Väärät vermeet

Mikkelin kiertoajelulla (täällä) Parasystävä ja Miehensä halusivat näyttää minulle kaupungin ensimmäisen muraalin. Osin siksi, että Vesitornintiellä kerrostalon seinään maalattu muraali on taidokkaasti ja hienosti toteutettu ja osin siksi, että toinen tekijöistä on yhteisen hyvän ystävämme poika. 

Taiteilijakaksikko Anetta Lukjanova (s.1993) ja Taneli Stenberg (s.1978) työstivät Väärät vermeet -nimistä teosta kaksi viikkoa syksyllä 2019. Talviasuiset kärpät tulevat kauniisti esille seinään maalatun keltaisen syysluonnon keskellä. Kärpän hännän kärkipää on talvellakin musta, ja kun katsoo tarkkaan, sen näkee myös muraalissa. Toisin kuin lumikolla, jonka talviturkki on kokovalkoinen. 

Väärät vermeet - nimensä mukaisesti - talviasu syyskuussa :) Hyväntuulista taidetta on ilo katsella…

Hautausmaa yllätti

Käydessäni vieraassa kaupungissa tykkään ”eksyä” eli kävellä summamutikassa ympäriinsä ja katsoa, mitä eteen tulee. Väliin ”eksymisellä” on päämäärä eli minun on tarkoitus kävellä tiettyyn paikkaan, mutta en välttämättä kulje suorinta, kartan osoittamaa reittiä, vaan ”eksyen”. Tosin turvallisesti :)

Mikkelissä käydessäni (täällä) kävelin rautatieasemalta majapaikkaani Marjaan. Matkalla ”eksyin” ikivanhalle hautausmaalle. Otavankatua kävellessä jäin ihmettelemään vanhan kivimuurin ympäröimää synkkää puistomaista aluetta, jossa siellä täällä, sikin sokin sojotti kivisiä ja rautaisia ristejä. Näitä osin rikkinäisiä ja sammaloituneita ristejä tuskin erotti vanhojen havupuiden keskeltä. Korkeat ja tiheässä kasvavat puut korostivat entisestään alueen mystisyyttä ja kummitusmaisuutta. 

Puisto, jonka juuri ja juuri tunnistin hautausmaaksi, kutsui pysähtymään. Menin sisälle kivimuurissa olevasta aukosta/portista ja jäin kiertelemään mielenkiintoiselle hautausmaalle, joka huokui historiaa. Mikkelissä on ollut vilkasta elämää kauan ennen minuakin :):)

”Eksyin” Mikkelin ns. Vanhalle pohjoiselle hautausmaalle. Otavankadun toiselta puolelta olisi löytynyt vielä Vanha eteläinen hautausmaa, mutta sinne en enää mennyt. Uusien vainajien hautaaminen molemmille hautausmaille lopetettiin jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kun Mikkelin kaupunki laajeni ja hautausmaiden katsottiin jääneen liian lähelle asutusta. Tosin Vanhan pohjoisen hautausmaan pohjoisosaan on viime vuosina perustettu uusi rajattu tuhkahautausmaa.

Mikkelin vanhat hautausmaat muutettiin yli sata vuotta sitten hautausmaapuistoiksi, joissa vanhat, korkeat puut ja rehevöityneet pensaat viihtyivät kiemurtelevien hiekkapolkujen välissä. Käydessäni Vanha pohjoinen hautausmaa näytti aika hoitamattomalta. Useimmat ristit ja hautamuistomerkit olivat kaatuneet ja/tai rikkoutuneet, ja useimpien vainajien nimistä ei enää saanut selvää, minkä toki ymmärsin.

Pohjoiselle hautausmaalle oli haudattu pääosin 1800-luvun lopulla kuolleita vainajia. Hautojen joukossa oli useita venäjän kielisiä hautoja - ilmeisesti Mikkelissä toimineen kasarmin (täällä) venäläisiä sotilaita. Mielenkiintoni herätti myös pikkuruiset hautakivet, joihin oli kirjoitettu ainoastaan etunimi. Netistä luin, että nämä olivat lasten hautoja, joissa riitti pelkkä vainajan etunimi. Jo yksistään hautakiven pystyttäminen oli siihen aikaan luksusta lapselle.

Jaksan aina hämmästyä, miten paljon tietoa netistä löytää - siis myös ilmeisen luotettavaa tietoa :) Vanhalla pohjoisella hautausmaalla törmäsin mm. ruosteiseen rautaristiin, josta luin, että hautaan oli haudattu kirkkoherran rouva A.C. Landgren (os. Lagerstam). Hän oli kuollut 69-vuotiaana vuonna 1867.

Netistä selvisi, että Aurora Catharina Lagerstam oli 17-vuotiaana mennyt Nurmijärvellä naimisiin tulevan Uukuniemen kirkkoherran Anders Landgrenin (1793-1837) kanssa. Vuosina 1818-1830 he saivat seitsemän lasta, joista ainakin neljä eli aikuiseksi. Esikoispoika Lars Anders Landgren (1818-1875) seurasi isänsä jalanjälkiä, kouluttautui papiksi ja toimi viimeiset elinvuotensa Mäntyharjun kirkkoherrana. 

