Kiitos museokortin

Viime vuosina - osin eläkkeellä olon ja osin museokortin myötä - minusta on kehkeytynyt innokas museoissa ja näyttelyissä kävijä. Aiemmin näin ei ole ollut, vaikka taidemuseoissa on aina tullut silloin tällöin piipahdettua. Aikoinaan myös viiden lapsemme kanssa, ja tätä perinnettä he tuntuvat jatkaneen kukin tahollaan.

Museokortti on ihana keksintö. Se on lisännyt käyntejäni museoissa merkittävästi, ja lisännyt yleensäkin kiinnostusta kuvataiteeseen - ja myös historiaan. Ikä taas on tuonut sen, että pystyn katsomaan näyttelyissä ja museoissa esillä olevaa taidetta rauhassa itsekseni - ajatuksella ja keskittyneesti - ja tykätä mistä tykkään, enkä yrittää ajatella mistä ehkä ”pitäisi” tykätä. Nuorempana saattoi väliin näin käydä, ja yritin muiden makujen mukaan olla muka sivistynyt…

Eläkkeellä olo on antanut myös aikaa, joka taas on mahdollistanut sen, että saatan käydä samassa näyttelyssä useamman kerran tai isossa museossa tutustua vain osaan esillä olevista teoksista ja jatkaa toisella ja ehkä kolmannellakin kerralla. Ja tämä on aivan ihanaa. Rakastan, kun ei tarvitse yrittää kiirehtiä, ja tietää että jos väsyy, voi rauhassa lopettaa ja palata uudelleen. 

Osin tämän takia Ateneumin taidemuseosta on viime aikoina tullut yksi lempimuseoistani Suomessa. Juuri Ateneum on parhaimmillaan pieninä palasina :) 

Ateneumin pääsalia 

Seinen perässä

Paul Signac: Seine, Grenelle, 1899

Frosterus-salissa Amos Rex -museossa (täällä) tajusin, että Sigurd Frosteruksen taidekokoelman merkittävimmät teokset ovat parhaillaan esillä Ateneumin taidemuseossa. Ja juuri ne olisin halunnut nähdä. Erityisesti jäin kaipaamaan Paul Signacin Seine, Grenelle - ja Magnus Enckellin Poikia rannalla -nimisiä maalauksia, josta näin valokuvia taidekokoelman nettisivuilla.

Lauantaiaamuna minulla oli sopivasti luppoaikaa, joten päätin käydä Ateneumissa ja tutustua ainakin Signacin Seineen, joka minulta jäi kokonaan huomaamatta käydessäni lokakuussa museon suositussa Väriä & valoa -näyttelyssä (täällä). 

Ja sieltähän se Seine löytyi. Näyttelyn viimeisestä salista, jonne oli koottu eurooppalaisen impressionistien kaupunkielämää kuvaavia maalauksia. Ranskalaisen Paul Signacin (1863-1935) maalaama, 1800-luvun loppuvuosien Pariisia ja sen läpi virtaavaa Seine-jokea esittävä maalaus. Maalaus on toteutettu taiteilijalle ominaisella pistemaalauksella eli pointillismilla ja taulussa sekoittuu ihanasti sinisen ja lilan lukuisia sävyjä.

Ateneumissa Signacin maalaus oli sijoitettu heti näyttelysalin oven viereen sisääntulon oikealle puolelle. Minulta se jäi ikäänkuin ”piiloon”, koska se ei heti sisään tullessa osunut näkökenttääni. Onneksi tällä kertaa osasin sitä etsiä, sillä tykästyin kovasti. Yhteensä Väriä & valoa -näyttelyssä oli kymmenkunta maalausta Sigurd Frosteruksen kokoelmasta, joista Magnus Enckellin (1870-1925) Poikia rannalla oli ripustettu meri-aiheisten teosten joukkoon. 

Molemmat olivat upeaa värileikkiä. Katselin ja nautin :) 

Magnus Enckell: Poikia rannalla, 1910

Potretteja perheestä

8

Magnus Enckell: Narkissos, 1915

Amos Rexin museossa äänitaiteilija Ryoji Ikedan audiovisuaalisten installaatioiden keskeltä löytyy Sigurd Frosterus -sali. Täydellinen vastakohta Ikedan välkkyville ja kovaäänisille teoksille. Valoisa ja hiljainen sali, jossa on esillä maalauksia Sigurd Frosteruksen taidekokoelmasta. 

