Kenkiä kuluu

Kävelen paljon, joten kenkiä kuluu :) Olen ostanut useita hyviä ja istuvia kenkiä kirppareilta, mutta väliin piipahdan myös ”oikeissa” kaupoissa kenkäostoksilla.

Viimeksi ostin Naantalin Divas-nimisestä pienestä ja ihanasta kenkäkaupasta Tamaris-merkkiset saksalaiset mustat kävelykengät. Paksu pohja, leveä lesti ja ”muodikas”, kuten mukava myyjä sanoi. Ja olen täysin samaa mieltä. Divaksessa olen muuten asioinut eåaiemminkin Naantalissa käydessäni (täällä), ja aina tykännyt - ja usein ostanutkin jonkun kenkäparin :)

Viime viikonvaihteessa ostin Lappeenrannan Partioaitasta myös kauniin väriset Merrellin kävelylenkkarit. Taas leveälestiset ja supermukavat jalassa. Ja 20 prosentin alennuksessa. 

Syksyä kohti upouusissa kengissä. Kyllä Mummin nyt kelpaa :):)

Paksupohjaiset Tamariksen nahkakengät ja leveälestiset Merrellin lenkkarit

Kynttilöiden aika

Pimenevät aamut kutsuvat kaivamaan tutut kynttilänjalat esille ja sytyttämään kynttilöitä aamuhämärää valaisemaan. Ja kaunistamaan.

Jo viime vuonna siirryin osin käyttämään patterikynttilöitä. En vielä kokonaan, sillä rakastan elävää tulta. Onneksi patterilla toimivat kynttilät ovat kehittyneet viime vuosina hurjasti. Enää niitä ei heti edes erota oikeista kynttilöistä: pinta on aidon näköinen ja liekki lepattaa ”oikein”.

Tänä syksynä ostin lisää led-patterikynttilöitä. Korkealaatuisia (ja kalliita) UYUNI-merkkisiä mustia antiikkikynttilöitä. Ja olen tosi tyytyväinen. Valokuvassa valkoinen kynttilä on ”oikea” perinteinen kynttilä ja musta UYUNI:n patterikynttilä :)

Valoa pimenevään syksyyn. Ja rauhaa syksyiseen mieleen. 

Ähkyksi Lalossa

Lauantai-iltana oli Esikoisen nuorimmaisen - 4v Pikkupojan - vuoro yöpyä Heli-mummin ja Juho-papan luona Lauritsalassa ja kaksi vanhempaa Pikkupoikaa olivat minun kanssani hotelli Lähteessä Lappeenrannan satamassa (täällä). Päätimme lähteä kolmisin ”isojen kesken” syömään johonkin lähikatujen ravintolaan.

Netistä tutkiessani läheinen ravintola Kitchen vaikutti mukavalta, mutta se oli täyteen varattu. Jatkoimme kävelyä viereiselle Valtakadulle, jossa kokeilimme täydeltä näyttävää grilliravintola Laloa. Mahduimme sisään, ja pojat tilasivat perushampurilaiset ja minä kanahampurilaisen.

Lähes kaksikymppiä maksavat hamppariannokset lisukkeineen olivat valtavia, ja lisäksi annoksiin kuului salaatti- ja jälkkäribuffetit. Ihan hyviltä maistuivat, mutta liika on liikaa. Olimme kaikki ähkyssä…

Lalo oli ihan kiva ja ruoka ihan ok. Tosin omaan makuuni paikka oli liian levoton. Ovella oli koko ajan jonoa ja ruokaporukat vaihtuivat rivakasti. Salissa vilisi nuoria ystävällisiä tarjoilijoita, mikä pisti erityisesti silmään - ei siis merkkiä tarjoilijapulasta. Onneksi salissa ei ollut pauhaavaa musiikkia…

Uskon, että ravintola Kitchen olisi ollut enemmän makuuni. Moni muu tuntui kuitenkin tykkäävän Lalosta…

Linnoituksen liepeillä

Lappeenrannan vuoden 1741 taistelun muistomerkki

Sateisen perjantain jälkeen reissulauantai valkeni ihanan aurinkoisena ja syksyisen kuulaana. Ja kun Lappeenrannassa oltiin, niin pakkohan oli käydä Linnoituksella. Joten sinne me - kolme muksua ja kaksi mummia - päätimme suunnata. 

