Palmse - Pahlinien palatsi

Viron retken (täällä) toisena päivänä pyöräilimme Palmsen kartanolle, jonne oli noin kymmenen kilometriä Vösun majapaikasta. Kartano on kunnostettu ja entisöity perusteellisesti 1980-luvulla - ensimmäisenä Viron lukuisista vanhoista kartanoista. Nykyään Palmsen päärakennus puutarhoineen puistoineen ja lukuisine sivurakennuksineen on yksi naapurimaan tunnetuimpia ja kauneimpia kartanokokonaisuuksia.

Aikoinaan kartanon alueella on ollut sisterissiläinen nunnaluostari, mutta 1600-luvulla baltiansaksalainen von der Pahlenin aatelissuku hankki viljavat maa-alueet itselleen ja alkoi rakentaa alueelle maaseutuasuntoaan. Tosin nykyisen päärakennuksen ulkomuoto on pääosin vasta 1780-luvulta. Pahlenin suku omisti Palmsen kartanon yli 250 vuotta - 1920-luvun alkuun, jolloin vasta itsenäistynyt Viro jakoi kartanoiden maat talonpojille.

Pitkäaikaisia ja aikaansaavia kartanonherroja ovat olleet paroni Carl Magnus von der Pahlen (1779-1863), joka isännöi Palmsen kartanoa peräti 45 vuotta - vuodesta 1818 kuolemaansa asti, sekä hänen vanhin poikansa paroni Aleksander Johann von Pahlen (1819-1895). 

Carl Magnuksen ensimmäinen vaimo Elisabeth eli Betsy (1797-1820) kuoli 23-vuotiaana, kun heidän ainoa lapsensa Aleksander oli alle vuoden ikäinen. Carl Magnus meni pian uusiin naimisiin Katharinan eli Kittyn (1802-1869) kanssa ja he saivat nopeassa tahdissa neljä tytärtä. 

Aleksander taas sai vaimonsa Olgan (1826-1888) kanssa vuosina 1846-1858 yhdeksän lasta - kuusi tyttöä ja kolme poikaa, jotka kaikki elivät yli 20-vuotiaiksi. Kolmanneksi nuorin eli 80-vuotiaaksi elänyt Olga kuoli vasta vuonna 1936. Kartanon päärakennuksen seinillä oli useita mielenkiintoisia valokuvia ja joitakin maalauksia Carl Magnuksesta ja Aleksanderista sekä heidän perheistään. 

Sopusuhtainen Palmsen kartano puistoineen ja lampineen oli viehättävä ja hyvin hoidettu - paljon mielenkiintoista nähtävää ja opittavaa Viron hyväosaisten historiasta. Kartanoalueeseen ja eri rakennuksiin saattoi tutustua maksua vastaan joko yksinään tai osallistua opastetuille kierroksille, joita järjestettiin myös suomen kielellä.

Viron kartanoiden kulta-aika oli 1700-luvulla, jolloin mm. Palmsen kartanoon kuului 7000 hehtaaria maata ja tilalla sanotaan olleen työssä peräti 7000 ihmistä. Tosin kaiken karatanokoreuden keskellä ei pidä unohtaa, että - toisin kuin Pohjoismaissa - Virossa oli maaorjia vielä pitkälle 1800-luvulle…

Ruokasaliin oli katettu kuvitteellinen aatelisperheen juhlaillallinen vuonna 1880.

Makuuhuoneen kalusto oli 1830-luvulta ja se oli kuulunut Volkonskyn aatelisperheelle,

joka oli asunut Keila-Joan kartanossa Länsi-Virossa.

Kartanon lukuisat komeat takat olivat alkuperäisiä, 

toisin kuin huonekalut ja muu irtaimisto, joka oli pääosin kerätty ympäri Viroa. 

Kartanossa oli esillä vain kolme kartanossa alunperin ollutta huonekalua:

yksi sohva sekä kuvassa olevat kaksi tuolia.