Minulle japanilaisen Ikedan suurikokoiset valo- ja ääniteokset olivat liikaa. Liikaa vilkkuvaloa, liikaa pimeyttä, liikaa välkettä, liikaa ääntä - eli kaikkinensa liikaa ärsykkeitä. Joten onnekseni äänekkään näyttelytilan keskeltä löysin tämä rauhan huoneen, jonne saatoin vetäytyä toipumaan ärsyketulvasta. 

Käydessäni museossa Frosterus-saliin oli ripustettu noin 50 öljymaalausta - joukossa monta Magnus Enckellin (1870-1925) ja Sigrid Schaumanin (1877-1979) sekä belgialaissyntyisen Alfred Finchin (1854-1930) teosta. Tykkäsin. Jäin vain ihmettelemään, halutaanko tämä värien täyttämä näyttelysali pitää jotenkin salassa vai ehkä yllätyksenä, sillä niin museon ulkopuolella kuin lipunmyynnissä mainostetaan ainoastaan Ikedan näyttelyä. 

Taidekokoelman on koonnut arkkitehtina elämäntyönsä tehnyt Sigurd Frosterus (1876-1956), joka oli myös arvostettu taiteen kerääjä ja taidekriitikko. Keräilijänä hän oli innostunut lähinnä värimaalauksesta eli kolorismista, ja hänen suosikkejaan olivat juuri Enckell ja Finch. Hänen noin sadan maalauksen kokoelma on nykyään tallennettu Amos Rex -museoon, mutta sen omistaa Sigurd Frosteruksen säätiö, jonka Frosteruksen tyttäret Johanna Weckman (1908-1999) ja Clara Ekholm (1909-1995) perustivat vuonna 1988.

Löysin ”salasalista” mm. Magnus Enckellin maalaamat muotokuvat Frosteruksen vaimosta Emmysta (1877-1963) ja kahdesta tyttärestä - 10-vuotiaasta Johannasta ja 9-vuotiaasta Clarasta - sekä 79-vuotiaan isännän muotokuvan, jonka Sigrid Schauman oli maalannut 76-vuotiaana. Moni taidekokoelman merkittävä maalaus on parhaillaan lainassa Ateneumin taidemuseossa, jossa oleva impressionistien näyttely Väriä & valoa jatkuu vielä helmikuun ajan (täällä). 

Jos Frosterus jätti nykypolvelle merkittävän taidekokoelman, niin ei hänen aikaansaannoksissa arkkitehtuurin alallakaan ole valittamista. Tamminiemi eli Urho Kekkosen kotimuseo (täällä) valmistui vuonna 1904 ja Stockmannin tavaratalo 1930 - että silleen :)

Magnus Enckell: Emmy Frosteruksen muotokuva (1910) ja

alla muotokuvan luonnos vuodelta 1909.

L

Magnus Enckell: Johanna & Clara, 1918

Sigrid Schauman: Sigurd Frosteruksen muotokuva, 1955

Rakennus vs. näyttely

Arkkitehtuurimuseo

Väliin minulle käy taidemuseoissa ja -näyttelyissä niin, että kiinnostun ja ihastun esillä olevaa taidetta enemmän rakennuksesta tai tilasta, mihin taideteokset on asetettu esille. Toisinaan rakennus tai tila taikka niiden sijainti tai sijoittelu ympäristöön yksinkertaisesti vain lumoaa minut. Toisinaan taas rakennuksessa tai tilassa esillä oleva taide ei kosketa tai kiinnosta minua, jolloin huomioni kohdistuu entistä enemmän museorakennukseen tai näyttelytilaan. 

Näin kävi taas, kun torstaina olin katsomassa Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon yhteisnäyttelyä, joka oli nimetty Garden Futures: Suunnittelua luonnon kanssa. Tykkään puutarhoista ja puistoista ja tykkään kukista, puista ja pensaista, joten menin näyttelyyn odottavin mielin. Mutta… Garden Futures -näyttely ei antanut minulle kovinkaan paljon. 

