Niitty/Nyytin herkkuja

Outi Forsten (täällä) pitää pari viikkoa ystävänsä Idan kanssa pop-up kahvilaa Tyttärien Tilalla. Outi on osaava leipoja ja taitava tunnelman luoja, joten Idan kanssa he onnistuivat hetkessä muuttamaan pienen hylätyn varastorakennuksen viihtyisäksi kahvilaksi.

Niitty/Nyytiksi nimetyssä kesäkahvilassa kahvit, limut sekä suolaiset ja makeat herkut nautitaan ulkona niityn reunassa aurinkovarjojen suojassa. Tarjonta vaihtelee päivittäin leipojien mielen ja kokeilunhalun mukaan, mutta yleensä saatavilla on ainakin täytettyjä sämpylöitä, makeaa piirakkaa ja Outin bravuria eli täytekakkua (jää)kahvin, (jää)teen ja itsetehdyn limpparin lisäksi.

Herttaiset myyjät, maittavat tuotteet ja kaunis maalaismaisema. Mummin kelpaa huilia kerran päivässä niityn laidalla kahvikupposen ääressä :)

Päivän makeaa piirakkaa ja raparperi-ruusunlehtikuplajuomaa.

Opin Shibori-värjäystä

Saan käteeni valkoisen puuvillakankaan. Taittelen kankaan opettajan oppien mukaan ja sidon syntyneen nyytin puuvillanarulla tiukaksi paketiksi. Laitan valmiin kangaspaketin värjäysämpäriin. Kun väri on tarttunut kankaaseen, puristelen sidottua nyyttiä juoksevan veden alla. Lopuksi leikkaan narut pois ja avaan kangaspaketin. Yllätyn iloisesti kauniista luomuksestani. Onnistuin :)

Tyttärien Tilalla Merimaskussa järjestetään heinäkuussa kerran viikossa parituntinen kurssi, jolla aloittelijoille opetetaan vanhaa japanilaista Shibori-nimistä kankaanvärjäystä. Perustekniikka on helppo oppia ja toteuttaa myös kotioloissa. Kokeneet ja taitavat värjärit osaavat luoda Shiborin avulla upeita ja monimutkaisia kuvioita, joita jokainen voi perusoppien jälkeen kokeilla. Mutta perusopeillakin saa kankaaseen tai esim. t-paitaan luotua monenlaisia kivoja kuvioita.

Luovuus ja kokeilunhalu peliin, niin Shibori yllättää ihanasti, kuten kävi minullekin. Tykkäsin kovasti.

Sidotut kangasnyytit sinertymässä.

Muru juhlissa

Murun paikka mamman syödessä on pääosin pöydän alla - väliin kerällä mamman jaloissa ja väliin syliin kerjäten. Pitkillä ruokailuhetkillä Muru pääsee lopulta ruokailun loputtua mamman syliin, ja nauttii :)

Juhannuksen jatkoa

 

Taattisten juhannus jatkui juhannuspäivän iltana Tilan kaikille vieraille katetulla yhteisellä illallisella - puiden varjossa Pakarituvan takana tappohelteitä suojassa. Helsinkiläinen kokki Joona Sorsa oli valmistanut vierailijoille kauniin, runsaan ja maukkaan kolmen ruokalajin menun. 

Alkuun pöytään kannettiin - kahden apurin voimin - yli metrin (sic) pituinen kesäinen voileipäkakku. Kuvittelin, että ei edes 30 ruokavierasta ikinä jaksa syödä (alkuruoaksi) koko kakkua. Mutta hämmästyksekseni kakkua jäi vain (pieni) sopiva pala seuraavan päivän rääppiäislounaalle :)

Pääruokana oli - tietenkin - uusia perunoita, silliä ja savulohta, mutta kaunein pöytään kannettu annos oli sinappinen salaattipiirakka. Suolaisen piirakkapohja oli peitelty keitetyillä kananmunilla, joiden päällä komeili valtaisa keko rapeaa salaattia kastikkeineen. Juhlamenun ehdoton tähti oli kuitenkin jälkiruoka: Rikottu mansikkainen pavlova ohuilla marenkisiivuilla ja makeilla mansikoilla. Mansikoiden tuoreudesta ei ollut kahta sanaa, sillä naapuri oli kerännyt marjat pelloiltaan aikaisin juhannusaamuna ja kuljettanut ne samantien Taattisille. 