Vasemmalla oleva tuoli oli Carl Magnus von der Pahlinin henkilökohtainen ”kirkkotuoli”,

joka oli aikoinaan ollut kartanon kirkossa läheisellä Ilumäellä. 

Kartanon puistossa oli kaunis lampi paronittaren huvimajoineen.

Vasemmalla on entinen saunarakennus, joka nykyään toimii kesäkahvilana.

Aleksanderin ja Olgan yhdeksän lasta aikuisuuden kynnyksellä: 

Ylärivissä vasemmalta oikealle: Isabella (1846-1915), Olga (1856-1936), 

Mathilde (1852-1873), Margarethe (1857-1930), 

Katharina eli Kitty (1853-1877) ja Elisabeth eli Betsy (1848-1898).

Alarivissä vas. oikealle: Friedrich (1858-1889), Magnus (1850-1925) ja Wilhelm (1854-1892).

Tässä kuvassa lapsikatras hieman nuorempina vanhempiensa 

Aleksander (1819-1895) ja Olga (1826-1888) von der Pahlenin kanssa. 

Sisarusten isoisä Carl Magnus von der Pahlen (1779-1863)

Kartanon alueelta löytyi aikoinaan kaikkea: 

ruusutarhasta ja hevostalleista viinapolttimoon ja tiilitehtaaseen. 

Portin suippupylväät oli virolaisoppaan mukaan tehty suomalaisesta graniitista. 

Sagadi möis - tulipa nähdyksi

Pyöräretken (täällä) ensimmäisenä päivänä kävimme mm. Sagadin kartanossa, jonne Vösun majapaikasta oli noin 7 kilometriä. Historian kirjoissa kartano mainitaan jo 1500-luvulla, mutta nykyinen sekatyylinen päärakennus sai lopullisen muotonsa 1800-luvulla, jolloin mm. rakennuksen takapuolelle lisättiin pylväiden reunustama iso parveke. 

Päärakennuksen molemmin puolin olevat isot sivurakennukset rakennettiin vasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Parhaimmillaan kartanokokonaisuuteen on kuulunut 52 rakennusta, joista edelleen on 30 pystyssä joko entisöitynä tai uudelleen ”vanhaksi” rakennettuna. 

Kartano oli von Fock -nimisen ruotsalaissyntyisen aatelissuvun hallussa yli kaksi sataa vuotta - vuodesta 1687 vuoden 1919 maareformiin asti. Tällöin kartanoa isännöi nuori Ernst von Fock (1898-1940), joka jäi asumaan kartanoon vuokralle, kunnes hän vuonna 1939 muutti vaimonsa ja 10-vuotiaan poikansa kanssa Saksaan. Entisen kartanonherran läsnäolosta huolimatta päärakennuksessa alkoi jo 1920 toimia koulu, joka jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1974 asti. 

Vuodesta 1987 Viron metsähallitus on omistanut koko kartanon. Tätä ennen valtio oli jo entisöinyt useimmat alueella säilyneet rakennukset ja mm. kalustanut päärakennuksen 1800-luvun huonekaluilla, joita oli hankittu ympäri maata. Nykyään kartanon entisessä hevos- ja vaunutallissa toimii Viron metsämuseo. 

Sagadin kartanoa, kuten useita muitakin entisöityjä kartanoita, ympäröi kaunis puutarha lampineen. Lammen synnystä kerrotaan villiä tarinaa: Kartanonherra halusi antaa vaimolleen synttärilahjaksi lammen. Kaivuu-urakka piti toteuttaa yllätyksenä yhdessä yössä, ja työhön oli komennettu 122 orja-talonpoikaa. Ylimääräistä maata kuljetettiin pois hevosilla ja eläinten kaviot peitettiin kankaalla, jottei kavioiden kopse herättäisi vaimoa. Ja vaimo sai yllätyksensä, joka nykyään on kaiken kansan ihasteltavana puutarhassa.

Sagadin kartanossa minulle jäi erityisesti mieleen kaksi ullakon halkaisevaa valtavaa takkamuuria, jotka olivat toimineet savustusuuneina - toinen kalalle ja toinen lihalle. Kumpaankin mentiin ovesta sisään ja laskeuduttiin alas portaita noin 5x5 metrin kokoiseen savustustilaan. 

