Holmin houkutukset

Ensimmäiseksi Tarton illaksi olin varannut paikan ravintola Holmista, joka on pienehkö fine-dining ravintola hotelli Lydian toisessa kerroksessa. Kokit työskentelivät avokeittiössä, mikä oli tervetullutta katseltavaa yksin ruokailevalle, vaikka ikkunapöydästäni en heidän työskentelynsä yksityiskohtia erottanutkaan.

Alkuruoaksi valitsin lohitartaria. Innostuin tartarista niin, että en huomannut että annoksessa oli myös mätiä. Ja tämä kostautui - ja pahasti. Kokonaisuus oli minulle aivan liian suolainen - siis todella suolaista. Mutta annos oli erittäin kaunis. Ja pakkohan se oli syödä, kun nykyään en enää kehtaa jättää.

Seuraavaksi innostuin menun sea bassista eli meribassista, josta olen monesti saanut herkkuannoksia. Pääruoan paistettu kalafile oli maukas, mutta tositosi pieni. Myös tilli-perunamuussi ja kastike maistuivat, ja söin annoksen mieluusti loppuun. Jälkkäriksi valtsemani vadelma-sitruuna-vanilja -annos menetteli…

Kokonaisuudessaan Holm ei minun kohdallani ja minun makuuni tällä kertaa oikein onnistunut. Annokset olivat kivan värikkäitä - mistä tykkäsin - ja etenkin alkuruoka viehätti silmää. Mutta ruoka ei maistunut rakkaudella ja intohimolla valmistetulta, vaan tekniseltä ja liikayrittämiseltä. Harmi, sillä Tallinnan ja Pärnun hyvien ruokakokemusten jälkeen odotukseni olivat korkealla.

Ehkä odotin liikaa, ja se usein kostautuu. Ja toisekseen minulla ei ollut ruokaseuraa, mikä usein on puolet minun ruokanautinnostani. Onneksi Holmin tarjoilu oli mukavaa ja huomaavaista, ja tumma siemenleipä voivaahtoineen superhyvää.

Lämmin leipä olikin ehkä parasta koko menussa :) Ja lasillinen kylmää proseccoa :)

Pähkla trout, whitefish roe & lemon emulsion

Sea-bass, potato-dill puree & Jerusalem artichoke

Rasberry, lemon & vanilja

Herkkuleipää

Ravintolan terassia ja Pirogovin puistoa, jossa kymmenet nuoret viettivät perjantai-iltaa. 

Tarjoilija kertoi, että kyseinen puisto on ainut paikka koko Virossa.

 jossa on lupa juoda ulkona alkoholipitoisia (max 6 promillea) juomia.

Asemalta hotellille

Tarton rautatieasema

Saavuin Tarton nostalgiselle rautatieasemalle maanantai-iltapäivällä. Asemalta oli puolentoista kilometrin kävelymatka Raatihuoneentorille ja majoituspaikkaani hotelli Lydialle. Aurinko paistoi ja ilma oli kesäisen lämmin, joten päätin kävellä.

Aseman edestä lähti vehreän Vaksalipuiston eli suomeksi Asemapuiston reunustama Julius Kuperjanovin katu kohti keskustaa. Julius Kuperjanov (1894-1919) oli nuori virolainen upseeri, joka kohosi kansallissankariksi johdettuaan pataljoonaa ja kuoltuaan Viron vapaussodassa 1918-1920 Neuvosto-Venäjää vastaan.

Kävellessä ehdin ihmetellä ja valokuvata monta jännää juttua, mm. huputetun Pyhän Marian kirkon Peplerikadulla, Yuri Lotmanin muistomerkin Vanemuise-kadulla ja Keskuspuiston reunalla vuonna 2004 paljastetun Isä ja poika -patsaan. Ja sitten olinkin jo Raatihuoneen torilla ja majapaikkani eli hotelli Lydian vieressä.

