Pikkupoika 4 v

Vanhin kahdesta viikaristamme täytti tänään neljä vuotta (ks. myös täällä). Mummin ja Ukin lisäksi synttärikakkua olivat maistelemassa pikkuveli, Lappeenrannan mummi ja pappa, yksi täti, kaksi enoa ja kaksi setää. Ja tietenkin ylpeät vanhemmat. Onnitteluja ja paketteja riitti - legoja, turtleseja, naamareita, kollareita ja rakennuspalikoita. Pikkuveli jaksoi ihmeen tyynesti seurata vierestä, kun Isoveli silmät loistaen repi paketteja auki.

Esikoinen oli taas leiponut herkullisen täytekakun: suklaakuorrutuksen alla sitruuna- ja lakumoussea ja kaiken keskellä yllätyksenä lakritsimassasydän. Tyttö näyttää perineen isoisänsä geenit - isoisä eli Ukin isä oli leipuri ja kondiittorimestari. 

Neljävuotias on ihanaa seuraa - innokas, utelias ja rehellinen.

Lempiblogini

Mikä blogissa nappaa? Blogilistoilla mainitaan tuhansia kirjoittajia. Miksi jään seuraamaan jotain blogia? Miten löydän minua puhuttelevat blogit?

Aloin kirjoittaa blogia tasan kaksi vuotta sitten (täällä ja täällä), kun olin lopettelemassa päivätyötäni. Aikaisemmin en ollut lukenut blogeja enkä edes ollut facebookissa. Olin työn väsyttämä virkamies ja suurperheen äiti, joka vapaa-ajat nukkui ja yritti rauhoittaa hengitystään.

Ryhdyin lähinnä omaksi ilokseni päiväkirjamaisesti kirjaamaan ylös päivieni tapahtumia enkä edes osannut kaivata kommentteja. Ensimmäiset kommentit hämmensivät, mutta alkoivat nopeasti tuntua mukavilta. Joku lukee tekstejäni!

Vähitellen aloin etsiä yhteyttä muihin bloggaajiin. Blogilistoilta yritin ja yritän löytää samanhenkisiä ikätovereita - yli 60-vuotiaita isovanhempia, jotka haluavat löytää elämästään onnensirpaleita. Tykkäävät ehkä merestä, auringosta ja tuulesta. Päämäärättömästä kävelystä tai etukäteen suunnitellusta patikoinnista. Lyhyistä tai pitkistä matkoista - lähellä tai kaukana. Matkanteosta, junista ja pyöräilystä. Aikuisten lastensa elämän seuraamisesta, taustalla olosta. Lapsenlapsista, koirista, puutarhasta, tulppaaneista, köynnöshortensioista ja sinivuokoista. Pelargonioista ja Siskosta. Hyvästä ruoasta kotona tehtynä tai ravintolassa tarjoiltuna, tilkasta viiniä tai isosta tuopista kylmää olutta, lakujäätelöstä. Kahviloissa istumisesta, paperihesarin luvusta, elokuvista ja susupaloista. Kirpputoreista, vanhojen kirjojen kaupoista. Hautausmaista, sukututkimuksesta, sukkien kutomisesta. Paritanssista, kynttilöistä ja kauppahalleista.

Ensimmäisten joukossa törmäsin Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia -blogiin, jota Marjatta alkoi kirjoittaa pari kuukautta minun jälkeeni maaliskuussa 2013. Jäin heti kiinni, vaikka en olekaan intohimoinen kirjaihminen. Mutta Marjatta on ikäiseni äiti, isoäiti ja juuri jäänyt eläkkeelle - ja edelleen yhdessä pitkäaikaisen kumppaninsa kanssa. Kuten minäkin. Ja ilmeisesti pitänyt työstään - kuten minäkin. Tykkään siitä, että Marjatta kirjoittaa omalla nimellään ja kuvallaan - toisin kuin minä. Tykkään lukea hänen rehellisiä pohdintojaan ympäröivästä elämästä ja mm. sairastumisestaan. Minähän pysyn blogissani vain pintapuolisissa asioissa. Haluni kirjoittaa syvemmin ajatuksistani ajoi minut kesäkuussa jopa pohtimaan blogini lopettamista (täällä). Hetken harkittuani päätin kuitenkin jatkaa valitsemallani tyylillä - lisätä oman elämäni onnellisuutta kirjaamalla päivieni iloja ja kauneutta.

