Nysse ikääntyy

Muru täytti huhtikuussa 12 vuotta. Rakas, ihana kääpiösnautserini vanhenee, kuten emäntäkin :) Kesäkuussa 2013 kirjoitin vasta vähän aikaa sitten aloittamaani mummi-blogiin ensimmäisen lyhyen tekstin Muru-koirasta otsikolla Nysse tuli (täällä). Ja siitä alkoi pitkäaikainen ystävyytemme :)

Viimeisen vuoden aikana Muru on vanhentunut - se muun muassa nukkuu paljon enemmän kuin aikaisemmin. Myös hampaiden ja ientulehdusten kanssa on ollut ongelmia, vaikka viime vuosina olen harjannut niitä (lähes) päivittäin. Asia, joka alkuun tuntui tosi oudolta - harjata nyt koiran hampaita - ei ollut minulle yhtään tuttua. Olen ymmärtänyt, että pienillä koirilla ienongelmat ovat yleisempiä kuin suuremmilla koirilla…

Vuosien kuluessa yli puolet Murun hampaista on jouduttu nukutuksessa poistamaan. Mutta, kuten eläinlääkäri lohdutti, kotikoira pärjää hyvin vähemmilläkin hampailla - ja tarvittaessa kuulemma jopa pelkillä ikenillä. Murullekin ruoka ja nappulat maistuvat edelleen hyvällä ruokahalulla :)

Ja pitkille kävelylenkeille Muru lähtee edelleen yhtä innoissaan kuin nuorempana. Lenkillä ei tosin enää käydä kolmasti päivässä, vaan ainoastaan aamulla ja illalla - ja joskus tehdään jopa vain yksi pidempi päivälenkki…

Tahti hidastuu ja askel lyhynee - molemmilla - Murulla ja Mummilla - yhdessä. Elämä on tässä ja nyt - ja huominen on sitten huominen…

Kolmikuinen Muru vanhan mökin rappusilla kesäkuussa 2013. 

Kuvia kirkosta

Jos Tampereella rakastuin kaupungin tuomiokirkkoon (täällä) ja Turussa Ylösnousemuskappeliin (täällä), niin vaikuttava on ollut myös Turun Mikaelinkirkko, jota pari vuotta sitten ihailin lähinnä ulkopuolelta (täällä). Tuolloin toukokuussa 2021 toivoin, että  joskus saisin mentyä kirkkoon kuuntelemaan jotain musiikkiesitystä, sillä rakennuksen akustiikkaa on kehuttu. 

Viime sunnuntaina sain toteutettua toiveen, ja olin kirkossa kuuntelemassa ja katsomassa Hetkien vaellus -nimistä tanssiteosta (täällä). Esityksen loputtua jäin vielä hetkeksi kiertelemään kirkkoa ja napsimaan valokuvia :)

Mikaelinkirkko on nuoren Lars Sonckin (1870-1956) suunnittelema ja se valmistui nykyiseen Port Arthurin kaupunginosaan vuonna 1905 - vasta yli kymmenen vuotta varsinaisen suunnittelutyön jälkeen. Tällöin Sonck työskenteli jo intohimoisesti pari vuotta myöhemmin valmistuneen Tampereen tuomiokirkon (täällä) kimpussa eikä enää ollut kiinnostunut Turkuun valmistuvasta kirkosta, varsinkin kun hän ei itse ollut erityisen tyytyväinen tähän nuoruutensa suunnittelutyöhön. 

Rakennuksen lisäksi Sonck suunnitteli kirkon kiinteät kalusteet - tummat ja raskaat penkit ja vuolukivisen alttarin ja saarnastuolin - sekä seinien pastellinsävyiset koristekuviot, tosin merkittävänä apuna hänellä oli parikymppinen arkkitehti Max Frelander (1881-1949). Kirkon lyijylasi-ikkunat suunnitteli saksalainen taidemaalari Willy Baer (1875-1961), joka vuonna 1901 oli muuttanut asumaan pysyvästi Turkuun.