Minä pujahdin oman huoneeseeni nopeasti jälkkärin jälkeen, mutta nuoremmat taisivat jatkaa lämpimässä ja valoisassa kesäyössä pidempäänkin…

Skagen voileipäkakku

Sinappinen salaattipiirakka

Mansikkapavlova

Juhannusta Taattisilla

Taattisten tilalla juhannusta juhlittiin perinteisesti. Päivällä oli eväsretki aurinkoiselle niitylle, jossa Outi ja Ida tarjoilivat vegaanista perunasalaattia ja raparperipiirakkaa. Illalla oli vuorossa juhannussalkoa, grillimakkaraa ja paukkumaissia. Ja tietenkin live-musiikkia niittykukin koristellulla tallinvintillä ja vanhanajan tanssit kahvin porojen liukastamalla parketilla.

Paikalla paljon iloisia ihmisiä. Osa oli tuttuja keskenään, mutta paljon oli myös vieraita. Lähitaloista kävellen tai pyörällä tulleita sekä juhlijoita, jotka olivat saapuneet paikalle linjurilla, pirssikyydillä tai omalla autolla Naantalista, Turusta tai pääkaupunkiseudulta.

Nautin joka hetkestä, ja muutkin tuntuivat viihtyvän kesäkuisen ilta-auringon laskiessa metsän taakse. Pääsinpä hetkeksi jopa pyörähtämään täydellä parketilla Taattisten naapurin Markun kanssa Terhi Jokilan ja Elina Ukkosen yhtyeen tahdissa.

Jussia juhlittiin sydämellä, mutta nukkumaan päästiin säädylliseen aikaan :)

Ihastuin mökkiin

Kävin kirjailija Aleksis Kiven kuolinmökillä helmikuussa 2022, jolloin ihailin hyvin hoidettua pientä hirsimökkiä ulkoapäin (täällä). Viime viikonloppuna kävin toistamiseen Tuusulanjärven rannalla, kun vierailin Sibeliusten Ainolassa (täällä). Samalla reissulla päätin ohimennen kurkistaa myös lähellä olevaan pikkuiseen Kiven kuolinmökkiin.

Kurkistus ei toteutunut ”ohimennen”, vaan vietin tontilla ja mökissä pidemmän toven. Ja ihastuin. Ihastuin mökin sopusuhtaisiin (luonnollisiin) mittoihin. Ihastuin, miten kauniisti mökki oli entisöity ja sisustettu. Ja ihastuin ovella seisovaan rauhalliseen oppaaseen, joka ei tyrkyttänyt tietojaan, mutta kysyttäessä osasi - ja halusi - perusteellisesti ja selkeästi vastata minun ja muiden vierailijoiden kysymyksiin. 

Mökin irtaimisto on pääosin tuotu muualta, mutta takahuoneen sänky on Aleksis Kiven sänky. Sama sänky, jossa hän sairasti ja kärsi ja lopulta kuoli vuoden viimeisenä päivänä 150 vuotta sitten.

Aleksis Kiven ja hänen veljensä perheen pieni mökki on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tosin mökki on nykyään vaatimattomuudessaan niin kaunis ja kuvauksellinen, että pakkaa täysin unohtumaan, miten sairas, köyhä ja onneton Kivi oli asuessaan mökissä elämänsä viimeiset kuukaudet vuonna 1872 (täällä). 

Sänky, jossa Aleksis Kivi kuoli joulukuussa 1872.

Hauta puutarhassa

Jos en tulisi haudatuksi rakastamalleni Leposaaren hautausmaalle Kulosaareen (täällä), niin oiva paikka voisi olla Ainolan puutarha Järvenpäässä :):) Aino ja Jean Sibelius ovat erityisluvalla haudattu juuri tuonne - kotinsa puutarhaan.

Iso pronssinen hautapaasi makaa maassa Ainolan pihan aurinkoisimmassa nurkassa. Paikka, jonka säveltäjä ja hänen vaimonsa ovat sata vuotta sitten nimenneet Rapalloksi - pienen italialaisen kaupungin mukaan. Heidän muistonsa Pohjois-Italian Rapallosta ovat keväältä 1901, jolloin koko perhe asui kaupungissa kolme kuukautta yrittäessään selvitä pienen Kirsti-tyttären kuoleman aiheuttamasta kaipauksesta ja surusta.

