Thai-ruokaa Cityssä

Ensimmäisenä Lontoon päivänä sukkuloimme Lontoontytön kanssa kaupungin ydinkeskustassa - ennen Pohjois-Lontooseen vetäytymistä. Keskustaan meitä veti Royal Academy of Art -taideakatemiassa oleva, performanssitaiteilija Marina Abramovicin näyttely, jonka halusin nähdä (täällä). 

Lounaalle tyttö johdatti minut Chinatownin reunalla, Rubert Streetillä olevaan Speedboat Bar -nimiseen pieneen thaikuppilaan. Alkuun vähän oudoksuin muovikalusteista ja makuuni aika äklöä thaikoristeista pikkuravintolaa, jossa mennessämme ei ollut vielä yhtään asiakasta. 

Ehdin jo ajatella, että minne Tyttö on minut taas johdattanut. Onneksi ystävällinen tarjoilija hälvensi nopeasti ennakkoluulojani, ja ovikin alkoi käydä tiheään ja paikka täyttyä nopeasti.  Ja ruoka - se hälvensi viimeiset epäluuloni. 

Rakastin kaikkea, mitä sain eteeni ja mitä söin. Maukasta ja herkullista, eikä liian kallista. Etenkin pääruokani - mustapippurissa pyöritettyjä Sea Bream -kalanpaloja - vei kieleni :)

Illalla luin netistä tämän vuoden huhtikuussa julkaistun, toimittaja Jay Raynerin kehuvan jutun The Guardian -sanomalehdestä  ”completely irresistible style”. Rayner hehkutti etenkin uppopaistettuja kanannahan palasia. Lontoontyttö oli (taas) osannut viedä minut nappipaikkaan - ennakkoluuloistani välittämättä :) Kun kysyin häneltä, miten hän oli paikan valinnut, hän vastasi kuten usein: ”Kaverit ovat kehuneet.”

Ja Lontoontyttöni - jos kuka - tuntee thai-ruokaa ja -ravintoloita. Hänhän asui ja työskenteli pari vuotta Bangkokissa (täällä ja täällä).

Herkkulounaan jälkeen suuntasimme vielä läheisellä Piccadilly-kadulla olevaan Waterstones-ketjun kirjakauppaan, jonka kellarikerroksen kahvilassa nautimme jälkkärikahvit. Ja enhän minä voinut kahvitella ilman kinuskipäällysteistä shortbread-keksiä :)

Sweetcorn Fitters

Puple Aubergines with Chilli & Thai Basil

Black Pepper Sea Bream

Jälkkärikaffet kirjakaupassa

Marinan mukana

Lontoon Royal Academy of Art -taideakatemian galleriatiloissa on parhaillaan maailmankuulun performanssitaiteilijan Marina Abramovicin retrospektiivinen näyttely. Hän oli Lontoontytön uran alussa yksi tytön lempitaiteilijoista, joten käydessäni Lontoossa halusin tutustua Abramovicin näyttelyyn. Ja tyttäreni lähti mukaani, vaikka hän oli jo kertaalleen ehtinyt nähdä näyttelyn. 

Sinänsä idea performanssitaiteilijan retrospektiivisestä näyttelystä tuntui oudolta. Ja sitä se olikin, sillä useimmista Abramovicin 50-vuotisen uran aikana esittämistä kymmenistä teoksista Lontoon näyttelyssä kerrottiin vain sanallisesti ja/tai näytettiin niistä valokuvia tai videota. Taikka vaihtoehtoisesti näyttelytiloissa toteutettiin - in live - toisten (nuorempien) taiteilijoiden uudelleenesityksiä Abramovicin aiemmin itse esittämistä performansseista. 

Edellisestä - toisinto valokuvina ja videopätkinä - esimerkkinä oli Abramovicin uran yksi tunnetuimmista teoksista nimeltään The Artist in Present, joka esitettiin New Yorkin Modernin taiteen museossa vuonna 2010. Siinä Abramovic istui 2,5 kuukautta liikkumatta ja puhumatta kaikkina museon aukioloaikoina tuolilla keskellä museota. Parin metrin päässä taiteilijasta oli tyhjä tuoli, jolla kuka tahansa saattoi istua haluamansa pituisen ajan. Näin tästä aikoinaan tv-dokumentin, ja ihastuin tuolloin kovasti esityksen ideaan. 

