasti ja asiantuntevasti...

Ruskeasilmäinen tyttö

Sisko 1970-luvulla

Lehden kannen lööppi ”Kun työ tekee hulluksi” 

näyttää ”hullulta” elämänhaluisen ja iloisen kasvokuvan rinnalla. 

Ragu yllätti

Perjantaina selailin nettiä etsien illaksi mukavaa ravintolaa linjalta Punavuori-Kaartinkaupunki-Kamppi, ja törmäsin Raguun. En ollut lukenut Ragusta, en kuullut Ragusta - puhumattakaan että olisin käynyt 2014 avatussa Ragussa. Joten sinne eli Ludviginkadulle Hesarin entistä pääkonttoria vastapäätä.

Ragu yllätti positiivisesti. Ravintolatila oli kivan sokkeloinen, mutta selkeä - jokainen seurue löysi oman rauhallisen tilansa. Kovaäänisistä kuului rauhallista musiikkia - nautittavan hiljaisella. Tarjoilija oli ihanan ystävällinen ja sopivan huumorintajuinen - esitteli mukavasti ja tietävästi sekä ruoka-annoksia että juomavaihtoehtoja.

Ja ruoka yllätti - todella. Tilasimme Ukin kanssa Ragun viiden ruokalajin valmismenun - kaksi herkullista alkupalaa, pääruoaksi hyvää tonnikalaa ja puikulagnoccheja sekä makea jälkkäri. Kaikki hyvin valmistettua, maukasta ja kaunista. Kaikki pelasi ja toimi...

Paitsi, että pääruokaa saimme odottaa, odottaa ja odottaa, ehkä 40 minuuttia. Lopulta minä hermostuin, ei Ukki jolta herkästi näissä tilanteissa palaa pinna :) Ja minäkin vain ”sivistyneesti” :) Mutta mitä teki ihana tarjoilijamme. Kaatoi meille ekstralasilliset viiniä. Ja laskua tuodessaan ilmoitti vähäeleisesti, että viiniämme ei laskuteta ollenkaan ja menuista saamme 20 pinnaa alennusta ”koska jouduitte odottamaan kohtuuttomasti”. Johtui kuulemma kabinetissa olevasta 16 hengen seurueesta...

Voisiko henkilökunta upeammin hyvittää asiakkaan harmitusta. Olin yllättynyt - jopa hämmentynyt - miten Ragussa toimittiin ja reagoitiin asiakkaan harmiin :):) Harmini kaikkosi taivaan tuuliin.

Palaamme Raguun nauttimaan sen maittavasta ruoasta ja osaavasta palvelusta. Toivottavasti lähiaikoina...

Muikunmätiä ja tattari-perunarieskaa

Mascarponemoussea, mandariinisorbettia ja mustapippurimarenkia

Piirakoita ja patsaita

Aikuisista lapsistani kolme asuu Kalliossa, joten Punavuori-Kallio -akseli on tullut tutuksi. Usein kuljen välimatkan Viiskulmasta Karhupuistoon ratikalla. Aurinkoisina päivinä tykkään myös kävellä: joko Kiasman ja Kaisaniemen puiston kautta tai Unioninkatua pitkin Kasarmitorille.

Perjantaina Kalliosta kotiin kävellessäni pysähdyin ensin Pitkänsillan Kruununhaan puoleisessa päässä olevalle vanhalle lippakioskille, jossa Piirakkaleipomo Räty on joitakin vuosia myynyt tuoreita karjalanpiirakoita ja korvapuusteja - talvisaikaan perjantaisin ja lauantaisin. Kerran aiemmin olen pysähtynyt ja ostanut, ja tykästyin kovasti, joten onneksi oli perjantai :):)

Toisen kerran kävelyni pysähtyi, kun jäin ihastelemaan Espan puistossa olevan (tyhjän) suihkulähteen reunalla kisailevia pieniä merenneitoja. Aallottaria-nimisen patsaan on veistänyt Viktor Jansson (1886-1958) mallinaan kuvanveistäjän tytär Tove Jansson.

