Koirista oppia

Täytyy myöntää, että välillä korona ahdistaa. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea vielä on edessämme ja miten kauan tämä kaikki kestää.

Mieleni on toistaiseksi ollut tämä kaiken käsittämättömän keskellä pääosin levollinen ja rauhallinen. Mutta elimistöni on reagoinut väliin yllättävänkin vahvasti. Keho tuntuu usein jännittyneeltä, rintakehää puristaa ja henkeä salpaa. Vähän niin kuin paniikkioireita...

Tosin kehoni reagointi ei ole ihme. Onhan aktiivinen tanssiharrastukseni loppunut kuin seinään. Useamman vuoden ajan olen käynyt kolmen tunnin tanssitreeneissä keskimäärin kolme kertaa viikossa ja tämän lisäksi viikonloppuleireillä vähintään parin kuukauden välein. Viimeiseen pariin viikkoon en ole tanssinut yhtään, en edes yksinäni. Kehoni ja mieleni kaipaa valtavasti tanssin tuomaa liikuntaa, ihmiskontakteja ja iloa. Samanaikaisesti myös päivittäiset, toista tuntia kestäneet koiralenkit ovat lyhentyneet pariin varttitunnin pissalenkkiin. Toisin kuin tanssitreenit pidemmät pissalenkit ovat vain järjestelykysymys, jonka toivottavasti saan kuntoon.

Kehoni saattaa kangistella myös siitä, kun mietin miten moninaisten elämäntilanteiden keskelle koronakaaos on aikuisten lasteni elämään iskenyt. Miten valtavasti joustamista, venymistä ja sopeutumista tilanne heiltä kuten muiltakin työikäisiltä vaatii. Minä ja kaltaiseni (hyväosaiset) eläkeläiset kyllä pärjäämme.

Yritän ottaa oppia Chloelta - yli 10-vuotiaalta espanjanvesikoiralta. Hermoilu ei auta minua, ei läheisiäni eikä muitakaan kanssaeläjiä.