Mieleeni jäi myös pala upeaa, käsin ommeltua ruusutapettia, joka oli otettu talteen joko Sagadin tai jonkun toisen virolaisen kartanon seinästä. Sekä kahdet puiset, sirot kierreportaat, joita toisia pitkin kiivettiin ylös ullakolle ja ullakon toisessa päässä taas laskeuduttiin takaisin paraatikerrokseen.  

Sagadin kartanon marjapuuron punainen päärakennus oli ulkoapäin viehkoa katseltavaa. Alueella oli myös paljon kiinnostavia yksityiskohtia, mutta silti kokonaisuus ei minua jotenkin lumonnut. Jostain syystä minulle tuli vähän päälle liimatun ja pakosta väännetyn vaikutelmaa…

Puiset pyöröportaat johtivat kartanon ullakolle.

Kartanon ullakolla oli kaksi valtavaa savustusuunia.

Pala vanhaa kangastapettia oli raamitettu seinälle.

Jäälohkareiden kylmentämässä kellarissa ruoka ja juoma säilyivät kylmänä jopa kesällä. 

Sagadin kartanon tunnusmerkki on kuulemma kartanon komea kiviportti, 

joka käydessämme oli peitetty korjausta varten pressulla. 

Sagadin kartano sivurakennuksineen

Terassi avautui puutarhaan ja takana pilkistävälle lammelle. 

Vaaleanpunaiset hortensiat kukkivat komeasti kartanon puutarhassa.

Viro tutummaksi

Heinä-elokuun vaihteessa olin pyöräretkellä Saarenmaalla ja Hiidenmaalla ja ihastuin sekä Viroon että pyöräilyyn ja varsinkin Virossa pyöräilyyn (täällä). Kun elokuun puolivälissä näin ilmoituksen, että Tuulan matkat/Resviaria järjestäisi syyskuun alussa neljän yön pyörämatkan Pohjois-Viroon, olin heti myyty. Ja kun vielä retken aikana tutustuttaisiin ainakin kahteen vanhaan, kunnostettuun kartanoon :)

Varasin siltä istumalta yhden hengen matkapaikan, ja taisin saada viimeisen vapaan paikan. Nyt reissussa on oltu kolme yötä ja viimeinen kokonainen pyöräilypäivä on alkamassa. Olen supertyytyväinen, että uskaltauduin taas reissuun - ja yksin :) 

Toisin kuin edelliselle pyörämatkalleni (täällä), tälle matkalle ei saanut ottaa mukaan omia pyöriä. Matkanjärjestäjä oli vuokrannut osallistujille Tallinnasta sähköpyörät, jotka koeajoimme paikan päällä ennen matkan jatkamista eteenpäin. Tallinnassa meitä odotti pikkubussi, joka kuljetti meidät 70 kilometrin päähän Pohjois-Viron pieneen Vösun rantakaupunkiin, jonne vuokraamo kuljetti testaamamme pyörät. 

Reissussa on mukana 14 innokasta eläkeikäistä pyöräilijää - 12 naista ja 2 miestä - sekä matkanjohtajana kokenut Tuula Kanninen ja paikallisoppaana suomea puhuva virolainen Tiiu. Ja toisin kuin edellisellä pyörämatkallani, tällä matkalla nukumme kaikki yöt samassa majapaikassa Vösussa, josta tehdään neljä 15-40 km päiväretkeä kaupunkia ympäröivään Lahemaan kansallispuistoon - pitkin vähäliikenteisiä, päällystettyjä autoteitä. 

Ensimmäisenä eli tulopäivänä ajoimme lyhyen noin 15 kilometrin reissun Käsmuun ja takaisin. Seuraavana päivänä kiersimme noin 35 kilometrin reitin Vösu - Sagadin kartano - Altia - Vergi -Lahe - Vösu. Kolmantena päivänä vuorossa oli noin 20 km matka Palmsen kartanolle ja takaisin. Ja tänään on tarkoitus ajaa noin 40 kilometriä, ja käydä ainakin Nömmeveskin ja Joaveskin kylissä. Ja huomenna pikkubussilla ja laivalla takaisin koti-Suomeen.