Kaupunkikävelylläkin äkkää kaikkea kivaa. Ja myös Muru löytää kivitalojen väleistä monta käypää pissapaikkaa...

Piirakkaleipomo Rädyn piirakoita ja korvareita.

Hattivatteja Hesassa

Kolme uteliasta hattivattia ja yksi mietteliäs muumipeikko kurkkailevat ohikulkijoita...

Kaijan kutoma

Todellinen syy Siskon ja minun Turun matkaan oli villapusero, jonka serkkumme Kaija oli kutonut Siskolleni syntymäpäivälahjaksi. Syy ja syy, mutta ainakin hyvä ja kiva tekosyy :):) Sisko sai itse valita mallin, kaksi serkkua ostivat langat ja kolmas serkku eli Kaija kokeneena kutojana teki työn.

Pusero oli syötävän ihana ja käsittämättömän sopiva. Ohutta ja pehmeää villa-mohairlankaa, kauniit murretut värit ja kivan väljä, vene-kaulainen malli. Ja sopi kuin tehty :) Siskolle, ja Sisko tykkäsi.

Eli kannattava Turun reissu: Sisko sai puseron ja minä sain tutustua ihastuttavaan museoon (täällä). Ja molemmat saimme maistella loistavaa kasvisruokaa (täällä) - ja nauttia Turun serkkujen mukavasta seurasta ja vieraanvaraisuudesta.

Kellotorni

Olin Turussa yhden illan, yhden yön ja yhden päivän. Lähes koko ajan taivas oli pilvessä ja jos ei satanut tai tihuttanut, niin ainakin oli sateen uhka. Paitsi yhden lyhyen hetken, kun tuloiltana viiden aikoihin ihailimme Siskon kanssa Aura-joen rantaa ja Tuomiokirkkoa. Aurinko pilkahti pilvien takaa ja valaisi joen toisella puolella kohoavan kirkon tornin, mikä sai kirkon torneineen näyttämään entistä komeammalta ja ryhdikkäämmältä.

Tuomiokirkon tornissa näkyvä kello on peräisin vuodelta 1685 ja on Suomen vanhin julkinen kello. Kellossa on vain yksi viisari - 3,4 metriä pitkä tuntiviisari. Viisarin loppuosa yltää kellon keskipisteen yli, mikä katsojasta saattaa näyttää kahdelta eri viisarilta. Tavallisessa kellossa kahdesta viisarista pidempi on yleensä minuuttiviisari, mutta torninkellossa ”pidempi sakara” on tuntiviisari ja ”lyhyempi sakara” vain tämän tuntiviisarin jatke eli loppuosa. Tämä aiheuttaa sen, että ajan katsominen Tuomiokirkon kellosta on vaikeaa. Viisarin ”pidempi sakara” eli tuntiviisari näyttää kutakuinkin oikeaa aikaa, mutta jos erehtyy katsomaan ”lyhyempää sakaraa”, niin se näyttää mitä sattuu.

Turun tuomiokirkko (täällä) vihittiin käyttöön vuonna 1300. Rakentaminen aloitettiin 1200-luvulla ja lopullisen muotonsa kirkko sai 1400- ja 1500-luvuilla. Nykyinen torni tosin pystytettiin vasta vuoden 1827 Turun palon jälkeen.

Ennen riitti, että ajan tiesi tunnin tarkkuudella, ei minuutin - puhumattakaan sekuntin - tarkkuudella. Taitaisi nykyään olla aika vaikeaa...

Tangoa museossa

Turussa käydessä tangotanssijan (täällä) piti tietenkin tutustua Wäinö Aaltosen museossa esillä olevaan Tangolaisia (Tango tribe) -nimiseen installaatioon. Ja tulipahan samalla käytyä kuvanveistäjä Aaltosen museossa, joka tosin on tuttu aikaisemmiltakin Turun retkiltä (täällä).