 

Pyhän Marian kirkko (Maarja kirik) valmistui 1842. Se oli ensimmäinen virolaisten rakentama kirkkorakennus, ja siitä muodostuikin Viron hengellisen elämän keskus. Kirkkoa kutsutaan myös laulujuhlien kehdoksi ja laulujuhlakirkoksi, sillä edelleen jatkuvat laulujuhlat saivat alkunsa Marian kirkolla 1800-luvun puolivälissä. Kirkko tuhoutui toisessa maailmansodassa, ja tämän jälkeen sen paikalle perustettiin Viron maatalousakatemian liikuntatalo. Seurakunnan käyttöön rakennus palautettiin vasta 2009, ja siitä lähtien sitä on uudelleen rakennettu kirkoksi. Ja edelleen Marian kirkko on rakentamisen takia suljettu yleisöltä. 

Venäläissyntyinen Yuri Lotman (1922-1993) oli tunnettu kielitieteilijä ja Tarton yliopiston pitkäaikainen professori. Hänen vesiaiheisen muistomerkin suunnitteli tartolainen kuvanveistäjä Mati Karmin (s.1959) yhdessä arkkitehti Andreas Lungen kanssa ja se paljastettiin 2007. Veikeän Isä ja poika -patsaan suunnitteli alle 50-vuotiaana kuollut kuvanveistäjä Ulo Ouna (1944-1988) vuonna 1977, ja sen pronssivedos paljastettiin Keskuspuistossa 2004.

Lyhytkin kävely sivistää - puhumattakaan sen terveydellisistä vaikutuksista :)

Julius Kuperjanovin katu johti asemalta keskustaan.

Pyhän Marian kirkko Peplerikadun kulmassa.

Yuri Lotmanin (1922-1993) muistomerkki Vanemuise-kadulla.

Ulo Ounan (1944-1988) Isä ja poika -patsas Keskuspuiston reunalla.

Huurteinen Raatihuoneentorilla :)

Hotelli Lydia Raatihuoneentorin laidalla mäkisen Pirogov-puiston reunassa.

Laiva-juna Tarttoon

Olin varannut elo-syyskuun vaihteeksi parin päivän patikka-lautta-yhdistelmämatkan, jossa oli tarkoitus käydä mm. Kökarin ja Seilin saarilla, mutta matka peruuntui viime metreillä, koska osallistujia ei ollut riittävästi. Harmitti.

Siltä istumalta päätin lähteä kahden yön reissulle Tarttoon, jossa en ole aiemmin käynyt ja jonne olen suunnitellut lähteväni keväisestä Pärnun matkasta (täällä) lähtien. Ostin netistä Ikaalisten Matkatoimiston omatoimimatkan. Sain valita mieleiseni matkapäivät ja -kellonajat sekä laivoihin että juniin ja myös itselleni sopivan hotellin Tartosta. Kaikki matkaliput junan paikkalippuineen toimitettiin sähköpostitse. Helppoa ja toimivaa.

Ensin Helsingin Länsisatamasta Tallinkilla Tallinaan, jossa satamasta parin kilometrin kävely rautatieasemalle ja edelleen pikajunalla Tarttoon. Eli pari tuntia laivassa ja pari tuntia junassa. Ja iltapäivällä parin tunnin kävely aurinkoisessa Tarttossa rautatieasemalta keskustan hotelliin kahdeksi yöksi.

Junalipun Viron juniin voi ostaa ennakkoon netistä (elron.ee), tosin vain ensimmäiseen luokkaan. Mielestäni tämä kannattaa, sillä ekan luokan liput ovat suht edullisia eikä ero toisen ja ensimmäisen lippuluokan välillä ole mahdoton. Ja - ainakin minun - matkustaminen rentoutui, kun tiesin, että saan varmasti oman paikan. Minulle paikkalippu tosin tällä kertaa hoitui Ikaalisten Matkatoimiston kautta :)

Laiva-junamatkan ainoa vastoinkäyminen oli se, että Tallinnan päärautatieasema (Baalti jaam) oli suljettu - näytti kuin olisi jonkinlaisessa remontissa? Ja matkakaffet piti ostaa Ärrältä :)

Tallinna raitatieasemalla kahvit ja pullat tutusti Ärrältä :)

Ei valittamista junassa eikä istumapaikassa :) 

Mekko vai mekko?