Jean Sibeliuksen hautakiven suunnitteli hänen nuorimman tyttärensä Heidin (1911-1982) aviomies arkkitehti Aulis Blomstedt (1906-1979). Arkkitehdille oli tärkeää, että pronssipaaden pinta muistutti märkänä viereisen Tuusulanjärven pintaa. Aino Sibelius laskettiin maahan Jannen viereen, kun hän kuoli 12 vuotta miehensä jälkeen.

Viihdyn hautapaikalla pitkään - olenhan hautausmaafani :) Osin luonnonkivimuurin ja osin koristepuiden ympäröimältä alueelta näkee sekä avioparin kotitaloon, Ainon puutarhaan ja Jannen rakastamaan lähimetsään. Tykkään myös yksinkertaisesta hautakivestä, jonka päällä on vain Ainon ja Jannen nimet. Vainajien syntymä- ja kuolinvuodet sekä tekijän nimi on kaiverrettu paksun neliömäisen laatan kylkiin.

Aino ja Jean Sibeliuksen henki leijunee edelleen Ainolassa. Puutarhan puhjetessa paratiisiksi ja metsän huminan muuttuessa musiikiksi :):)

Ainon ja Jannen Koti

Ensin huomaan kiemurtelevat hiekkapolut ja hetken käveltyäni vanhat, kilpikaarnaiset männyt. Sitten äkkään mäen päällä, puiden lomassa pilkottavan valkoisen puutalon. Ja lopuksi tontin etelärinteelle pengerretyn puutarhan, jonka koriste- ja hyötykasveista useimmat ovat vielä lähes tunnistamattomia versoja. 

Olen lähestymässä Ainolaa - Aino (1871-1969) ja Jean eli Janne (1865-1957) Sibeliuksen kotitaloa, jonne he muuttivat kolmen tyttärensä kanssa 1904 ja jossa he asuivat yhdessä 65 vuotta Jannen kuolemaan asti. Ainolassa asuessaan Aino ja Janne saivat vielä kaksi tytärtä - Margarethan vuonna 1908 ja Heidin vuonna 1911. Pitkään yhteiselämään mahtui myös huolta ja surua - Jannen alkoholismia, Ainon masennuskausia ja lähisukulaisten kuolemia.

Ensimmäinen kertani Ainolassa on elämys, ja moni asia yllättää ja ihastuttaa. On metsäinen ja kaunis tontti, jolle mahtuu jopa lyhyt luontopolku mustine lepakkopönttöineen. On Ainolan viehättävä sisustus, joka on säilynyt sellaisenaan 1950-luvulta asti. Seinillä on useita henkilökohtaisia muotokuvia ja maalauksia, m.m. flyygelin päällä oleva taulu sairaasta lapsesta ja rukoilevasta äidistä - taidemaalari Oscar Parviaisen (1880-1938) Rukous Jumalalle (1910). Taulu on ollut perheelle erityinen, sillä se muistuttaa Ainon ja Jussin kaksivuotiaana lavantautiin kuolleesta Kirsti-tyttärestä.

Eikä ruokasalin kirkkaan vihreää takkaa voi olla huomaamatta. Se on talon suunnitteleman arkkitehdin Lars Sonckin (1870-1956) käsialaa, ja jonka tiilet - säveltäjän erityisestä toivomuksesta - lasitettiin vihreiksi. Isännän makuuhuoneen sivupöydällä kävijä saa ihastella silinteriä ja kävelykeppiä - lukuisista valokuvista tuttuja Sibeliuksen vakioasusteita.

 

Pihan saunarakennus vesipatoineen ja puusaaveineen herättää nostalgisia muistoja. Isovanhempieni saunassa Karkussa näytti lapsuudessani samanlaiselta, vaikka olikin paljon pienimuotoisempaa. Ainolan sauna on suurperheen äidin Ainon suunnittelema, mikä näkyy mm. käytännöllisinä ja toimivina vesikouruina. Sivuhuoneeseen vaimo sijoitti etenkin miehensä rentoutukseen tarkoitetun kylpyammeen ja sen päälle erityisen suihkuviritelmän :)

Jean Sibelius kuoli 91-vuotiaana kotonaan Ainolassa aivoverenvuotoon syyskuussa 1957. Aino eli 97-vuotiaaksi ja asui Ainolassa miehensä kuoleman jälkeen vielä 12 vuotta. Hän kuoli 1969 oltuaan sairaalassa vain pari viimeistä elinkuukauttaan. 