Tangolaisia kuului näyttelyyn, jossa oli esillä Hyöryllistä-nimisen taiteilijaryhmän eli Jouko Korkeasaaren, Sari Koski-Vähälän ja Heli Kurunsaaren tilateoksia. Ilmassa roikkuvat lettipäät kuvasivat esitteen mukaan erilaisia kulttuureita ja tapoja. Ja nimi Tangolaisia valittiin, koska tango on oleellinen osa suomalaista kulttuuria. Päitä ja/tai tukkia tehdessään kolme taiteilijaa olivat letittäneet satoja tunteja kuituhiuksia. Nauttien - kertomansa mukaan - samalla hitaasta käsillä tekemisestä ja yhdessäolosta.

Installaatio ei minua erikoisemmin puhutellut, eikä se mielessäni yhdistynyt tangoon. Mutta tulipahan sekin nähdyksi... Veikeältä näytti.

Muutkaan Wäinö Aaltosen museon näyttelyt eivät minua tällä kertaa sytyttäneet. Mieleen painuvinta museossa oli kaikkina vuodenaikoina ja joka säällä yhtä lumoava atriumpiha ja museon yhteydessä olevan kahvilan yllättävän monipuolinen tarjonta.

Lääkärin Löytöretkiä

Ihastuin Turun taidemuseoon sekä sen Löytöretkiä-nimiseen näyttelyyn ja Victor-kahvilaan. Kivasti tilaa ja sopivasti väkeä - ei ruuhkan eikä toisaalta tyhjyyden tunnetta. Äärettömän ystävällistä ja kivasti kontaktia ottavaa henkilökuntaa, vahtimestareista kahvilan työntekijöihin.

Korkealla Puolalanmäellä kohoava Taidemuseo oli valmistuessaan 1904 Suomen toinen taidemuseo Helsingissä vajaa 20 vuotta aikaisemmin avatun Ateneumin (täällä) jälkeen. Rakennuksen suunnittelukilpailun voitti maan ensimmäinen arkkitehtuurin professori ja silloisen Polyteknisen opiston rehtori Gustaf Nyström (1856-1917). Valmistuessaan rakennusta kritisoitiin vanhanaikaiseksi, mutta edelleen monumentaalinen graniittirakennus ajaa asiansa.

Korvalääkäri ja taiteenkeräilijä Lars Göran Johnsson (s 1931) lahjoitti vuonna 2016 suurimman osan lähes 60 vuoden aikana hankkimastaan yli 500 teoksen kokoelmasta Turun taidemuseolle. Aiemmin Johnssonin yksityiskokoelmaa säilytettiin Porin taidemuseossa, jossa säilytystilat kokoelman kasvaessa alkoivat kuitenkin loppua.

Nykyään Helsingissä ja Pariisissa asuva 89-vuotias Johnsson kasvattaa edelleen kokoelmaansa. Haastatteluissa Johnsson on kertonut, että hänen keräilyään ohjaa kiinnostus taiteen murroskausiin ja niihin osuviin avantgardistisiin taiteilijoihin, jotka pyrkivät rikkomaan kulloisenkin ajan vakiintuneita suuntauksia. Ja kiinnostuksen lisäksi häntä ohjaavat sattuma sekä yllättävä ihastuminen.

Suurin osa Johnssonin lahjoittamista teoksista on ensimmäistä kertaa esillä Turussa Löytöretkiksi nimetyssä näyttelyssä, joka täyttää taidemuseon molemmat näyttelykerrokset. Löysin näyttelystä paljon kiehtovaa ja kiinnostavaa. Ensimmäisen kerroksen ensimmäisessä huoneessa ei voinut olla huomaamatta tiukkailmeistä nuorta Juhani Linnovaaraa. Myös Greta Hällfors-Sipilän sata vuotta sitten maalaama Tyttö Viiskulmassa kiinnosti, koska juuri tammikuussa oli ihaillut taiteilijan ja hänen Sulho-miehensä Viiskulma-akvarelleja Ateneumissa (täällä). Turussa minulle selvisi, että Hällfors-Sipilä sairastui 1946 skitsofreniaan ja asui elämänsä viimeiset 30 vuotta Kellokosken sairaalassa. Toisessa kerroksessa Lauri Laineen kaksi isoa, soittajia kuvaavaa öljyvärimaalausta pysähdytti ja hurmasi vahvoilla väreillään. Näistä toinen on valittu myös näyttelyn julisteeseen.

