Herrain kulmilla

Turussa Aura-joen ravintoloiden, kahviloiden ja hotellien välissä törmää yllättäen vanhaan, matalaan puutaloon ja valkoisiin puuportaisiin, jotka johtavat puiselle ovelle. Kun kiertää talon sivulle, löytää auki olevan portin, jonka kyltistä selviää että talossa on kaksi museota: Apteekkimuseo ja Qwenselin talo.

Kotimuseot ovat lemppareitani, joten ei kun sisälle. Qwenselin talon kotimuseossa on eteisen lisäksi viisi kalustettua huonetta (sali, makuukamari, lastenkamari, rouvan kamari ja isännän kamari) ja perällä neljä huonetta käsittävä Apteekkimuseo. 

Rakennus on yksi parhaiten säilyneitä säätyläistaloja Pohjoismaissa. Kotimuseo Qwenselin talo on saanut nimensä Turun hovioikeudessa työskennelleen Wilhelm Qwenselin (1654-1727) mukaan. Asessori osti tontin 1600-luvun lopulla ja rakennutti sille kotitalonsa. 

Aura-joen länsiranta oli kaavoitettu korkeille virkamiehille ja aatelisille, miksi alue sai nimen Herrainkulma. Myöhemmin - alueen ja Qwenselin talon pelastuttua Turun palolta vuonna 1827 - seutukuntaa alettiin kutsua myös Fortunan kortteliksi.

Kotimuseon sisustus ja kalustus pyrkivät jäljittelemään sitä, millaisessa kodissa talon tunnetuin asukas, Suomen ensimmäinen kirurgian professori Joseph Pipping (1760-1815) ja hänen perheensä palvelijoineen asui vuodesta 1789 vuoteen 1815. Vuonna 1812 Pippingsköldiksi aateloitu professori oli kahdesti naimisissa - ensin Marian (o.s. Sederholm, 1770-1798) ja Beatan ( o.s. Arnell, 1782-1868) kanssa - ja hänellä oli yhteensä 15 lasta, joista viisi kuoli pienenä.

Vuonna 1790 Joseph Pipping oli 30-vuotias ja meni naimisiin 20-vuotiaan Marian Sederholmin kanssa. Marian isä oli helsinkiläinen varakas kauppaneuvos Johan Sederholm, joka avusti tytärtään taloudellisesti vielä pitkään tämän naimisiin menon jälkeenkin. Maria kuoli kuudennen lapsensa synnytykseen vain 28-vuotiaana. Oltuaan puoli vuotta naimisissa Josephin kanssa Maria kirjoitti isälleen toukokuussa 1791: 

Mielihyväksemme asumme aivan joen rannalla, jossa erikokoiset alukset ja veneet purjehtivat edestakaisin ja voin helposti nähdä mitä rahvaalla on tarjolla myytäväksi; tuoretta kalaa, munia, voita, vasikoita, toisin sanoen kaikkea mitä tarvitsen taloudenpidossani. Tämän lisäksi meillä on ilonamme myös puutarha, jossa on yhdeksän suurta omenapuuta. Puutarhassa on myös neljä suurta vihannespenkkiä, jotka ovat hyvässä kunnossa. Olemme jo syöneetkin muhennettuja varhaisvihanneksia. 

Pikku taloutemme koostuu rengistä ja piiasta, hyvin lypsämästä lehmästä ja kahdesta hevosesta sekä pienestä kyyhkysestä. Seurustelu muutaman hyvän ystävän kanssa on suurena hupinamme. Suurimman ilon löydän kuitenkin hellän ja järkevän Pippingini seurasta, sillä silloin tällöin hän lukee minulle jotain kaunista kirjaa, silloin tällöin vain katselemme omaa pikku kotiamme, joka suuresti miellyttää. 

Museon asuin- ja talousrakennukset ovat alkuperäisillä paikoillaan 1700- ja 1800-luvuilta, mutta huonekalut eivät ole alkuperäisiä. Kun museotutkijat kokosivat kotimuseossa esillä olevia kalusteita, he selvittivät mm. talon vanhoista palovakuutuspöytäkirjoista, mitä ja millaisia huonekaluja Pippingin perheen kodissa oikeasti oli ollut. Tämän jälkeen vastaavia kalusteita etsittiin Turun museokeskuksen kokoelmista ja sijoitettiin Qwenselin museotaloon.