Hautoja tutkiessa viereeni pysähtyi sähköpyörätuolilla liikkunut savolaismies, jonka kanssa jutustelimme pitkän tovin. Hän kertoili mm. lukuisista retkistään eteläeurooppalaiseen luostariin, jossa hän työskenteli useina vuosina yleismies-Jantusena. 

”Eksyminen” ylitti taas odotukseni. Sain hämmästellä historiaa ja nauttia satunnaisesta kohtaamisesta.

Kyrkkoherdskan A.C. Landgren 

F. Lagerstam 

F. 1798 D. 1867

Kurotus taivaaseen

Mikkelin tuomiokirkkoa ei voi olla huomaamatta. Kävellessä rautatieasemalta ylös Hallituskatua kohti Kauppatoria alkaa kirkon korkea torni näkyä jo ennen ensimmäistä poikkikatua. Punatiilinen, yli 60 metriä korkea suippotorni hallitsee näkymää hetki hetkeltä enemmän - aina kirkolle asti. Luokseen kutsuen. 

Tänään - eläkeläisikäisenä kirkkofanina - näen ja koen näin. Toisin oli 30-40 vuotta sitten, jolloin alkuun yksi- ja lopulta viisilapsisena perheenä vierailimme kesäisin tiheästi Mikkelissä ja sen ympäristössä. Tehdessäni ostoksia Mikkelin torilla viiden oman ja kolmen Parasystävän vilkkaan lapsen kanssa en koskaan ”huomannut” lähellä olevaa kirkko - kirkkoa, jota ”ei voi olla huomaamatta”. Toki tiesin, että kaupungissa on iso ja komea tuomiokirkko, sillä Parasystävä ja Miehensä oli aikoinaan - 50 vuotta (sic) sitten - vihitty Mikkelin tuomiokirkossa. Aika aikaa kutakin on niin totta :)

Mikkelin tuomiokirkko on rakennettu 1897 Ristimäelle juoppoputkana toimineen entisen palotornin paikalle. Kirkon suunnitteli arkkitehti Josef Stenbäck (1854-1929), joka oli aikansa tuotteliampia kirkkoarkkitehtejä. Hänen työpöydällään piirrettiin yli 30 toteutunutta suomalaista kirkkorakennusta.

Astuessani (sisältäkin) korkeaan kirkkoon minua lähestyy ystävällinen mies - minun lisäkseni ainoa ihminen kirkossa. Hän kysyy, josko haluan että hän kertoo minulle rakennuksen historiasta. Mikäs kirkkofania voisi enemmän ilahduttaa :)

Uusgoottilaiseen tyyliin rakennettu kirkko muurattiin lähistöllä valmistetuista punatiilistä ja muurauslaasti jätettiin tarkoituksella saumoista ”ulos”. Asia, jota en olisi itse huomannut, mutta joka minua viehätti. Perinteisesti kirkkorakennukset on kuulemma sijoitettu niin, että alttari on itäpäädyssä - auringon nousun suunnassa - ja sisäänkäynti lännessä. Poikkeuksellisesti Mikkelin kirkko päädyttiin rakentamaan toisin päin, jotta kirkon sisäänkäynti ja julkisivu saatiin kaupungin puolelle. Hyvä valinta :)

Mies jatkoi kertomalla, että taidemaalari Pekka Halosen (1865-1933) vuonna 1899 suunnittelemassa Jeesus ristillä -nimisessä alttaritaulussa Jeesus kuvataan kuolleena. Näin siksi, että Halonen ei halunnut maalata kirkkokansan katsottavaksi kärsivää Kristusta eikä näkyvää verta. Alttaritaulun Jeesuksesta huokuukin levollisuus ja rauha. Asia, mitä minä kirkossa haen ja kaipaan.

Yhdessä jutussa luulen Miehen olleen väärässä. Hänen mukaansa kirkon keskikäytävää valaisevat lamput olisivat kuuluisan suunnittelijan Paavo Tynellin valmistamia. Tätä epäilen, sillä mistään en löytänyt asialle vahvistusta. Joka tapauksessa kynttelikköä muistuttavat valaisimet sopivat korkeaan kirkkoon loistavasti ja luovat ympärilleen lämmintä valoa.

Mikkelin tuomiokirkko peruskorjattiin 1955, jolloin kirkon sisällä tehtiin arkkitehti Martti Välikankaan (1893-1973) suunnittelemia isoja muutoksia. Kirkkosalin ilmettä pelkistettiin huomattavasti, esimerkiksi vanha koristeellinen saarnatuoli vaihdettiin funkistyyliseksi. Sen sijaan lehterillä oleva vanha ja komea urkufasadi päätettiin säilyttää ja uudet urut piilotettiin sen taakse, mistä tykkäsin. Lisäksi kahteen alttarilla olevaan isoon ikkunaan hankittiin kuvataiteilija Antti Salmenlinnan (1897-1968) tekemät Karjalasta ja arkkienkeli Mikaelista kertovat sarjakuvamaiset lasimaalaukset.