Suuri osa kirkon ikkunoista lasimaalauksineen tuhoutui sotavuonna 1940. Ainoastaan pääsisäänkäynnin ja lehtereiden yläpuolella olevat lasimaalaukset säilyivät ehjinä ja ovat näin alkuperäisiä. 

Taidemaalari Hilkka Toivola (1909-2002) suunnitteli 1950-luvun alussa alttarin takana oleviin korkeisiin ikkunoihin uudet lasimaalaukset. Näiden värit olivat huomattavasti alkuperäisiä kirkkaampia, ja aikalaisten mielestä ne riitelivät sisäseinien pastellinväristen koristeluvioiden kanssa, joten ne päätettiin peittää maalilla. Seinäkoristeet ”kaivettiin” uudelleen esiin 1960-luvulla ja lopullisesti entisöitiin 1980-luvun alussa.  

Aikanaan Mikaelinkirkko oli suunittelijalleen Lars Sonckille pettymys ja eräänlainen harjoitelma Tampereen tuomiokirkkoa varten, mutta nykykävijälle se on aikakautensa monumentti - täynnä jugendia ja kansallisromantiikkaa - sekä rauhoittava hartaustila ja hieno konserttisali. 

Hilkka Toivolan lasimaalaukset ja Lars Sonckin vuolukivestä tehty jykevä saarnastuoli.

Alttarin takana Sonckin suunnittelema graniittinen seinäkoriste, jonka 

molemmin puolin alkuperäiset yli sata vuotta vanhat, korkeat kynttilänjalat.

Suippokaarisia sivuikkunoita ja tummapuisia penkkejä

Kirkon kolmannet urut vihittiin käyttöön 2002.

Takana näkyy ns. ruusuikkuna, jonka lasimaalaukset säilyivät ehjinä sodan pommituksissa. 

Urkuparvelle johtavaa kaunista portaikkoa.

Yksi pääsisäänkäynnin kolmesta pariovesta

Lava alttarilla

Istun Turun Mikaelinkirkossa noin sadan muun ihmisen kanssa. On kaunis, mutta kylmä toukokuinen sunnuntai-ilta. Aurinko paistaa sisälle kirkon sivuikkunoista ja alttarin takana olevien lasimaalausten läpi. Valonsäteiden osuessa sisäseinien kultakoristeisiin koristeiden kultavärit alkavat yllättävästi ja kauniisti hohtaa.

Kirkkosali täyttyy odotuksesta ja vaimeasta puheensorinasta. Kuin taikaiskusta sorina loppuu ja keskikäytävää pitkin alkaa kävellä mustaan, peittävään kaapuun ja paksupohjaisiin kenkiin pukeutunut mies. Raskain ja hitain askelin tuo hupun alle lähes peittyvä mies lähestyy alttarin eteen rakennettua lavaa. Mies nousee liuskaa pitkin lavalle, pysähtyy, seisoo hetken selkä yleisöön päin, kunnes hän säpäkästi kääntyy kohti yleisöä - yhden jalan päällä kuin tanssisi piruettia paksupohjaisilla kengillään :)

Samassa miehen ympärille humahtaa neljä tanssijaa ja Louis Viernen sykähdyttävä urkusinfonia alkaa kaikua kirkossa. Huppupäinen mies jatkaa kävelemistä lavalla. Painottaen jokaista askelta kuin joka hetki tunnustelisi maata allaan ja elämää ympärillään. Tanssijat alkavat myös elää ja lähestyvät toisiaan hypnoottisesti liikkuen. Komea kirkkosali puhkeaa eloon musiikin ja tanssin voimasta :) 

Hetken päästä mies alkaa lausua matalalla ja kantavalla äänellä Fernando Pessoan runoa. Selvästi artikuloiden, mutta vahvalla tunteella - ja (onneksi) suomeksi. Sykähdyttävää ja meditatiivista. 