Pippingsköldin perheen jälkeen rakennus vaihtoi useamman kerran omistajaa, kunnes se 1909 myytiin Turun kaupungille. Talossa ehti toimia mm. kaupungin köyhäinhoitokanslia ja lastensuojeluvirasto, kunnes 1958 osa siitä avattiin Apteekkimuseona ja 1970-luvun lopussa pihapiirin kaikki rakennukset luovutettiin museokäyttöön.

Kiva ja mielenkiintoinen kotimuseo aivan Turun turistikeskustassa. Museon lipun myynnistä voi lainata (tai ostaa) mukavasti kirjoitetun satasivuisen opaskirjan museohuoneista ja niiden sisustuksesta :)

Rouvan kamarin tapetit ovat alkuperäiset, tosin taidokkaasti entisöidyt. Kiinnitin huomiota kaakeliuunin jalkoihin, jotka Pippingien aikaan olivat enää tyyliseikka. Jalat pohjautuivat aikaan, jolloin uunit eivät olleet varaavia, ja poltettujen puiden hiilet koottiin yhteen kasaan uunin tulipesään. Uuni oli tällöin tulikuuma pitkään, eikä sen pohjaa haluttu palovaaran takia kiinni puulattiaan.

Makuukamari, jonka sivusta vedettävä parisänky palveli päivisin sohvana. 

Yksityiskohta salin tapetista

Lastenkamarin sisustus ei aikoinaan juuri eronnut muista huoneista.

Pihapiirin talousrakennuksia

My darling

Seinät nousevat

Edessä makuuhuone”palikka”, takana olohuone/keittiö”palikka” ja välissä eteislasikko.

Ukin mökkiprojekti (täällä) etenee hyvää vauhtia. Toistaiseksi täysin aikataulussa. 

Tämän takaa mm. luotettavat ja osaavat työmiehet ja se, että Ukki pystyy asumaan koko rakennusajan rakennustyömaalla - puretun mökin vieressä olevassa vierasmajassa. Ja eläkkeellä olevana entisenä rakennusalan ihmisenä hänellä on aikaa ja osaamista hankkia työmaalla tarvittavat materiaalit aikataulun mukaan ja ajoissa.

Jo nyt pystyy näkemään, että kahden makuuhuoneen talosta isoine terasseineen tulee upea. Ukin arkkitehtiystävä Petri on taas onnistunut :):)

Makuuhuoneen ikkuna-aukkoja pihalle

Olohuoneen ikkuna-aukkoja pihalle

Olohuonetta ja sivuterassia

Käpyjä ja kanervia

Tykkään männyn kävyistä. Ne ovat kuin kovettuneita tai kivettyneitä kukkia, ja tavallaan niitähän ne ovatkin. Pitääpä kerätä käpyjä koristeiksi joulupöytään. kun olen aina niin aikainen joulun valmistaja - heheheh…

Tykkään myös kanervista, vaikka en itseäni niin syksyihmiseksi mielläkään. Mutta Turun saariston, johon myös Merimasku tavallaan kuuluu, sammaleiden ja jäkälien peittämiä kallioita ei näin syksyllä voita (lähes) mikään. Ja varsinkin niissä paikoissa, joissa runsaasti kukkivien kanervien vaalea lila rikkoo sammal/jäkäläpeotteitä.

Kaunista ja rauhoittavaa. Syksyistä ja seesteistä :)

Tomaatteja Tilalla

Opiskelijatyttö osti toukokuussa kolme pientä tomaatin tainta - kolme euroa kappale. Elokuussa hänellä oli kolme yli kaksimetristä, monihaaraista ”tomaattipensasta” :):) 

Istutimme taimet keväällä isoihin muoviruukkuihin ja asetimme ne aurinkoiseen ja lämpimään aamiaislasikkoon, jonka Tilan edelliset omistajat olivat rakentaneet vanhan sikalarakennuksen lounaispäätyyn. Lasikko rakennettiin viime vuosisadan lopussa, kun koko rakennus sikalan pidon loputtua kunnostettiin ja remontoitiin. Nykyään talon yläkerrassa on iso juhlatila ja alakerrassa lasikon lisäksi ammattikeittiö ja ravintolasali.