En ole mikään historian supertietäjä. Minua kiinnostaa ennen kaikkea minua ennen eläneiden ihmisten elämä ja arjen historia. Ehkä tämän takia Askaisten kirkossa (täällä) minua kiinnostuin muita historiajuttuja enemmän lasikantiseen vitriiniin taiteltu vanha kastemekko.

Opas kertoi, että kastemekko on viereisessä Louhisaaren kartanossa vuosina 1795-1903 asuneen Mannerheimin suvun (täällä) vanha kastemekko, jonka marsalkka Mannerheimin nuorimman veljen Augustin leski Elsie Mannerheim (1876-1958) oli vuonna 1954 lahjoittanut seurakunnalle. Lahjoituksesta kertoo vitriinin yläpuolella oleva valokuva Elsien kirjeestä Askaisin seurakunnalle.

Kirjeessä Elsie ei mainitse, kuka tai ketkä kastepukua ovat aiemmin käyttäneet, vaan esittää seuraavan toivomuksen: ”Toivoni on, että tähän seurakuntaan liittyneet vanhemmat sekä Mannerheim ja von Julin sukujen jälkeläiset alenevissa polvissa elvyttäisivät tahton saada pukea lapsensa tähän pukuun hetkellä, jolloin he kastetoimituksen kautta kristillisen kirkon Yhteyteen.”

Kun yritin netin avulla selvittää, onko marsalkka Mannerheim ja hänen sisaruksensa todella käyttäneet kyseistä kastepukua, törmäsin epäselvyyksiin :) Heidi Epäilyksen ja Aura Hannun Sophie Mannerheimia käsittelevässä opinnäytetyössä vuodelta 2015 (täällä) mainitaan, että Lastenlinnan museossa on alkuperäinen Mannerheimin suvun kastemekko, jonka suku on lahjoittanut museolle. Ja todisteena on valokuva samasta tai samaisesta (?) kastepuvusta, joka oli esillä Askaisten kirkossa. Lastenlinna suljettiin 2018, ja ehkä rakennuksessa toimineessa museossa ollut ”alkuperäinen” kastepuku siirrettiin Askaisten kirkkoon. 

Mutta eipä juttu lopu vielä tähän :) Vuonna 2018 Helsingissä olevan Mannerheim-museon fb-sivuilla esiteltiin valokuvaa Mannerheimin kastemekosta, joka tekstin mukaan oli saatu lainaan Kansallismuseon kokoelmista. Mutta valokuvassa näkyy ihan erilainen mekko kuin Askaisissa tai Lastenlinnassa  :):)

Mielenkiintoisia lillukan varsia. Eläkeläismummin ajanvietettä :)

Vitriinissä on valokuva, jossa keskellä on marsalkan isosisko Sophie ja oikealla ylhäällä Carl Gustaf

sekä heidän ympärillään isoveli Carl ja pikkusisarukset Johan, Eva, Annicka ja August.

Vitriini ja sen yläpuolella oleva Elsie Mannerheimin kirje

Elsie Mannerheimin kirje vuodelta 1954

Valokuva vuonna 2015 julkaistusta Metropolia ammattikoulun opinnäytetyöstä.

Tämä Mannerheimin kastemekko oli esillä Mannerheim-museossa Helsingissä 2018.

Kirkko, joka huokuu historiaa

Edessä barokkikirkon komea, vuonna 1779 valmistunut kellotapuli

Yksi seitsemästä heinäkuisen kirkkokierrokseni (täällä) kirkoista oli Askaisten kirkko Maskussa. Nykyiseen ulkoasuunsa kirkon rakennutti viereisessä Louhisaaren kartanossa 1600-luvun puolivälissä asunut Herman Fleming (1619-1673), joka kuningas Kaarle X Kustaan (1622-1660) kuoltua joutui epäsuosioon emämaa Ruotsissa ja ”karkoitettiin” kenraalikuvernööriksi Suomen puolelle. 