Seuraan esitystä hievahtamatta, lähes hengittämättä. Ja tykkään tosi paljon. Tykkään tanssija ja koreografi Jorma Uotisen ”kävelystä”, joka hetkittäin täydentyy lyhyillä tanssiaskelilla ja käsien balettiliikkeillä. Tykkään portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan (1888-1935) runoista, jossa pohditaan elämän lyhyyttä ja kuolemaa. Tykkään ranskalaisen säveltäjän ja urkurin Louis Viernen (1870-1937) luomasta ja suomalaisen urkurin Petur Sakarin (s.1992) soittamasta musiikista. 

Ja tykkään myös Porin Dance Companyn neljän tanssijan - Meri Tankka, Riikka Tankka, Kasperi Kolehmainen ja Riku Lehtopolku - luomasta hypnoottisesta liikkeestä. Tykkään koko esityksestä, jonka koreografia ja ohjaus on Jorma Uotisen käsialaa ja joka esitettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2014. 

Näin, kuulin ja tunsin Hetkien vaellus -nimisen tanssiteoksen. Kaikki - hypnoottinen tanssi, kaunisti (ja kovaa) kaikuva urkumusiikki ja puhuttelevat runot - oli kuin tehty minulle. Lumouduin täysin :)

Taattisilla valmistaudutaan kesään

Alkuviikko kuluu Tyttärien tilalla Taattisilla, jossa valmistaudutaan kovaa vauhtia kesän majoittujiin, kahvittelijoihin ja taidekurssilaisiin :) Keväällä Mummia tarvitaan lähinnä toisen Tyttären kymmenkuisen Taaperon hoitamiseen ja vahtimiseen. 

Mukavaa, tosin väliin myös väsyttävää hommaa :) Mutta ilolla autan, jotta Tilan emännät pystyvät kunnolla suunnittelemaan, siivoamaan, remontoimaan ja raivaamaan - tulevan kesän vieraita varten.

Tarkempaa tietoa Taattisten Tilan majoituspalveluista, kesäkahvilasta ja kurssiohjelmasta löytyy Tilan nettisivuilta (täällä) ja instagrammista (@taattistentila). 

Dora haluaa edelleen ahtautua omaan pentupesäänsä. Muu ei kelpaa :)

Oikealla kesägalleria ja vasemmalla taidetalli, 

jossa järjestetään mm. keramiikkakursseja.

Kaiken kruunaa myös ulkopuolisille avoin kesäkahvila Tila.

Ja tulevana Juhannuksen jo neljättä kertaa järjestettävät juhannustanssit :)

Ketunleipiä ja kastematoja

Elämäni jatkuu sukkulointina Punavuoren, Salon ja Merimaskun - oman kodin, Ukin mökin ja Tyttärien tilan - välillä. Etenkin näin keväällä päivien pidentyessä ja kesän lähestyessä viihdyn yhä enemmän Salossa ja Merimaskussa - lähellä luontoa ja läheisiä. Muru-koira kulkee tyytyväisenä mukana autossa, tosin väliin jätän sen lepäilemään Ukin mökin rauhaan.

Salossa kevät etenee viileistä ilmoista huolimatta. Lenkkipolulla näkee jo paljon kukkivia ketunleipiä, jota myös käenkaaliksi ja revonrieskaksi on kutsuttu. Pienenä apilaa muistuttavan kasvin kirpeänmakuisia lehtiä oli jännä pureskella :)

Sateisen yön jälkeen metsätielle on väliin noussut kymmeniä kastematoja. Tykkään vielä mumminakin nostella niitä metsän puolelle, etteivät raukat jää harvakseltaan kulkevien autojen alle…

Illalla köröttelen taas alkuviikoksi Merimaskuun hellittelemään Opiskelijatytön parhaillaan kävelemään opettelevaa Taaperoa. Ehkä ehdin myös rapsutella Lontoontytön Love-kissaa, ennen kuin he palaavat pääkaupunkiin. 