Viime vuonna törmäsin sattumalta Pirkko Soinisen Tuulen naapurina -blogiin. Miten? En muista. Pirkko ei millään sovi edes ikähaarukkaani. Mutta pidän kovasti hänen kauniista, herkistä ja osuvista valokuvistaan ja lyhyistä, ajatuksentäyteisistä lauseistaan. Tuulen naapurina -blogin avaan aina, kun ilmoitus uudesta postauksesta pamahtaa näytölleni, vaikka kommentteja jätänkin vähän.

Vierailen säännöllisesti espoolaisen Orvokin Orvokki4you -blogissa. Minua kiehtoo Orvokin tanssitausta, pääosin yksikuvaiset postaukset ja ulkomaiset kommentoijat. Itsekin jätän usein lyhyitä viestejä. Orvokki kommentoi myös kivan monisanaisesti omia postauksiani. Vastavuoroisuus voimistaa kiinnostustani.

Tykkään myös London Happens -blogista. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että tyttäreni asuu Lontoossa ja siellä tulee käydyksi tavallista useammin. London-postaukset sisältävät yleensä vain yhden kännykällä(?) otetun tilannekuvan ja pari selityksen sanaa. Puree minuun, vaikka bloggaaja taitaa olla tyttäreni ikäinen. Esimerkki blogista, jossa en etsikään vastavuoroisuutta, enkä jätä kommentteja.

Ja sitten on tietenkin Ilonan pitämä Värjärin pata -blogi, jota Ilona vuoden tauon jälkeen alkoi uudelleen päivittää. Ilona oli ensimmäinen, joka kommentoi tekstejäni. Ja ensimmäinen ja ainut bloggaaja, jonka olen tavannut kasvotusten. Sattumalta Salontorilla. Hän oli myymässä värjäämiään lankoja ja minä - sukankutoja - ostamassa. Aloimme jutella ja yllättäen puhe kääntyi bloggailuun. Vaihdoimme osoitteita ja siitä alkoi blogiystävyys.

Tässä osa lempiblogeistani tänään marraskuun lopussa. Puolen vuoden päästä lista näyttää ehkä erilaiselta. Kokoan pikkuhiljaa omaa blogilistaani. Vinkkejä vastaanotetaan...

Katso myös päivitykset vuosilta 2015 (täällä) ja 2020 (täällä).

Kahvikuppini 1/5

PirjoW Virtuaali Molesline -blogista haastoi minut kertomaan kahvi/teekupeista (täällä). Seuraan Pirjon blogia ja odottelen innolla hänen asiantuntevia kommenttejaan omiin postauksiini kuvatessani tanssiharrastukseni alkeita.

Aamupäivällä käytiin Ukin kanssa Hakaniemen hallin yläkerran kahvilassa, kuten usein talvisilla tori- ja hallireissuillamme. Tykkään Hallikahvilasta (täällä). Kahvila aukeaa sopivasti jo kahdeksalta ja varsinkin sen ns. Tarja Halosen puoli on kodikas. Ja kahvikin on pääosin tuoretta ja sämpylät maukkaita. Tänään tosin herkuttelin rasvaisella kroisantilla.

Kuppi on Arabian valkoinen Kesti-kuppi, joka on useimmille tuttu työpaikkaruokaloista ja peruskahviloista. Kupin on suunnitellut Göran Beck vuonna 1968. Aiemmin Hallikahvilassa oli valittavana pieni tai iso Kesti-kuppi, mutta nykyään kahvikokojen suurennuttua tarjolla on vain yhtä kokoa eli entistä isoa kuppia. Kuppi on käytännöllinen, mutta mielestäni ei kovin kaunis.

Mutta kahvi oli hyvää ja seura mukavaa! Ja sehän on pientenkin kestien kluu.

Kesän kuvat

Viime vuoden marraskuussa blogeissa kiersi Kuusi kuvaa kesästä -niminen haaste (täällä). Marraskuun pimeyden keskellä onkin kiva muistella valoa - ja kuuden kuukauden kuluttuahan ollaan taas kesäisissä keleissä. Päätin toistaa haasteen, ja kerätä Kuusi kesäistä kuvaa viime kesältäni.