Linnoitusta alettiin 1700-luvun alussa rakentaa Ruotsi-Suomen itärajalle vasta perustettuun Lappeenrannan kaupunkiin suojaksi Venäjää vastaan. Vuonna 1741 linnoitus kuitenkin menetettiin venäläisille. Kyseinen sota Ruotsi-Suomen ja Venäjän välillä loppui 1743 Turun rauhaan, jolloin Savonlinnan lisäksi sekä Lappeenrannan että Haminan linnoitukset jouduttiin luovuttamaan Venäjälle. 

Venäjän vallan alla linnoituksen rakentamista jatkettiin, ja nykyisistä rakennuksista vanhimmat ovatkin venäläisten rakentamia 1770-luvulta. Lappeenrannan linnoitus oli Venäjän omistuksessa Suomen itsenäistymiseen 1917 asti, tosin vuodet 1809-1917 osa autonomista Suomen suurruhtinaskuntaa. 

Nykypäivänä linnoituksen pitkästä venäläisomistuksesta muistuttaa mm. vuonna 1785 alueelle rakennettu ja edelleen aktiivisesti toimiva ortodoksinen kirkko - Jumalansynnyttäjän Suojeluksen kirkko, jota kutsutaan myös Pokrovan kirkoksi. Pokrova tulee slaavilaisesta sanasta pokrov, joka tarkoittaa suojaa ja suojelusta, ja ortodoksessa kirkossa Pokrovaksi kutsutaan myös yhtä Jumalansynnyttäjän eli Neitsyt Marian muistolle vietettävää juhlapäivää.

Suomen itsenäistymisen jälkeen linnoituksesta tuli varuskunta- ja vankila-alue, jossa sisällissodan jälkeen toimi mm. Lappeenrannan vankileiri. Pahamaineinen vankileiri, jossa kuoli noin 700 punavankia.

Nykyään linnoitusalue useine museoineen, putiikkeineen ja kahviloineen tuntuu suunnatun lähinnä matkailijoille, ja aluetta on restauroitu 1970-luvulta lähtien. Tosin - samoin kuin Suomenlinnassa - joihinkin linnoituksen vanhoihin rakennuksiin on kunnostettu myös asuinhuoneistoja.

Linnoitukselle johtavan tien varressa on vuoden 1741 taistelun muistomerkki. Melkoinen palapeli muistomerkiksi, sillä keskellä oleva puinen virstanpylväs on 1740-luvulta, kivimuuraus vuodelta 1818, suojakatos vuodelta 1924 ja jalusta vuodelta 1949. Nykyinen virstanpylväs on tosin kopio, sillä alkuperäinen pylväs siirrettiin tihutöiden takia kulttuurihistorialliseen museoon 2000-luvun alussa.

Vilkkaan poikakolmikon kanssa jätimme museot ja kirkon suosiolla väliin. Sen sijaan kävelimme (ja juoksimme) aluetta kiertävissä ”vallihaudoissa” ja herkuttelimme ihanassa Majurskan kahvilassa. Kahvilassa oli ihana vanhanaikainen tunnelma, ystävällinen palvelu ja tosi maukkaat, itsetehdyt pullat ja piirakat. 

Aamupäiväämme Lappeenrannassa mahtui sopivasti juoksua ja riittävästi herkkuja - paljon aurinkoa ja hieman (hetken liikaakin) nahistelua. Ja upeaa Kaakkois-Suomen ruskaa :):)

Majurskan herkkuja

Säihkyvää ruskaa

Vanhoja piharakennuksia

Jumalansynnyttäjän Suojeluksen kirkko

Junalla Lappeenrantaan

Menomatkaa 

Matkustin Esikoisen kolmen Pikkupojan (4v, 10v ja 11v) kanssa kolmeksi yöksi Lappeenrantaan, jossa asuu heidän toinen mumminsa - Heli-mummi - Juho-papan kanssa. Viimeksi teimme saman reissun toukokuussa (täällä). Silloin olimme vain yhden yön ja nukuimme kaikki mummin ja papan kaksiossa Lauritsilassa. 