Viikkoannos Taaperoa ja Lovea sekä väliin käenkaaleja ja kastematoja. Ja mummo pärjää taas pitkälle :)

Taiteilijasuvun Sally

Karl Otto Gerhard von Kugelgen: Taiteilija perheensä kanssa Vinnin kartanossa, 1835

Viime syyskuussa piipahdin lyhyesti Tallinnan taidemuseo Kumussa (täällä). Hämmästelin, kun taideteoksia katsellessani huomasin, että Virossa on ollut useita eri von Kugelgen -nimisiä taiteilijoita - sama sukunimi, mutta eri etunimi. Minulle selvisi, että von Kugelgenin suku on ollut Viron keskeinen taiteilijasuku.

Suvun kantaisät olivat kaksosveljekset Gerhard von Kugelgen (1772-1820) ja Karl von Kugelgen (1772-1832), jotka olivat muuttaneet Saksasta Viroon vuonna 1798. Veljeksistä Gerhard oli lähinnä muotokuvamaalari ja Karl maisemamaalari, samoin kuin hänen vanhin poikansa Konstantin (1810-1880). Näiden kolmen miehen lisäksi suvussa oli useita muitakin ammattitaiteilijoita. 

Kumu-museossa käydessäni tykästyin muun muassa Karl Otto Gerald von Kugelgenin (1806-1883) vesiväripiirrokseen, johon tekijä oli kuvannut oman (?) perheensä kävelemässä Vinnin kartanon puistossa Koillis-Virossa lähellä Rakverea. Karl Otto Gerald oli suvun toisen kantaisän eli Geraldin poika, mutta ilmeisesti ei ammattitaiteilija… 

Tallinnasta lähdettyäni äkkäsin, että Kumu-museon viereisessä Mikkelin museossa olisi tuolloin ollut kokonainen näyttely, joka oli omistettu von Kugelgenin suvulle ja sen taiteilijoille - Kugelgenit - erään baltiansaksalaisen perheen tarina. Vieläkin harmittaa, että missasin tuon kiinnostavan näyttelyn.

Ateneumin Rajojen rikkojat -näyttelyssä (täällä) törmäsin uudelleen yhteen Kugelgeniin - Virossa ja Italiassa asuneeseen ja vaikuttaneeseen Sally von Kügelgeniin (1860-1928). Sally oli suvun toisen kantaisän eli Karlin lapsenlapsi ja Karlin pojan Konstantinin tytär. Mutkikkaita sukulaissuhteita ja jänniä yhteyksiä :)

Baltiansaksalaisen Sally von Kugelgenin polku taidemaalariksi ja ura taiteilijana oli hyvin erilainen kuin kanssasisarensa puolalais-tanskalaisen Elisabeth Jerichau-Baumannin (täällä). Lapsuus Tartossa taiteilijaisän kannustamana ja nuoruuden viisi opiskeluvuotta Pietarin Keisarillisessa taideakatemiassa antoivat loistavan ja lupaavan alun taiteilijan uralle. Ja kun hänen ympärillään oli vielä suuri perhe, jossa taiteilijan ammattia pidettiin kunniallisena uravalintana myös naiselle.

Pietarin taideakatemiassa Sally suoritti arvostetuimman oppiohjelman eli historiamaalauksen kurssin, ja se edellytti osallistumista myös elävän mallin piirrustustunneille. Naisten osallistuminen tähän ohjelmaan oli useimmissa Euroopan taideakatemioissa mahdotonta, puhumattakaan elävän (mies)mallin piirtämisestä. Poikkeuksellista on myös, että Sallyn opiskeluaikainen tuotanto ja harjoitustyöt ovat säilyneet ja kuuluvat nykyään Viron taidemuseon kokoelmiin. Pari näistä taiteilijan alastontöistä ja harjoitelmista oli lainassa Ateneumin naistaiteilijoiden näyttelyssä. 