Asetimme nopeasti kasvavat taimet lasikon kolmea puupilaria vasten ja sidoimme kasvamista tukevat tukilangat. Nyt jokaisessa ”tomaattipensaassa” on ainakin 20-30 kypsää ja kypsyvää tomaattia,

Viikonloppuna keräsimme ja söimme ensimmäiset omat tomaatit. Hyviä, vaikkei maailman maukkaimpia olleetkaan. Komeat taimet ja niissä kasvaneet lukuisat punaiset pallot tosin olivat enemmän kuin kauniita - upeita :):)

Omia tomaatteja ja mozarellaa - nam.

Aamiaislasikko ja ravintola.

Tutut tyypit

Toivo - lempinimeltään Tofu ja Hermes - lempinimeltään Herkku

Olin taas pari päivää Tyttärien tilalla Merimaskussa - siivousapuna ja seurana tai seurana ja siivousapuna. Toinen tyttäristä oli tämän ajan Helsingissä eli teimme asunnon vaihdon, mikä sopi hyvin kummallekin. Tyttö sai ilmaisen kaupunkiasunnon ja minä kodikkaan maaseutumajoituksen :):)

Ennen olen inhonnut yli tunnin autoreissuja, etenkin jos olen joutunut itse ajamaan. Tämän vuoden aikana olen kerran pari kuussa reissannut Helsingin ja Merimaskun väliä - bensaa kuluu, rahaa menee ja ilmasto kärsii - ääk. Yllättäen ajaminen ei olekaan enää tuntunut niin kauhealta ja tylsältä, ja olen jopa alkanut viihtyä yksin autossa - väliin Murun kanssa. Matkatessa kuuntelen yleensä radioSuomea ja Puhe-radiota, tosin välillä vaivun omiin ajatuksiini.

Perillä Tilalla minua odotti Dora-koira, Kille-vuohi, Lala- ja Pablo-kissat, Aku- ja Iines-ankat, lampaita, kanoja ja kuusi nopeasti kasvavaa ankanpoikasta. Ja kaksi suloista, pitkäkorvaista kania: harmaa Tofu ja kellertävä Herkku - rakkaiden Tyttärieni lisäksi :) 

Kirkko ja kappeli

Kellokosken partaalta entisen ruukin alueelta (täällä) löytyy sekä kirkko että kappeli. Kirkko rakennettiin vuonna 1800 ruukin työläisten kirkollisia tilaisuuksia ja kappeli 1934 sairaalan potilaiden kirkollisia tilaisuuksia varten. 

Ruukin ensimmäinen patruuna Lars Nysten osti Keravanjoen partaalle syntyneen kartanon vuonna 1793. Seuraavana vuonna Nysten perusti mailleen rautaruukin, joka sai ruotsinkielisen nimen Marieforsbruk hänen Marie-vaimonsa mukaan. Pari vuotta myöhemmin vuonna 1800 patruuna rakennutti alueen työläisten käyttöön yksinkertaisen kirkon. Kun leskeksi jäänyt Nysten ajautui vuonna 1803 konkurssiin, ruukki ja kirkko jatkoivat toimintaansa uusien omistajien alaisuudessa.

Punamullalla maalattu, yksinkertainen kirkko on edelleen säännöllisessä käytössä Tuusulan seurakunnan omistuksessa. Nykyiset valkoiset ulkokoristeet ja pieni puinen torni lisättiin puiseen laatikkokirkkoon 1930-luvulla.

Kartanon maille perustetun Kellokosken sairaalan alueelle rakennettiin 1934 pieni rapattu kappeli - paikalla pari kymmentä vuotta olleen ruumishuoneen päälle. Tarvittaessa 1960-luvulle asti kappelissa tehtiin myös ruumiinavauksia, ja 1930~ ja 1940-luvuilla mielenterveyspotilaiden hoidossa käytettyjä lobotomialeikkauksia. 

Sairaalan kappelin käyttö kirkollisissa tilaisuuksissa hiipui 1960-70-luvuilla. Tämän jälkeen rakennus oli pitkään tyhjillään, kunnes se kunnostettiin ja avattiin uudelleen 1981.

Kellokoskella käydessäni (täällä) kumpikin - kirkko ja kappeli - oli kiinni ja kiertelin rakennuksia vain ulkoa. Myöhemmin luin netistä, että halutessaan kappeliin pääsee sisälle, kun alueella oleva sairaalamuseo on auki.

