Tryffeliä Tartufossa

Sunnuntaina löysimme Ukin kanssa Marbellan vanhasta kaupungista toisen ihanan ravintolan perjantaisen Altamiranon (täällä) lisäksi. Tämä Tartufo-niminen italialainen ravintola on nimensä mukaisesti keskittynyt tuoreeseen tryffeliin, jota sekoitetaan, sirotetaan ja/tai leikataan lähes jokaiseen listalla olevaan ruokaan. Opin, että tryffelit lasketaan sieniin ja niitä tunnetaan yli 70 lajia. Tunnetuimmat ovat Italiassa kasvava valkotryffeli (kallein tryffelilaji) ja Ranskassa kasvava mustatryffeli.

Ukki herkutteli oikeaoppisesti valmistetulla tartarpihvillä, jonka päälle tarjoilija siivutti valkoista tryffeliä. Kalliin valkotryffelin käsittely ja annostelu pihvin päälle oli varsinainen näytelmä. Tarjoilijalla valkoiset käsineet, mustakuorinen pieni tryffelisieni marmorilautasella lasikuvun alla. Ja vaaka jolla tarjoilija punnitsi tryffelin, jotta hän osasi annostella tarkat kolme grammaa. Valkotryffelin takia Ukin annokselle tuli hintaa, mutta hän halusi maistaa tätä harvinaista herkkua. Tykkäsi, muttei hurrannut hullaantuneena.

Minä valitsin litteän tagliatelle-pastan, jonka päälle oli jo keittiössä viipaloitu rutkasti mustatryffelin siivuja. Pasta itsessään oli herkullista ja tryffelikin ihan ok, mutta ei enempää... Ukin valkotryffelin maku ei minusta eronnut oman pastani mustasta tryffelistä, mutta en olekaan mikään makujen enkä varsinkaan tryffelien ekspertti,,,

Tartufo on ihanalla paikalla pienen ja rauhallisen, appelsiinipuita kasvavan aukion laidalla - tunnetun Plaza de los Naranjos -aukion pikkusisko. Marraskuisena päivänä ulkona paistoi aurinko, mutta ravintolan sisällä oli oikeita kynttilöitä - jopa naisten vessassa paloi kaunis valkoinen kynttilä. Kodikasta ja kaunista. Tartufon edessä, aukion laidalla oli useampi valkoisella pöytäliinalla päällystetty ruokailijoita odottava pöytä. Tällä kertaa valitsimme kuitenkin sisätilan ja kakkoskerroksen rauhallisen, ikkunan vieressä olevan pöydän.

Vaikka en tryffeleistä niin osannut perustaa, niin paikasta, palvelusta, tunnelmasta ja ruoasta tykkäsin.

Ukin tartarpihvi valkoisella tryffelillä.

Tagliatelle-pastaa mustan tryffelin kanssa.

Mereneläviä Mabellassa

Kierrellessämme tihkusateessa Marbellan vanhan kaupungin kujia törmäsimme sattumalta Altamirano-nimiseen kalaravintolaan, jonka ruokalista oli kaakeloitu ravintolan ulkoseinään. Mereneläviä ja kaloja joka lähtöön, ei mitään muuta - ei lihaa, ei ranskalaisia, ei jälkkärikahvia. Ja sehän sopi meille.

Lähes 30 vuotta toiminut ravintola oli perjantai-iltapäivänä melkein täynnä. Asiakkaina näytti olevan niin paikallisia kuin turisteja. Ja kaikille näytti ruoka maistuvan. Niin meillekin: Ukille sopivasti - ei liikaa - grillattua tarjoilijan suosittamaa kalaa (laji jäi arvoitukseksi) ja minulle herkullisia jättimäisiä katkarapuja. Lisäksi vain tomaattisalaattia, perusleipää (ei voita) ja talon valkkaria.

Tykättiin ja ehdottomasti palataan, jos toiste Marbellaan eksytään.

Kaksi kappaletta (eli neljänneskilo) King red prawns - herkullisia ja hintavia.

Altamiranon sisäseinät oli peitetty upeilla kaakeleilla ja jalkapallojulisteilla. 