Arkkitehtuurimuseon puolella oli lähinnä irrallisia (ja vaikeasti ymmärrettäviä) valokuvia ja kertomuksia erilaisista puutarhoista ympäri maailmaa, enkä oikein jaksanut niihin tutustua niihin. Näyttelyn nimessä luvattua puutarhojen tulevaisuutta tai suunnittelua luonnon kanssa löytyi, mutta yllättävän vähän eikä ainakaan tavis-puutarhuria kiinnostavassa muodossa. Ehkä Arkkitehtuurimuseon puolella oleva näyttelyosuus oli suunnattu enemmän ammattimaisille puutarhasuunnittelijoille. 

Eniten minua kiinnosti museon sivuhuoneessa olleet värikkäät valokuvat ja tarinat helsinkiläisten siirtolapuutarhojen asukkaista. Ne olivat viihdyttävää katsottavaa ja luettavaa :)

Samoin Designmuseon anti oli pertymys. Liian sekavaa ja liikaa näkökulmia. Sekoitettu suuria ja tuiki erilaisia teemoja, kuten puutarhojen historiaa ja puutarhan suunnittelua sekä mm. työkaluja, puutarha-aiheista taidetta ja luontokatoa. En tiedä mitä odotin, mutta jotain selkeämpää ja rajatumpaa - ehkä… 

Huomioni kiinnittyikin näyttelyjen sijaan noihin kahteen museorakennukseen, jotka sijaitsivat vierekkäin samalla tontilla, Johanneksen kirkkoa vastapäätä Korkeavuorenkadun ja Kasarminkadun välissä. Kumpikaan rakennuksista ei minua hurmannut, mutta silti ne olivat mielenkiintoisempia kuin niiden näyttelyt :) 

Arkkitehtuurimuseo on perustettu 1956. Alkuun museo toimi Kaivopuistossa nimellä Rakennustaiteen museo, mutta vuonna 1981 se muutti Kasarminkadulle. Vuonna 1899 valmistuneen laatikkomaisen rakennuksen oli suunnitellut arkkitehti Magnus Schjerfbeck (1860-1933), joka oli kuvataileilija Helene Schjerfbeckin veli. Aiemmin rakennus oli tunnettu Tieteellisten seurain talona eli tuttavallisemmin Pöllölänä, kunnes vuonna 1931 tiedeseurojen toiminta siirtyi Säätytalolle ja sieltä 1990-luvulla edelleen Kirkkokadulle nykyiseen Tieteiden taloon. 

Alkuun ymmärsin, että Pöllölä-nimi viittaa tiedeseuroihin. Mutta sitten luin netistä, että nimi juontuu rakennuksen pääsisäänkäynnin yläpuolella istuvasta isosta kivipöllöstä. Taitaa tosin sopia molempiin :)

Tämän jälkeen rakennuksessa toimi Helsingin yliopiston voimistelulaitos 1930-luvulta vuoteen 1974, jolloin laitos siirfettiin osaksi Jyväskylän yliopistoa. Kansan keskuudessa rakennuksen lempinimi oli silloin Jumppa. Minulla on hämärä mielikuva, että olen lapsena osallistunut äitini kanssa tuossa talossa järjestettyyn voimistelukerhoon ja että yhdessä olisimme kiivenneet talon ullakolla olevaan ahtaaseen naisten pukuhuoneeseen.

Arkkitehtuurinuseossa on näyttelytilan lisäksi tutkimus- ja arkistotiloja, joten näin rakennuksesta oikeastaan vain sen julkisivun ja keskusportaikon. Designmuseossa näyttely oli aseteltu ihanan väljästi ja sillä puolen saatoin - komean portaikon lisäksi - ihailla entisen koulurakennuksen upeita korkeita ikkunoita.  

Designmuseon näyttelyssä miellyin argentiinalaisen tekstiilitaiteilijan Alexandra Kehayogloun (s.1981) Meadow (Niitty) -nimiseen villaryijyyn vuodelta 2023 ja keraamikko Birger Kaipiaisen (1915-1988) Paratiisi-sarjaan kuuluvaan poikkeuksellisen väriseen seinälautaseen 1970-luvulta. 

Ja sivistyin lyhyestä jutusta, joka kertoi Etiopian ortodoksisia (kopti)kirkkoja ympäröivistä, pappien hoitamista kirkkometsistä. Nämä ovat ainoita jäljellä olevia luonnonmetsiä maassa, jossa on noin 130 miljoonaa asukasta. Suurin osa metsistä on raivattu asutuksen ja viljelyn tieltä. Kirkkometsät ovat säästyneet, koska koptiuskonto pitää kirkkonsa ympärillä olevaa luontoa lähes pyhänä.