Korkea ja iso kirkko on jätetty ihanasti omaan rauhaansa ja ”omaan tilaansa” mäkisen puiston keskelle. Seuranaan tornien tavoin taivaalle kurottavat vanhat suippokuuset. Ja pääoven edessä kirkolle johtavat leveät ja jykevät graniittiportaat. 

Pekka Halosen alttaritaulu ja Antti Salmenlinnan lasimaalaukset.

Lehterillä näkyy säilytetty vanha urkufasadi

Kirkkoa alkuperäisessä asussaan vuonna 1932

Mielenkiintoista ja kaunista vanhaa tiilimuurausta

Marjan vieraana

Vietin yhden yön Marjan luona Mikkelissä. Ja viihdyin - siisti, kodias, lämmin ja rauhallinen huone sekä ystävällinen ja avulias vastaanottohenkilö. Dix points :)

Sen jälkeen kun tyttäreni alkoivat toissa kesänä pitää Taattisten majoitustilaa Merimaskussa (täällä), olen matkustaessani alkanut itsekin majoittua pääosin ketjuhotellien ulkopuolella. Ja löytänyt aivan uuden ja hienon majoitusmaailman - ihania pieniä majataloja ja hostelleja. Persoonallista ja yksilöllistä palvelua, josta huomaan tykkääväni. Ja viihtyväni. 

Näin löysin myös huoneistohotelli/hostelli Marjan, joka on toiminut kymmenen vuotta Mikkelin vanhalla kasarmialueella runsaan kilometrin päässä rautatieasemalta. Samalla tutustuin Venäjän tsaarin Aleksanteri II:n aikana 1800-luvun lopulla rakennettuun hienoon kasarmialueeseen, joka oli Suomen itsenäistyttyä puolustusvoimien käytössä vuoteen 1960 asti. 

Vanha puukasarmialue, joka käsittää 11 hirsirakennusta, joitakin tiilirakennuksia ja ulkorakennuksia sekä viinikellarin, on nykyään Museoviraston suojeluksessa. Alue on säilynyt lähes alkuperäisessä asussa ja laajuudessa ja on yksi parhaiten säilyneistä puukasarmialueista Suomessa. Linnanmäenkadun puolella olevat rakennukset on kunnostettu yksityisasunnoiksi ja lopuissa toimii nykyään Marjan majatalon lisäksi mm. ravintola August, Mikkelin Upseerikerho sekä vuonna 1982 perustettu Jalkaväkimuseo. 

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mukavan majoituspaikan lisäksi sain tutustua komeaan ja hyvin pidettyyn vanhaan kasarmialueeseen, jonka uskon olevan parhaimmillaan vehreään kesäaikaan. 

Hotelli/hostelli Marja toimii rakennuksissa nro 14 ja 18.

Matka Mikkeliin

Kävin viikolla yhden yön reissulla Mikkelissä - kätevästi junalla mennen tullen. Tapasin pitkästä aikaa Parasystävän ja Miehensä. Rupateltiin ja herkuteltiin - keskiviikkoiltana ravintola Pruvissa ja torstailounaalla Tertin kartanon joulubuffetilla. 

Kaksi päivää kului siivillä. Tai tarkemmin pyörillä, sillä entisinä mikkeliläisinä Parasystävä ja Miehensä kierrättivät minua autolla ympäri kaupunkia katsastamassa ”tuttuja paikkoja”. Näin entisiä kotitaloja, tuttuja koulurakennuksia ja läheisten hautapaikkoja nostalgiselta 1960-luvulta. Kiitos savolaisesta saitsiingistä :)

Erityisesti minua jäi kiinnostamaan arkkitehti Wivi Lönnin (1872-1966) suunnittelema jugendtyylinen Mikkelin yhteiskoulu (täällä), joka valmistui Otto Mannisenkadulle 1909. Parasystävän ”oma koulu”, johon aion seuraavalla Mikkelin matkalla tutustua tarkemmin. Viehätyin myös nostalgisesta, vuonna 1916 avatusta Urheilupuistosta eli Urskista. Ja etenkin Raatihuoneenkadun ja Päiviönkadun kulmassa olevasta valkoiseksi rapatusta kioskista, jonka arkkitehti Martti Välikangas (1893-1973) on suunnitellut vuonna 1934. Savolaissyntyinen Välikangas osallistui useiden muidenkin :) julkisten rakennusten suunnitteluun Mikkelissä.

Mikkelissä ei voi käydä törmäämättä marsalkka Mannerheimiin - niin patsaissa ja museoissa kuin katujen ja drinkkien nimissä. Asemalle on jopa museoitu junanvaunu, jota marsalkka armeijan ylipäällikkönä käytti matkustaessaan ahkerasti pääkaupungin ja päämajakaupungin väliä sotavuosina 1939-1946. Museoitu salonkivaunu on auki yleisölle kerran vuodessa 4.6., joka oli Mannerheimin syntymäpäivä. 