Kuluneen kolmen päivän aikana ihastukseni Viroon ja pyöräilyyn - ja kartanoihin - on entisestään kasvanut. Ja tietämykseni Virosta ja sen historiasta lisääntyy pienin askelin…

Kiinnostava Peipsijärvi Viron ja Venäjän rajalla.

Josko se oisi seuraavan Viron matkani kohde…

Lahemaa tarkoittaa lahtien ja niemien maata - aluetta, jolla on kolme lahtea ja neljä niemeä.

Vösu asettuu itäisimmän lahden poukamaan.

Tallinnasta vuokratut sähköpyörät kuljetettiin vuokraamon puolesta perille Vösuun. 

Auringonlaskua Läänemeren rannalla Vösussa. Suomen Itämeri kääntyy Virossa Länsimereksi :)

Suunnitelmia puutarhaan

Vasemmalla kaksi Ensi vuoden puutarhasuunnitelmia -nimistä teosta

Viime sunnuntaina piipahdin kadulta lähes huomaamattomassa Helsinki Contempotary -nimisessä galleriassa Bulevardilla. Kävelin kotoa vartavasten gallerialle, sillä siellä on viimeistä viikkoa kuvataiteilija Anna Retulaisen (s.1969) Perhospuutarha-näyttely.

Tutustuin ja ihastuin Annan puutarha-aiheisiin maalauksiin ensi kertaa Sara Hildenin museossa Tampereella huhtikuussa 2022 (täällä). Samaa iloista värileikittelyä oli edelleen nähtävissä Bulevardilla. Esillä oli runsaat kymmenen suurta öljyvärimaalausta, joista pääosa oli maalattu tänä vuonna ja useimpien vieressä oli punainen pallo merkkinä että ne olivat jo myytyjä :)

Minun piti ihan varmistaa, että contemporary tarkoittaa nykyaikainen, ja tällaisesta modernista taiteesta minäkin pidän :) Väliin Contemporary art/moderni taide tuntuu minulle liian oudolta ja vieraalta - tosin ei aina…

Kasvilava (Opiumunikot), 2024

Sinä päivänä näin naurisperhosen, 2024

Bulevardilta Galleriaan

Diana Tellervo

Mannerheimintien eteläpäässä on pieni Kolmikulmapuisto kolmen kadun - Erottajankadun, Yrjönkadun ja Uudenmaankadun - ympäröimänä. Vuosien kuluessa puistikko oli jäänyt hoitamatta ja oli ennemmin luotaantyöntävä kuin kutsuva.

Vuonna 2007 Kolmikulma siistittiin ja kunnostettiin perusteellisesti ja sen koko ulkomuoto parani. Samoin puiston keskellä jo vuodesta 1928 ollut alaston naispatsas ja patsasta ympäröivä vesiallas tulivat uudelleen ”kansan nähtäville”. 

Patsas on kuvanveistäjä Yrjö Liipolan (1881-1971) Tellervo, Tapion tytär eli se kuvaa suomalaisen kansantaruston metsän jumalan Tapin tytärtä, joka on roomalaisessa mytologiassa mainitun metsästyksen ja metsien jumalattaren Dianan vastike. Tästä johtuen Tellervo-patsasta kutsutaan usein myös Diana-patsaaksi ja Kolmikulma-puistoa Diana-puistoksi. 

Tellervon käteen on laitettu keihäs, kun Diana taas metsästää jousipyssyllä :) Kun Tellervoa ympäröivä vesiallas uusittiin, siihen lisättiin rivi matalia suihkulähteitä, joiden suihkujen sanotaan kuvaavan Tellervon keihään nousevaa kaarta.