Lontoossa yksi näyttelyhuone oli omistettu kyseiselle teokselle. Kaksi ja puoli kuukautta alkujaan kestäneestä performanssista Lontoon näyttelyssä kerrottiin kirjallisesti teoksen ydin ja näytettiin siitä valokuvia ja lyhyitä videoita. Lisäksi Lontoossa näyttelyhuoneen seinille oli ripustettu pari sataa valokuvaa osasta niiden ihmisten kasvoista, jotka 13 vuotta aikaisemmin olivat New Yorkissa istuneet Abramovicia vastapäätä. 

Aika tylsää, vaikka joissakin kasvojen still-kuvissa näkyi esim. kyyneleitä. Etenkin kun vertaa alkuperäiseen performanssiesitykseen, joka varmasti koetteli silloin 64-vuotiasta taiteilijaa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ja vaikutti - niin uskon - vahvasti myös museovieraisiin - sekä tuolissa istujiin että performanssia paikalla seuranneisiin ihmisiin.

Jälkimmäisestä - sijaistaiteilijoiden käytöstä - Lontoon näyttelyssä esitettiin esimerkiksi performanssi, jossa erään näyttelyhuoneen ovella seisoi kaksi alastonta ihmistä - mies ja nainen. He seisoivat toisiaan vastapäätä toistensa silmiin tuijottaen, alle puolen metrin päässä toisistaan. Huoneeseen haluavien näyttelyvieraiden oli yksitellen pujoteltava näiden kahden alastoman välistä. Alastomat ihmiset eivät hievahtaneet, puhumattakaan että he olisivat antaneet tilaa välistään kulkijoille. 

Useimmat galleriavieraista osallistuivat tähän performanssiin ja puikkelehtivat kahden alastoman ihmisen välistä - tissejä tai pippeliä hipoen. Niin myös minä. Huoleni oli lähinnä se, että en astuisi jykevillä lenkkareilla hentojen taiteilijoiden varpaille. Liekö yritin keskittyä muuhun kuin outoon alastomuuteen :)

Kumpikin edellä kerrottu olivat vain esimerkkejä, sillä kumpaakin lajia Lontoon näyttelyssä oli useita. Sekä pitkien alkuperäisten performanssiesitysten lyhyitä videopätkiä että sijaisnäyttelijöiden suorittamia uusintaesityksiä. 

Marina Abramovic syntyi 1946 Belgradissa - silloisen Jugoslavian ja nykyisen Serbian pääkaupungissa. Nykyään 77-vuotias taiteilija asuu ja työskentelee New Yorkissa. Lähes koko uransa Abramovic on tehnyt pitkiä ja vaativia performansseja usein yksin ja väliin kumppanin kanssa. Useimmat hänen esityksistään ovat vaatineet äärimmäistä ruumiillista ja henkistä kestävyyttä ja koetelleet inhimillisen kestävyyden rajoja. Monissa on ollut myös fyysistä väkivaltaa, lähinnä taiteilijaa itseään kohtaan.

Lontoon näyttelyssä sai jonkinlaisen käsityksen, millaisia Marina Abramovicin teokset ovat olleet ja mitä ne ovat vaatineet taiteilijalta. Silti en näyttelyssä oikein saanut kosketusta taiteilijan ilmeisen merkittäviin töihin. 

Jäi hämmentynyt olo. Ehkä se on aina ollut yksi Marina Abramovicin tavoitekin….

Chair for Human Use with Chair for Spirit Use, 2012

Video sulavista jääpuikoista taiteilijan kasvoilla

Five Stages of Maya Dance, 2013/2016

Kolme päivää Lontoossa

The Angel of  Christian Charity on the top of Shaftesbury Memorial Fountain at Piccadilly Circus

Olin pitkän viikonlopun Lontoossa ja rakastuin taas kaupunkiin. Kuten Punavuoren kotini ihana vanha leskirouva huudahti silmät loistaen, kun rappukäytävässä tavatessamme kerroin hänelle matkustavani Englantiin: ”Oi, rakastan Lontoota. Lontoossa on kaikkea!”