Reissulta mieleeni jäi myös kauppakeskus Stellan suojiin onnistuneesti piilotettu ja uudistettu kauppahalli. Entiseen hallin muistan lukuisilta kesäretkiltä, joita teimme 1980- ja 1990-luvuilla viisilapsisen perheemme kanssa Parasystävän perheen kesämökille ensin Mätyharjulle ja myöhemmin Anttolaan. Torireissujen yhteydessä piipahdimme väliin myös kauppahallissa, josta haimme mm. paikallisten pyydystämiä rapuja.

Autokierroksella pysähdyimme lyhyesti myös Kenkäveronniemen entisessä pappilassa, jonka vanha päärakennus oli kauniisti jouluvalaistu. Nykyään Kenkävero on Mikkelin keskeisiä turistinähtävyyksiä ravintoloineen ja käsityöpajoineen. Minua paikassa kiinnosti lähinnä alueen vanhat rakennukset ja pappilan pitkä historia, mutta tällä kertaa ne jäivät vähemmälle tutkimiselle. Toiste sitten :)

Marskia ja mielenkiintoisia rakennuksia. Ystäviä, nostagiaa ja historiaa. Se oli minun Mikkeliäni marraskuussa 2022.

Kalervo Kallio (1909-1969): Mannerheim, 1967

Urskin kioski, 1934

Marsalkan museoitu salonkivaunu

Kenkäveronniemen entinen pappila on yli 150 vuotta vanha.

Tilan tytöt

Juttu löytyy Myötätuulta Merimaskussa (33/2022) (täällä). Ensi kesää odotellessa…

Outo rakennelma

Helsingissä Kampintorilla - ydinkeskustassa - on erikoinen tiilihökkeli, jonka olen ajatellut olevan vanha yleinen vessa joltain 1950-luvulta. Netistä selvisi, että kyseessä on kaupungin omistama Kohtauspaikat-niminen taideteos, jonka on 1998 suunnitellut tunnettu ruotsalainen kuvataiteilija Ernst Billgren (s.1957). Olen siis ollut täysin väärässä…

Pienen tiilirakennuksen takana on portaat, jotka eivät johda mihinkään... Rakennuksen seiniin ja perustuksiin on kiinnitetty pieniä pronssieläimiä ja valettuja kannuja sekä mosaiikkitöitä. Mutta kaikki on mielestäni jotenkin likaisen ja hylätyn oloista. Liekö tarkoitus? 

Teoksen nimi on Kohtauspaikat, mutta teosta ohittaessani en ole koskaan nähnyt, että ihmisiä istuskelisi tai nojailisi rakennuksen ympärillä. Hylätty tiilitönö on minusta ennemminkin peloittava kuin kutsuva. 

Ehkä ensi kerralla ohittaessa Kohtauspaikkaa kohtaan paikan. Istun sen reunalle ihmettelemään Kampintorin läpi kiirehtiviä ihmisiä.

Syyssukkia

Pimeinä syysiltoina tulee taas kudottu tuttuja sydänsukkia tutun oman ohjeen (täällä) mukaan.

Väliin tarkasti ohjeen mukaan ja väliin ohjetta leikkisästi mukaillen.

Joulua kohti 3/22

Tontut kaivettu komerosta.

Rakkaat tutut aikaisemmilta vuosilta ja parista postauksestakin (täällä ja täällä).

Paavon patsas

Wäinö Aaltonen: Paavo Nurmi, 1955 (1924)

Yhdeksänkertainen olympiavoittaja ja menestyvä liikemies Paavo Nurmi (1897-1973) syntyi Turussa 1800-luvun lopussa. Kotikaupungin ydinkeskustaan Itäiselle Rantakadulle Aurasillan kupeeseen pystytettiin näköispatsas juoksevasta Nurmesta vuonna 1955. Pronssisen patsaan teki toinen Turun poika Wäinö Aaltonen, jonka nimikkomuseo WAM avattiin saman kadun varrella vuonna 1967 (täällä).

Paavo Nurmen juoksijapatsaasta on tehty viisi identtistä valosta. Ensimmäinen valos valmistui 1924 Nurmen voitettua samana vuonna viisi kultamitalia Pariisin olympialaisissa. Valos, joka nykyään on esillä sisätiloissa Ateneumin museossa Helsingissä. Toinen valos valmistui Helsingin olympialaisiin 1952, ja se seisoo edelleen paraatipaikalla Olympiastadionin edessä. Turun patsas vuodelta 1955 oli järjestyksessä kolmas ”kopio”. Neljäs valos (1994) päätyi Sveitsin Urheilumuseoon Lausanneen ja viides paljastettiin Jyväskylässä vuonna 2001.