Vuonna 1972 tyttäret myivät Ainolan irtaimistoineen Suomen valtiolle. Kahden vuoden kuluttua Sibeliusten kotitalo avattiin museona. Ja saimme ihailtavaksi mielenkiintoisen kotimuseon kauniine pihapiireineen!

Ruokasalin komea takka, jonka tiilet on lasitettu Jean Sibeliuksen toivomuksesta vihreiksi.

Löyly lämpiää

Rouva Södeli

Uffi yllätti

Hietsu-pettymyksen (täällä) jälkeen kävelin harmissani pitkin Bulevardia kohti keskustaa. Vanhan kulmatalon kivijalassa äkkäsin Uffin myymälän ja päätin pistäytyä sisään.

Bulevardin Uffi oli uusi tuttavuus, joka yllätti positiivisesti - monella tavalla. Kokonaisfiilis kaupassa oli mukava. Ja sen lisäksi: Hymyilevät ja (koira)ystävälliset myyjät. Sokkeloiset, mutta selkeät tilat. Siististi ja loogisesti järjestetyt rekit. Ja paljon mm. farkkutakkeja ja -paitoja, joista ei toiveistani huolimatta löytynyt mieleistäni.

Sen sijaan löysin hyväkuntoiset ja sopivat Adidaksen valkoiset katulenkkarit 13 eurolla. Samanlaisia istuvia ja tukevia lenkkikenkiä olin pari kertaa katsellut erään kenkäkaupan ikkunassa Ullanlinnassa. 

Ennen korona-aikaa ostin lähes kaiken käytettynä kirppiksiltä, mutta koronavuosien aikana olen ostanut harvat uudet vaatteeni ja kenkäni uutena. Ehkäpä alan taas kierrellä kirppiksiä, ja palata entiseen tässäkin suhteessa. Toisaalta olen huomannut, että paljon uutta en enää tarvitse enkä edes kaipaa. 

PS. Sunnuntaina ajoin uudelleen kirpputorin ohi. Torilla näkyi enemmän pöytiä, myyjiä ja ostajia kuin lauantaina, mutta kuitenkin vain noin viides osa aiemmista kesistä. Ehkä sunnuntain aurinkoinen ilma vaikutti…

Adidaksen valkoiset lenkkarit 13 euroa.

Kaipaan Hietsua

Olin viikonlopun kaupungissa ja teki mieli lähteä kiertelemään ulkokirpputorille - pitkästä aikaa. Kaipasin lähinnä Hietalahden kirpputorille eli Hietsuun, josta olen käynyt joka kesä lähes 30 vuoden ajan ja tehnyt useita hyviä löytöjä. Vaikka mitään ostettavaa ei eteen olisi tullutkaan, niin jo yksin kiertely Hietsun myyntipöytiä tutkien on ollut rentouttavaa ja mukavaa. Ja jos vielä olen malttanut pysähtyä kiertelyn välissä torikahville, niin nautintoni on hiponut täydellisyyttä.

Vaan eipä enää ole tätä iloa. Hietalahden torilla on tehty isoja muutoksia. Torilla on avattu iso ulkoravintola-alue ja kirpputorin osuutta on pienennetty huomattavasti. Ehkä jopa vähemmän kuin viides osa torista on enää varattu myyntipöydille.

Lauantaiaamuna päätin kuitenkin kävellä Murun kanssa Hietaniemen torille varmistamaan omin silmin asian. Ja totta se oli. Tori oli täynnä tyhjiä pöytiä ja tuoleja sekä kiinni olevia pieniä ravintolakojuja, jotka ilmeisesti avataan iltapäivällä. Torin yhdessä nurkassa oli korkeintaan pari kymmentä kirpputorimyyjää ja -pöytää sekä kourallinen asiakkaita.

Kauan en torilla viihtynyt. Jatkoin matkaa ja toivoin, että kävellessä keksisin lähiseudulta jonkun toisen kirpputorin, jossa poikkeaisin…

PS. Sunnuntaina ajoin uudelleen kirpputorin ohi ja silloin pöytiä, myyjiä ja ostajia oli enemmän - ehkä noin viides/neljäs osa aiemmista kesistä.

Tanssia kirkossa

Kirkko kesäyössä 

Minna Tervamäki tanssii, Nicholas Söderlund laulaa ja Jukka Nykänen soittaa pianoa johtaen samalla klarinetin ja sellon soittajia. Selkäni takana kaikuvat vielä kanttori Kari Vuolan urut. Kello lähenee yhtätoista ja kirkon ikkunoista hohkaa kesäkuisen kaunis ja valoisa yö. 