Oli aikoja 1990-luvulla, jolloin lähes inhosin Lontoota. Jouduin - tai pääsin - työmatkojen takia reissaamaan kaupungissa vähintään parin kuukauden välein. Silloin koin vain kiireiset lentokentät, ruuhkaiset metrot, tukkoisen keskustan ja hotellin nurkan 24/7-myymälästä ostetut äklöt kolmioleivät. 

Mutta oikea Lontoo on jotain ihan muuta. Onneksi Lontoontytön myötä ja hänen opastuksellaan olen saanut tutustua toisenlaiseen Lontooseen. Kokemuksiani toisenlaisesta Lontoosta löytyy vuosien varrelta tästä blogista Lontoo-tunnisteen alta.

Postauksen aloituskuva on kuitenkin ikonista turisti-Lontoota - Piccadilly Circuksen 11-metrinen jousimiespatsas. Eros-patsaaksikin kutsuttu enkelihahmo ja sitä ympäröivä muistomerkki suihkulähteineen ovat parhaillaan remontissa ja siksi suojarakenteiden keskellä. 

Pitihän minun selvittää, että Piccadilly-nimi juontaa 1600-luvulle, jolloin aukion reunassa oli varakkaan räätälin Joseph Bakerin talo. Bakerin taloa alettiin kutsua Picadil Hall -nimellä, sillä räätäli valmisti aikakauden tuomareiden käyttämiä jäykkiä valkoisia kauluksia - englanniksi picadils. Aukion jousimiespatsas valmistui 1893 ja sen virallinen nimi on The Angel of  Christian Charity eli Kristinuskon hyväntekeväisyyden enkeli. Muistomerkki patsaineen omistettiin Shaftesburyn 7. jaarlille, poliitikolle ja hyväntekijälle Anthony Ashley-Cooperille (1801-1885), mistä sen nimi Shaftesbury Memorial Fountain.

Kolmena Lontoon päivänä kävelin paljon ja ajelin tunteja metrossa ja bussissa, kuten yleensä tuossa kaupungissa joutuu tekemään, jos haluaa siirtyä paikasta toiseen. Mutta kummastakin olen oppinut nauttimaan, kunhan muistan pitää aikatauluni väljinä. 

Pitkän viikonlopun aikana vierailin yhdessä näyttelyssä, yhdessä kotimuseossa, yhdessä kirkossa ja yhdellä hautausmaalla. Söin kahdessa herkullisessa ravintolassa ja yhdessä huonommassa, sekä kahvittelin kahdessa kivassa kuppilassa. Kävin monikerroksisessa WaterStones-kirjakaupassa, suloisessa lastentavarakaupassa ja tutussa UniQlossa sekä haistelin upeaa lihakauppaa. Ja eksyin vahingossa Gazan sotaa vastustavan suurmielenosoituksen (yli 300 000 osallistujaa) reunoille. 

Mutta matkan ehkä parasta antia olivat kuitenkin hetket, kun Lontoontytön kanssa juttelimme iloista ja suruista - unelmista ja elämästä. Mitä vanhemmaksi lapseni tulevat, sitä onnellisempi ja ylpeämpi heistä olen. 

Lontoontyttö oli hankkinut minulle airbnb-majoituksen - vaatimattoman huoneen jaetulla vessalla Islingtonin Canonburysta Pohjois-Lontoosta - kävelymatkan päästä omasta asunnostaan. Tosi mukavaa asuinaluetta. Ja huonekin oli ihan ok, tosin koruton ja kylmä. Ensimmäisen yön nukuin kirjaimellisesti paksu toppatakki tiukasti päällä, minkä jälkeen sain lainaksi Lontoontytön ylimääräisen untuvapeiton :)

Seuraavina päivinä kirjoitan lisää näyttelystä, kotimuseosta, kirkosta, hautausmaasta, ravintolasta ja kuppilasta. Ja ehkä vähän muustakin…

Vaatimaton Airbnb-huone jaetulla vessalla Canonburyssa Islingtonissa.

Huone oli hissittömän nelikerroksisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa. 

Mutta mummi pärjäsi hyvin :)

Terassitalojono lauantain auringossa Islingtonissa Pohjois-Lontoossa

Clapham Underground Station - yksi vanhoista, mutta edelleen käytössä olevista metroasemista

Kaupungissa saa ”nauttia” pitkistä bussimatkoista. Ja usein sateessa, 

jolloin bussin ikkunat huurustuvat ja näköalat harmillisesti peittyvät.