Viidennen valoksen taustalla on mielenkiintoinen historia. Ateneumiin sijoitettu ensimmäinen valos lahjoitettiin (deponoitiin) 1983 Jyväskylän yliopiston kampusalueelle, mutta 11 vuotta myöhemmin Ateneum halusi patsaan takaisin Helsinkiin. Jyväskylä ei toipunut patsaan menetyksestä, jota paikalliset nimittivät ”kulttuuriskandaaliksi”, ja Jyväskylä-seura alkoi hommata rahoitusta uuden eli viidennen valoksen tekemiseen kampusalueen tyhjäksi jääneelle alustalle. Tämä toteutui lopulta vuonna 2001, jolloin jalusta sai juoksijansa :)

Paavo Nurmen kotimuseo avattiin 1997 juoksijan lapsuudenkodissa osoitteessa Jarrumiehenkatu 4 olevassa, noin 40 neliömetrin huoneistossa, jonne Matilda ja Johan Nurmen seitsemän henkinen perhe muutti 1903. Kotimuseo on auki yleisölle kerran vuodessa 13. kesäkuuta - Paavo Nurmen syntymäpäivänä. 

Ehkä tuo museoitu ja 1920-luvun kalustein sisustettu pikkukoti sopisi serkkusakkimme ensi kesän retkikohteeksi. Viime kesän mukavan Tuusulanjärven museoreissun (täällä) jatkeeksi :):)

Torio torilla

Turun kauppatorin pitkäksi venähtänyt remontti alkaa olla lähes valmis. Torin laidoille rakennettuihin lasipaviljonkeihin on kesän lopulla avattu kaksi uutta ravintolaa - Agnes ja Torio. Viime viikolla päätin Opiskelijatytön kanssa kokeilla rennommalta vaikuttavaa Toriota, jossa tapasimme lounaalla ennen yhteistä iltapäivän teatteriretkeä (täällä). 

Torstai-iltapäivänä Torio oli ihan täynnä. Pöytiä vapautui onneksi tiheään, ja mekin saimme kahden hengen ikkunapöydän lyhyen jonottamisen jälkeen. Jonotus tuntui kuitenkin toimimattomalta ja sekavalta. Väliin vapautuviin pöytiin kiiruhti se joka nopeiten ehti - oli jonoa tai ei. Minä (tietenkin :) jonotin kiltisti. Hommaa ehkä sotki sekin, että pöytää ei lounasaikaan saa varata, toisin kuin illalliselle. 

Torion edessä on valtava ulkoterassi, joka oli edelleen täynnä pöytiä ja tuoleja. Joku rohkea siellä istuikin lämpölampun alla syömässä - olihan viime viikko ennätyksellisen lämmin.

Minua viehätti Torion lasiseinät, joista oli ihana seurata torin ja lähikatujen tapahtumia. Sen sijaan tilaamani sienipasta ei ollut kummoista eivätkä alkuun tarjoillun salaattibuffetin antimetkaan minuun purreet. Pastan päällä olleet pikkelöidyt porkkanasuikaleet sen sijaan olivat herkullisia. 

Tarjoilu Toriossa pelasi ihan jees, mutta kokonaisuudessaan ravintolasta jäi minulle ahdas ja kiireinen tunne. Seuraavalla Turku-reissulla pitää kokeilla torin vastakkaisella puolella olevaa Agnesia. Sieltähän löytyy myös lasiseinät ja iso ulkoterassi, jotka kumpikin saavat minulta aina pisteitä :) 

Ja katsotaan, mitä Agnes antaa muuta…

Sienipastaa

Törmäsin Eilaan - ja Lailaan

Eila Hiltunen: Itäiseen tapaan, 1964

Lokakuussa ihastelin kuvanveistäjä Eila Hiltusen tanssijaveistoksia Didrichsenin museossa Helsingin Kuusisaaressa (täällä). Kirjoitin tuolloin, että Marie-Louise Didrichsen hankki ensimmäisen Eila Hiltusen veistoksen avioparin taidekokoelmaan ihastuttuaan Turun kansallisteatterin lämpiössä olevaan Hiltusen isokokoiseseen veistokseen. Komea teräsveistos, jossa kolme tanssijaa oli riehakkaassa liikkeessä.

Eila Hiltunen (1922-2003) teki Marie-Louise Didrichsenille tämän toivomuksesta ”kopion” Turussa olevasta Itäiseen tapaan -nimisestä veistoksestaan. Kopio valmistui 1966 ja sai nimekseen A la Russe. 

Didrichsenin museossa pronssitanssijat oli sijoitettu isoa, valoisaa ikkunaa vasten (täällä), mutta Turussa ne olivat hämyisässä aulassa taustanaan vaaleaksi maalattu, levollinen seinä. Näin sijoitettuna upean moniulotteisen veistoksen hienot yksityiskohdat tulivat esille paremmin ja selkeämmin esille kuin Kuusisaaren museossa.

Löysin Turun kaupunginteatterin yleisötiloista myös toisen naiskuvanveistäjän teoksen. Laila Pullisen (1933-2016) iso ja hieno reliefi peitti lähes kokonaan yhden kokoushuoneen seinää. Kuparisen teoksen nimi oli Karthagon hävitys ja sen nimikyltissä tekniikaksi mainittiin ”räjäyttäminen”. Pullinen tosiaan teki osan metallitöistään räjäyttämällä materiaaleja hiekkakuopassa.