Baltian maiden kiivain venäläistämiskausi osui 1880-1890-luvuille, jolloin mm. monet baltiansaksalaiset muuttivat ulkomaille. Vuonna 1890 myös tuolloin 30-vuotias Sally von Kügelgen muutti pois Virosta ja asettui Italiaan, jossa hän asui ja työskenteli kuolemaansa asti. 

Sally von Kugelgenin elämästä Italiassa tiedetään vähän. Taiteilijan suku menetti 1900-luvun alussa omaisuutensa ja oletetaan, että Sally elätti itsensä maalaamalla muotokuvia ja kopioimalla vanhojen mestareiden töitä, joita myi lähinnä muille baltiansaksalaisille. Virossa Sallyn tärkein ja edelleen tunnetuin teos on Tallinnan Kaarlen kirkossa oleva kolmiosainen alttarifresko, joka hänet tilattiin maalaamaan ja jotka valmistuivat vuonna 1889.

Sallyn freskot haluan vielä nähdä, joten taas on hyvä syy piipahtaa päiväseltään Tallinnassa :)

Sally von Kugelgen: Alaston, 1880-1885

Jerichau-Baumann oli parasta

Haavoittunut tanskalaissotilas vuodelta 1865

Kuten pari päivää sitten kirjoitin pidin kovasti Ateneumin kesänäyttelystä Rajojen rikkojat, joka avattiin maaliskuun alussa ja jossa kiinnostuin etenkin suomalaisista naistaiteilijoista (täällä). Mutta parasta näyttelyssä oli sittenkin se, että tutustuin taidemaalari Elisabeth Jerichau-Baumanniin. 

En ollut aiemmin kuullutkaan puolalais-tanskalaisesta Elisabeth Jerichau-Baumannista (1819-1881). Nyt tiedän, että tämä määrätietoinen ja seikkailunhaluinen nainen oli todellinen 1800-luvun kosmopoliitti. Hän syntyi Varsovassa, opiskeli taidemaalariksi Dusseldorfissa, työskenteli Roomassa ja kauppasi maalauksiaan Lontoossa. Ja jossain välissä hän myös synnytti yhdeksän lasta Kööpenhaminassa, jossa hän 62-vuotiaana kuoli vuonna 1881 - pari vuotta ennen puolisoaan kuvanveistäjä Jens Adolf Jerichauta (1816-1883). 

Eläessään Elisabeth ystävystyi tanskalaisrunoilija Hans Christian Andersenin kanssa, vieraili saksalaisten Grimmin veljesten luona, maalasi muotokuvia Tanskan kuninkaallisista, esitteli henkilökohtaisesti taulujaan Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar Viktorialle ja vieraili sulttaanin haaremissa Konstantinopolissa. Muun muassa :) Hiki tulee pelkästään kun luettelen tätä kaikkea…

Jerichau-Baumann oli myös taitava liikenainen ja loi tuottoisan uran kansainvälisenä taidemaalarina. Tosin uudessa kotimaassaan Tanskassa häntä ei naisena ja saksalaisena hyväksytty taidepiireissä, eikä pahemmin arvostettu. Vasta viime vuosina eli yli sata vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen hänen töistään on alettu kiinnostua myös Tanskassa.

Ateneumin näyttelyssä oli mukana kymmenkunta Elisabeth Jerichau-Baumannin öljymaalausta, joista useimmat olivat lainassa tanskalaisista taidemuseoista. Pysäyttävin teoksista oli taiteilijan vuonna 1865 maalaama Haavoittunut sotilas, jossa vaimo hoiti toisessa Saksan-Tanskan sodassa haavoittunutta miestään. Tarkkaa ja herkkää sekä täynnä läheisyyttä, rakkautta, surua ja pelkoa. Maalauksesta tulikin yksi Jerichau-Baumannin läpimurtoteoksia.