Joulua kohti 1/23

Sängyn päällä pari vuotta viihtynyt Pentikin ihana pehmonalle 

sai joulun ajaksi seurakseen sanattoman tonttutytön.

Molemmat ostettu kirpparilta - nalle jo vuosia sitten, tonttu viime vuonna :)

Rauhan rakennus

Lauttasaarelainen arkkitehtipariskunta Marja (s.1923) ja Keijo Petäjä (1919-1988) suunnitteli 1950-luvulla Lauttasaaren kirkon ja sitä ympäröivän rakennuskokonaisuuden, johon kuului myös ruotsinkielinen Sankt Jacobs kyrka, kahta kirkkosalia yhdistävä matala siipirakennus ja näiden keskelle jäävä kirkkopiha ja kauas näkyvä kirkon torni. Tätä Myllykallion mäelle rakennettua kirkkokompleksia ympäröimään rakennettiin luonnon kivilohkareista kaunis, matalahko muuri, joka sitten 1950-luvun on osin pehmeästi sammaloitunut. 

Kirkko valmistui mutkikkaan kilpailuprosessin jälkeen vuonna 1958. Viisi vuotta aiemmin 1953 oli järjestetty avoin suunnittelukilpailu, jonka voitti tuolloin Heikki Sirenin arkkitehtuuritoimistossa työskennellyt ja juuri arkkitehdiksi valmistunut Osmo Lappo (s.1927). Kilpailun palkintolautakunta ja myöhemmin myös kirkkovaltuusto päätyivät kuitenkin toteuttamaan kilpailuissa mukana olleen Marja ja Keijo Petäjän suunnitelman. Itse kilpailussa tämä Petäjien Cour-niminen (suomeksi Sisäpiha) ehdotus ei ollut päässyt palkintosijoille ja syyksi mainittiin se, että suunnitelma poikkesi joiltain osiltaan kilpailun säännöistä. 

Sekä suomen- että ruotsinkielisen kirkon sisustuksen suunnitteli muotoilija ja sisustussuunnittelija Ilmari Tapiovaara (1914-1999). Kävin sisällä vain suuremmassa eli suomenkielisessä kirkkosalissa. Ja ihastuin - tasapainoista, levollista ja kaunista. Odotin tylsempää :)

Tapiovaaran kädenjäljen tunnisti kirkon yksinkertaisista ja pehmeälinjaisista puupenkeistä. Näiden lisäksi ihailin matalalla roikkuvia, messinkisiä kattovalaisimia, joiden suunnittelijaksi mainittiin Ilmari ja Marjatta Tapiovaara. Ja lähes rakastuin alttarin yläpuolella olevaan tyylikkääseen metalliristiin. Ei maalausta, ei veistosta. Ainoastaan yksinkertainen risti, joka vangitsi läsnäolijan katseen. 

Merkittävää kirkkosalissa oli luonnon valo, joka jopa marraskuisena iltapäivänä valaisi huonetta kauniisti. Osin läpinäkyvien lasi-ikkunoiden läpi ja osin vaaleansinisten ja -vihreiden värilasien takaa, ja värilaseja vasten lehterin urkupillit muodostivat ikäänkuin oman taideteoksensa. 

Tykkäsin myös tyylitellystä saarnatuolista, joka betonista huolimatta näytti kevyeltä ja tyylikkäältä. Sekä korkeasta kirkkosalista, joka madaltui kohti kuoria ja salin keskipistettä eli alttaria.

Palaan vielä Marjattaan :) Ilmari Tapiovaaran ensimmäinen vaimo oli sisustusarkkitehti Annikki Tapiovaara (1910-1972), jonka kanssa he perustivat 1950-luvun alussa yhteisen suunnittelutoimiston. Kirkkosalin kauniiden valaisimien toiseksi suunnittelijaksi mainitaan kuitenkin Marjatta Tapiovaara, mutta hänestä ei netistä löydy oikeastaan mitään tietoa…

Kirkon ulkopuolellakin riitti ihastelemista. Tykästyin matalaan vesialtaaseen, joka oli kunniapaikalla laatoitetulla kirkkopihalla tornin vieressä. Ja altaan reunassa olevaan siirtolohkareeseen, joka kuulema oli rakennusvaiheessa nimetty miljoonakiveksi. Siksi, että sen siirtäminen pois tulevalta pihalta olisi maksanut ”miljoonia’, ja se päätettiinkin jättää paikoilleen. Onneksi, sillä jättilohkare loihti lisää luontoa betonirakennelmien keskelle.