Kuvataiteen lisäksi nautin Turun kaupunginteatterissa teatteritaiteesta eli Hiljaiset sillat -nimisestä musikaalista. Näyttelijä ja laulaja Maria Ylipää (s.1981) lauloi Francescan osassa loistavasti, mutta Robertia esittävän Jonas Saaren (s.1985) lauluosuudet eivät minua sykähdyttäneet. 

Kokonaisuudessaan Hiljaiset sillat -mudikaalissa keskityttiin enemmän Francescan vaikeaan valintaan kahden erilaisen elämän välillä kuin tarinan näytelmäversiossa Helsingin kaupunginteatterissa (täällä). Tykkäsin siitä. Tykkäsin myös Jani Uljaksen suunnittelemasta lavastuksesta, etenkin siitä miten näyttämön takaseinään heijastetut maisemat liittyivät muuhun lavastukseen. 

Toistekin Turkuun. Varmasti, sillä lähisukulaisia alkaa enenevässä määrin asua Varsinais-Suomessa. Ukki Salossa ja kaksi tytärtä Naantalin Merimaskussa. Ja Turusta löytyy myös siellä pitkään asuneet Äitimuorin Eeva-sisar ja serkut perheineen, joihin yhteydenpito Tyttärien muutettua Naantaliin on lisääntynyt :)

Yksityiskohta Hiltusen työstä.

Laila Pullinen: Karthagon hävitys, 1969

Pupuja tapaamassa

Isien juhlinnan ja yhteisen herkuttelun (täällä) lisäksi saimme seurata ja helliä eläimiä Tyttärien Tilalla. Etenkin puput - harmaa Tofu ja vaalean ruskea Herkku - saivat viikonlopun aikana useamman ekstraporkkanan ja -kukkakaalin palan. Ja tykkäsivät niin huomioista kuin porkkanoista :) Myös Doraa paijailtiin ja rapsuteltiin ahkerasti, mistä isokokoinen koira tykkäsi tosi paljon. 

Runsaan vuoden ikäiset, leikatut kollikissat viihtyivät pääosin omissa oloissaan. Samoin Tilalla kesällä syntyneet viisi ankkaa kipittivät omassa rauhassaan ankkamaisessa jonossaan paeten jokaista outoa vierailijaa.

Runsaan vuoden ikäinen rescuekoira Dora suhtautui vieraisiin rauhallisen uteliaasti. Arka ja leikkisä koira tarvitsi vielä paljon Opiskelijatytön määrätietoista opastusta, mutta jo nyt sen edistyminen hektisen kesän jälkeen on ollut huimaa. 

Lisäksi lintulaudalla vieraili runsaasti tiaisia. Ja metsälenkillä näimme läheisellä pellolla paikalleen pysähtyneen, komean uroshirven. Iso eläin, jonka minä kohtasin ensi kertaa elämässäni.

Eli eläimiä riitti joka makuun. Yksi tykkäsi pupuista, toinen Dorasta ja kolmas lumoutui hirvestä :):)

Tila taivaalta

Herkuteltiin kääryleillä

Vietimme isänpäivää Tyttärien tilalla Taattisilla. Mukaan pääsivät Ukki-isän lisäksi toinen isä eli Opiskelijapoika 1- ja 6-vuotiaiden Pikkupoikiensa kanssa sekä Juniori Tyttökaverinsa kanssa. Esikoisen perhe oli flunssassa, Pikkupoikien äiti vatsataudissa ja Lontoontyttö Lontoossa :)

Opiskelijatytön kanssa päätimme valmistaa kaalikääryleitä legendaarisen Mysi Lahtisen (1938-2019) ohjeen mukaan. Ohje on kuudelle hengelle ja se on julkaistu mm. Hesarin vanhassa kuukausiliitteessä (9/2017). 

Kääryleiden täytteeksi laitoimme sekä hirven jauhelihaa, jonka Opiskelijatyttö oli saanut naapurissa asuvalta metsästäjältä, että Tyttären lähimetsästä keräämiä suppilovahveroita. Ison ja litteän kaalinpään ostimme Raision Prismasta, jossa niitä myydään käärylekaalin nimellä. 

Olen tehnyt kaalikääryleitä Mysin ohjeen mukaan vuosien aikana syksyisin ehkä noin kahden vuoden välein. Yleensä ne ovat olleet aina herkullisia. Tällä kertaa valmiissa kääryleissä oli mielestäni liian vähän suolaa. Syy saattoi olla siinä, että en käyttänyt valeluun tarpeeksi vahvaa kasvislientä. Myöhemmin huomasin, että Mysin omassa keittokirjassa olevan kääryleohjeen (mutta ei Hesarissa olleen) mukaan myös täytteeseen laitetaan suolaa.

