Partsikesä jatkuu

Makeaa Matildassa

Ajaessamme Kemiönsaarelle pysähdyimme aiemmilta reissuilta tutussa Mathildedalin kylässä Perniössä (täällä). Minulle kylä on tuttu jo lapsuudesta 1960-luvulta, jolloin parina kesänä vietimme kesäkuut Mathildedalinissa isomummin - isäni isän äidin - vanhassa mökissä (täällä). Pikkuriikkinen mökki, joka edelleen könöttää kallion päällä päätien varrella - hyväkuntoisen näköisenä ja ilmeisesti pikkuserkkujeni perikunnan omistuksessa. 

Tällä kertaa piipahdimme Ukin ja Murun kanssa vain lyhyesti Matildassa, joka on Mathildedalin suomenkielinen nimi eikä ole vakiintunut ainakaan minun sanavarastooni. Satoi kaatamalla eikä edes lyhyt kävely kutsunut. Jätimme auton Matildan kartano -nimisen kahvilan pihaan, pissitin nopeasti Murun ja juoksimme kaikki kolme sisälle kahvilaan. 

Mielenkiintoinen, vuonna 1852 valmistunut rakennus, jonka alakerrassa toimi kahvilan lisäksi leipomo. Pihan puolella kaunis, iso puutarha, jossa sateesta huolimatta kiertelin hetken. Ja maukkaita, juureen leivottuja leipiä ja makeita itsetehtyjä herkkuja. Kaikkinensa ihana tuttavuus. Minä herkuttelin todella hyvällä vadelmapiirakalla ja Ukki valitsi juureen leivotun voileivän. 

Minun piti jopa valokuvata Ukin syömä perusleipä kinkkusiivun päälle aseteltujen kurkkuviipaleiden takia. Kurkkuviipaleet oli puolitettu ja siemenet poistettu. Niiden joukkoon oli lisätty basiliikan lehtiä ja sekoitettu hyvää öljy-mustapippurikastiketta. Näytti hyvältä ja kivalta, ja Ukki kehui :)

Matildan kahvila oli pysähtymisen arvoinen. Ja tutustumisen väärti. 

Kinkkuvoileipä hyvän ”kurkkusalaatin” kera

Samin Ateljeessa

Kun olimme kierrelleet riittävästi Söderlångvikin museossa (täällä) menimme myöhäiselle lounaalle kartanon entisessä navettarakennuksessa olevaan ravintolaan, jolla oli outo nimi Atelje Sami Tallberg x Söderlångvik. Onneksi olin varannut pöydän etukäteen, sillä tarjoilijan mukaan keväällä avattu ravintola on ollut juhannuksesta asti joka päivä lähes täyteen varattu. 

Opiskelijatyttö oli käynyt ystävänsä kanssa Samin ravintolassa vain viikkoa aiemmin, ja kehui ja suositteli sitä meille. Ja minäkin tykkäsin. Rento paikka, jossa mukava ja kodikas tunnelma sekä kiva palvelu ja hyvä kolmen ruokalajin lounas. Keittiömestarin eli Sami Tallbergin erikoisosaamista on villiyrtit ja -sienet, mikä näkyi sopivasti menuussa, mutta ei kuitenkaan hallinnut annoksia. Tällä kertaa lautaselta löytyi mm. minttua, basilikaa, lehtipersiljaa ja mesiangervoa. 

Maittavan ja mukavan lounaan jälkeen palasin vielä kiertämään toistamiseen Amoksen kesäkotia. Ukille kulttuuria oli yhdelle reissulle ollut jo riittämiin, ja hän otti kierokseni aikana tirsat autossa - Muru seuranaan :) 

Grillattua munakoisoa, mantelidukkahia ja persiljaa

Ihastuin ravintolan saaristolaisleipään herkkuöljyn ja -balsamicon kanssa.

Riipan lisäksi

Sulho Sipilä (1895-1949): Punainen talo, 1918

Riipan puhuttelevien veistosten (täällä) lisäksi Söderlångvikin kartanossa oli esillä satakunta kotimaisten taiteilijoiden teosta Föreningen Konstsamfundetin kokoelmasta. Pääosin ne olivat Amos Anderssonin henkilökohtaisesti eläessään hankkimia maalauksia, jotka hän oli testamentannut yhdistykselle.