Muotokuva taiteilijan puolisosta - kuvanveistäjä Jens Adolf Jerichausta - on maalattu pariskunnan nuoruusvuosina Roomassa - samana vuonna, kun he menivät naimisiin. Ja Jerichau-Baumannin omakuva on vuosilta, jolloin kolmekymppinen taiteilija oli juuri muuttanut uuteen kotimaahansa Tanskaan. Yksin ja raskaana - odottaen toista lastaan - ja jaloissaan taaperoikäinen ja sairalloinen esikoistyttö, joka kuoli pian Kööpenhaminaan tulon jälkeen. Aviomies Jens jäi vielä Roomaan viimeistelemään paria tilaustyötään. 

Egyptiläinen Felah-nainen lapsensa kanssa ja Merenneito kuvaavat hienosti naista itsenäisenä ja omanarvon tuntevana ihmisenä. Kauniina ja sensuellina naisena, jota ei kuitenkaan ole maalattu vain miehisen katseen kohteena tai kohteeksi. Tykkäsin molemmista :)

Elisabeth Jerichau-Baumann rikkoi 1800-luvun sukupuolittuneita sovinnaistapoja - jatkuvasti ja määrätietoisesti - sekä teostensa aiheilla että omalla käytöksellään. Tasoittaen näin tietä tuleville naistaiteilijoille. 

Puhumattakaan siitä, että Jerichau-Baumann maalasi upeita tauluja…

Omakuva, n.1850

Kuvanveistäjä Jens Adolf Jerichau, taiteilijan puoliso, 1846

Egyptiläinen fellah-nainen lapsensa kanssa, 1872

Merenneito, 1873

Kiire kirkkoon :)

Vappuaaton aamua Helsingin keskustassa :) 

Rajojen rikkojia

Kävin taas Ateneumin taidemuseossa - ja taas ihastuin. Maaliskuun alussa museossa avattiin Rajojen rikkojat -niminen näyttely, jossa on esillä 1800-luvulla eläneiden naistaiteilijoiden teoksia Suomen lisäksi muista Pohjoismaista sekä Baltiasta, Puolasta ja Saksasta. Kaikkia näyttelyyn valittuja naisia yhdistää myös se, että he ovat opiskelleet ja/tai työskennelleet Saksassa, minkä takia näyttelyn alaotsikko onkin 1800-luvun matkustavat naistaiteilijat.

Ateneumin 3. kerroksen kapeassa yhdyskäytävässä oli puhutteleva aikajana naisten oikeuksista Suomessa. Hätkähdin, kun taas tajusin, että me naiset saimme äänioikeuden (vasta) vuonna 1906 eli kun lähes satavuotiaaksi elänyt Alma-mummoni oli jo 16-vuotias oppikoululainen Kotkassa (täällä). Ja kuitenkin suomalaisnaiset saivat oikeuden ensimmäisenä Euroopassa. Hätkähdytti myös tajuta, että Sveitsi antoi naisille äänioikeuden vasta vuonna 1971 eli samana vuonna kun minä pääsin ylioppilaaksi :)

Aikajanasta luin myös, että vuonna 1901 suomalaiset naiset saivat oikeuden suorittaa ylioppilastutkinto ja opiskella yliopistossa. Ja että vasta tästä lähes 30 vuoden kuluttua he saivat samat oikeudet lapsiin ja omaisuuteen kuin suomalaismiehet. 

Mutta Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun naisopiskelijoita hyväksyttiin koulun perustamisesta eli vuodesta 1848 alkaen :) Tosin koulu tarjosi oppilailleen vain alkeisopetusta, joten syvällisempää koulutusta varten niin mies- kuin naispuolisten taideopiskelijoiden piti matkustaa ulkomaille. Tosin useimmat Euroopan taideakatemiat hyväksyivät opiskelijoiksi naisia vasta 1900-luvulla, joten ulkomailla suomalaisnaiset joutuivat pääosin opiskelemaan miespuolisten kollegoidensa yksityisopetuksessa.Tosin jo 1860-luvulla eurooppalaisiin taidekaupunkeihin alettiin perustaa erityisiä ainoastaan naisille tarkoitettuja taidekouluja. 