Kaalikääryleet ovat parhaimmillaan seuraavana päivänä. Mutta toki ne voi syödä heti uunista oton jälkeenkin :) kuten me lauantai-iltana teimme.

Täyte:

800 g sika-nautajauhelihaa ja/tai pieniksi silputtuja, voissa paistettuja tatteja tai suppilovahveroita

1 dl raakaa puuroriisiä 

1 muna

Kaalin sisuslehdet silppuna

Tilkka siirappia ja tilkka kermaa

1 tl valkopippuria (ja suolaa)

Voita pellille

Valeluun:

4 dl kermaa 

Maltillisesti siirappia

5-6 dl vahvaa liha- tai kasvislientä

Keitä kaalinpää kokonaisena suolattomassa vedessä. 

Kun lehdet ovat vähän laiskistuneet, nosta kaali siivilään valumaan.

Ruskista sienet. Keitä puuroriisi liha- tai kasvisliemessä pakkauksen ohjeen mukaan.

Valmista täyte: Sekoita liha, sienet, riisi, muna ja kaalisilppu. 

Lisää valkopippuri, tilkka siirappia ja tilkka kermaa (ja suolaa).

Irrota kaalin lehdet. Leikkaa paksuimmat lehtiruodit ohuemmiksi. 

Silppua sisimmät pikkulehdet täytteen joukkoon.

Asettele kaalinlehti kupera puoli alaspäin ja nosta täytettä lehdelle.

Taita ensin kaalin lehden kantaosa ja sitten reunat täytteen päälle. Käännä rullalle.

Kuumenna korkealaitainen, tyhjä pelti uunissa.

Ota kuuma pelti ulos ja sulata siinä reilusti voita.

Lado kääryleet vieri viereen pellille reunapuoli alaspäin. 

Pistä pelti 225 asteiseen uuniin ja paista kunnes kääryleet saavat selvästi väriä.

Vedä pelti ulos ja valele kääryleitä reippaalla kerman lorolla ja niukalla siirapin lorolla. 

Käännä kääryleet ympäri ja paista puoli tuntia. Toista valelu ja kääntäminen.

Laske lämpö 175 asteeseen. 

Paista kääryleitä vielä 2-3 tuntia.

Tänä aikana käännä kääryleet vielä ainakin kerran ja 

valele usein runsaalla kermalla ja niukalla siirapilla sekä väliin vahvalla liha- tai kasvisliemellä.

Paistamisen jälkeen anna kääryleiden jäähtyä uunissa. Peitä jäähtyneet kääryleet ja pane kylmään yöksi. Seuraavana päivänä valele kääryleet uudelleen kaalin keitinliemellä tai kasvisliemellä ja lämmitä miedossa uunissa. Tee kermakastike paistinliemestä.

Loppuillan pelasimme Kuusivuotiaan kanssa Uno-korttipeliä. Ja herkuttelimme Opiskelijatytön leipomalla kurpitsa-pähkinäkakulla - nam. Kaikki paitsi kaksi Isää, joista vanhempi torkahteli Pakarintuvan keinutuolissa ja nuorempi oli nukuttamassa juhlista väsynyttä Yksivuotiasta.

Yksivuotias antoi isälleen tervetulleen isänpäivälahjan. Kaikkien - ja etenkin isänsä - yllätykseksi vesseli nukkui ensimmäisen kokonaisen yönsä putkeen - heräämättä kertaakaan :):)

Joulua kohti 2/22

Ostin Turun torilta pussin Jussin piparkakkuja, jotka oli valmistanut paimiolainen Tannisten kotileipomo. Ja olivatpa maukkaita ja hyviä. Juuri sopivasti mausteita. Ja osa taikinan rasvasta oli oikeaa voita, mikä saattoi osin selittää makua…

Lisäksi piparit olivat juuri oikean kokoisia. Eivät liian pieniä, eivätkä liian suuria. Eivät liian paksuja, eivätkä liian ohuita. 

Paras pipari -kisan ehdoton voittaja :)

Lasia ja vinoa pintaa

Ukin mökkityömaa marraskuun toisella viikolla. Ikkunalasit ja terassin lasiovi on asetettu. Samoin tummanharmaan ulkoseinän sälelaudat. Ja sisällä toimii jo lattialämmitys.

Vesikatossa ollaan, ja talon sisällä pysyy lämpö. Hyvä tilanne vastaanottaa joulukuun mahdollisia pakkasia - tai vesisateita :)

Olohuone-keittiö-kuutio :)

Makuuhuonepäätyä

Uloke ruokapöytää varten

Överibrunssi Museokadulla

Viime sunnuntaina päätimme Siskon kanssa tavata vaihteeksi Töölössä. Treffipaikaksi valitsin Buongiorno-nimisen pienen kahvilan Museokadulla. Opiskelijapojan asuessa perheineen Töölössä ohitin usein tämän kuppilan hakiessani hänen Pikkupoikansa läheisestä päiväkodista. Ajattelin monesti, että tuossa voisin joskus poiketa. Mutta silloin se jäi vain ajatukseksi…

Mutta nyt - Opiskelijapojan perheen muutettua jo Töölöstä Espooseen - toteutin aikeeni ja tutustuin italialaishenkiseen ja -nimiseen Buongiornoon, jonne kutsuin Siskon sunnuntaiaamun brunssille. Italian matkoilta tuttu tervehdys buongiorno (huomenta) toivotti meidät tervetulleeksi aamun viileydestä sisälle lämpimään.