Herman Fleming ihaili eurooppalaisia barokkikirkkoja ja halusi sellaisen myös omille mailleen, mikä Suomessa oli harvinaista. Kirkon lyijylasi-ikkunat ovat upeaa vanhaa käsityötä. Ne on koottu pikkuruisista vinoneliön muotoisista lasiruuduista, joista osa on alkuperäisiä eli lähes 400 vuotta vanhoja. Samoin paanukatto on poikkeuksellinen. Hollantilaistyylinen satulakatto, joka räystäiden kohdalta taittuu lievästi ylöspäin. Ja pisteenä iin päälle - katon harjalla komeilevat kolme koristeellista rautaristiä. 

Askaisten kirkko on muutenkin monella tapaa ainutlaatuinen ja huokuu historiaa. Ensinnäkin se rakennettiin Louhisaaren kartanon (täällä) yksityiseksi kappelikirkoksi, jonne tosin olivat tervetulleita myös paikkakuntalaiset. Kartanon ruotsinkielinen herrasväki asui ajoittain muualla ja saattoi jopa tympääntyä pitkiin suomenkielisiin saarnoihin - kirkonmenothan pidettiin suomen kielellä - joten he kävivät kirkossa jopa harvemmin kuin ympäristön tavikset.

Se että kyseessä oli aateliskartanon kirkko, näkyy edelleen kirkon sisustuksessa. Kartanon isäntäväelle on kuorin molemmin puolin rakennettu omat penkit, jotka nostettiin korkeammalle kuin tavallisen kirkkoväen penkit ja lähemmäksi alttaria päihittäen jopa papin saarnatuolin. Myöhemmin Flemingin suvun jälkeen kartanon omistaneet Mannerheimit valitsivat istua normipenkeissä, tosin ensimmäisessä penkkirivissä.

Kirkon seinille on ripustettu lukuisia hautausvaakunoita eli vaakunoita, joita kannettiin saatettaessa aatelissuvun vainajaa hautaan. Kirkossa olevista puisista hautausvaakunoista komein on kuorin vasemmalla seinällä oleva Kustaa Flemingin hautausvaakuna. 

Kirkon kuorin lattian alla on edelleen Flemingien sukuhauta. Tähän kivettyyn holviin eli kryptaan johtaa kuorin lattiassa näkyvä iso kalkkikivinen ”suljettu ovi”. Hautaholviin on haudata 22 suvun vainajaa lähinnä 1700-luvulla.

Flemingit olivat yksi 1400-1600 -lukujen merkittävimmistä skandinaavisista aatelissuvuista. Kirkon rakennuttajan lisäksi toinenkin Herman-niminen Fleming asui Louhisaaressa edellisen jo kuoltua, ja myös hän on jättänyt jälkensä Askaisten kirkkoon. Vasemman puoleisen aatelikorokkeen etulaitaa koristaa Flemingin ja Rehbinderin suvun vaakunat, jotka maalattiin tämän Herman Fleming nuoremman (1734-1789) ja Anna Rehbinderin (1740-1776) häitä varten. Ja juuri kyseiset Herman ja Anna liittyvät siihen karmivaan tarinaan, jota kerrotaan Louhisaaren kartanon kummituskierroksilla (lisätietoa täällä). Mutta siitä joskus myöhemmin lisää…

Louhisaaren kartano kirkkoineen siirtyi vuonna 1795 Mannerheimin suvulle (täällä). Vuonna 1822 tuli voimaan säädös, joka kielsi vainajien hautaamisen kirkon lattian alle terveydellisistä ja hygieenisistä syistä. Tämän jälkeen varakkaat suvut alkoivat rakentaa kirkon viereen omia hautakappeleitaan. Seuraavana vuonna myös marsalkka Mannerheimin isoisän isän Carl Erik Mannerheimin (1759-1837) rakennutti Askaisten kirkon hautausmaalle Carl Ludwig Engelin suunnitteleman keltaisen hautakappelin. Sukuhautaan on Carl Erik Mannerheimin lisäksi haudattu mm. marsalkan 1800-luvulla kuolleet isovanhemmat Carl Gustaf ja Ewa Wilhelmina Mannerheim. 