Vaikka museoiden puutarhanäyttelyt eivät minua järin innostaneet, niin näin ja opin muuta mielenkiintoista. Rakennuksista ja historiasta riittää aina juttua…

Arkkitehtuurimuseon portaikkoa

Onnellinen siirtolapuutarhuri Helsingissä 2023

Desingmuseon upeiden vanhojen ikkunoiden edessä oli

Alexandra Kehayogloun valtava villaryijy (2023).

Designmuseon portaikon ikkunoita

Ilmasta otettu valokuva yhdestä Etiopian kirkkometsästä.

Designmuseossa oli esillä myös puutarha-aiheisia astioita, 

kuten tämä Birger Kaipiaisen seinälautanen.

Designmuseo, josta lisää kuvia mm. täällä ja täällä

Kuvatuin rakennus

Yksi Helsingin mielenkiintoisimmista - ja myös valokuvatuimmista - rakennuksista löytyy Vuorimiehenkadun ja Laivasillankadun risteyksestä Ullanlinnasta. Tämä kolmion muotoon rakennettu kerrostalo valmistui vuonna 1888 ja alkujaan sen suunnitteli arkkitehti Selim A. Lindqvist. 

Nykyisen muotonsa talo sai 1930-luvulla, jolloin rakennusta korotettiin kolmella kerroksella seitsenkerroksiseksi, julkisivuun lisättiin parvekkeet ja terävän kulman isot erkkeri-ikkunat pyöristettiin. Tämän suurremontin suunnitteli arkkitehti Max Frelander (1881-1949), jonka kerrotaan innostuneen New Yorkin Manhattanilla näkemästään kolmikulmaisesta, Silitysrautarakennukseksi (Flatiron Building) nimetystä talosta. Pian myös Frelanderin luomusta alettiin esikuvansa mukaan kutsua Silitysrautataloksi.

Selim A. Lindqvist (1867-1939) on suunnitellut yli 160 asuin- ja liikerakennusta kotikaupunkiinsa Helsinkiin, mm. Eirassa olevan upean Villa Johannan, joka sekin kuuluu harrastevalokuvaajien suosikkeihin (täällä). Lindqvistin luomuksia löytyy myös keskustan ulkopuolelta, esim. Pitäjänmäeltä, jonne vuonna 1932 valmistui Villa Samboet -niminen, edelleen asuinkäytössä oleva funkkistalo. 

Lindqvist oli perheineen asunut jo parikymmentä vuotta Pitäjänmäellä olleessa puutalossa, kun talo tuhoutui tulipalossa 1929. Tämän jälkeen arkkitehti suunnitteli samalle tontille yllä mainitun funkkistalon, mutta hänellä itsellään ei ollut varaa muuttaa uuteen taloon, ja perhe asettui asumaan viereiseen, halvempaan rakennukseen. Vuonna 1949 rakennusten edestä kulkeva katu nimettiin Salim Lindqvistinkujaksi :)

Myöhemmin Ullanlinnan talon katolle lisättiin hyttimäinen rakennelma, minkä jälkeen talo monen mielestä muistutti enemmän valtamerilaivaa kuin silitysrautaa. Mutta alkuperäinen kutsumanimi Silitysrautatalo istuu edelleen tiukassa…

Tyyny sohvalle

Löysin yllättäen yllättävän hyvin kotiini sopivan sohvatyynyn. Mustavalkoinen tukaani, jolla on komea oranssi nokka, sopii minun oranssille sohvalleni (täällä) kuin nenä päähän :)

Näin tyynyn Fredrikintorin reunalle syksyllä avatun sisustus- ja verhoiluliikkeen ikkunassa. Pari kertaa ehdin kävelin liikkeen ohi kunnes kolmannella kerralla ajattelin, että jos tyyny on ikkunassa vielä kun neljännen kerran ohitan liikkeen, tyyny pääsee kotiini.