Ensimmäisenä kaivoin kuvan kaupunkikodin puutarhasta, jota viime kesänä järjestelin uudelleen. Olin melkein unohtanut, miten kaunis ja kiva pihamme on. Kuvaa katsellessa sisuksiani alkaa kutitella odotus - kevään odotus. Pääsisin jatkamaan puutarhaprojektiani, joka loppukesästä lässähti. Kyllästyin.

Toinen kuva on jokapäiväiseltä Muru-lenkiltäni. Ihanat moniväriset rodot ovat kukkineet kauniisti ja runsaasti kotimme lähipuistossa jo toistakymmentä vuotta. Enkä kyllästy. Kesäkuun lyhyt, mutta kaunis hehku - iloa silmälle ja mannaa mielelle.

Kolmas kuva - vilkkaat, rakkaat pikkuherrat. Herättävät uudelleen eloon mökin lähimetsän. Miten tän kannon päälle pääsee? Mikä täällä kolossa asuu? Minne muurahaiset menee? Kasvaako horsma Mummia pidemmäksi? Voiko tän sienen syödä? Missä käärme nukkuu?

Kesäkuun lopun kuva on Lontoosta, Lontoontytön koulun loppunäyttelystä. Mistä tytön luovuus, sinnikkyys ja lannistumattomuus periytyy? Uuden edessä on kutkuttavaa ja haastavaa olla.

Perheessämme ei ole kesäpäivää ilman Salon torin uusia perunoita. Ukki haluaa joka kevät ottaa varaslähdön ja ostaa ensimmäiset kasvihuoneperunat jo kesäkuun alussa. Mummille oikeat uudet perunat ovat vasta avomaan pikkuperunat, joita yleensä saa vasta juhannuksen alusviikolla. Ne keitetään hartaudella ja minuutin tarkkuudella (täällä). Ja herkutellaan oikean voin kanssa!

Eikä kesää ilman mökin lasikosta avautuvaa järvinäkymää, joka lumoaa minut päivin ja öin (täällä).

Joulua kohti 1

Eräs koti 1961-2012

Hautausmaan hortensiat

Köynnöshortensia on kaunis haudalla. Kulosaaren hautausmaalla ainakin parilla haudalla kasvi on saatu kauniisti kiertämään hautakiveä. Marraskuullakin köynnöksen vahvat rungot ovat kauniita. Jospa ensi kesänä yritänkin istuttaa köynnöshortensian isäukon haudalle. Se on kaunis kesät talvet.

Hautakivi takaapäin

Löysin vielä viimekesäisen kuvan toisesta hautakivestä, 

jonka ympärille lehtevä köynnöshortensia kauniisti kietoutuu.

Valohoitoa

Viikonlopun iltapäivälehdissä oli marraskuiden must-juttu eli kirjoitus kaamosmasennuksesta. Nyt tosin puhuttiin kaamosrasituksesta, koska masennus-sana kuulema jätetään vain rankimpia tapauksia varten. Juttu oli höystetty kaavakuvalla, jossa verrattiin marras-joulukuun ja juhannuksen valoisia tunteja keskenään. Sitä katsoessa ei voi välttyä ajattelemasta, että kumma olisi, jos vuorokautinen valomäärä ei vaikuttaisi elämäämme. Juhannuksena valoista aikaa on 19 tuntia vuorokaudessa, kun jouluna sitä on vain vajaat kuusi tuntia.

Jutun luettua päätin kaivaa kaapista vanhan, lähes käyttämättömänä lojuneen kirkasvalolampun. Artikkelissa suositettiin kaamosrasituksen ehkäisyyn kirkasvalolampun käyttöä vähintään puoli tuntia aamuisin kello viiden ja kymmenen välillä. Positiivinen vaikutus pitäisi näkyä viikossa.

Tänä aamuna istuin kirkasvalolamppu päällä ikiomassa sohvan nurkassa harmaan villaviltin alla kahdeksasta puoli kymmeneen. Ja luin Joel Dickerin esikoiskirjaa Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Loppuratkaisu häämöttää, sillä olen sivulla 726. Tai sitten ei, sillä paksussa kirjassa on ollut loputtomasti - ehkä liikaakin - uskomattomia käänteitä ja vielä on noin 70 sivua jäljellä.

Flunssan "iloja" - tulee tartuttua paksuihin kirjoihin. Kirkasvalon ja kirjojen kanssa jatketaan.

Marraskuu

Pedistä noustaan!