Marsalkka Mannerheimia (1867-1951) ei ole haudattu kirkkomaalla olevaan sukuhautaan, vaan Helsinkiin - Hietaniemen hautausmaalle. Ja hänen äitinsä Helene Mannerheimin (1842-1881) hauta taas löytyy Pohjan hautausmaalta, jossa kiertelin kesäkuussa kun olin tutustumassa Pohjan kirkkoon (täällä). Marsalkan isä Carl Robert Mannerheim kuoli Helsingissä 1914, mutta mihin hänet on haudattu, se ei minulle selvinnyt. 

Historiallisesti Askaisten kirkko on ehkä mielenkiintoisin, missä olen vieraillut, joten sinne on päästävä uudelleen. Yksi ja rauhassa :) Ja kun jostain syystä valokuvanikin kirkosta jäivät vaisuiksi…

Aatelisten korotettu penkki, yksi kirkon lyijylasi-ikkunoista ja Kustaa Flemingin hautajaisvaakuna

Vinoneliön malliset lasit on koottu yhteen lyijypuittein ja

kirkon paanukatto taittuu räystäiden kohdalta lievästi ylöspäin.

Tekstiilitaiteilija Hulda Potilan (1894-1968) alttarivaate vuodelta 1983

PS. Ruotsi-Suomen historian aatelisnimistä on maallikon usein kinkkistä ottaa selvää, kuka kukin on. Toisaalta kaltaiselleni ”pilkunnussijalle” nimien nyysiminen on myös innostavaa ja mielenkiintoista. Aatelisista käytetään vaihdellen ruotsin- ja suomenkielisiä erisnimiä ja usein samat kymmenkunta nimeä toistuu suvun vanhemmilla ja lapsilla, joita yhteen perheeseen syntyi usein vähintään kymmenen. 

Esimerkiksi yllä mainitun hautajaisvaakunan Kustaa Fleming eli Carl Gustaf Hermansson Fleming (1662-1887) oli Askaisten kirkon rakennuttajan Herman Flemingin 25-vuotiaana kuollut poika - yksi Hermanin ja hänen vaimonsa Kristina (os. Rosladin, 1628-1676) yhdestätoista lapsesta.

Ukin aarteita

Löytöjä kirpputoreilta

Peritty tinapönttö

Ukin vanhempien Meksikon tuomisia 1960-luvulla

Murtsikkani

Keskiviikkona Murtsi oli tosi väsy. Oli käyty eläinlääkärissä, jossa hänet oli nukutettu hammaskiven poistoa varten. Kaksi seuraavaa viikkoa kipulääkettä ja pehmeää ruokaa. Ja tämän jälkeen ahkeraa hampiharjausta - sana jonka Murtsi jo tunnistaakin :)

Huomaan, että eläkeläisenä ja pääosin yksin asuvana olen tullut läheisriippuvaiseksi - lähes - ihanasta 10v pikkukoirastani Murusta, Murtsista, Murtsikasta. 

Mutta toistaiseksi se tuntuu vain hyvältä…

Tuttua ja nostalgista

Lohjan museoalueella (täällä) tilanhoitajan eli pehtoorin asunnon takana oli entinen muonamiehen asunto omalla sisäänkäynnillä. Eteisen, keittiön, kylmäkomeron ja kamarin käsittävä asunto oli kalustettu 1950-luvun työläisasunnon tyyliin.

Kun astuin asunnon pieneen eteiseen, kaikki tuntui heti tutulta. Vaikka olen kasvanut pääkaupungissa keskiluokkaisessa virkamiesperheessä eivätkä isovanhempanikaan kuuluneet työväenluokkaan, niin tuossa 1950-luvun asunnossa oli valtavasti tuttuuden tunnetta. 

Muonamiehen perheen asunto palautti mieleeni 1960-luvun kesiä, joita Siskon kanssa vietimme isämme lapsuuden kodissa Karkussa mummin ja taatan luona Tampereen lähellä (täällä). Museoasunnon eteisessä oli tutunnäköinen puinen naulakko, jossa näytti roikkuvan Karkun mummin hattu. Keittiössä tuttuus tuntui vielä vahvemmin: Högforsin puuliesi, vihreäksi maalatut kaapit, oranssin punainen emalinen vesiämpäri, iso aluminikattila ja -kauha, kaapin ovessa oleva kankainen lokerikko säästettävälle käytetylle paperille, narulle ym. Kuin suoraan Karkun mummin keittiöstä 1960-luvulta. Kammarin kulmassa oli tutunnäköinen uuni ja ”Taatan potta”. Potta, jota hän käytti öisin pitkälle 1960-luvulle. Sekä tuttuakin tutumpi ruskehtava ohut ”riepu” sängyn suojana ja sen yläpuolella aikakauteen kuulunut ruskea ryijy. 