Kaupungin asemakaavassa jo 1820-luvulla mainittu puistikko on jälleen elementissään. Pieni, siisti ja kaunis pysähdyspaikka Erottajan vilskeessä. Penkkejäkin löytyy :)

Koreita kenkiä ja kiehtovia kuvia

Turussa on tullut tutuksi kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen WAM-museo (täällä), joka tosin peruskorjauksen vuoksi on suljettu syksyyn 2026 asti. Ennen elokuista Tampereen reissua en ollut edes kuullut, että myös Tampereella on Aaltosen nimeä kantava museo. 

Kyseessä on vuorineuvos Emil Aaltosen kotimuseo - komea Pyynikinlinna Pyynikinrinteellä. Museo on avattu yleisölle jo 2004 ja kotimuseon lisäksi se toimii taide- ja teollisuusmuseona, jossa on esillä mm. vauraan Emil Aaltosen keräämää taidetta.

Emil Aaltonen (1869-1949) syntyi Sääksmäellä, kouluttautui suutariksi ja muutti Tampereelle vuonna 1905, kun hänen vaimonsa Olga kuoli ja tulipalo oli tuhonnut hänen uuden kenkätehtaansa Hattulassa. Tällöin Aaltonen oli 36-vuotias ja kahden pienen tytön - Saimi 6v ja Elsa 3v - isä. 

Tampereelle rakentui maankuulu Aaltosen Kenkätehdas, jossa parhaimmillaan oli 1300 työntekijää ja valikoimassa yli 4000 kenkämallia. Emil Aaltosesta kehkeytyi varakas suurliikemies, joka kasvavan kenkätehtaan lisäksi perusti sekä Suomen muoviteollisuuden pioneeriksi kutsutun Sarviksen että metallituotteita valmistavan Logomon.

Vuonna 1932 Aaltonen osti kodikseen Pyynikinlinnan sen rakennuttajalta apteekkari Uno Hagbergilta (1872-1947). Linnamaisen rakennuksen oli suunnitellut arkkitehti Jarl Eklund (1876-1962) ja se oli valmistunut 1924. 

Emil Aaltosen kuoltua Pyynikinlinnassa asui hänen tyttärensä perheineen, kunnes vuonna 1984 tyttären tytär Eila Kivekäs (1931-1999) kunnosti rakennuksen näyttelytilaksi ennen sen avaamista nykyisenä taide- ja teollisuusmuseona.

Aaltosen museo oli kiehtovaa nähtävää niin taidemuseona ja rakennuksena kuin 1930-luvun hienostokotina. Alakerrassa oli esillä lukuisten minullekin tuttujen koti- ja ulkomaisten taiteilijoiden teoksia. Tällä kertaa tykästyin etenkin eteisaulassa olevaan parikymppisen suomalaisen Elin Danielson-Gambogin 1880-luvulla maalaamaan Peseytyvään tyttöön. Näkyypä teoksen vasemmassa alakulmassa mustat suippokärkiset nahkakengätkin :)

Hämmästyin, kun isossa salissa törmäsin tuttuun maalaukseen - Alexander Laureuksen kaksi sataa vuotta sitten maalaamaan Viininviljelijän perheeseen, johon ihastuin vuosi sitten Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä (täällä). Ja kulmahuoneessa oli kiinnostavaa nähdä Antti Favenin (1882-1948) 1930-luvulla maalaamat kookkaat muotokuvat Emil Aaltosesta ja hänen aikuisista tyttäristään Saimi Mustakalliosta ja Elsa Kivekkäästä. 

Pyynikinlinna on ehdottomasti käymisen arvoinen. Kiehtovia taideteoksia ja merkittävää Tampereen teollisuushistoriaa. 

Neljä vuotta vaimon ja äidin kuoleman jälkeen:

Emil Aaltonen 40v sekä tyttäret Saimi 10v ja Elsa 7v vuonna 1909.

Aaltosen kenkätehtaan merkittävin tuotemerkki 1910-luvulla oli varrellinen Vakuuskenkä.

Pyynikinlinnassa oli esillä joitakin kenkätehtaassa 1930-luvulla valmistettuja 

upeita nahkaisia naisten juhlakenkiä.