Kaaduin uudelleen sänkyyn ja entistä huonompana. Vanhana toipuminen kestää - vieläkin se on vaikea hyväksyä. Nuorempana sitä sairasti tehokkaasti pari päivää - ja sen jälkeen oltiin heti tehokkaasti menossa. Mutta ei se enää niin mene. Pariviikkoisen flunssan jälkeen (täällä) koin sitkeästä yskästä huolimatta olleeni jo riittävän terve "kevyeen tanssiin" ja menin innokkaana tanssitreeneihin. Mutta ilmeisesti arvioin jaksamiseni väärin. Vaikka nautin ja selvisin harjoituksista hyvin ja väsymättä, niin seuraavana päivänä sairaus palasi ja entistä hurjempana.

Viisi päivää ja yötä on sairastettu, yskitty, kuumeiltu, juotu kuumaa ja kylmää, popsittu lääke poikineen ja maattu rättipoikki odottaen kaivattua, helpottavaa unta, joka viime yöhön asti odotutti itseään. Välillä on jaksettu katsoa TCM Nordic -kanavalta vanhoja klassikkoleffoja mm. Pikku Naisia vuodelta 1949 (Amyna 17-vuotias Elizabeth Taylor) ja Katharine Hepburnin tähdittämä Sandaalihäät vuodelta 1940. Kanava, jolla ei mainoksia!

Ja viimein on selvitty takaisin elävien kirjoihin. Nyt vaan Mummi rauhallisesti ja maltilla eteenpäin. Mihinkään ei pitäisi olla kiire. Ukki ulkoiluttaa Murua eivätkä tanssikaverit karkaa. Ja rakkaat Pikkupojatkin jaksavat odottaa - toivottavasti.

Hidas valssi

Eilen viimein pääsin flunssan jälkeen tanssitreeneihin - hidasta valssia alkeisjatkossa. Hyvin jaksoin, vaikka poissaolon huomasi. Helpoimmat askelkuviot hallussa, seuraaminen pääosin kohdallaan, mutta rentoutta puuttuu. Aika tikkana vielä mennään. Fiilistelyä kehiin, Mummi!

Aloitettaessa naisen oik kylki on miehen navan kohdalla. Nainen katsoo miehen oik korvan ohi hieman omalle vasemmalleen. Usein otetaan aloitusaskel, jonka nainen ottaa oik eteen viistoon mieheen nojaten ja se kestää yks, kaks, kol ja vasta tämän jälkeen lähdetään etenemään.

Yks, kaks kol, yks, kaks, kol. Taakse, sivulle, yhteen. Nainen aloittaa vas taakse. Sivulle mennessä oik jalka kiertää vas seisovan kautta ja vas jalka vedetään lattiaa pitkin oik viereen. Sivulle liikuttaessa pää jää jälkeen ja menevä kylki venyy. Kakkosaskel on pitkä, ykkösen pituinen tai pidempi. "Valssissa ykkösaskel on tärkein, mutta hitaassa valssissa kakkosaskel", opastaa Maija.

Maijan mukaan: "Mies aloittaa valssin oikealla kädellä". Eli miehen ohjaus on tosi tärkeä. Hitaassa valssissa nainen etenee vas taakse, oikea viistoon taakse ja vas viereen, minkä jälkeen oik taakse linjassa ja vas viistoon taakse jne.

Pirjo opetti käännösten lisäksi jo joitakin kiemuroita. Etenevässä valssissa nainen pyörähtää oik kätensä alitse joko oikean tai vasemman kautta tahdin lopussa viis-kuutosella. Toinen kiemura: miehen oikean käännöksen jälkeen (yks, kaks, kol) liikutaan vastakkain nainen oik kylki edellä oik jalalla ja vas jalka vedetään hitaasti viereen katse kohti vas jalkaa (yks, kaks, kol), sama toistetaan (yks, kaks, kol), minkä jälkeen valssia jatketaan nainen vasemmalla jalalla taakse viistoon. Ja kolmantena kehräkäännös, jossa pysähdytään vitoselle ja vaihdetaan suuntaa. Kehräkäännös sujui Mummilta upeasti hyvän viejän viennissä - sain jopa kehuja.

Hidas valssi on nimensä mukaisesti hidas ja viipyilevä, mikä tekee siitä kauniin, tunteikkaan ja nautittavan.