Toisen kerroksen perältä löytyi pieni pimiö, jossa pyöri ranskalaisen Clement Cogitoren (s 1983) kymmenminuuttinen video Les Indes Galantes (2017). Seinän täydeltä mustien nuorten intohimoista krumping-katutanssia, jota säesti kovaäänisistä pauhaava 1700-luvun oopperamusiikki. Krumping on 1990-luvulla Los Angelesin getoissa syntynyt katutanssin alalaji, jonka avulla nuoria autetaan purkamaan vihaa ja turhautumista ilman väkivaltaa ja aggressiivisuutta. Upea ja vangitseva video. Harmi, ettei pimiötä tuntunut löytäneen kukaan muu museossa kävijä.

Ala-aulan kodikas ja viihtyisä kahvila Victor maukkaine kahveineen ja tuoreine korvapuusteineen oli piste museon iin päälle :):) Päivittäinen keittolounas, suloiset vanhanaikaiset kahvikupit ja puhelias kahvilanpitäjä näyttivät kutsuneen paikalle muitakin kuin vain museovieraita.

Lauri Laine: Soittaja VII (2014)

Juhani Linnovaara: Omakuva (1954)

Greta Hällfors-Sipilä: Tyttö Viiskulmassa (n 1918)

Kaarina Kaikkonen: Hänen verkkonsa ovat viritetyt (2017)

Kahvila Victorin sohvanurkkaus

Vegeä Turussa

Siskon kanssa ollaan viime viikkoina aktivoiduttu ja tavattu tavallista enemmän sukulaisia :):) Viime viikolla tapasimme serkkuamme Tuulaa isämme puolelta (täällä), ja eilen köröteltiin junalla Turkuun tapaamaan äidin puolen serkkuja - Äitimuorin Eeva-siskon kahta yli 50-vuotiasta tytärtä. Heitä olemme tosin nähneet Tuulaa useammin, viimeksi viime syksynä Helsingissä.

Tapasimme Turun serkut alkuillasta Aura-joen rannalla olevassa Hugge-nimisessä ravintolassa, jonka serkut olivat aiempien hyvien kokemustensa perusteella valinneet. Ja olipa huippuvalinta - kiitos Tytöt!

Kuultuani, että Hugge on vegeravintola, vähän epäilin millaista ruokaa tulisimme saamaan. Mutta ennakkoluuloni oli turhaa. Jokainen ruoka-annos, jonka söimme - yhteensä viisi erilaista annosta - olivat superhyviä. Minun purjo-perunavaahto oli ihanan pehmeää ja vaahdon päälle laitettu friteerattu perunakansi herkullisen mureaa - ja lisukkeet: sipuli-inkiväärihilloke, kuivattu kimchipulveri ja ruohosipuli-piparjuuriöljy maistuivat kivasti purjon ja perunan kanssa. Alkupaloiksi maistelin hillottua tomaattia ja vatkattua fetajuustoa sinapinsiemenien, salottisipulin ja pistaasipähkinän kanssa sekä burratajuustoa mm. mango-chilikastikkeen kanssa. Nam nam ja nam :):)

Hyggen ruoka oli kokonaisuudessaan parasta kasvisruokaa mitä olen koskaan ravintolassa syönyt, joskin kokemukseni kasvis/vegeravintoloista on vähäinen. Ravintolan kolmen kuukauden välein vaihtuvassa menussa mainittiin jokaisen ruoka-annoksen tärkeimmät raaka-aineet, ja jo pelkkä menun lukeminen herätti mielenkiinnon ja halun maistaa jokaista annosta.