Ruumishuoneen päälle rakennettu kappeli

Kosken reunalle rakennettu kirkko

(Lähes)Hylätty ruukki

Kellokoski on ollut minulle aina ”se mielisairaala” - tohtori Taipale ja Kellokosken prinsessa. Tohtori oli tietty psykiatri ja kansanedustaja Ilkka Taipale (s. 1942), joka työskenteli sairaalan ylilääkärinä 1988-1996. Kirjassa ja elokuvassa elämäänsä jatkanut prinsessa taas oli Anna Lappalainen (1896-1988), joka piti itseään Englannin prinsessana. Hän oli sairaalan potilaana vuodesta 1933 vuoteen 1985, jolloin hän siirtyi Nikkilän sairaalaan kuollakseen parin vuoden päästä 92-vuotiaana. 

 

Viime vuosina Kellokoski on ollut minulle vähän myös Mäntsälän tanssilava - aivan kosken vieressä oleva ihana kahdeksankulmainen kesälava. Mutta ruukista tai kartanosta en ollut ennen elokuuta kuullutkaan, enkä ennen tanssilavaan tutustumista ollut koskaan edes käynyt paikkakunnalla. 

Nykyään tiedän, että Kellokoskea on ensisijaisesti ollut kosken ääreen rakennettu kartano ja sen maille kaksi sataa vuotta sitten perustettu rautaruukki - alkujaan Mariefors bruk. Ja toki myös paikkakuntalaisia työllistävä sairaala, joka aloitti toimintansa 1900-luvun alussa kartanon entisissä tiloissa. 

Eräällä kesän tanssimatkalla päätin ennen harjoituksia kierrellä vähän kosken maisemissa. Tanssitreenit Männistön lavalla alkoivat kuudelta, joten aloitin retkeni vasta puoli viiden aikoihin. Näin hienosti kuohuavan kosken ja useampia nostalgisesti ränsistyneitä 1800-luvun lopulta olevia ruukkirakennuksia, joista pääosa näytti hylätyiltä, tosin joissakin oli pieniä käsityöpajoja ja muita toimitiloja. Näin ruukin tehdasmuseon ja entisiä työläisten asuntoja - ruukkialueellahan oli parhaillaan 450 työläistä - joista useimmat olivat kunnostettu ja asuttuja.

Näin myös kartanon vaaleanpunaisen, hienon 1889 valmistuneen päärakennuksen ja sen ympärille rakennetut uudemmat sairaalarakennukset, joissa vuoteen 2015 asti toimi Kellokosken mielisairaala ja sittemmin pienimuotoisempaa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin eli HUS:n psykiatrista toimintaa. Näin vanhaan ylilääkärin siniseen asuintaloon tehdyn sairaalamuseon, Keravanjoen rannassa olevat lääkäreiden asunnot ja saunarakennuksen sekä valtavan puistomaisen puutarhan upeine lehtipuineen.

Alueella ei näkynyt juuri yhtään ihmistä ja lähes kaikki rakennukset oli ainakin iltapäivästä/alkuillasta kiinni, myös molemmat museot. Auki olivat vain ilmeisen aktiivinen ravintola Patovahti ja ilmeisen suosittu kahvila Kinuskilla. Kiva näin, sillä jälkimmäisessä join hyvät terassikahvit - ja kuolasin herkullisen näköisen kinuskikakun perään :)

Josko toiste tulisi käydyksi Maijan kammari -nimisen puodin yhteydessä olevassa ruukkimuseossa ja vain kesäisin auki olevassa sairaalamuseossa. Kiinnostaisi :) Ehkä Kinuskillan kinuskikakku vetovoima saa aikaan ihmeitä…

Kellokosken entisiä sairaalarakennuksia: KS3 entinen kartano, KS9 nyk sairaalamuseo, 

KS13 kappeli, KS11 sauna sekä KS10 ja KS12 lääkäreiden asuntoja.

Kinuskillan kinuskikakkua :) 

Ukilla hoidossa

15v Chloe ja 8v Muru

Kanan poikanen

Tyttärien Tilalle Merimaskuun hankittiin alkukesästä kaksi ankkaa, joiden piti olla kaksi urosta. Pian selvisi, että kyseessä oli (vahingossa) pariskunta, jotka saivat nimekseen Aku ja Iines. 

Ankkapari liikkui päivisin vapaasti ympäri tilaa, kuten kanatkin. Pian kanalaan ilmestyi isoja ankan munia. Eräänä päivänä Tyttäret huomasivat, että yksi kanoista oli alkanut hautoa kanalaan munittuja ankan munia.