Isän hauta

Piipahdin isänpäivänä hautuumaalla. Isä (täällä) on haudattu meren rannalle kauniille Kulosaaren hautausmaalle (täällä). Sytytin pari kynttilää, joiden liekki lepatti rauhallisesti hämärtyvässä iltapäivässä. Useimmilla haudoilla oli kynttilöiden lisäksi kauniisti aseteltuja syyskukkia. Isän haudalla oli vain pari kesällä viemääni lähes kuihtunutta murattia. 

Isä rakasti kaunista. Keikaroi hienovaraisesti vaatteilla ja osti ylimääräisillä rahoilla design-lamppuja ja taidelasia. Tulikin vähän paineita petrata haudan koristelua. Tänään vein haudalle vaatimattoman kauniita, punamarjaisia ja maanläheisiä lamosalil-nimisiä ruukkukukkia (nimi löytyi netistä). Uskon, että isä tykkäisi.

Isä kuoli heinäkuussa 1984 eli 30 vuotta sitten. Kesken mielenkiintoisen työrupeaman 58-vuotiaana, lähes suorilta jaloilta. Hän oli kova tupakkamies, sairastui keuhkosyöpään ja kuoli runsaan vuoden sairastettuaan. Arka ja intohimoinen mies - omissa maailmoissaan viihtyvä isä.

Birgitan nauru

Hohtavan valkoinen tukka. Hyväntahtoinen nauru. Silmätkin nauravat ja vilkuilevat yleisöä, kädet huitovat puheen tahtiin. Jokainen kysymys innoittaa Birgitan vuolaaseen muisteluun, joka toistuvasti keskeytyy ihanaan nauruun. Välillä hän hykertelee kuin pikkutyttö. "Sanoinko liikaa? Oliko liian paljastavaa? Eteninkö liian nopeasti?"

Suojattu lapsuus armeijan palveluksessa olleen isän mukana kasarmeilla ympäri Suomea, kostea nuoruus Helsingissä tulevien kirjailijoiden köörissä, parikymmentä luovaa vuotta Lilla Teatterissa ja muutto Ruotsiin 1981. Bo Carpelan, Lasse Pöysti ja Vivica Bandler. Myöhäinen kasvaminen vahvaksi itseensä luottavaksi "vulgääriksi" näyttelijäksi.

Sattumalta kaksi ihanuutta peräkkäisinä päivinä. Eilen Ilta Eskon kanssa (täällä) ja tänään Matinea Birgitta Ulfssonin kanssa. Runsas 1,5 tuntia hersyvää muistelua elämästä, urasta ja teatterista. Ja välissä ronskia laulua ruotsinkielellä. "Pakkoruotsilla pärjäätte eikä kaikkea tarvitse sanoilla ymmärtääkää, aistikaa fiilistä", opasti Birgitta kuuntelijoita. Menossa mukana teatterinjohtaja Mika Myllyaho ja pianisti Lowe Petterson. Eli sama konsepti kuin Eskon jutussa. Se toimii, joten lisää tällaista!

Tässä ikänainen makuuni. Kaunis ja hullutteleva 86-vuotias. Ja onnellinen, kuten Birgitta vastasi Myllyaholle, kun tämä kysyi: "Mitä sinulle tänään kuuluu?"

Eskon ääni

Ilta Eskon kanssa Kansallisteatterissa. Iso mies, jolla pehmeä ja voimakas ääni. Ääni tunkeutuu - ilman mikkiä - katsomon joka kolkkaan, pysähdyttää ja lumoaa. Esko ja yleisö hengittävät yhdessä. Tuijotetaan, kuunnellaan, pyrskähdellään nauruun ja taputetaan. Joku huutaa huraata ja joku vislaa haltioituneena. Ja lopussa useimmat seisovat ja kiittävät.

Esko Salminen kertoi Kansallisen suurella näyttämöllä innostuneesti juttuja kulissien takaa, muisteli vanhempiaan, esitti antaumuksella otteita Nummisuutarien Eskosta, Othellosta ja Kuningas Learista sekä lausui isänsä muistoksi Eino Leinoa. Ja kuivasi hikeä. Jutustelua johdatteli teatterinjohtaja Mika Myllyaho ja taustalla Samuli Laiho soitti hiljaa myötäillen pianoa ja kitaraa. 

Nautittava ilta kahden Eskon kanssa.

Satakoon!