Istun liikkumatta kirkon puupenkillä. Katson, kuuntelen ja nautin. Imen itseeni balettitanssijan kauniisti soljuvaa liikehdintää ja oopperalaulajan kumeaa ääntä. Olen Naantalin vanhassa kivikirkossa katsomassa ja kuuntelemassa säveltäjä Olli Kortekankaan Ende und Beginn -nimistä kirkko-oopperaa. Oopperaa, jonka ensiesitys oli Uudessakaupungin kirkossa viime vuonna.

Tunnin pituisen esityksen teksti pohjautuu saksalaisen teologi Dietrich Bonnoefferin (1906-1945) kirjeisiin, joita hän kirjoitti ollessaan kaksi vuotta vankilassa vastustettuaan vuosia näkyvästi Adolf Hitleriä ja kansallissosialismia. Lopulta Bonnoeffer teloitettiin keskitysleirillä huhtikuussa 1945 vain kuukausi ennen Saksan antautumista.

Tykkäsin tosi paljon perinteistä oopperaa ja lähinnä modernia tanssia yhdistävästä esityksestä. Jo oopperan alku pysäytti: Nicholas Söderlund käveli hitaasti pitkin keskikäytävää kohti alttaria rauhoittaen kirkon upealla äänellään. Kahden esiintyjän lisäksi keskeistä osaa näytteli pitkät harsomaiset huivit, jotka vuoroin kietoivat tanssijan vangikseen ja vuoroin ahtautuivat laulajan syliin tuoden omaisiaan kaipaavalle miehelle lohtua. 

Alttari eteen ja katosta roikkuvan puisen krusifiksin alle rakennetulla lavalla oli kahden esiintyjän ja huivien lisäksi vain tuoli ja pieni pöytä. Muuta ei tarvittu. Tervamäen vangitseva tanssi, Söderlundin komea basso sekä urkujen, pianon, klarinetin ja sellon hienovarainen vuoropuhelu loi meditatiivisen tunnelman, jota kesäyön valo vahvisti.

Tykkään, kun kirkoissa annetaan tilaa monenlaisille esityksille. Tosin olihan Dietrich Bonnoeffer aikanaan merkittävä kirkonmies ja voimakkaasti kantaa ottava rauhan aktivisti. Hänen kirjoittamistaan runoista on myös sävelletty suosittuja virsiä, joita edelleen löytyy mm. suomalaisesta virsikirjasta.

Olen tänä kesänä ensi kertaa tutustunut Naantalin Musiikkijuhliin osallistuen kahteen juhlaviikkojen esitykseen - lauantaina Merimaskun kirkossa (täällä) ja nyt tiistaina Naantalin kirkossa. Tykkäsin molemmista, joten ensi vuonna uudestaan…

Päivän suo

Suo on joka päivä ja lähes joka hetki erilainen. Valon määrä ja suunta, veden korkeus, tuulen voimakkuus ja tietty vuodenaika muuttaa suoluontoa väliin jopa radikaalisti edelliseen käyntiin verrattuna.

Tyttärien Tilalta lähtevän parin kilometrin metsälenkin varrella on pieni suopläntti, joka ilahduttaa aina. Jo pelkästään siksi, että saa hetken hengittää suon tuoksua ja ihailla päivän suota, kannattaa lähteä lähimetsään.

Nyt juuri suolla on tuoksuvien suopursujen ja herkkien tupasvillojen aika. Kaunista, kuten aina :)

Ankat messissä

Vuosikymmenien aikana olen tehnyt puutarhahommia omien lasten ja myöhemmin lastenlasten kanssa, mutta eilen hommailin ensi kertaa ankkojen kanssa :) Eläinystävät eivät työtäni haitanneet - lähinnä niiden innokkuus huvitti.

Istutin Tyttärien Tilan pihalle kesäkukkia eivätkä tilan kaksi ankkaa malttaneet pysyä poissa, kun tiedossa oli täysiä vesiämpäreitä ja kosteaa multaa. Ne rakastivat lotrata vedellä ja tonkia mutaliejua, kuten lapsetkin.

Iltapäivällä yllättävä ukkoskuuro lopetti istutustyöni hetkeksi. Ankkakaksikko sen sijaan nautti sydämensä kyllyydestä taivaalta tulevasta vedestä ja lätäköistä. Kylpivät, loiskuttivat ja sukivat sulkiaan.