Frigiliana - Espanjan kaunein?

Vuokrasimme auton ja ajoimme lauantaina Frigilianaan, joka on Nerjan kaupungin lähellä oleva pikkukylä. Frigilianaa mainostetaan Espanjan kauneimpana ns. valkoisena kylänä, mutta tällä kertaa petyin.

Lähdimme Marbellasta vasta iltapäivällä ja huolimatta googlen kartta-appista eksyimme useamman kerran Malagaa kiertävässä pikatieviidakossa. Tämän takia saavuimme Nerjan rannikkokaupungin yläpuolella olevaan Frigilianaan vasta lähempänä viittä. 

Kaunista toki oli, etenkin kun hiljakseen laskeva aurinko valaisi vuorenrinteeseen rakennettuja valkoisia taloja. Mutta kylällä törmäsimme vain turisteihin - ja kissoihin. Pysäköimme auton rotkon reunalle rakennetulle keskusaukiolle, jossa lisäksemme useita kymmeniä muita turisteja kierteli samoja turistikuppiloita ja samoja matkamuistomyymälöitä. Ukin jalkavaivat rajoittivat laajempaa kiertelyä, mutta se vähä mitä aukion ympäristöä pääsimme tutkimaan, vaikutti suljetulta ja kuolleelta. Liekö siestan piikkiin? Vähän sama fiilis kuin vajaa vuosi sitten käydessäni toisessa Aurinkorannikon kehutussa pikkukylässä Mijaksessa (täällä): Petyin, kun kehuja luettuani odotukseni olivat liian korkealla. 

Reissuilla tykkään yleensä eniten, kun omassa porukassa kierrellessä ”sattumalta” törmään johonkin yllättävään, jännittävään, kauniiseen tai kiinnostavaan. Sen sijaan petyn herkästi, kun suunnistan opaskirjan suosittamiin paikkoihin. 

Tosin en aina. Paljon jännää olen toki löytänyt opaskirjojen ja nettineuvojen avulla.

Parvekenäytelmä

Aamuteatteria alkuviikosta.

Aurinkorannikko on pari päivää ollut Saderannikko - jatkuvaa sadetta ja puuskaista tuulta on riittänyt. Onneksi on ollut mukava ja tilava kämppä, jossa kaksi sohvaa joihin kumpikin on voinut linnoittautua ipadeineen ja kirjoineen.

Sohvakäpertelyn lomassa olohuoneen ikkunoista ja parvekkeelta on saanut seurata alati vaihtuvaa luonnon näytelmää. Erityisen ihastuneena olen tuijottanut kymmenien lokkien pitkiä ja rauhallisia liitelyitä ilmavirtojen kyydissä - väliin pilviä hipoen ja väliin maata viistäen, väliin yksin ja väliin ryhmissä. 

Kuin parasta tanssia.

Sama näytelmä eri miehityksellä loppuviikosta.

Picasson perässä

Calderin punainen metalliveistos tervehtii Picasson makaavaa alastonta naista. 

Malagassa riittää museoita. Carmen Thyssen -museon (täällä) ja Venäläisen taiteen museon (täällä) lisäksi piti tietty käydä kaupungin kuuluisimmassa museossa - ”oman pojan” eli Picasson museossa. 

Pablo Picasso (1881-1973) syntyi Malagassa, mistä hän 11-vuotiaana muutti taidekouluun ensin La Corunaan jatkaen opintojaan parin vuoden päästä Barcelonassa ja lyhyesti myös Madridissa. Vuonna 1904 nuori Picasso muutti pysyvästi Pariisiin.  

Malagan Picasso-museossa on esillä vajaat 300 taiteilijan teosta, jotka on pääosin saatu hänen perillisiltään lahjoituksena tai lainaksi. Picasson piirroksia ja maalauksia katsoo aina mielellään, vaikka taiteilijan tunnetuimpia tai kuuluisimpia teoksia ei Malagassa olekaan, mutta sopivasti töitä uran eri aikakausilta.