Ilahduin, kun ensimmäisen kerroksen musiikkihuoneesta löysin kymmenkunta Sulho Sipilän (1895-1949) maalausta. Sipilän ja etenkin hänen vaimonsa Greta Hällfors-Sipilän (1899-1974) maalauksiin ihastuin jo tammikuussa 2020 Ateneumissa (täällä) ja uudelleen Turun Taidemuseossa talvella 2022 (täällä). Harmikseni Söderlångvikissa oli esillä vain Sulhon töitä, mm. väsyneen näköinen omakuva 51-vuotiaasta maalarista. 

Muutkin kartanon seinille ripustetut maalaukset olivat suurelta osin 1900-1950 -luvuilta ja niiden tekijät tuttuja nimiä minullekin. Mukava ja ”helppo” näyttely. Tykkäsin. 

Sulho Sipilä (1895-1949): Omakuva, 1946

Rafael Wardi (1928-): Ruukkuasetelma, 1958

Ragnar Ekelund (1892-1960): Aihe Laredosta, 1955

Presidentin huoneessa Kaapo Rissalan (1873-1971) omakuva vuodelta 1928.

Sukunimi oli vuoteen 1947 asti Rissanen. 

Lisää Riippaa

Ihastuin Riku Riipan tummaan puumieheen elokuun alussa Kuusiston Taidekartanossa Kaarinassa (täällä). En ollut aiemmin kuullut kuvanveistäjä Riipasta, puhumattakaan että olisin nähnyt hänen veistoksiaan, ja Kuusistossakin näytillä oli vain yksi puinen mies.

Mutta se riitti. Kiinnostuin ja tykästyin. Tykästyin materiaalin eli puun - tai tarkemmin ehkä koko veistoksen - pehmeyteen mutta jämäkkyyteen, vähäeleisyyteen mutta ilmeikkyyteen, sulkeutuneisuuteen mutta puhuttelevuuteen. Niihin vastakohtiin ja ristiriitoihin, jotka veistosta katsoessani tunsin ja aistin - väliin samanaikaisesti ja väliin vuorotellen. Puun työstetyssä pinnassa ja veistoksen vaikuttavassa olemuksessa. Ja omassa mielessäni.

Viikko Kuusiston reissun jälkeen teimme Ukin kanssa päivämatkan Söderlångvikin kartanoon (täällä) tietämättä mitään siellä esillä olevista taideteoksista. Matka tehtiin etupäässä itse rakennuksen ja sen vieressä olevan ravintolan takia - Ukin toivomuksesta. 

Astuessani sisään kartanoon huomasin heti eteisessä esitteen tutunnäköisestä puuveistoksesta ja tekstin, jossa luki Riku Riippa 3.5 - 30.9. 2023. Hihkaisin hämmästyksestä ja ilosta: ”Ei voi olla totta, lisää Riippaa!” Ja totta se oli. Kartanon kesänäyttelyssä oli Amos Anderssonin kokoelmateosten lisäksi 15 kuvanveistäjä Riku Riipan (s. 1974) veistosta vuosilta 2013-2023. 

Päätin, että kierrän kartanon kahteen kertaan. Ensimmäisellä kierroksella tutustun rakennukseen ja huoneiden seinille ripustettuihin tauluihin ja vasta toisella kierroksella keskityn esillä oleviin Riipan veistoksiin. Nautin molemmista kierroksista, mutta täytyy myöntää, että Riipat vetivät pidemmän korren. Jäi miettimään sitä, että Riippa ei nimeä teoksiaan. Veistoksen lukee vain sen valmistumisvuosi ja materiaali, joka useimmiten on puu. Joskus myös savi, kipsi tai pronssi - materiaaleja, joita kuvanveistäjä työstää puuta harvemmin. 

Jokin noissa vaivaisukkoja ja toteemipaaluja - ja Giacomettin venytettyjä ihmisveistoksia - muistuttavissa mykissä ja vähäeleisissä puuhahmoissa puhutteli minua. Ehkä se oli niiden inhimillisyys ja melankolisuus. Pystyin jopa lähes aistimaan maagista yhteyttä välillämme. 