Illan lopuksi Turun serkut veivät Hesan ”tytöt” Wiklundin tavaratalon 9. kerroksessa viime huhtikuussa avattuun Walo-kattobaariin yömyssylle ja öistä kaupunkinäkymää ihmettelemään. Viereisessä korttelissa olevan hotelli Scandic Julian lämpimään sänkyyn pääsimme jo ennen kymmentä, mikä väsyneille mummoille sopi paremmin kuin hyvin :):)

Seuraavaksi Turkuun ja Huggeen pitää matkustaa vegeruokaa rakastavan Opiskelijatytön kanssa. Veikkaan että tykkäisi - ja kovasti.

Seme di melone pastaa ja grillattua maa-artisokkaa

Purjo-perunavaahtoa ja friteerattua perunaa

Serkut salaatilla

Viikolla muistelimme Tuula-serkun ja Siskon kanssa Karkkua, joka oli 1960- ja 1970-luvuilla viiden lapsen - Annin, Riitan, Jukan, Pertin ja Tuulan - mummola Tampereen kyljessä (täällä).

Kuka oli helteisenä kesäpäivänä kävellyt mummin kanssa Karkun aseman viereiselle mäelle keräämään isoja ahomansikoita, jotka timotein varteen pujotettuna kannettiin mummolan keittiöön mansikkamaitoa varten. Kuka oli taatan kaupassa saanut annostella peltisellä desin mitalla hinkistä kermaa asiakkaiden mukanaan tuomiin pieniin lasipulloihin. Kuka oli salaa napsinut Fazerin suklaanappeja kaupan lasisista karkkilaatikoista. Kuka oli saanut jauhaa pavuista kahvia ja kopisuttanut puisella kepillä myllynsuuta, jotta jokainen kallisarvoinen herkkuhitunen saatiin varmasti talteen. Kuka oli ostanut paperinukkearkin kylän paperikaupasta. Kuka oli oudoksunut salin seinällä urkuharmonin vieressä olevaa painokuvaa, jossa pieni tyttö ja poika käsikädessä vaeltavat yksin pimeässä metsässä. Kuka oli mummin vaatekaapin pohjalta kaivanut vanhoja Suomen Kuvalehtiä (1916-) ja Hopeapeilejä (1936-71), joista luettiin Helmi ja Heikki -sarjakuvia ja leikeltiin talteen kuninkaallisten valokuvia.

Kuka oli pelännyt nukkua yksin mummin ja taatan isossa salissa, jota valaisivat vain harvakseltaan ohiajavien autojen valot, jotka hitaasti vaelsivat salin seinältä toiselle. Kuka oli yön pimeydessä hiipinyt Karkun mummin viereen - hipihiljaa, jottei viereisessä sängyssä nukkuva taata vaan heräisi. Kuka oli yöllä ihmeissään kuunnellut, kun taata viereisessä huoneessa pissasi loristen aikuisten isoon emalipottaan,

Pitkästä, pitkästä aikaa tapasimme serkkuamme Tuulaa, jonka Essi-äidin pienissä ja lämminhenkisissä hautajaisissa olimme Siskon kanssa kuukausi sitten. Vajaa 90-vuotiaana kuollut Essi Johanna (1931-2020) oli 1980-luvulla kuolleen isäni pikkusisko ja Karkun mummin ja taatan toinen lapsi.

Me kolme tapasimme Punavuoren kupeessa olevassa ravintola Pontuksessa (täällä), jossa muistojen ja muistelun - naurun ja kyynelten - lomassa söimme ruokaiset salaattiannokset. Sovittiin, että seuraava tapaaminen on puolen vuoden, ei kymmenen vuoden, kuluttua :):)

Essi (kuvassa keskellä) opiskeli 1950-luvulla Tampereella sairaanhoitajaksi.