Pysäyttävä risti

Merimaskun kirkonmäen hautausmaalla on useita vanhoja hautoja ja hautamuistomerkkejä. Yksi niistä on kirkon pääoven vieressä oleva isokokoinen rautaristi, jonka pysäyttävä teksti on edelleen - ruosteesta huolimatta - selvästi luettavissa.  

Hautaan on haudattu läheisen Alistalon emäntä Albertina Efraimintytär (1828-1866) kolmen pienen lapsensa kanssa. Albertina kuoli 38-vuotiaana kesäkuussa 1866. Viikkoa aikaisemmin Albertina oli synnyttänyt viidennen lapsensa, pienen tyttären Ulrika Wilhelminan, joka kuoli viiden päivän ikäisenä, kaksi päivää ennen äiti Albertinaa. 

Äiti ja tytär haudattiin hautaan, johon oli juuri haudattu perheen kuusivuotias Karl Gustaf (1860-1866). Karl-poika oli kuollut tuhkarokkoon pari viikkoa ennen pikkusiskon syntymää. Samassa haudassa lepäsi myös Karlin pikkuveli kaksivuotias Frans Isak (1863-1866), joka oli kuollut saman vuoden tammikuussa eli vain puoli vuotta ennen äitiään ja sisaruksiaan. Perheen kolmas poikalapsi oli kuollut jo vuonna 1862 synnytyksessä, eikä hänen hautapaikkansa ole tiedossa.

Äitiä ja kolmea lasta jäivät kesällä 1866 kaipaamaan perheen 36-vuotias isä Gustaf Andersson (1830-1912) ja perheen esikoispoika yhdeksänvuotias Anders Johan (1857-1891), joka kuoli vasta aikuisena, tosin parikymmentä vuotta ennen isäänsä. Ja elämään yhdessä tulevia haastavia nälkävuosia 1866-1868, joiden aikana kuoli 150 000-200 000 eli lähes kymmenen prosenttia silloisen Suomen väestöstä.

Perheen isä Gustaf Andersson eli yli 80-vuotiaaksi. Hän ehti elämänsä aikana mennä neljä kertaa naimisiin. Ennen Albertina-vaimoa Gustaf oli lyhyesti naimisissa Eeva Erikintytär Itätalon (1827-1855) kanssa. Eeva kuoli synnyttäessään parin esikoista, joka äitinsä tavoin menehtyi synnytyksessä. Albertinan kuoleman jälkeen Gustaf nai Wendla Meltoisen (1838-1885), jonka kanssa hän sai viisi aikuiseksi elänyttä lasta. Wendlan jälkeen Gustaf vihittiin avioliittoon vielä nuoren Amanda Meltoisen (1864-1920) kanssa, joskin liitto jäi lapsettomaksi.

Hautausmailla kiinnostuu usein tuntemattomien kuolleiden ihmisten tarinoista. Samalla tutustuu kuin huomaamatta Suomen ja suomalaisten lähihistoriaan. Mielenkiintoista ja koukuttavaa.

Kynttiläkädet

Merimaskun pienessä puukirkossa (täällä) moni mielenkiintoinen yksityiskohta yllätti. Huomioni kiinnittyi mm. alttarin molemmille puolille kiinnitettyihin värikkäisiin kynttilätelineisiin eli lampetteihin. 

Lähemmäksi mennessä huomasin, että lampetteina toimi puusta veistetyt käsivarret. Niiden uskotaan olevan vuodelta 1673 ja arvostetun turkulaisen kuvanveistäjän Mathias Reimanin (k. 1684) leikkaamat. Monoteistisissa uskonnoissa Jumalaa ei kuvata maalauksissa eikä veistoksissa, joten kristillisessä taiteessa alettiin esim. kättä ja käsivartta käyttää Jumalan vertauskuvanaan.