Ihanan nostalgista. Kiitos - osui suoraan lapsuuteni muistoihin :)

Karkun mummi hattu tutussa naulakossa :)

Högforsin puuliesi ja kaappien ovissa tuttua vihreää

Ruskeahtava, ohut päiväpeitto - tuttuakin tutumpaa :)

Lohjalaisten pukuja

Muotia 1950-1970 -luvuilta

Lohjan museoalueella (täällä) entisen pappilan päärakennuksessa oli Puettu vuosisata -niminen näyttely. Tammikuuhun asti kestävässä näyttelyssä oli esillä pukuja ja asusteita museon omasta kokoelmasta vuosilta 1860-1980. 

Kokoelmaan vuosien kuluessa kertyneet juhla- ja arkipuvut, kengät, päähineet ja käsilaukut on pääosin saatu lahjoituksina paikkakuntalaisilta. Ne ovat siis kuuluneet nykyisille lohjalaisille tai heidän iso- tai isoisovanhemmilleen taikka muille sukulaisille. 

Pukunäyttelyssä minua viehätti eniten lukea lukuisia pikkutarinoita, joita oli liitetty esiteteksteihin ja joissa kerrottiin lyhyesti esillä olleen vaatteen tai asusteen historiasta: Kuka sitä oli käyttänyt, koska ja missä tilaisuudessa? Missä se oli valmistettu tai mistä ostettu? Kuka sen oli lahjoittanut? Sopivan lyhyitä ja arkisia tekstejä, joista meikämannekin kiinnostui.

Entisen pappilan kolmeen huoneeseen esille laitettu näyttely oli kiva ja sopiva sekoitus tyyliin ”jotain uutta ja jotain vanhaa”. Eli kivasti tuttua ja sopivasta tuntematonta. Jaksoin syventyä - ihastuakin :)

Esimerkki näyttelyn esiteteksteistä, jossa kerrotaan yllä olevassa kuvassa olevista vaatteista.

Musta hihaton leninki 1920-luvun lopulta on

kuulunut Sylvia Rautialle (os. Härmä, s. 1909). 

Ihana puku, joka kävisi 2020-luvullakin nuoremman mummin juhlamekoksi :)

Lohjalainen Ida Enroos (1856-1932) käytti tätä vihreänharmaata pukua vuonna 1875, 

kun hän avioitui Suittisen kylän Näppisen tilan isännän Henrik Stigellin (1835-1898) kanssa. 

Häät kestivät kolme päivää, joista ensimmäisenä eli vihkipäivänä morsian oli 

pukeutunut mustaan silkkipukuun ja toisena päivänä hän käytti kuvan vihertävää pukua.

Krinoliini oli vannealushame, jota säätyläisnaiset käyttivät 1800-luvun puolivälissä, 

ja joka levitti hameet kellomaisiksi.

Bertan perintöä museossa

Lohjan vanha pappila piharakennuksineen ja puutarhoineen on lyhyen kävelymatkan päässä Pyhän Laurin kirkolta. Käydessäni talvella tutustumassa tuohon lumoavaan lohjalaiseen kirkkoon (täällä) ajattelin että käyn samalla myös pappilan puolella, mutta sitten aikatauluni ei antanutkaan periksi. 

Perjantaina ajaessani Punavuoresta Salon mökille päätin korjata tilanteen. Poikkesin Lohjan kohdalla moottoritieltä ja pysähdyin tutustumaan museoksi muutettuun vanhaan pappilaan. 

Lohjan pappilan päärakennus on valmistunut 1863, ja siinä ehti asua kymmenen kirkkoherraa perheineen ennen kuin pappilan toiminta lopetettiin 1975. Pian tämän jälkeen vuonna 1978 pappilan alue vuokrattiin Lahden museolle, ja edelleen museo toimii näissä entisen pappilan rakennuksissa.