Nykyään tämä kaunis kirkko ja sen ympäristö on Museoviraston suojelema. Rakennuskokonaisuus peruskorjattiin perusteellisesti vuosina 2020-2022, ja korjauksen suunnitteli Verstas Arkkitehdit Oy - onnistuneesti :)

Läpinäkyvä, kaunis ja ”kevyt” kirkontorni, jonka päällä on 20-metrinen risti.

Tykkään, että kirkon tornin risti on kunnonkokoinen - ja näkyy.

PS. Otsikolla Taattua Tapiovaaraa (täällä) löytyy 6.5.2022 julkaistu Design Stories -juttu Tapiovaaran sisustamasta punavuorelaisesta kodista.

Tarina kiinnosti - taulut vähemmän

Taiteilija valokuvattuna Villa Reiren ateljeessa. Vasemmalla on puolalaisen

 Paul Schultzin (1875-1945) muovaama terrakottapää taiteilijan kaksivuotiaasta Mana-tyttärestä.

Villa Gyllenbergin galleriasalissa Kuusisaaressa on esillä suomalaisen taidemaalarin Werner von Hausenin (1870-1951) maalauksia - noin 80 maisemaa, asetelmaa ja muotokuvaa. Ja yllättävän monta taiteilijan omakuvaa, joista aina innostun :)

Esitekstin mukaan von Hausenin teokset saivat aikanaan ”viileän vastaanoton suomalaisilta taidekriitikoilta” ja jäivät vuosikymmeniksi yleisöltäkin unohduksiin. Syynä epäsuosuosioon pidetään sitä, että taiteilija kuului 1900-luvun alun antimodernisteihin, ja pyrki luomaan ”taidetta, joka ei seuraisi muodin vaihteluja vaan säteilisi pysyvää ja ikuista rauhaa”.

Werner von Hausenin maisemat ja asetelmat olivatkin lempeitä ja seesteisiä. Ihan kiva niitä oli katsella, mutta ne eivät hurmanneet minua. Ennemmin minua kiinnosti taiteilijan elämä sekä siitä kertovat maalaukset ja esillä olleet valokuvat. Näinhän minulle usein käy, että taidetta enemmän - tai sen ohella - kiinnostun sitä luoneista ihmisistä ja heidän elämänpoluistaan :) 

Werner von Hausen syntyi 1870 pankinjohtajan poikana Helsingissä. Hän opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, josta myöhemmin tuli Ateneum, ja teki aikalaistaiteilijoiden tapaan lukuisia opintomatkoja Ranskaan, Italiaan, Alankomaihin ja Egyptiin. 

Vuonna 1896 von Hausen avioitui norjalaisen Eugenien eli Nennin (1865-1953) kanssa ja vuosina 1898-1908 he saivat neljä tytärtä - Manan, Synnöven, Sara-Emilian ja Jannicken. Vuonna 1911 pariskunta rakensi Kauniaisiin oman kodin Villa Reiren, jonka yhteydessä oli myös Wernerin ateljee. 

Yritin selvittää, tarkoittaako sana reire jotain. Käännöksiä en löytänyt, mutta museon esitteen mukaan Villa Reire oli perheelle suojaisa pesä, jota norjankielinen nimi tarkoittaa.

Kiinnostus henkisyyteen, uskontoihin ja antroposofiaan yhdisti Werner ja Nenni von Hausenia ja Villa Gyllenbergin entistä isäntäparia Signe ja Ane Gyllebergia. Molemmat herrat olivat myös 1924 perustetun Suomen Antroposofisen seuran jäseniä. Antroposofia on maailmankatsomuksellinen ”uskonnollis-filosofinen” liike, jonka itävaltalainen Rudolf Steiner perusti 1910-luvulla. Villa Gyllengergin intendentti Lotta Nylundin mukaan pariskuntien välillä ei kuitenkaan ”tiettävästi ollut kanssakäymistä” eikä museon kokoelmiin kuulu von Hausenin teoksia. 