Toinen mielenkiintoinen esine, jota ei jokaisessa kirkossa tapaa, oli edelleen toimiva, suurikokokoinen kaappikello. Sen on 1820-luvulla valmistanut lähistöllä asunut Kukolaisten Alitalon torppari, räätäli Henrik Lindgvist (1773-1843). Jäi tarkistamatta, näyttikö kello edelleen oikeaa aikaa…

Tilasin nettiantikvariaatista neljällä eurolla Rafael Saartion 1986 kirjoittaman pienen kirjasen Merimaskun kirkosta. Seuraavalla kirkkokäynnillä tiedän kirkon historiasta ja esineistöstä vieläkin enemmän. Ehkäpä voin jatkossa toimia Tyttärien Tilalla kirkko-oppaana :) :)

Lumoava kirkko

Kävin ensimmäisen kerran katsomassa Merimaskun pientä puukirkkoa vuosi sitten keväällä - heti Tyttärien muutettua Taattisten Tilalle Naantaliin. Kirkko oli tuolloin kiinni, kuten yleensä ainakin talvella jumalanpalvelusten ja muiden tilaisuuksien ulkopuolella. Ihailin tyylipuhdasta ristikirkkoa ulkopuolelta ja nautin kirkon ympärillä olevan pienen hautausmaan tunnelmasta. Toivoen, että joskus osun kirkonmäelle kun kirkkoa pääsee tutkimaan myös sisältä.

Toiveeni toteutui lauantaina, kun Merimaskun kirkossa vietettiin iltapäivää Mozartin seurassa Elina Vähälän (viulu), Hartmut Rohden (alttoviulu) ja kolmen muun kamarimuusikon kanssa. Musiikkiesitys kuului Naantalin Musiikkijuhliin, joiden taiteellisena johtajana viulisti Elina Vähälä aloittaa ensi vuonna sellisti Arto Noraksen jalanjäljissä. Vuonna 1975 syntynyt Elina tarttuu vaativiin puikkoihin 47-vuotiaana, kun Arto aloitti vetää vuonna 1980 perustamaansa musiikkitapahtumaa 38-vuotiaana.

Klassinen musiikki ja jousisoittimet eivät välttämättä ole minun juttuni. Olin hankkinut lipun konserttiin etupäässä siksi, että näkisin Merimaskun kirkkon sisältä :) Yllätyksekseni nautin suuresti taiturien esittämästä Mozartin kamarimusiikista. Viulu, alttoviulu ja sello soivat kirkkaasti ja lämpimästi pienessä ja valoisassa puukirkossa. Huilu puolestaan oli heleä, selkeä ja koskettava, mutta oboen kireästä äänestä en niinkään tykännyt.

Jos nautin musiikista, niin Merimaskun kirkko lumosi. Ensimmäisenä ihastuin kirkon jännään muotoon. Kirkkoherra Matti Huovisen (s.1946) - Helsingin hiippakunnan emerituspiispa Eero Huovisen pikkuveli - laatiman esitteen (täällä) mukaan tyylipuhtaalla ristikirkolla tarkoitetaan sitä, että kirkon pohja on tasavartisen ristin muotoinen ja katto on kaikissa neljässä siivessä yhtä korkea. Ja tämä toteutui Merimaskun kirkossa, mikä näytti sopusuhtaiselta, mielenkiintoiselta ja upealta. 

Seuraavaksi pienessä, vain 220-paikkaisessa kirkossa huomioni kiinnittyi hienoon, puunväriseen kattoon, joka muistutti veneen pohjaa :) ja valkoisiin, juovikkaisiin puuseiniin. Pelkistettyjen seinien ja petsatun katon vastakohtana oli värikäs ja veistoksellinen saarnastuoli ja kymmenistä pienistä ruuduista koottu alttari-ikkuna, josta alkukesän valo virtasi ihanasti kirkon sisätiloihin. Alttarin yläpuolella, ison ikkunan keskellä oli pieni, lähes näkymätön puinen krusifiksi. 

Merimaskun kirkko on valmistunut 1726. Kirkon ulkolaudoitus ja sisäseinien pystylaudoistus ovat peräisin 1830-luvulta. Vuonna 1850 sisäseiniin keksittiin maalata juovia eli pinta marmoroitiin, jolloin puuseinät saatiin marmoripinnan näköisiksi. 

Merimaskun kirkko nousi välittömästi kirkkolistani kolmen kärkeen. Kirkkofanin ehdoton must-kirkko Suomessa :):) Ja heille tiedoksi, että kesällä 2022 kirkko on avoinna 20.6-14.8 klo 12-16.