Perusnäyttelyn lisäksi museossa on helmikuuhun asti erikoisnäyttely, jossa rakennetaan yhteyttä Picasson ja amerikkalaisen Alexander Calderin välille sijoittamalla heidän töitään lähekkäin ”keskusteluetäisyydelle”. Elinaikanaan heillä ei ollut merkittävää yhteistyötä, vaikka he 1930-luvulla pari kertaa tapasivatkin.

Alexander Calder (1898-1976) on kuvanveistäjä, joka ennen taiteilijaksi ryhtymistään oli taiteilijaisänsä neuvosta opiskellut koneinsinööriksi: ”Taiteilijan ammatti on raskas ja epävarma.” Päädyttyään kuitenkin kuvanveistäjäksi Calder uudisti kuvanveistoa keksimällä ja tekemällä liikkuvia veistoksia. Luomuksiaan hän alkoi kutsua mobileksi eli Calder on mobilen ”isä”.

Calder/Picasso-näyttelyssä on Calderin isojen katosta roikkuvien mobilien lisäksi taiteilijan rautalangasta vääntämiä ”muotokuvia”, joita hän teki useista taiteilijoista mm. tanssija Josephine Parkerista (1906-75). 

Näyttelyssä tutustuin maailmankuuluun, mutta minulle tuntemattomaan Calderiin ja hänen leikkisiin töihinsä, jotka oli kivasti ja onnistuneesti asetettu ”keskustelemaan” Picasson maalausten kanssa. Tykkäsin kovasti.

Alexander Calderin ”rautalankamuotokuva” Josephine Bakerista.

Picasso: Woman with raised arms (1936)

Pietarin taidetta

Ivan Kramskoin (1837-87) vuonna 1882 maalaama kuva 16-vuotiaasta Sofia-tyttärestään.

Pietarissa on yli sata vuotta toiminut Venäläisen taiteen museo - merkittävä ja tunnettu museo, jonka kokoelmissa on noin 400 000 taideteosta. Vuonna 2015 museo avasi ensimmäisen ja ainoan sivupisteen ja paikaksi valikoitui Malaga. Kaupungin keskustan ulkopuolella olevaan entiseen tupakkatehtaaseen entisöitiin kymmenkunta isoa näyttelyhuonetta käsittävä Coleccion del Museo Ruso.

Vuonna 1927 valmistunut rakennus toimi tupakkatehtaana vuoteen 2002 asti. Nykyään sen tiloissa on Venäläisen museon lisäksi ainakin Automuseo, Muotimuseo ja Business-koulu. U-kirjaimen muotoisen koristeellisen rakennuskompleksin keskelle jää iso piha, jonka istutukset ainakin näin talvella näyttivät vaatimattomilta. Hoitamattomasta puutarhasta huolimatta valtava kokonaisuus muistuttaa enemmän renesanssipalatsia kuin tupakkatehdasta.

Venäläisen museon sisäänkäynti on suuren pihan takana lähes näkymätön. Sisältä museo on jopa häiritsevän suuri ja avara - valtavia valkoisia aulatiloja ja kirkkaan värisiä näyttelyhuoneita - vähän ikkunoita, ei päivänvaloa.

Parin vuoden välein vaihtuvassa ”perusnäyttelyssä” on esillä kerrallaan noin sata Pietarin museosta lainattua taideteosta, lähinnä maalauksia. Järjestyksessä toinen ”perusnäyttely” on nimeltään Saints, queens and workers. Näyttelyyn on kerätty tauluja joissa on kuvattu naisia, mm. Neitsyt Mariaa, Venäjän ruhtinattaria, työläisnaisia sekä naisia morsiamena, äitinä ja alastonmallina pääosin sadan vuoden ajalta noin 1850-1950. Tykkäsin.

Upeita maalauksia, mutta liian isoissa tiloissa. Paljon ystävällisiä oppaita/vartijoita, mutta vähän katsojia.

Sulhasen sukulaiset tarkastavat morsianta 1800-luvun lopun taulussa.

Muotokuvia vai haavekuvia?