Onneksi 55 euroa maksava tyyny könötti paikallaan vielä parin päivän päästä. Ja ainakin minä olen tyytyväinen. Ehkä myös Muru - ja tarkkasilmäinen tukaanikin :)

Ohitettuja kirkkoja

Metodistikirkko Punavuorenkadulla Punavuoressa

Kävelen paljon Helsingin keskustassa - pääosin Punavuoren, Eiran, Kaivopuiston, Kaartinkaupungin, Töölön ja Kruununhaan kaupunginosissa, mutta myös ydinkeskustan ulkopuolella mm. Lauttasaaressa ja Munkkiniemessä. Joko tarkoituksellisesti siirtyessäni paikasta toiseen tai huvikseni vain liikkumisen ilosta.

Viihdyn niin kivitalojen reunustamilla kaduilla kuin rauhallisemmissa puistoissa ja rantakallioilla. Useimmiten liikun Murun kanssa, mutta välillä myös yksikseni. Pysähdyn herkästi katselemaan - ja usein valokuvaamaankin -  rakennuksia, merta ja kaupunkiluontoa. Ja parhaimmat kuvat ja mukavimmat kävelykokemukset saatan julkaista blogissani :)

Kaksi rakennusta, joiden ohi olen kävelyt monta kertaa, mutta jotka ovat jotenkin jääneet minulta noteeraamatta, ovat Metodistikirkko Punavuoressa ja Pyhän Kolminaisuuden kirkko Kruununhaassa. Marraskuussa - hetki ennen ensilumen tuloa - päätin vartavasten pysähtyä noiden kahden erilaisen ja eriuskoisen kirkon eteen. Ja antaa niiden tulla nähdyksi, kuten nykyään sanotaan :)

Kumpikin rakennus on minulta aiemmin ikäänkuin mennyt ohi enkä ole edes mieltänyt niitä toimiviksi kirkoiksi. Unioninkadulla oleva pieni kivikirkko on minusta aina näyttänyt hylätyltä rakennukselta - vanhalta tönöltä, jota ei vain jostain syystä ole saatu purettua. Ja Fredrikintorin laidassa olevaa Lars Sonckin (1870-1956) piirtämää komeaa, vaaleanpunaista rakennusta luulin pitkään asuintaloksi, kunnes kerran huomasin että sisäänkäynnin yllä luki isoin kirjaimin Metodistikirkko. 

Mutta molemmat kirkot ovat erittäin ”elossa” ja aktiivisia. Ortodoksinen Pyhän Kolminaisuuden kirkko valmistui 1826 - kolme vuotta ennen kuin sen vieressä jykevänä kohoavaa Tuomiokirkkoa vasta alettiin rakentaa. Tämä Carl Engelin (1778-1840) suunnittelema kerman värinen rakennus onkin Helsingin vanhin säännöllisessä jumalanpalveluksessa oleva kirkko. 

Jos vielä jotain kirkoista kertoisin, niin ehkä sen, että Pyhän Kolminaisuuden kirkossa jumalanpalvelukset pidetään kirkkoslaavin kielellä, kun lähellä olevassa toisessa ortodoksikirkossa Uspenskin katedraalissa kielenä on suomi. Ja sen, että vuonna 1929 valmistuneen Metodistikirkon katolla on 18-metrinen piikki, jonka päässä tarkkasilmäinen voi nähdä ristin. Piikki nostettiin katolle kymmenen vuotta sitten, jolloin se korvasi aiemman peräti 30-metrisen piikin :)

Tuntuu, että joka kerta Helsingin keskustassa kävellessä löydän uusia mielenkiintoisia rakennuksia. Ja tutustun lisää kaupungin historiaan…

Ortodoksinen Pyhän Kolminaisuuden kirkko Unioninkadulla

Flunssaisen ilo

Viime päivät on mennyt flunssan kourissa. Onneksi uskon olevani jo voiton puolella, eikä tauti muutenkaan ole minulla ollut niin hankala kuin monella läheisellä. Tuntuu, että herkästi tarttuvia hengitysteiden tulehduksia kiertää runsaasti ainakin täällä Etelä-Suomessa.

Sairaspäiväni ovat kuluneet Areenan ja Netflixin tarjontaa (selatessa ja) katsoessa, villasukkia kutoessa ja palapeliä kootessa. Onneksi sain Lontoontytöltä joululahjaksi tuhannen palan palapelin, sillä se on tuonut paljon iloa flunssaisiin päiviin. Alkuun kokoaminen vaikutti hankalalta, sillä laatikon kannessa oli kuvattu vain valmiin palapelin keskiosa ja noin puolet paloista piti koota laatikon sisällä olevan pienen mustavalkoisen valokuvan avulla. Mutta kun sain reunapalat paikoilleen, niin loppu sujui jopa yllättävän hyvin. Kiva ja värikäs kuva, joka sopi hyvin paloista rakennettavaksi. 