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919): Peseytyvä tyttö, 1880-luku

Alexander Laureus (1783-1823): Viininviljelijän perhe, 1822

Antti Favenin muotokuva 33-vuotiaasta Elsa Kivekkäästä vuodelta 1935,

jolloin Elsa oli jo neljän pienen lapsen äiti.

Alakerran ruokasali, jossa alkuperäinen ruokaryhmä ja seinillä vanhaa eurooppalaista taidetta.

Tiivistettyjä tunteita

Jos ei reissua ilman kirkkoa (täällä), niin en pärjää reissussa ilman taidemuseotakaan :) Tampereella piipahtaessani kaupungin taidemuseossa sattui olemaan julkisuuttakin saanut Hyper-niminen näyttely. Joten eikun sinne - ja varsinkin kun museo sattui olemaan aivan Amurin museokorttelin (täällä) vieressä. 

Näyttelyn nimi Hyper viittaa hyperrealistiseen taidesuuntaan, joka syntyi Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1960- ja 1970-luvuilla. Nimensä mukaisesti hyperrealismi pyrkii mahdollisimman todenmukaiseen ja -tuntuiseen ilmaisuun. Aiheina on usein tavalliset ihmiset ja arkiset tilanteet. Yhdistettynä yllättäviin elementteihin ja maustettuna taidetvistillä - usein kokoeroilla leikiten. Ja paljon pakattuja tunteita :)

Näyttelyn kiinnostavimmat teokset olivat museon toisessa kerroksessa. Leveitä portaita noustessa törmäsin ensimmäisenä Zharko Basheskin häkellyttävään, suurikokoiseen Tavalliseen mieheen, joka puski itseään läpi museon lautalattiasta. Minua kiehtoi myös Mark Sijanin Nurkassa-niminen veistos, jossa vanha huivipäinen nainen nojasi mietteissään käsiinsä. 

Eniten minua kuitenkin puhutteli - elämän tilanteeseeni liittyen :) - Sam Jinksin realistinen patsas, jossa nainen syleili hellästi nukkuvaa, alastonta vauvaa. Vanhan naisen ohut ja harmaa, nutturalle vedetty tukka ja käsivarsien veltto iho. Vauvaa pitelevät kädet täynnä rakkautta ”suojelen sinua kaikelta”. Syliin käpertyvän lapsen luottavainen ja rento apina-asento. Toinen levollisessa unessa ja toinen mietteissään ajan kulkua ihmetellen. Elämä on Nyt - me kaksi - yhdessä. 

Tykkäsin myös Mark Sijanin Syleilystä. Etenkin siitä, että teoksessa oli kuvattu vanhempien ihmisten fyysistä läheisyyttä kauniisti ja koskettavasti - alastomasti ja häpeilemättä. Puhutteli ja upposi :) 

Menen Siskon kanssa parin viikon päästä uudelleen Tampereelle, jonne Sisko on kutsunut minut teatteriretkelle :) Ehkä vien hänet kiitokseksi Hyperiä hämmästelemään…

Yksityiskohta Mark Sijanin veistoksesta Nurkassa (2011).

Zharko Basheski (s.1957): Tavallinen mies, 2009-2010

Brian Booth Craig (s. 1968): Pyöveli, 2013

Sam Jinks (s. 1973): Nainen ja lapsi, 2010

Mark Sijan (s.1946): Syleily, 2014

Tampereen taidemuseo on toiminut vuodesta 1931 alkaen 

1800-luvulla rakennetussa, entisessä viljamakasiinissa Amurin kaupunginosassa.

Ei reissua ilman kirkkoa :)

Lyhyellä Tampereen reissulla (täällä) päätin katsastaa myös Kalevan kirkon, jonka suunnittelu ja valmistuminen Liisanpuistoon Kalevan kaupunginosaan 1960-luvulla herätti ristiriitaisia mielipiteitä. Seurakunta toivoi monumentaalista kirkkoa, ja sen se sai, kun suunnittelukilpailun voitti arkkitehti Reima Pietilän ehdotus :)

Reima Pietilä (1923-1993) suunnitteli ja toteutti kirkon yhdessä arkkitehtivaimonsa Raili Pietilän (1926-2021) kanssa. Parikymmentä vuotta myöhemmin he suunnittelivat Tampereelle myös toisen merkittävän ja kiinnostavan rakennuksen eli pääkirjasto Metson.