Musta emokana istui munien päällä ja hautoi lähes hievahtamatta 2-3 viikkoa. Ja niin Tilalle saatiin kuusi pientä suloista ankanpoikaa - kanaemon hautomana :):) Ihana yllätys, mutta ehkä nämä riittävät tällä erää.

Elokuun partsi

Ostin valkoiset (riippuvat?) pelarkuut toukokuussa Roihuvuoren Puutarhanikkareista. Kukat ovat kukkineet upeasti koko kesän kaksioni etelään olevalla parvekkeella, kun olen muistanut lannoittaa niitä pari kertaa viikossa. Pelarkuiden seuraksi istutin pari riippuvaa :) murattia.

Kun hankin pelarkuut, luulin että ne olivat riippuvaa lajiketta (täällä), mutta enää en ole niin varma. Joka tapauksessa ne ovat kasvaneet ja kukkineet runsaasti. Olen ollut kukka-asetelmaani hurjan tyytyväinen, samoin kuin keväällä kyhäämääni kukkalaatikkoviritelmään (täällä). 

Pidän näin kesällä partsin ovea pääosin auki - keskustan melu ei näillä kulmin pahemmin häiritse. Näin sisälläkin istuessa tuntuu kuin olisin puoliksi ulkona - mukana menossa :):)

Kunnollisen kokoinen parveke on oiva lisä pienen keskusta-asunnon mukavuuksiin. Kun kukat viihtyvät, minäkin viihdyn - ja nautin.

Vuoren henki

Yllätin itseni ja tykästyin hautamuistomerkkiin. Hautausmaista ja niillä kiertelystä olen aina tykännyt, mutta hautapatsaat ja -muistomerkit ovat olleet pääosin aika tylsiä, monet jopa rumia. Nyt löytyi muistomerkki makuuni :)

Näin kävi käydessäni Maarian kirkossa Turussa ja kirkkoa ympäröivällä hautausmaalla viime viikonloppuna (täällä). Miellyin kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen (1894-1966) haudalle pystytettyyn hautapaasiin ja sen päällä istuvaan vuoren henkeen - Genius Montanus. 

Genius Montanus on vajaa metrin korkuinen ”kubistinen” ihmisfiguuri, joka Wäinö Aaltonen on tehnyt 67-vuotiaana 1961 Maarian hautausmaalla ollutta perheensä sukuhautaa varten. Hautaa, johon oli haudattu taiteilijan vanhemmat räätäli Matti Aaltonen (1860-1925) ja tämän Ida-vaimo (1861-1936) sekä taiteilijan pojanpoika Wäinö Johannes, joka hautamerkinnän mukaan syntyi ja kuoli samana päivänä keväällä 1948. Hautaa, johon myös taiteilija itse haudattiin hänen kuoltuaan viisi vuotta myöhemmin.

Wäinö Aaltosen kuoltua lopullisen hautamuistomerkin suunnitteli taiteilijan poika Matti Aaltonen silloisen vaimonsa Irman kanssa. Wäinö Aaltosen veistämälle patsaalle tehtiin noin 2x2 metrinen jalusta - samasta kotimaisesta punagraniitista kuin itse veistos. 

Yksinkertaisen kaunis ja tyylikäs muistomerkki, jota näin kesällä vielä kaunistavat sen eteen istutetut punaiset kesäkukat. Tosin haudan kylkeen talvelta unohtunut vino ja tyhjä lyhtykehikko ärsytti. 

Tykkäsin, että muistomerkin ympärille oli jätetty riittävästi tilaa. Kiehtovaa Vuoren henkeä saattoi kiertää ja ihailla joka suunnasta :):) 

Miellyin Maariaan

Moni vanhoista kivi- ja puukirkoista on jumalanpalvelusten ulkopuolella auki yleisölle vain kesällä. Suomessa kesälomakauden katsotaan loppuvan elokuun puolivälissä, kun koulut alkavat, ja useimmat kirkot sulkevatkin ovensa viimeistään ensi viikonloppuna.

Äkkäsin tämän vasta viime viikolla. Tämän kesän ”kirkko-listaltani” oli edelleen käymättä mm. Lohjan ja Hattulan kivikirkot. Mutta onneksi sitä tulee uusia kesiä (uskon ja toivon). Ja jos oikein kova ”kirkkoikävä” iskee, niin rakennuksiin pääsee tutustumaan jumalanpalvelusten ja musiikkiesitysten aikana, kuten tein kuukausi sitten Karjalohjan kirkossa (täällä).