Ja tietenkin myös Muru on tuonut minulle valtavasti iloa - kuten aina. Muru tykkää kävellä kanssani pitkiäkin matkoja, mutta onneksi tarvittaessa sille riittää myös pikaiset pisutuskäynnit läheisessä puistikossa. 

Joten molemmat olemme pärjänneet hyvin - väliin vain vaihtaen paikkaa sohvalta palapelipöydän ääreen ja takaisin :) 

Piikit pohjiin

Kävelen paljon - kelillä kuin kelillä, joten nastat tai piikit kengän pohjissa ovat talviaikaan usein tarpeen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kokeillut erilaisia virityksiä - kengän kantapäihin tarralla kiinnitettävistä kantapiikeistä nastakenkiin. 

Epäonnisin viritys ja kokeilu oli laitattaa vanhoihin nastakenkiin suutarissa uudet nastat vanhojen, kuluneiden  tilalle. Ne eivät kestäneet kuin pari viikkoa (täällä). 

Tällä hetkellä käytän usein nastapohjaisia varsikenkiä, mutta väliin haluan - etenkin kaupungissa - käyttää tavallisia lenkkareita ja tarvittaessa kiinnittää niiden pohjaan erilliset piikit. Nykyiset talvilenkkarini on leveälestinen klassikkomalli Merrelliltä - ehdoton lempparini :) Koska tämä Merrellin kenkä on leveä ja minulla on korkea jalkapöytä, kantapäihin tarralla kiinnitettävät tavanomaiset kantapiikit pysyvät huonosti paikoillaan. Vähänkin pitkään kävellessä nämä kantapäihin kiinnitettävät irtopiikit pyrkivät ikäänkuin siirtymään taaksepäin ja nousemaan kantapään taakse. Joten tässä kenkämallissa en voi käyttää sellaisia.

Onneksi löysin Tapiolan Ainoan M-kerroksesssa olevasta suutarista hyvän valikoiman erilaisia vaihtoehtoja kenkiin kiinnitettävistä piikeistä. Valitsin koko kengän pohjan yli vedettävät kumilenksuilla kiinnitettävät piikit.

Nämä toimivat hyvin myös leveälestisissä lenkkareissani eivätkä liiku paikoiltaan pitkälläkään kävelylenkillä. Ainoa harmi on se, että piikit eivät yllä ihan kantapään takareunaan, joten jos on vahva kanta-astuja - kuten minä olen - pitää vähän varoa ettei kantapään takareuna liukastu. Materiaali on vahvaa ja joustavaa muovia, mutta helppo laittaa kengän päälle ja ottaa pois päältä. 

Toistaiseksi olen käyttänyt uusia nastalenksuja vasta pari kertaa. Toivotaan, että ne jatkossakin toimivst yhtä hyvin ja että olen niihin yhtä tyytyväinen kuin nyt…

Joulun jäänteitä

Vietän uutta vuotta Ukin mökillä. Ukki ei paljoa joulusta piittaa eikä mökiltä löydy montakaan joulukoristetta. Ikkunassa on iso paperinen joulutähti, pöydillä kynttilöitä ja takan reunuksella punainen joulutonttu. Ja ulkona jouluvalot, jotka on ripustettu pihapiirin parimetriseen kuuseen (täällä).

Joulun tuntua mökille on tuonut ikkunoista avautuva luminen järvimaisema. Ja se riittää hyvin myös minulle, etenkin Taattisten touhujoulun (täällä) jälkeen. 

Tänään solahdetaan vuoteen 2024, ja mökin vähäisetkin joulujutut siirretään pian komeroon. Flunssasta huolimatta uusi vuosi on alkanut aurinkoisena ja kimalteisena…

Ukin joululahjaksi saama kivinen saunatonttu löysi paikkansa 

mökin ainoan joulutontun vierestä, ennen kuin kivitonttu pääsee kiukaan lämpöön :)

Tonttujen vieressä näiden touhuja ihmettelee vanha suojelusenkeli (täällä).