Malagan Carmen Thyssen -museossa, jonne ensimmäisellä Malaga-retkelläni sattumalta eksyin (täällä), oli perusnäyttelyn lisäksi puoli vuotta esillä oleva Fantasia arabe (Arabialainen fantasia) -niminen näyttely. Näyttelyssä oli esillä vajaa sata espanjalaisten taiteilijoiden 1800-luvun lopussa tekemää maalausta, joissa he kuvasivat ihmisiä ja elämää Pohjois-Afrikassa.

Yksi kolmesta näyttelyhuoneesta oli omistettu muotokuville - lähinnä naisia, kerjäläisiä, orjia, käärmeenlumoajia. Tykkäsin muotokuvista. Minusta ne olivat upeita - värikkäitä, sensuelleja ja pikkutarkkoja. 

Poistuttuani museosta tutustuin tarkemmin näyttelyn esitteeseen. Siinä kerrottiin, että Fantasia arabe -näyttely kuvaa sitä, miten eurooppalaisten - myös esillä olleiden taiteilijoiden - näkemykset arabeista ja heidän elämästään perustuivat toisaalta eurooppalaiseen kolonialistiseen maailmankuvaan ja toisaalta miestaiteilijoiden omiin unelmiin ja fantasioihin, ei arabimaailman todellisuuteen. 

Tätä en herkistä muotokuvista osannut nähdä - ehkä ne loksahtivat minunkin ennakkoluuloihini. Esitetekstin luettuani pystyn (ehkä) katsomaan maalauksia hieman eri silmällä...

Mietteitä Malagassa

Kävin bussilla Malagassa - Marbellasta noin 50 kilometriä ja 60 minuuttia. Yksin, sillä Ukin liikkumista rajoittaa nykyään syöpähoitojen jälkivaikutuksena jalkoihin tullut hermovaurio. Ukko voi hyvin, mutta jalat eivät toimi kuten ennen - puoli tuntia köpöttelyä menee hyvin, mutta pidemmät matkat ovat toistaiseksi toiveajattelua. Kaipaamme molemmat lomamatkoihimme aiemmin olennaisena osana kuuluneita monituntisia kaupunkikävelyjä ja luontovaelluksia, joissa Ukki oli aina se jaksavampi, kannustavampi ja kirittävämpi osapuoli. 

Matka Marbellasta Malagaan on mutkikkaampi kuin esim Fuengirolasta, josta pääsee nopeasti ja kätevästi junalla Malagan keskustaan. Marbellassa pitää ensin ajaa taksilla kaupungin pohjoispuolella olevalle bussiasemalle, josta bussilla pikatietä Malagan bussiasemalle, josta edelleen sisäisellä rengasbussilla (C1/C2) ydinkeskustaan. Parhaimmillaankin tähän menee noin kaksi tuntia. 

Nousen rengasbussista vanhan kaupungin reunassa kädessäni asemalta nappaamani pieni turistikartta. Ensikertalaisena tiedän Malagasta vain, että siellä on Picasso-museo ja iso vanha katedraali. Kävelen kauempana näkyvää korkeaa tornia kohti - ilmeinen katedraali ja toivon museonkin löytyvän lähistöltä.

Lyhyen hortoilun jälkeen valtava, lähes korttelin kokoinen kirkkorakennus paljastuu yllättäen yhden nurkan takaa, tai osa rakennuksesta. Malagan katedraali on niin iso - monumentaalinen, ettei se mahdu kännykkäkameran säteeseen, joten komistus jää minulta valokuvaamatta. Sisältä katedraali on makuuni liian mahtipontinen, mutta pysähdyttävän kaunis. Etenkin sisääntulo lumoaa, kun kirkkaasta päivänvalosta astuu kirkon hämärään ja yhtäkkiä eteen aukeaa huikean korkea katto, ikkunoiden kauniit lasimaalaukset ja keltaisen valon täyttämät kupolit. ”Vau!” karkaa suustani. Yksin ollessani olen alkanut puhua ääneen, kuten mummoille kuuluukin :):j

Kun ulostultuani kierrän katedraalia, törmään komeaan, isoon puuhun joka pursuaa rosanvärisiä kukkia. Kun auringonvalo siilautuu puun lehtien välistä ja tuuli hiljakseen lennättää vaaleanpunaisia terälehtiä maahan, näky on pysähdyttävän kaunis - kilpailee jopa katedraalin lumovoiman kanssa. Majapaikassa selvitän netistä, että puu on Etelä-Amerikasta kotoisin oleva, syksyllä kukkiva pullokapokkipuu (Ceiba speciosa). 