Hyvän huomenen saimmekin, sillä Buongiornon brunssi oli paitsi hyvä, niin runsas. Meille kummallekin tuotiin omat tarjottimet, joilla oli niin munakokkelia, leikkeleitä, mozarellaa, kurkkua ja tomaattia kuin jugurttia ja hedelmiä sekä valtava täytetty kerrosleipä. Annokset olivat tositosi runsaita, ja minusta yksi annos olisi riittänyt meille kahdelle :) Tai ei sittenkään, sillä yllättäen Sisko söi oman tarjottimensa nopeasti tyhjäksi, ja minäkin jaksoin lähes kaiken. Parasta oli munakokkeli, joka oli riittävän löysää ja riittävän suolaista :):)

Buongiorno oli pieni, vain kolme 2-4 hengen pöytää plus kaksi kahden tuolin korkeaa ns. baaripöytää. Useimmat kävijät näyttivät ostavan brunssikassit mukaansa ja nauttivan herkut kotonaan. Siskon kanssa saimme onneksi kahvilasta hyvät paikat, sillä edelliset asiakkaat olivat tullessamme juuri lähdössä.

Istuimme, söimme ja juttelimme pitkään. Pidimme paikkoja varattuna ehkä liiankin pitkään. Mutta kun syömistä riitti - eikä juttukaan loppunut :) Kiitos taas mukavasta seurasta, Siskoseni.

Buongiorno Museokadulla

Joulua kohti 1/22

Ostin loppusyksyn ensimmäinen amarylliksen ihanasta 

Eiran kukkakioskista Eiran sairaalaa vastapäätä.

Koneen kartano

Olen käynyt useamman kerran entisen Lauttasaaren kartanon puutarhassa olevassa Puhuri-kahvilassa, jossa nykyään kävijöitä kahvittaa Patisserie Teemu Aura. Tykkään sekä paikasta että sen antimista tosi paljon (täällä). Kartanon päärakennuksessa en ole käynyt. Huomasin, että Lauttasaari-Seura järjestää sinne säännöllisiä opastuskierroksia, joten senkin asian aioin korjata lähiaikoina :)

Vuodesta 2015 Lauttasaaren kartano on ollut Koneen Säätiön omistuksessa ja säätiön työntekijöiden toimitilana. Säätiö on kunnostanut pitkään tyhjillään olleen päärakennuksen, vieressä olevan pienemmän puisen huvilan - ns. punaisen tuvan - sekä näiden ympärillä olevan puutarhan. Rahaa on käytetty säästelemättä, ja kaikki on pyritty entisöimään sellaisiksi kuin niiden tiedetään olleen 1920-luvulla.

Punainen tupa oli kartanon ensimmäinen päärakennus. Sen rakennutti 23-vuotias Mårten Weurlander vuonna 1792. Tämän jälkeen kartano on vaihtanut usein omistajaa. Nykyisen päärakennuksen rakennutti 1837 Claes Wilhelm Gylden (1802-1872), joka toimi pitkään Maanmittaushallituksen ylitirehtöörinä (nyk. pääjohtaja). Viimeinen yksityinen omistaja oli kauppaneuvos Julius Tallberg (1857-1921), joka 1911 osti kartanon kesähuvilakseen. Vuonna 1946 hänen miniänsä brittiläissyntyinen Clara Tallberg (1886-1964) myi tilukset rakennuksineen Allergiasäätiölle, jolta omistus 1978 siirtyi Helsingin kaupungille. 

Nykyään Lauttasaareen pääsee sujuvasti jopa metrolla, kun vuosina 1914-1936 sinne kuljettiin lautalla (täällä), ja sillan valmistuttua autoilla. Lauttamatkasta juontui myös saaren vuonna 1918 käyttöön otettu suomenkielinen nimi Lauttasaari. Ruotsiksi saaren nimi oli jo pitkään ollut Drömsö, minkä todennäköisin alkuperä oli saksilainen, moreeniharjua tarkoittava sana drum.

Kartanon kauniisti entisöity ja hyvin hoidettu puutarha (täällä) on kaikille avoin, samoin kuin kartanon piharakennuksessa toimiva kahvila, josta jo edellä mainitsin. Mukava ja herkullinen piipahduskohde aivan Lauttasaaren metroaseman kyljessä :)

Janne Nabb ja Maria Teeri: Lahopuutarha. Ympäristötaidetta kartanon puutarhassa :)

 

Lauttasaaren kartano vuonna 1930 (Helsingin Kaupunginmuseo, valokuva Sääski Oy)