"Onhan sillä sadetakki?" kysyi koirakouluttaja alkusyksystä, kun satoi ja olin Murun kanssa tottelevaisuuskoulutuksessa. Kiertelin vastatessa, sillä eihän sillä ollut. Mutta nyt Murulla on hieno sininen sadetakki. Oikein koirakaupasta ostettu ja jopa helppo pukea päälle. Myyjä neuvoi, että ilmojen viiletessä alle voi laittaa neuleen. "Vai niin...", tuumi Mummi vaieten. Mutta nyt Mummi voisi jopa toivoa sadetta, jotta pääsisimme kokeilemaan upeaa koiratakkia.

Mutta neulepusero taitaa jäädä kauppaan... Tai vannomatta paras.

Räntää ja märkää

Se on marraskuu.

Onneksi Pikkupojat palasivat Kanarian lomalta. Nelivuotias menee tänään Ukin kanssa Uimahalliin ja sunnuntaina molemmat tulevat vanhempiensa kanssa meille syömään. Keksitään jotain lampaasta ja leivotaan taatelikaakkua. Onneksi Lidlissä (pitää edelleen tarkistaa miten kirjoitetaan) oli amaryllikset tarjouksessa. En niinkään tykkää itse kukista, mutta tykkään seurata suurten nuppujen puhkeamista. Vähän kastelua, etteivät kasva liian korkeiksi.

Marraskuun iloja - Pikkupojat ja nuppujen aukeaminen.

Miksi Aira?

Lokakuun lopussa Hesarin välissä jaettiin Mediaplanetin ilmoitusliite Terveenä työssä, jonka kannessa oli Ekku Peltomäen ottama iso kuva Aira Samulinista. Tykkään Airasta tai ainakin hänen mediakuvastaan. Tykkään myös hänen nuorekkaasta pukeutumisesta ja rohkeasta esiintymisestä. Mutta miksi 87-vuotiaasta hyväkuntoisesta ja vetreästä naisesta julkaistaan lähes tunnistamaton kuva? Vaikea uskoa, että 87-vuotias Aira on luonnossa samannäköinen kuin kuvassa. Tai sitten hän on. Tai kuva on vanha. Tai kuvaa on voimakkaasti käsitelty. 

JOS valokuva ei ole totta, en ymmärrä miten se edistää meidän vanhenevien naisten etua, terveyttä tai hyvinvointia. Lähes 90-vuotias nainen esitetään kymmeniä vuosia nuoremman näköisenä. Minä - Vanheneva nainen - toivoisin löytäväni esikuvia vanhoista, ulkonäkönsä kanssa tasapainossa olevista ikänaisista. Leikeltynä tai ilman - sitä en kritisoi - sen jokainen valitsee itse. Mutta valokuvan silottelua en ymmärrä.

Tai sitten olen täysin väärässä ja kuvassa on todellinen Aira.

Flunssan poikimaa

Viikonlopuksi oli villit suunnitelmat. Oli luvattu aurinkoista, joten uskoin pystyväni patistelemaan itseni haravoimaan lehdet kaupunkipihalta. Pihan neljästä vanhasta omenapuusta sekä tonttia rajaavista kolmesta tuuheasta tammesta ja kolmesta valtavasta, monihaaraisesta koivusta tipuu syksyisin lehtiä - kuten joku ehkä tietää. Puut ovat kevään ja kesän ilo, mutta syksyn riesa. Lisäksi viikonlopun iloisiin suunnitelmiin kuului koluaminen Myyrmäen kirppiksellä, jonka vasta olen löytänyt. Ukki lähtisi mökille, joten kukaan ei kyselisi perääni.

Mutta toisin kävi. Tuli sänkyyn kaatava flunssa. Makasin perjantaista maanantaihin olohuoneen sohvannurkassa. Viltti tiukasti ympärillä, radio lähietäisyydellä ja teekuppi saatavilla. Ja Kirja. Olin pari viikkoa sitten aloittanut viimein Linnan Täällä Pohjan tähden alla -trilogian. Nyt oli aikaa tai oikeastaan piti jopa tappaa aikaa, joten luin, luin ja luin.