Picasso-museo jää näkemättä, sillä pitkät jonot eivät ole minua varten. Jatkan klompsimista vanhan kaupungin kapeita kujia. Kaupat ovat pääosin kiinni, mutta lukuisat kahvilat ja ravintolat ovat täynnä vapaapäivää viettäviä ruokailijoita. Tykkään sunnuntain hälinästä - mukavaa hyörinää ja puheen pälpätystä. Kierrellessäni törmään Carmen Thyssen -nimiseen museoon. Ei jonoja, joten eikun sisälle. Peruskokoelma koostuu espanjalaisista 1800-luvun lopun maalauksista, jotka kuvaavat ihmisiä mm. arkiaskareissa, härkätaisteluissa ja tanssiaisissa. Mielenkiintoista ajankuvaa - tykkään.

Onnistuu se vaeltelu yksinäänkin, vaikkei yhtä kivaa olekaan kuin kaksin kuljeskelu. Erilaista, ja vaatii totuttelua. Malagan vanhasta kaupungista tykkäsin. Vaikka aika vähän siitä yhdessä iltapäivässä ehtii ja jaksaa nähdä - yhden kirkon, yhden museon ja yhden kukkivan pullokapokin. 

Lähtiessä tiedän, että Malagassa on noin 550 000 asukasta ja kiehtova vanha kaupunki.

Upeakukkainen pullokapokkipuu

Malagan kullanhohtoinen katedraali

Huomenta

Marbellan lukaalin parvekkeelta klo 7.27. Puolen tunnin päästä valo on voittanut, ja päivä alkaa.

Loma-arkea

Alamedan puisto Marbellan keskustassa  

Toinen lomapäivä kului tutuissa - ehkä jopa tylsän tutuissa - tunnelmissa. Laiskaa kävelyä, meren tuijottamista, toisten turistien touhujen seuraamista ja rentoa lukemista. Ja tietty auringosta ja lämmöstä - mikä on iloisesti yllättänyt - nauttimista sekä ulkokuppiloissa herkuttelua. Ei mitään uutta, ei mitään raflaavaa.

Päivän kohokohta oli pikkuruinen - alle 10 cm -  kesy lintu, johon törmäsin aamukävelyllä. Värikäs söpöliini (papukaija?) oli ulkoilemassa isäntänsä kanssa :):) Hetken linnulle sirkuttelin ja sain jopa pitää sitä sylissäni, mistä pikkuinen taisi pelästyä koska päästi löysät löröt. Tätä ennen olin jo ehtinyt ajatella, että ehkä isäntä huijaa minua, sillä veijari näytti niin paljon entisajan lasten vieterilinnulta.

Loma-arki etsii vielä hiukka uomiaan - molempien jaloille ja mielelle sopivia polkuja.

Sintti sivukadulla

Meren äärellä

Herään seitsemältä hyvin nukutun yön jälkeen. Ulkona on pimeää, mutta taivaanrannan kajastuksesta näkee että tulossa on vähintään puolipilvinen päivä. Avaan parvekkeen oven. Aallot rikkoutuvat rantaan ja aamuviileä - ei kylmä - ilma hyväilee kasvojani. Hämärässä näkyy kalastajaveneitä, jotka palailevat saaliineen rantaan.

Pikkuhiljaa taivaanranta punertuu lisää ja lokit alkavat kirkua. Jokunen aamulenkkeilijä juoksee pitkin rantaviivaa. Kahvi kiehuu ja Suomesta tuodut ruisleivät odottavat voideltuna. Kaivan esille matkalaukkuun pakatun, viime sunnuntaina lukematta jääneen hesarin.