Myös Turun Maarian kirkko on ollut kesän toivelistallani. Elokuun alussa huomasin, että tämä kesän auki ollut kirkko suljettiin jo heinäkuun lopussa. Viime viikonloppuna olin Merimaskussa, josta oli vain lyhyt huraus Turkuun. Äkkäsin, että sunnuntaiaamun jumalanpalveluksen aikaan tai sen jälkeen voisin käydä tutustumassa Räntämäellä olevaan minua kiehtovaan vanhaan rakennukseen.

Tuuheiden lehtipuiden keskellä oleva 1300-luvulla rakennettu, sopusuhtainen kivikirkko näkyy jo kaukaa. Kirkkoa ja sen ympärille rakentunutta hautausmaata reunustaa jykevä, vanha kiviaita. Aurinko pilkistelee puiden oksien ja lehtien välistä. Kaunista ja rauhoittavaa. Kirkon ovi on kiinni - ei lukossa - ja sisällä näkyy valoa. Päätän jäädä kiertelemään hautausmaalle, ja hiipiä kirkkoon sisään vasta jumalanpalveluksen loppupuolella.

Avaan kirkon oven, joka on isolle kirkolle yllättävän pieni. Turkooseissa puupenkeissä istuu kolmisenkymmentä ihmistä - yksin tai kaksin. Alttarilta jaetaan parhaillaan ehtoollista, lehterillä urkuri soittaa ja laulaa monotonista ”kirkkolaulua”. Kiipeän hiljaa takaosan puuportaita ylös urkurin ”kaveriksi”.

Lehteriltä on hyvä katsella, ihailla ja tutkia kirkkoa ja sen komeita kattoholveja. Sieltä näkyvät hyvin myös kirkon kattoon, pylväisiin ja seiniin jo 1400-luvulla maalatut yksinkertaiset kalkkimaalaukset.

Kirkossa on erilainen tunnelma kuin tavallisilla kirkkoreissuillani, jolloin rakennukset ovat pääosin olleet tyhjiä. Käynnissä oleva jumalanpalvelus, alttarin edessä ihmisiä siunaava pappi ja penkeissä istuvat keskittyneet kuulijat ennemmin hämmentävät kuin rauhoittavat minua. Oikeastaan koen enemmän hartautta, rauhaa ja pyhyyttä - mitä se sitten onkin - tyhjässä ja hiljaisessa kirkossa tai kirkossa jossa kuuluu vain urkujen soittoa tai muuta musiikkia kuin tässä jumalanpalvelus-tilanteessa. 

Ikäänkuin kirkollinen toimitus vaatisi minulta jotain? Luterilaisen uskon hyväksymistä ja kannattamista? Osallistumista? Samanmielisyyttä?

Jumalanpalveluksen loputtua kirkko tyhjenee nopeasti. Laskeudun lehteriltä kirkkosaliin, jossa saan kierrellä, katsella ja valokuvata rauhassa. Viereisessä sakastissa papit puhuvat hiljaisella äänellä. Saan olla rauhassa omissa oloissani, kukaan ei kiirehdi ajamaan minua ulos. Plussana kirkossa palavat vielä oikeat kynttilät äskeisen jumalanpalveluksen jäljiltä.

Keskikäytävällä ihailen upeasti koristeltua ja maalattua saarnastuolia pyhimyskuvineen. Myös alttarin edessä roikkuva isokokoinen ristiinnaulitun kuva ihastuttaa ja pakottaa pysähtymään. Tässä lähes 700 vuotta vanhassa, hyväkuntoisessa puisessa Jeesus-patsaassa ja sen koossa on jotain erityisen kiehtovaa.

Taas yksi keskiajalla rakennettu, nykypäiviin säilynyt kaunis kivikirkko. Onneksi ympäri Suomea on jäljellä lähes sata vanhaa kivikirkkoa, joten kirkkoretkilleni näitä riittänee vielä pitkäksi aikaa :)

Kahvi & munkki

Martinsillan kupeessa, Itäisen Rantakadun varrella Turussa on pieni Ankka-niminen kesäkahvila, jota on kehuttu sosiaalisessa mediassa. Pitihän minunkin käydä Ankka katsastamassa.