Miten lähellä nuo sisällissodan 1917-18 vuodet ovat. Isovanhempani olivat nuoria aikuisia eri puolilla Suomea. Jussi oli maatalon poika ja juuri valmistunut eläinlääkäri Lapualla, Alma Kymenlaaksosta muuttanut opiskelijatyttö Helsingissä, Aarno 1918 kuolleen sepän vanhin poika Salon seudulla ja Martta postineiti Tampereen lähellä. Noista vuosista ei lapsuuden perheessäni paljoa puhuttu enkä niistä osannut vanhuksilta kysellä. Miten pikkumummi, Karkun mummo ja taata (äidinisä kuoli pari vuotta ennen syntymääni) noista suomalaisia jakavista vuosista selvisivät? Kiinnostus isovanhempieni elämän selvittämiseen alkoi taas nostaa päätään.

Tänään olen jo lähes terve, mutta istun edelleen sohvannurkassa viltti ympärillä ja ahmin Linnan kirjaa. Olen kolmannen osan puolivälissä enkä voi lopettaa. Muut kirjat lukemattomattomien pinossa kuikuilevat kateellisina.

Joulukukkia?

Joulunpunaisia tomaatteja! Vielä marraskuussa Esikoiselle ostamani pensastomaatit tuottavat kasapäin satoa. Olivat kesän Esikoisen aurinkoisella parvekkeella, mutta syyskuun lopussa tyttö toi ne Mummin lasikkoon suojaan yöpakkasilta. 

Ostin taimet kesän alussa Salon torilta yhdeltä suosikkimyyjistäni. Hän jatkaa vihannesten, taimien ja valmistamiensa kivojen koriste-esineiden myyntiä äitinsä jalanjälkiä. Ostaessani taimia myyjä kertoi, että lajiketta on aikaisempina vuosina kovasti kehuttu. Ensi keväänä kehun minäkin ja ostan useamman.

Joulukaktus! Ostin vaatimattoman valkokukkaisen kaktuksen viime jouluksi komean kukinnan takia. Kukkien kuihduttua rumilus on könöttänyt keittiön hyllyllä saamatta huomiota. Nyt kaktus tuntuu aistivan joulun lähestymisen, sillä jokaisen lehden päähän on puhjennut nuppu. 

Punaista ja valkoista kehiin ja Joulun odotus voi alkaa!

Hakiessani netistä tietoa kaktuksen hoidosta, tajusinkin, että valkokukkainen kaktukseni on marraskuunkaktus eikä joulukaktus. Harmi!

Aitoja joulukaktuksia löytyy - netin mukaan - enää kotien ikkunoilta. Joulukaktuksen lehdet ja kukat roikkuvat alaspäin ja lehden reunat ovat sakarattomat. Kaupoissa myytävät lehtikaktukset ovat nykyään pääosin marraskuunkaktuksia, joka on joulukaktusta pienikokoisempi ja kukkii loka-marraskuussa. Sen lehdet ja kukat kasvavat hieman pystyyn ja lehdissä on terävät sakarat. Lisäksi opin, että kaupoissa myydään jalostettuja pääsiäis- ja helluntaikaktuksia, joiden lehtien reunat ovat piparkakkumaisia, kukat erilaisia ja kukkimisaika keväällä.

Molemmilla kaktuksilla on kaksi lepokautta, kukinnan jälkeen ja loppukesällä. Lepoaikana kastellaan harvoin. Kasteluravinteita annetaan huhti-heinäkuussa. Kun kukinta on alkanut, kasvia ei saa siirrellä eikä käännellä. 

Täytyypä kysellä Salon torin yksityisiltä taimi- ja kukkamyyjiltä, jos joltakin myyjältä vielä löytyisi aitoja joulukaktuksia. Se tuntuu niin mummilamaiselta ja "oikealta".

Partsi syyskuosissa

Partsi odottaa talvea ja lunta. Vähän muutosta elokuun kukkamereen! (täällä). Isot ja elinvoimaiset kanervat - vaikka en kellokanervia rakastakaan - ostin Itiksen Tarjoustalon tarjouksesta 4 kpl kahdeksalla eurolla. Olisi voinut kantaa enempikin, niin ovat hyviä.

Onneksi tänäkin syksynä on ollut ihanan aurinkoisia syyspäiviä! Jos mieli jaksaisi mustumatta tammikuuhun, jolloin on jo ihan eri meininki.

Jotta ensi keväänä muistan:

Kiinnitin kukkalaatikot sitomalla ne kaiteeseen paksulla paperinarulla.

Toimi hyvin ja kesti koko kesän! Ja oli kivannäköinenkin.