Ensimmäinen lomapäivä Marbellassa alkaa, eikä se voisi paljoa paremmin alkaa. Aamu jatkuu runsaan tunnin kävelyllä pitkin meren rantaa. Ja edelleen yhden kahvilapysähdyksen ja kaupassakäynnin jälkeen mukavalla lounaalla asunnon edessä olevassa Puerto Playa -nimisessä rantaravintolassa - sananmukaisesti rantahiekalla.

Koko päivä meren äärellä. Mitä onnea, sillä auringossa kimalteleva meri on lähes parasta mitä tiedän.

Rauhoittavan kaunista.

Rantaravintolan herkkukala kahdelle.

Hienostuneen lomapaikan maineessa olevasta Marbellasta 

löytyy sopivasti myös rappioromantiikkaa.

Oranssia Marbellassa

Makuuhuone parvekkeella ja merinäkymällä :):)

Heräsin oranssin väriseen - turkoosilla sävytettyyn :):) - aamuun Marbellassa Espanjan aurinkorannikolla. Eilen lennettiin Norwegianilla, tavattiin ihana espanjalainen lady Marbellan keskustassa ja saatiin avaimet vanhan kaupungin liepeiltä sijaitsevaan lukaaliin.

Jo illalla huokaistiin tyytyväisyydestä, mutta aamuauringossa Ukin vuokraama neljännen kerroksen huoneisto näytti enemmän kuin ihanalta. Kodikas, tilava ja valoisa. Lähes avoin näkymä Marbellan pieneen satamaan ja merelle. Ja kaikki toimii telkkarista ja nettiyhteydestä alkaen. Ukki löysi jopa Viasat-yhteyden, jotta voimme tänään skoolata Huuhkajien voittomaalille :):)

Vajaa kaksiviikkoinen valohoito etelässä alkoi hyvissä merkeissä. Ja nyt rantakävelylle...

Joku voisi kokeilla ulkoilmapooliakin :):)

Olohuone parvekkeella ja merinäkymällä :):)

Kaksi yötä Jyväskylässä

Hotelli Yöpuun aamupuuro marjojen, siemenien sekä kuusenkärkkä- ja 

mustikkajauheen kanssa. Puhumattakaan paikallisista karjalanpiirakoista, 

vastapaistetusta munakkaasta, luomujugurtista, tuoreesta hunajamelonista, 

juurileivästä, suklaabrownista, valkoviinimarjatuoremehusta jne.

Matkalla Äänekosken tanssileirille (täällä) yövyin mennen tullen Jyväskylässä: perjantaista lauantaihin keskustan Omena-hotellissa ja sunnuntaista maanantaihin tästä 5 minuutin kävelymatkan päässä olevassa hotelli Yöpuussa. Edellisessä huone yhdelle maksoi 70 euroa ja jälkimmäisessä 125 euroa. Kannattiko Yöpuusta maksaa melkein kaksi kertaa enemmän?

Molemmissa hotelleissa oli hyvä sänky, puhtaat lakanat ja oma vessa lämpimällä suihkulla. Ja siistiä ja rauhallista. Mutta tämän jälkeen hotellit erosivat toisistaan kuin yö päivästä.

Perjantai-iltana minulle riitti hyvin Omenan kaltainen kaikesta turhasta riisuttu majoitusversio. Sisälle ovikoodilla, ei respaa eikä aamupalaa. Kävin Omenassa vain nukkumassa - tulin iltakasilta ja lähdin aamukasilta.

Mutta rankan tanssiviikonlopun jälkeen oli enemmän kuin ihanaa tulla kynttilöiden valaisemaan Yöpuuhun, jossa ystävällinen respanainen toivotti lämpimästi tervetulleeksi, tarjosi tervetulojuoman, ojensi viikonlopun iltapäivälehdet ja kertoi saunan olevan lämmin ja vapaa, jos kiinnostaa. Ja aamulla istua kodikkaassa ruokasalissa ja valita paikallisia herkkuja runsaasta ja monipuolisesta aamiaispöydästä. Ja kaikki kuului huoneen hintaan :):)

Ehdottomasti kannatti - Yöpuu oli hintansa väärtti. Yksi yö oli juhlaa, kaksi yötä olisi ollut liikaa.