Roosan vuoro

 

Puhurin kesää

Kävin Lauttasaaren Puhurissa ensimmäistä kertaa helmikuussa (täällä) - ja ihastuin. Pitihän tämä puutalossa oleva kahvila ja sen puutarha käydä tsekkaamassa kesäkuussakin - ja taas ihastuin :)

Vanhassa Puhurin talossa toimiva Patisserie Teemu Aura -niminen kahvila on kesällä parhaimmillaan. Taloa ympäröi kaunis ja hyvin hoidettu puutarha, josta löytyy useita pöytäryhmiä. Ja monenvärisiä syreenejä, upeasti kukkivia valkoisia arovuokkoja ja lukemattomia pionipuskia, joiden tomerat nuput odottavat vielä puhkeamistaan. 

Istuimme Siskon kanssa aurinkoisessa pihapöydässä. Herkuttelin Teemu Auran mantelikakulla, johon ihastuin jo viime talvena Designmuseon kuppilassa (täällä). Sopivan kosteaa ja ihanan maukasta. 

Ihana paikka tavata ihanaa, rakasta Siskoani. Ehkä tapaamme toistekin Puhurissa, joka on sopivasti Punavuoren ja Espoon kotiemme puolivälissä. Ehkä vähän lähempänä minua…

Ihastuin arovuokkoihin, jotka näyttivät jättiläisvalkovuokoilta.

Bagelia ja maailman parasta mantelikakkua

Ei valittamista

Olin unohtanut, että elän kaksiossa nyt ensimmäistä oikeaa kesääni. Pääsinhän lopulta muuttamaan tähän asuntoon vasta viime syyskuussa (täällä). Kesä 2021 meni pitkälti silmät sumussa pieleen menneen ja pitkittyneen remontin takia, eikä asunnon parvekenäkymään kiinnittänyt paljoa huomiota.

Kaksion olohuoneesta ja parvekkeelta aukeaa näkymä edessä olevaan punavuorelaiseen puistoon, jonka isot lehmukset ovat parhaimmillaan juuri kesällä. Vihreä ja vihreä näkymä lumoaa ja rauhoittaa. Ja vaimentaa äänimaailmaa, joka ei normaalistikaan hirveästi häiritse.

Ihastuin parkekkeelta avautuvaan puisto/kaupunkinäkymään jo pimeänä marraskuuna 2020 asuntoa hankkiessa. Mutta nyt kesän kynnyksellä olen täysin lumoutunut. Joten ei valittamista :)

Suljettu kaupunki

Menimme kesäkuun ensimmäisenä lauantaina retkelle Naantalin vanhaan kaupunkiin. Kävelimme vähän ennen yhtätoista Mannerheiminkatua pitkin kohti rantaa. Tuntui, että olimme todella saapuneet unikekojen kaupunkiin - hiljaista kuin huopatossutehtaassa :) Kadun varren kaikki kaupat, turistimyymälät, kahvilat ja ravintolat olivat kiinni. Hämmentävää.

Jopa rannan puinen jätsikioski Mannerheiminkadun päässä oli kiinni. Ikoninen kioski, joka on yksi perusturistin tunnusmerkkejä kaupungissa. Kun ihmettelin äänekkäästi asia, ohikulkeva nainen - ilmeisesti paikallinen - neuvoi minua ystävällisesti: ”Tuosta kulman takaa löytyy yksi kioski, joka avattiin juuri ja josta saattaa saada jäätelöä.” Joten eikun sinne :)

Lopulta saimme Pikkupojan kanssa odotetut jäätelöt - Pojalle salmiakkipallo vohvelikuoreen ja minulle vaniljapehmis pahvipurkkiin. Päivämme Naantalissa oli pelastettu. Jopa rannan turisti-info oli viikonloppuisin suljettu, mikä minusta tuntui tosi oudolta. Todellinen ”Unikeko-shop”, kuten infon seinässä mainostettiin.

Pikkuhiljaa keksimme tyhjässä kaupungissa omaa tekemistä. Tällä kertaa meille riitti vehreä ja kaunis kirkkopuisto ja sen vanhat puut. Minä nautin rauhallisesta kävelystä ja Pikkupoika tykkäsi tapansa mukaan juosta, kiipeillä ja venkoilla puissa, laitureilla ja löytämissään köysiaidoissa. Ja maahan ulottuvat riippaoksaiset koristepuut loivat jännittäviä piilopaikkoja mummin hämäämiseksi :)

Onneksi Tyttärien Tilalta Naantaliin on vain kymmenisen kilometriä, joten pääsemme myöhemmin tutustumaan myös avoinna olevaan Naantaliin. Joten Kesä-Naantalia odotellessa…