Museon nykyinen Werner von Hausen - unohdettu klassikko -näyttely lähti muotoutumaan Suomessa asuvan, ranskalaisen taidehistorioitsijan Laura Gutmanin aloitteesta. Gutman on vuosia tutkinut tätä unohdettua suomalaistaiteilijaa. Vuonna 2014 hän pääsi vierailemaan silloin asumattomassa Villa Reiressä, joka oli täynnä alkuperäisiä huonekaluja ja kasapäin taiteilijan maalauksia, mikä Kauniaisten paikallislehden mukaan oli taidehistorioitsijalle once in lifetime -kokemus. Nykyään Gallträsk-järven vieressä oleva huvila on yksityisomistuksessa ja saneerattu. 

Kokonaisuudessaan mukava museovierailu, vaikka museon kotipuoli jäi tällä kertaa kiertämättä. Kaunista katseltavaa, jännää henkilöhistoriaa ja upea, merellinen ympäristö. Tontti oli jopa täydellisempi kuin viereisen Didrichsenin museon rakennuspaikka (täällä). 

PS. Museosta ja Signe ja Ane Gyllebergistä lisää vanhoissa blogiteksteissä syksyltä 2019 (täällä) ja keväältä 2023 (täällä).

Nenni ompelemassa ikkunan ääressä, ajoittamaton

Kartanon sisäkuva II (Mukkula), 1922

Mukkulan kartano on ollut taiteilijan suvun omistuksessa.

Synnöve ja Mana, Pariisi, 1907

Omakuva itämaisessa asussa, 1912

Omakuva, 1918

Kesä Larenissa (Alankomaissa), 1906

Kukkia kotona II

Keväällä istuttamani parvekekukat (täällä) voivat edelleen - marraskuussa - hyvin, vaikka kastelun olen lopettanut jo yli kuukausi sitten. Pelarkuiden kukat ovat ikäänkuin jähmettyneet kukkimisvaiheeseen, ja kuihtuvat vain hitaasti. Kun taas vaaleanpunaiset silkkitassut ovat kuihtuneet ja ”harmaantuneet” kauniisti. 

Eilisellä koirakävelyllä ostin tutusta Eiran kukkakioskista upean koristeomenapuun oksan kympillä. Nyt tämä runsashedelmäinen oksa koristaa eteistäni. Myyjä kertoi, että puun lehdet kuihtuvat suht nopeasti, mutta pienten omenien pitäisi säilyä kauniina pitkään. 

Sitä seuratessa… Ja toivoessa :)

Aamunrepäisy 34

Toimittaja Pauliina Romppasen ihanasta Viisi oppia viisailta -esseestä (HS 6.11.23)

Murtsille uusi liivi

Murun vanha harmaa villaliivi (täällä) alkoi tulla jo tiensä päähän, joten päätin neuloa uuden samanlaisen. Seiska-Veikka-langasta, 3.5 puikoilla ja 1 oikein, 1 nurin -neuleella. Viisi vuotta sitten 2018 kirjaamani ohjeen mukaan (täällä).

Uudesta liivistä tein tosin 4 cm pidemmän kuin ensimmäisestä. Nämä neljä senttiä pituutta lisäsin liivin peräpäähän ennen reunasilmukoiden lisäämistä.

Hyvä ohje ja toimiva liivi, joten mihin sitä vaihtamaan. Ja helppo ja nopea neuloa :)

Paranneltu kranssi

Minulla on vuosia ollut metallilangasta ja lasihelmistä tehty iso kranssi, joka koristi jo Itä-Helsingin kotiamme talvisin (täällä) ja myöhemmin myös Punavuoren kaksion kotiovea (täällä). Ostin se aikoinaan vuonna 2012 Ornamon joulumyyjäisistä, jotka tänä vuonna järjestetään 9.-10.12 Pikku-Finlandiassa Töölössä.

Edelleen kranssi on lempikranssini ja roikkuu kaksion ovessa syyskuusta huhtikuuhun. Joko sellaisenaan - ja niinkin kaunis - tai tuunattuna pääsiäisen, vapun tai joulun teemoilla. 

Viime viikolla ostin läheisestä kukkakaupasta yksinkertaisen kotimaisen havupuskan, jonka asetin roikkumaan kranssin keskelle. Ja tulipa kaunis ja modernin jouluinen.