Omena-hotellin wc/suihkun ainoa tuote oli 3 in one - yksi ja ainut pesuneste, 

joka kelpasi saippuaksi, shampooksi ja hoitoaineeksi.

Mustanaamio

Muru Ukin kanssa mökillä.

Talvi tuli Punavuoreen

Tyynenä bussissa

Soidinkierros

Vietin viikonlopun tanssikurssilla hotelli Nuuksiossa (täällä). Hotelli on rakennettu vuonna 1963 Siikaranta-nimiseksi opistoksi, jota Rakennusliitto hallinnoi. Vuonna 1989 rakennus alkoi opistotoiminnan lisäksi palvella myös hotellina. Lopulta vuonna 2015 Rakennusliitto myi koko rakennuksen, jolloin uusi omistaja muutti sen nimen hotelli Nuuksioksi.

Hotelli Nuuksio sijaitsee Nuuksion kansallispuiston eteläkärjessä Siikajärven rannalla. Sunnuntaina ehdin tanssin lomassa saada pienen maistiaisen kansallispuistosta, jossa en ole koskaan ollut - mikä häpeäkseni on myönnettävä.

Kävelin neljän kilometrin pituisen Soidinkierroksen, joka alkaa lähes hotellin pihalta. Sumuisena sunnuntainakin polku oli hyvinmerkattu ja helppokulkuinen - tosin räntäsateiden jälkeen kurainen ja ajoittain liukas. Ja hiljainen - vastaan tuli kaksi yksinäistä vaeltajaa ja yksi maastopyöräilijä.

Näin uskomattoman kaunista luontoa: sumuverhon peittämää Soidinsuota, jännittävää punaista sammalta, puissa roikkuvia naavaverkkoja ja pystyynkuolleita keloja. Olin täysin myyty.

Nuuksion kansallispuistoon täytyy päästä toistekin :):)

Vielä kerran Gormley

Royal Academy of Arts -taidekoulun Gormley-näyttelyssä (täällä) tykästyin myös taiteilijan varhaisimpiin 1980-luvulla tekemiin yksinkertaisiin piirroksiin. Väritkin sattuivat sopimaan vaatetukseeni :):)

Ihastuin Precense (Läsnäolo) -nimiseen pieneen piirrokseen, jossa kolme hahmoa seisoo rinnakkain. Miten koen itseni suhteessa muihin ihmisiin ja ympäristöön? Onko rajani selvät itselleni? Entä muille? Haluanko helpottaa itseni ja lähimmäisteni elämää siten, että osaan ja uskallan ilmaista omat rajani? Usein tämä vaatii ääneen sanottuja sanoja, koska eleitä ja muuta ruumiinkieltä läheinen tulkitsee monesti toisin kuin kuvittelen tai toivon. Ja myös empaattista selkokieltä - ei ympäripyöreitä ”etten loukkaa toista” sanoja, joista toisen on vaikea ymmärtää mitä tarkoitan.

Miten olen eri tilanteissa läsnä? Sopivarajaisena lähimmäisenä, kaiken tilan vievänä massana vai synkkänä valittajana? Vai sallinko itselleni, että olen läsnä ihmisenä - väliin rajani tuntien, väliin toisen päälle valuen ja väliin itseeni käpertyen? Ja hyväksynkö saman lähimmäisissäni?

Precense-taulun ottaisin koska tahansa kotini seinälle. Jos pääsisimme hinnasta yksimielisyyteen :):)

Presence (1989)

Sunday breakfast

Sunnuntaiaamun kävelyretkellä nautimme myöhäisen superaamiaisen lähiasukkaiden kansoittamassa Gails-nimisessä leipomakahvilassa Dulwich Villagessa. Gails (täällä) on leipomoketju, joka on vuodesta 2005 lähtien laajentunut ympäri Lontoota. Nykyään leipomo- ja myyntipisteitä on yli 50.