Outoa, sillä yleensä kaipaan suhteissa asioiden ja tunteiden selkeää sanoittamista - jopa ärsyttävyyteen asti, kuten läheiseni tietävät…

Amoksen mökillä

Varakas suomenruotsalainen liikemies ja kulttuuripersoona Amos Andersson (1878-1961) oli monessa mukana, kuten kirjoitin blogiini elokuussa 2019 (täällä), jolloin ensimmäisen kerran vierailin hänen kesäkodissaan Söderlångvikissä Kemiönsaarella. Silloin rakennukseen ei päässyt sisälle, sillä talossa oli juuri aloitettu mittava, kaksivuotinen remontti. 

Täytettyään 50 vuotta Kemiönsaarella syntynyt Amos hankki kesäasunnokseen synnyinseuduilleen 1800-luvulla rakennetun maalaistalon. Hän alkoi heti laajentaa rakennusta italialaistyyliseksi, yli 500-neliöiseksi kartanoksi. Taloa mm. korotettiin kaksikerroksiseksi ja sen sivuille lisättiin kaksi lisäsiipeä - ja ulkoseinät rapattiin valkoiseksi.

Perheetön Amos Andersson testamenttasi mittavan omaisuutensa Föreningen Konstsamfundetille, joka mm. toteutti Amoksen toiveen ja avasi kesäasunnon kotimuseona pari vuotta miehen kuolemansa jälkeen. Vuosina 2019-2021 rakennus entisöitiin täydellisesti mahdollisimman lähelle 1940-luvun tyyliä. 

Rakennusta ympäröi Amoksen aikana rakennettu muotopuutarha vesialtaineen. Ja valtava omenatarha, joka yli 50 000 puineen se on edelleen yksi Suomen suurimmista omenatarhoista. Maisemaa kaunistaa myös Söderlångvikin merenlahti, joka näkyy niin kartanon huoneista kuin puutarhasta. 

Amoksen tapaan kesämökkikään ei ole vain mökki, vaan kesäkartano :)

Presidentin huome

Amoksen työhuone

Biljardihuoneessa oli 60-vuotiaan Amos Andersonin muotokuva, 

jonka oli maalannut Wilho Sjöström (1873-1944), ja

Väinö Blomstedtin (1873-1947) Syyssiivous Naantalin kirkolla, 1919.

Autonkuljettajan huone

Portaat takapihan vesialtaille

Cembaloa sielulle

Lauantaina Taattisten tilalla soi barokkimusiikki, kun muusikko Marianna Henriksson oli tuonut oman cembalonsa tilan entiseen konehalliin. Pari kymmentä kiinnostunutta kuulijaa nautti heleästä, mutta jännän voimakkaasta äänestä, jonka Marianna loihti Jukka Ollikan 2019 valmistamasta soittimesta - katon rajassa lentävien pääskysten säestyksellä.

Cembalisti Henriksonin 40-minuuttinen musiikkiesitys oli osa Tilalla parhaillaan olevasta Solar Noon -nimisestä ryhmätaidenäyttelystä (täällä ja täällä), joka jatkuu vielä ensi viikon lauantaihin 19.8. asti. Cembaloesitykseen kuului myös lyhyitä ja ilmaisia, 10-minuuttisia ”soolokuunteluja”, joita saattoi varata etukäteen. Sain kokea soolokuuntelun lauantaina pari tuntia ennen varsinaista iltaesitystä.

Makasin keltaisen ryijyn ja pehmeän patjan päällä tyhjän konehallin lattialla. Marianna ja cembalo taikoivat säveliä lähellä pääni takana - yksin minulle. Jännää ja meditatiivista myös tällaiselle ummikko-musiikinkuuntelijalle. 

Kuuntelin, tykkäsin ja rentouduin. Vaikka välillä mieli karkasi lähiluonnosta kuuluviin lintujen ja lampaiden ääniin :) 

Terassin laatoitusta

Ukki pääsi muuttamaan uuteen ”mökkiinsä” toukokuun alussa (täällä). Rakennusprojekti sujui sutjakasti ja yllättävän nopeasti - kiitos osaavien rakennusmiesten. Vasta viime vuoden heinäkuussahan vanha talo oli purettu ja uuden perustukset valettu (täällä). 

Alkukesästä työmiehet olivat pari kuukautta muissa projekteissa ja Ukkikin sai vetää henkeä ja totutella uuteen kotiinsa. Miehet palasivat hommiin heinäkuussa viimeistelemään ”pikkujuttuja”, kuten mm. ison aurinkoterassin laatoituksen. 