Liisankalliolla, jossa 1950-luvulla oli tanssilava, on nyt lähes 60 vuotta ollut korkea betonikirkko joka muistuttaa jättimäistä Aalto-maljakkoa. Alunperin oli suunniteltu, että rakennuksen ulkopinta jäisi raakabetoniksi ja sisäpuolella betoniseinä laatoitettaisiin. 

Loppuvaiheessa päätettiin kuitenkin tehdä päinvastoin. Ulkoseinät peitettiin vaaleankellertävillä tiililaatoilla ja betoniset sisäseinät jätettiin peittämättä. Rakentajia mietitytti, josko ulkoilmassa betonin raudoitukset aiheuttaisivat ruostevalumia vaaleille seinille, kuten on käynyt monessa betonikirkossa, esim Espoonlahdessa (täällä). Tosin usein sen katsotaan jopa kuuluvan asiaan…

Kirkkosalin korkeat raakabetoniset sisäseinät sopivat erittäin hyvin Pietilöiden suunnittelemaan mäntypuiseen sisustukseen. Ja elokuussa salia kaunisti entisestään kapeista ja korkeista ikkunoista sisälle tulviva luonnon valo. Ja näitä lattiasta kattoon ulottuvia ikkunoita kirkossa olikin peräti 18.

Tila ja korkeus oli huikeaa, sillä salilla oli korkeutta peräti 30 metriä. Kirkossa ei ollut varsinaista alttaritaulua, vaan sen korvasi Reima Pietilän suunnittelema, kapeaa päätyikkunaa peittävä puuveistos. Teoksen nimi Särkynyt runko viittaa Jesajan kirjan säkeeseen ”Särjettyä ruokoa Hän ei muserra.” Ja urutkin oli poikkeuksellisesti sijoitettu kirkon etuosaan, ikäänkuin osaksi puista sisustusta. 

Kerran elämässä -blogista luin, että vahtimestarilta voi pyytää josko hissillä pääsisi käymään kirkon yläparvella, josta blogin mukaan on ”huikea” näkymä kirkkosaliin (täällä). Yläparven olemassa olosta minulla ei käydessäni ollut tietoa…

Hellitä mäkivyötä, meridiaani. Lauseen merkitys jäi minulle edelleen arvoitukseksi :) Tämä nimittäin oli nimi, jonka arkkitehti Reima Pietilä oli antanut kirkkokisan voittaneelle suunnitelmalleen - suunnitelmalle, joka toteutui kiehtovana Kavelan kirkkona. 

Betoniseiniä ja mäntypenkkejä

Ulkoseinän vaaleita, eläväisiä tiililaattoja.

Valokuvaaja Matti Selänteen ottama ilmakuva kirkosta (1966-1970). Vapriikin kuva-arkisto.

Kahvila museossa

Nykyään useissa museoissa on myös kahvila, mikä sopii hyvin minulle - museo- ja kahvilafanille. Näin oli myös Amurin museokorttelissa (täällä), jonka yhdessä rakennuksessa on lähes 30 vuotta toiminut Amurin Helmi -niminen kahvila ja lounasruokala.

Amurin Helmi on auki ympäri vuoden, toisin kuin viereinen talomuseoalue, joka on avoinna vain toukokuusta syyskuun alkuun. Helmissä on joka päivä tarjolla vaihtuva keittolounas ja omassa leipomossa tehtyä suolaista ja makeaa. 

Vanhanaikainen sisustus ja kotitekoiset tarjoilut viehättivät. Tykkäsin ja viihdyin :)

Metvurstileipää ja pannukakkua tiistaina

Kesäkeittoa keskiviikkona