Mukava ja rento kuppila, jossa vain ulkopöytiä, ja sen takia se on auki säävarauksella. Ensikäynnillä perjantaina Ankka oli kiinni, vaikka ei satanut, mutta sää oli epävakaa. Toisella yrittämällä sunnuntaina aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja Ankka oli auki - ja lähes täynnä. Ainoa tyhjä pöytä oli keittiön takana ”piilossa” ilman jokinäkymää. Mutta se sopi hyvin minulle.

Otin tietenkin mainostetun ”munkki & kahvi vitosella”. Myyntitiskillä oli iso korillinen erikokoisia ja erimuotoisia munkkeja - kaikki lämpimiä ja juuri paistettuja. Ostaja sai itse valita mieluisensa. Ahneena valitsin suurimman, mikä osoittautui virheeksi. Iso rapea munkki oli jäänyt sisältä raa’aksi, ja kahvikin oli tällä kertaa vähä kitkerää.

Mutta kaikesta huolimatta viihdyin hieman epämääräisessä, mutta kodikkaassa kahvilassa, jossa oli ystävällinen palvelu. Eli palvelu ja keskeinen paikka antaa paljon anteeksi. 

Munkin perässä en kuitenkaan toiste tule. Muuten saatan pistäytyä. Ei jäänyt huono maku :)

Kahvilassa oli sunnuntain Turun Sanomat, jossa tiesin olevan jutun Tyttärien Tilalla olevasta Piece of Earth -taidenäyttelystä (täällä). Pitihän tuo vilkaista. Toimittaja Susanne Hiltusen kirjoittama juttu valokuvineen oli näyttävä ja kivasti taitettu.

Oma paikka

Opiskelijatytön 1-vuotias Dora-koira Merimaskusta.

Elokuun iloja

Rakastan erilaisia hortensioita. Osa niistä on nyt parhaimmillaan, 

kuten tämä Merimaskussa kukkiva kaunistus. 

Taidetta luonnossa

Rikkinäinen maisema VI, 2019

Kun perjantaina kävin Wäinö Aaltosen museossa (täällä), siellä oli Antti Liikasen Taipuisa maisema -niminen näyttely, joka jatkuu syyskuun loppuun. Somerolla asuva ja työskentelevä kuvataiteilija ja valokuvaaja Antti Laitinen (s.1975) käyttää ja muotoilee taiteessaan mm. oksia, puita ja metsää.

Turun näyttelyssä tykkäsin etenkin Rikkinäinen maisema (Broken landscapes) -sarjaan kuuluvista isoista valokuvista vuosilta 2017-2020. Niitä tehdessä Laitinen on oikeasti leikellyt puita ja puurykelmiä luoden niihin aukkoja - usein ympyröitä - niiden kasvua kuitenkaan häiritsemättä. Ja ikuistanut lopputuloksen valokuviinsa. 

Uskomattoman jänniä taidevalokuvia, joita oli vaikea uskoa aidoiksi, vaan katsoessa oli lähes varma että ne oli tehty digitaalisesti. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kuvat olivat todenmukaisia valokuvia :) Valokuvateosten välissä oli taiteilijan uudempia, lehdettömistä pajunoksista työstettyjä töitä, jotka kivasti täydensivät luontovalokuvia.

Tykkäsin kovasti Anrri Laitisen taideteoksista. Mutta taiteilijan hidasliikkeisiä videoita en oikein jaksanut jäädä pitkään seuraamaan.

Yksityiskohta valokuvasta Rikkinäinen maisema VII, 2019

Pajuympyrä, 2020

Wäinön vieraana

Wäinö Aaltonen: Suomen neito, 1928-29

Mitä useammin käyn Wäinö Aaltosen museossa Turussa, sitä enemmän alan siihen ihastua. Selkeä, kodikas ja riittävän kompakti. Kyljessä vielä mukava Cafe Wäinö, jossa on tarjolla ilmeisen suosittu keittolounas - minulta vielä maistamatta. Kahvista tykkäsin.

Wäinö Aaltonen (1894-1966) syntyi Karinaisissa (nyk. osa Pöytyää), muutti 8-vuotiaana perheineen Hirvensaloon (saari, joka nykyään kuuluu Turkuun) ja opiskeli Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1910-15. Aaltonen muutti 1917 Helsinkiin, jonne hän rakennutti ateljeen Kulosaareen. Ateljee purettiin 1979 ja sen paikalla (Marsalkantie 16) on nykyään muistolaatta. 