Kaunis liuskakiviterassi on nyt lähes valmis. Terassi, jonne tarvittaessa mahtuu suurperheen kesäinen ruokapöytä. Pääosinhan mökillä ollaan vain yksin tai kaksin, mitä nyt Opiskelijapojan viisihenkinen perhe väliin viettää lomiaan kanssamme :)

Ps. Osa terassin tukipuista on vinossa, eli se ei oli vain optinen harha :) Arkkitehdin ja Ukin tyylijuttu, kuten olohuoneen vinot ikkunalasitkin (täällä).

Sininen saarikirkko

Astuessani sisään Kuusiston kirkkoon punainen kirkko muuttui hetkessä siniseksi kirkoksi. Sisällä punaista näkyi enää vain esille asetelluissa virsikirjoissa ja alttariliinassa. Ja seiniin maalatuissa pylväissä, jotka jäljittelivät punaista marmoria. 

Kuusiston sinivalkoinen kirkko oli hämmentävän kaunis, pieni ja intiimi. Ihastuin siihen ensisilmäyksellä. Luin lähes kadehtien :) että Lady of the Mess -blogin (täällä) Arja on aikoinaan vihitty tässä suloisessa kirkossa, kuten hän edelliseen postaukseeni kommentoi :)

Sata vuotta sitten vuonna 1900 silloin noin satavuotias Kuusiston kirkko ”korjattiin” uusgoottilaistyyliseksi, ja kirkon alkuperäiset kankaiset tapetit peitettiin seinälautojen alle. Vuonna 1974 kirkkoa ”korjattiin” uudelleen tai paremminkin entisöitiin. Tässä yhteydessä seinälaudoitus purettiin, ja sen alta paljastui (oliko yllätys?) hyvin säilyneet, vanhat kangastapetit maalattuine pylväineen.

Osa alkuperäisistä, 1700-luvun lopun tapeteista siirrettiin tällöin Kansallismuseoon, joten osa kirkon tapeteista ei ole alkuperäisiä, vaan kopioita. Näin ymmärsin, vaikka jäin ihmettelemään, onko siis osa kirkossa olevista tapeteista edelleen alkuperäisiä, jos vain osa tapeteista siirrettiin museon kokoelmaan…

Onneksi kirkko kuuluu ns tiekirkkoihin eli niihin noin 250 kirkkoon, jotka ovat kesäisin auki matkailijoita varten (täällä). Useissa tiekirkoista on paikalla myös vapaaehtoistyöntekijä, joka osaa tarvittaessa kertoa kyseisen kirkon historiasta.

Mahdollisuus pistäytyä tiekirkoissa tekee kotimaan reissuistani entistä mielenkiintoisempia. Jokaisesta kirkosta löytyy jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä. Ja Kuusiston kirkosta etenkin sinistä :)

Urkuparven rintamukseen on maalattu Jeesus ja  hänen 12 apostoliaan. 

Tässä kuvassa näkyy hyvin osa tapettiin 1700-luvulla maalatuista pylväistä.

Saarnatuoli katoksineen, joka on kuin hallitsijan kruunu, on peräisin 1600-luvulla samalla paikalla 

olleesta kirkosta eli nykyistä kirkkoa vielä sata vuotta vanhemmasta rakennuksesta. 

Punainen pikkukirkko

Matkalla Kuusiston linnan raunioille ja Taidekartanolle (täällä) tie kaartaa jyrkästi metsäisen kukkulan edessä. Puiden siimeksessä pilkottaa punainen puukirkko - edelleen käytössä oleva Kuusiston kirkko vuodelta 1792. Pitäähän kirkkobongarin pysähtyä saaristokirkolle - eikä vain pidä, vaan myös halu tutustua pieneen kirkkoon on kova :)

Kirkon oven vieressä oli jotain, mitä en aiemmin ole kirkkomaalla nähnyt. Vettä täynnä oleva turkoosi juomakuppi odotti nelijalkaisia kulkijoita :)

Punainen puukirkko on 1974 Museoviraston valvonnassa palautettu mahdollisimman lähelle alkuperäistä vuoden 1792 asuaan. Aikoinaan on osattu - kaunista, sopusuhtaista ja tasapainoista.

Kirkon valmistumisvuosi 1792 on yli 200 vuotta sitten hakattu kirkon rappusiin.

Punamultaa oli roiskunut kirkkoa ympäröivän hautausmaan ruusuihinkin :)