Tunnelma ja tuotteet Gails-kahvilassa - ainakin Dulwich Villagessa - oli kaikkea muuta kuin tyypillisessä ketjukuppilassa. Luulinkin kahvilaa innokkaan ja osaavan paikallisen pienyrittäjän sydänkäpyseksi - ihana vilske ja pölpötys. Kiireisiä myyjiä ja juoksevia tarjoilijoita. Asiakkaita jonoksi asti - nuoria, ikäihmisiä, lapsiperheitä sekä hikisiä lenkkeilijöitä ja leppoisia koiran ulkoiluttajia. Tunnelma parani entisestään, kun päivän lämmetessä myös ulkopöydät täyttyivät viimeistä tuolia myöten.

Saimme hyvää kahvia, ihanan löysää juuri valmistettua munakasta, lämpimiä skonsseja ja kreemipäällysteisiä ”kuivakakkuleivoksia”. Kaikki herkkua. Ja ihana, keski-ikäinen (vanhempi?) tarjoilijanainen, joka juoksemisensa välissä ehti englantilaiseen tapaan sanoa jokaiselle pari sydämellistä sanaa.

Jäi hyvä mieli ja täysi maha. Gails rulettaa.

Kysymyksiä ja vastauksia

Thomas Gainsborough: Mrs Elizabeth Moody with her sons Samuel and Thomas (c.1779-85)

Dulwich Picture Gallery oli täynnä vanhoja muotokuvia, maisemia ja asetelmia 1700- ja 1800-luvulta (täällä). Paljon kaunista ja kiinnostavaa, mutta tauluja ihaillessa ja tutkiessa heräsi myös kysymyksiä.

Olivatko rouva Moodyn lapset todella poikia, kuten maalauksen nimessä mainitaan? Miksi lapset oli puettu kuin he olisivat tyttöjä - valkoisiin pitkiin hameisiin ja upeisiin rusettivöihin? 

Netistä asiaan löytyi nopeasti vastaus. Taulun maalaamisen aikoihin 1700-luvun lopulla aina 1900-luvun ensivuosiin pikkulapsia (alle 5-7 -vuotiaita) ei selkeästi ajateltu tyttöinä tai poikina, ja käytännön syistä (pissa/kakka) heidät sukupuolesta riippumatta puettiin mekkoihin. Vasta 1800-luvulla alkoi vähitellen levitä käytäntö pukea pikkupojille housut mekkojen sijaan. 

Samalla löysin tietoa Elizabeth Moodysta (1737-1814). Hän oli Lontoossa asuva, varakas runoilija ja kirja-arvostelija, meni naimisiin kollegansa kanssa vasta 40-vuotiaana ja sai tämän kanssa vielä kaksi lasta. 

Kun ihailimme hollantilaisen Jan van Huysumin tummaa kukkataulua, Tyttäreni huomasi että taulun keskellä linnunpesän yläpuolella näytti tanssivan alaston poika. Oliko se totta vai jokin heijastus? Ja miksi kukkien keskellä tanssisi miniatyyri-ihminen? Taulun vieressä kerrottiin, että Huysumin kukkataulut eivät ole realistisia, koska samaan kimppuun on maalattu kukkia eri vuodenajoilta. Mutta alastomasta pojasta ei mainittu mitään. 

Googlettamalla löytyi nopeasti kuva ko taulusta, ja siinä näkyi sama hahmo, mistä vakuutuin että hahmo oli todellinen eikä heijastus - mutta ei edelleenkään mainintaa alastomasta pojasta. Vasta pitkän salapoliisityön jälkeen löysin lyhyen videon, jossa kaksi taidekriitikkoa keskusteli ko taulusta. Siinä toinen keskustelija ihmetteli taulun alastonta hahmoa, ja toinen totesi hahmon ilmeisesti kuuluvan maalauksen mustan kukkamaljakon pintakoristeisiin. Jackpot!!

Sunnuntaiaamupäivän kiperät:):) kysymykset saivat vastaukset, jotka tyydyttivät sekä äitiä että tytärtä. Ja matkamme saattoi jatkua kohti uusia seikkailuja :):)

Jan van Huysum: Vase with flowers (1720-21)