Naistaiteilijoiden opiskelua rajoitti monet muutkin esteet. Ensinnä valtaosa naisopiskelijoista tuli säätyläiskodeista, sillä opiskelu vaati rahaa - kotoa, mesenaateilta ja/tai myöhemmin taideyhdistysten myöntäminä matka-apurahoina. Toisekseen naisten ei ollut sopivaa matkustaa yksin, joten tämäkin asia vaati erityisjärjestelyjä. Ja kolmanneksi naistaiteilijoiden oli miehiä vaikeampaa saada hyviäkään teoksiaan esille näyttelyissä tai myydyksi.

Ateneumin näyttelyssä minua kiinnosti tutustua etenkin suomalaisten naistaiteilijoiden teoksiin - ja vähän myös heidän elämäänsä. He olivat syntyneet 1820-1840 -luvuilla ja olleet tuottoisimmillaan 20-40 -vuotiaina eli 1860-1880 -luvuilla.

Ihastelin mm. nuorena kuolleen Victorine Nordenswanin (1838-1872) alle 30-vuotiaana maalaaman Surevia naisia Kristuksen haudalla -öljymaalauksen naisten tunnetta välittäviä kasvoja. Sekä Victoria Åbergin (1824-1892) ja Fanny Churbergin (1845-1892) hienoja maisema- ja luontotauluja sekä Alexandra Frosterus-Såltinin (1837-1916) lapsiaiheista Pikku suruja -taulua. Frosterus-Såltin oli ainoa näyttelyn suomalaisista taiteilijoista, joka oli minulle aiemmin tuttu, sillä oli nähnyt yhden hänen lukuisista alttaritauluistaan Karjalohjan kirkossa (täällä ja täällä).

Näyttelyssä oli myös joitakin 1800-luvun naispuolisten kuvanveistäjien teoksia. Jos naistaidemaalarien tie ammattitaiteilijaksi oli kivinen ja vaati rajojen rikkomista, niin naiskuvanveistäjillä tie oli vieläkin karikkoisempi: Naisten oli lähes mahdoton saada akateemista koulutusta kuvanveistossa tai työtilauksia - niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Esimerkkinä voidaan pitää Vaanilan kartanossa Lohjalla varatuomarin tyttärenä syntynyttä ja Suomen ensimmäisenä naiskuvanveistäjänä pidettyä Alina Forsmania (1845-1899), joka kuoli 54-vuotiaana Berliinissä köyhänä ja lähes unohdettuna. Tästä huolimatta hänen kerrotaan todenneen: ”En vaihtaisi kaikkeen maailman hyvään köyhyyden vahvasti maustamaa elämääni.”

Kaikki ammattiin opiskelevat naiset olivat 1800-luvulla todellisia rajojen rikkojia. Ateneumissa voi tehdä kiinnostavan tutustumisretken taiteilijan ammattiin valmistuvien nuorten naisten elämään - ja tutustua heidän upeisiin saavutuksiinsa.

Victorine Nordenswan: Surevia naisia Kristuksen haudalla, 1868

Alexandra Froterus-Såltin: Pikku suruja, 1864

Fanny Churberg: Metsänsisusta, 1876

Fanny Churberg: Talvimaisema, auringon mailleen mentyä, 1880

Aline Forsman: Kuvanveistäjä Walter Runeberg, 1875

Victoria Åberg: Kuutamomaisema, 1872

Turku tutummaksi

Kirsikankukkia ja taustalla Pehr Kalmin tammi :)

Kävelin torstaina Turussa minulle vieraammilla seuduilla - Tuomiokirkon ”takana”, Aurajokea myötäilevän Piispankadun ympäristössä. Päädyin sinne, kun ajoin autolla Tuomiokirkkosillalla ja näin Aurajoen molemmin puolin täydessä kukassa olevia kirsikkapuita, ja päätin pysähtyä katsomaan tuota kukkaloistoa lähempää. 