Aaltonen työskenteli paljon myös Hirvensaloon rakennetussa ateljeessa, joka kuitenkin purettiin sotien jälkeen. Kuvanveistäjää pidetään Turun poikana ja hänen nimikkomuseonsa valmistui Aura-joen rantaan 1967. Museon kokoelmissa on noin 5 000 teosta. 

Museon on suunnitellut aviopari arkkitehdit Irma Aaltonen (1919-1998) ja Matti Aaltonen (1921-1978) - osittain yhteistyössä Wäinö Aaltosen kanssa. Matti Aaltonen oli Wäinön esikoinen ja ainoa poika, ja isänsä lailla myös kuvanveistäjä. 

Aiemmista käynneistäni WAM-museossa olen kirjoittanut kahdesti. Vuonna 2017 sain ihmettellä yhdysvaltalaisen nykytaiteilijan Jacob Hashimoton installaatioita (täällä) ja keväällä 2020 oli vuorossa suomalaisten taiteilijoiden tango-aiheinen installaatio. Jälkimmäinen ei niin säväyttänyt, mutta tykästyin jo silloin rakennuksen keskelle piilotettuun atriumpihaan (täällä). Pikku piha hurmaa minut edelleen - valtava, hyvinvoiva rodo ja kivasti asetellut erikokoiset vaaleat pyörökivet nykyään tyhjän vesialtaan pohjalla.

Kuvanveistäjä Aaltosen veistoksia on monissa suomalaisissa kaupungeissa, mm. Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Keväällä 2021 kävelin munkkiniemeläisessä puistossa, jossa törmäsin vuonna 1960 veistettyyn Maaemo suojelee poikaansa -nimiseen patsaaseen (täällä). 

Vaikka Turun Taidemuseo ”tois puol jokke” on edelleen lempparini, niin Wäinö Aaltosen museo vanhan Turun puolella ”täl puol jokke” on kova kakkonen. Vähäeleinen rakennus jonka neljässä tasossa olevat, osin yli 10 metriä korkeat näyttelyhuoneet luovat kutsuvat tilat kierrellä museon vaihtuvissa näyttelyissä.

Rakennuksen keskellä on tyylikäs ja rauhoittava atriumpiha. 

Cafe Wäinön ulkoterassia

Kiva kalleria

Olen eläkkeellä ollessani ihastunut museoihin - niin taidemuseoihin kuin perusmuseoihin, mikä näkynee myös blogissani. Väliin ehkä liikaakin… 

Asun Helsingin keskustassa, jossa on museoiden lisäksi myös paljon taidegallerioita. Ymmärrykseni mukaan galleriat ovat kuvataiteen esittely- ja myyntipaikkoja eikä esillä olevilla teoksilla tarvitse olla mitään yhdistävää juonta (tekijä, teema, aikakausi), kuten yleensä taidemuseoiden näyttelyissä. Taiteen noviisina minulle taidemuseoiden yhdistävä juoni on tuonut helpottavan rungon teosten ihmettelyyn. 

Toistaiseksi taidegalleriat ovat tuntuneet minusta vierailta, etenkään kun en ole ostamassa taidetta. Hesarissa on usein pienempiä tai isompia juttuja gallerioiden näyttelyistä. Joku päivä sitten huomasin, että Galleria A2:ssa Annankadulla on vielä pari viikkoa esillä kuvataiteilija Aimo Kanervan töitä. Eli yksinomaa Kanervan, ei muiden taiteilijoiden.

Galleria A2 oli lähellä kotiani, ihanan pieni - ja katutasossa. Myös 1991 kuollut Aimo Kanerva kiinnosti. Eli päätin kävellä Murun kanssa katsomaan gallerian ikkunoita. Sisälle kurkatessani kuulin kutsuvan ja ystävällisen äänen sanovan, että koiran voi huoletta tuoda tutustumaan taiteeseen. Joten - eikun sisälle.

Tykkäsin. Tykkäsin pikkuruisesta ja sokkeloisesta näyttelytilasta, mukavasta tunnelmasta ja Aimo Kanervan (1909-1991) herkistä luontoaiheisista töistä - joukossa jokunen muotokuva. Ilmainen, joten helppo poiketa ohikävellessä. 

Onneksi poikkesin :) Jään seuraamaan, mitä Galleria A2:ssa tulee seuraavaksi, sillä poikkean uudelleen.

Kanerva: Kanerva, 1949