Museoalueella saattoi tutustua pappilan päärakennukseen, jossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä, sekä tilanhoitajan ja muonamiehen asuntoihin, joihin on kerätty 1800- ja 1900-lukujen sisustuskokonaisuuksia. Entisen apupapin asunnossa toimi kahvila ja navetan ylisillä oli nähtävillä lähistöllä olevasta Vaanilan kartanosta peräisin olevia hevosvaunuja. 

Pysäyttävää oli nähdä Lohjan seurakunnan vanhat ruumisvaunut, jollaisia en ole aiemmin nähnyt. Niillä on kuljetettu mm. keväällä 1907 ”sydänkohtaukseen” vain 17-vuotiaana kuollutta Vaanilan kartanon nuorta perijää Bertil Heitmannia (1890-1907). Bertil oli vuonna 1987 kartanon ostaneen Nuutajärven lasitehtaan (täällä) johtajistoon kuuluneen, kunnallisneuvos Karl Heitmannin (1832-1897) ja tämän vaimon, Turun tuomiorovastin Gustav Dahlbergin tyttären Berta Heitmannin (1863-1951) ainoa poika.

Nuoren Bertil Heitmannin isä oli kuollut jo kymmenen vuotta aikaisemmin. Vuonna 1897 Berta Heitmann oli 34-vuotias kahden pienen lapsen äiti, kun hänen 30 vuotta vanhempi miehensä ja Bertilin isä kuoli 65-vuotiaana. Leski jatkoi yksin vauraan Vaanilan kartanon johtamista. Tilan vaurautta kuvasi mm. se, että 1900-luvun alussa tilalta lähetettiin Viipurin maatalousmessuille viisi junavaunullista lehmiä ja hevosia sekä muuta näytteille asetettavaa. 

Kartanon hoidon lisäksi Bertha Heitmann osallistui aktiivisesti Lohjan seudun lukuisiin kunnallisiin luottamus- ja harrastetoimiin. Vuonna 1911 perustetun Lohjan museon ensimmäinen ”toimitila” oli lasiovinen kaappi, jonka kartanon Bertha-emäntä oli lahjoittanut. Alkuun kaappi museoesineineen sijoitettiin Lohjan kirkon asehuoneeseen, koska tämä oli aikoinaan Lohjan paloturvallisin paikka :)

Muun kiinnostavan lisäksi pappilan museoalueella oli iso puutarha, jonne oli istutettu erilaisia vanhoja perennoja nimikyltteineen. Harmikseni puutarha jäi minulta suurelta osin kiertämättä, sillä sade ajoi mummin sisätiloihin. 

Mukava ja sopivan kokoinen museokokonaisuus, jossa esillä olevista esineistä oli kerrottu kiinnostavasti, mutta ihmisläheisesti. Nähtävää oli niin sisällä kuin ulkona - ja paremmalla säällä kahvia olisi voinut hörppiä puutarhan siimeksessä. 

Pappilan puutarhaa

Lohjan seurakunnan ruumisvaunut 1900-luvun alusta. 

Katolla näkyy pieni valkoinen puuristi, joka asetettiin paikoilleen vain silloin,

kun vaunuissa kuljetettiin vainajaa. 

Tilanhoitajan asunnon keittiötä 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta

Vasemmalla separaattori ja keskellä laatikko, jossa murrettiin sokeritopasta pienempiä palasia.

Kahvilassa kahvia tarjoiltiin Arabian perinteisistä Myrna-kahvikupeista - avecina toskakakkua. 

Luin tämän kahvilan seinälle kirjoitetun, Minna Canthin lausumaksi laitetun lauseen seuraavasti: 

…kaikki juominen yksin, vedenkin, on vahingollista…

Vasta kotona äkkäsin, että ensimmäinen pilkku olikin eri paikassa:

…kaikki juominen, yksin vedenkin, on vahingollista…

Apupapin asunto on 1780-luvulta ja siinä on toiminut museon kahvila vuodesta 1987.