Pysäköin auton läheiselle Kerttulintielle. Sibelius-museon (täällä) kohdalla huomasin, että museota ympäröi kaunis puistopuutarha, joten kävelin sen läpi kohti joenrannan kirsikkapuita. Puistossa ihastelin rakastamiani keltavuokkoja ja valtavaa vanhaa tammea. Kyseessä oli ”Pehr Kalmin tammi”, jonka alkuperää selvittäessäni sain tietää taas hieman lisää Turun historiasta :)

Puutarha-alue, johon Sibelius-museo rakennettiin 1960-luvun lopussa, oli 1700-luvulla ollut Turun Akatemian kasvitieteellinen puutarha. Puutarhan syntyyn vaikutti ratkaisevasti Akatemian silloisena taloustieteen professorina toiminut Pehr Kalm (1716-1779). Kalm oli aikansa monitoimimies, sillä professorin homman lisäksi hän oli ansioitunut kasvitieteilijä ja tutkimusmatkailija sekä toimi parikymmentä vuotta myös Maarian seurakunnan (täällä) kirkkoherrana. 

Kuuluisan kasvitieteilijän Carl von Linnen (1707-1778) oppilaana ja myöhemmin myös ystävänä Kalm teki pitkiä tutkimusmatkoja mm. Pohjois-Amerikkaan. Yksi matkojen tavoitteista oli löytää uusia viljely- ja hyötykasveja, joita voisi kasvattaa myös Ruotsi-Suomessa ja jotka saattaisivat jopa parantaa kansan taloutta. 

Alunperin Akatemian puutarha perustettiin juuri tähän tarkoitukseen eli ”tutkimuspuutarhaksi”. Puutarhan suunnitteli toinen Akatemian professori - lääketieteen professori Johan Leche (1704-1764) - joka kollegansa tavoin oli hurahtanut kasvien tutkimiseen ja kasvattamiseen - ja tämän lisäksi myös meteorologiaan :) 

Kasvitieteellinen puutarha tuhoutui Turun palossa vuonna 1827, lukuunottamatta yhtä isoa tammea. Kyseinen ”Pehr Kalmin tammi” kasvaa edelleen Sibelius-museon vieressä Aurajoen rannassa ja on nyt lähes 300 vuotta vanha. 

Turun palon jälkeen Akatemia eli Yliopisto siirtyi Turusta Helsinkiin ja sen uusi kasvitieteellinen puutarha perustettiin Kaisaniemeen vuonna 1829. Turku sai uuden kasvitieteellisen puutarhan vasta vuonna 1924, kun kaupunkiin perustettiin uusi suomenkielinen Turun yliopisto. Alkuun puutarha toimi entisen Iso-Heikkilän tilan mailla, mistä vuonna 1956 se siirtyi nykyiselle paikalleen Ruissaloon. 

Vanhan ja suuren tammen katveesta löysin Sibelius-museon ja keltavuokkojen lisäksi mukavan oloisen ja kutsuvan ravintola Gräddan. Se toimii vuonna 1832 rakennetussa isossa puutalossa, ja on auki päivisin arkilounaiden ja sunnuntaibrunssien aikaan. Etenkin ravintolan iso terassi aivan Aurajoen rannassa vaikutti erittäin kutsuvalta - kesäterassi parhaimmillaan. Tänne haluan palata :)

Professori Pehr Kalm oli puutarhainnostuksineen ja hyötykasvitutkimuksineen eräänlainen edelläkävijä, sillä vasta hänen ja Akatemian puutarhan vanavedessä puutarhakulttuuri ja hyötykasvien viljely alkoivat levitä myös köyhään Suomeen. 

Keltavuokkojen takana häämöttää joenrannassa oleva ravintola Grädda. 

Sibelius-museon kyljessä oli myös upea ”riippakoivu” täynnä paksuja ja pitkiä urpuja.