Toukokuisen matkan kokemusten perusteella päätin, että tällä kertaa villi kolmikko jaetaan yöpuulle mennessä kahteen osaan. Varasin Lappeenrannan keskustan hotellista kolmeksi yöksi yhden huoneen lisäsängyllä. Minä olin kahden pojan kanssa yöt hotellissa ja yksi poika vuorotellen yöpyi Heli-mummin ja Papan luona. Jokainen Pikkupoika sai vuorollaan nauttia Heli-mummin huolenpidosta ja loputtomista herkuista. Ja kaksi poikaa sai tyytyä toisen mummin (minun) topakkaan komentoon. Ja päivät olimme kaikki kuusi yhdessä - kolme villiä vekaraa ja kolme tyytyväistä isovanhempaa. Hyvä kombo :)

Olin aikeissa varata huoneen kaupungin perushotelleista eli Sokoksesta tai Scandicista. Halusin huoneeseen erillisen lisäsägyn, mutta sänkyasia ei selvinnyt netistä. Yritin soittaa ja jonottaa molempien asiakaspalveluun 15-20 minuuttia, mutta puheluun ei tänä aikana vastattu. Tympäännyin ja aloin etsiä muita yöpymismahdollisuuksia.

Törmäsin pienehköön hotelli Lähteeseen, jonne soittamalla lisävuode varmistui heti. Hotelli on avattu vasta tänä vuonna samoissa tiloissa aiemmin toimineen entisen kylpylähotellin tilalle. Lähde toimii kahdessa osassa - rannan puolella on hienompi ns. boutique-hotelli ja kadun reunassa ”perusmalli” eli karvahattuhotelli, jossa meidän huoneemme oli. 

Pieni huone, ikkuna parkkipaikalle ja hyvät sängyt. Riitti meille enemmän kuin hyvin. Alakerrassa tarjoiltava runsas buffetaamiainen oli meidän kaikkien makuun. Ja etenkin aamiaistilassa palvelu oli tosi ystävällistä ja huomioivaa. Tosin kaikessa näkyi vielä alkukömpelyyttä. Mielestäni sellainen tuo kuitenkin palveluun mukavaa kodikkuutta, ainutkertaisuutta ja sympaattisuutta, joten se ei minua häirinnyt.

Parin tunnin junamatkat molempiin suuntiin menivät tosi hyvin. Mennen tullen söimme ravintolavaunussa. Mennessä pojille maistui iso (ja laatuunsa nähden kallis) aikuisten annos spagettia, mutta tullessa mummin määräyksestä sai riittää halvempi lasten lihapulla-annos. Mennessä ravintola oli täynnä yhden kaljan tai kahvin ääressä istuvia läppärin käyttäjiä. Onneksi tarjoilija oma-aloitteisesti järjesti meille istumatilaa, koska tulimme syömään. Kiitti siitä :):)

Lappeenrannassa ehdimme mm. kävelylle lähimetsään, kalastamaan kanavalle, elokuviin katsomaan Kätyrit-animaatiota ja vaateostoksille Iso-Kristiinaan: 10-vuotiaalle ulkoiluhousut, 11-vuotiaalle ulkoilutakki ja molemmille mieluisat syysmyssyt. Toinen myssyistä - kallis merkkimyssy - ehti jo samana iltana mystisesti kadota. Sitä surtiin ja etsittiin hotellin pihalta ja pengottiin koko hotellihuone. 

Mummi yritti lohduttaa Pikkupoikaa kertomalla, että joskus hänelle on käynyt niin, että vaikka on perinpohjin etsitty jotain, niin uudelleen etsiessä kadonnut esine onkin yllättäen löytynyt. Ja niin kävi nytkin. Lähtiessämme kotiin hotellista kiipesin vielä tuolille ja kurkkasin huoneemme korkean vaatekaapin päälle.

Ja siellä, pimeimmässä nurkassa kyyhötti yksinäinen sinimusta pipo :):) Loppu hyvin, kaikki hyvin :)

Heli-mummi ja Esikoisen nuorimmainen 

Anni-mummi ja Esikoisen nuorimmainen

Hotelli Lähde Lappeerannan satamassa

Paluumatkaa

Mietteitä Muorista

Äiti vuonna 2020

Jäin miettimään Äitimuoria ja hänen muistisairauttaan, kun elokuussa luin Hesarista toimittaja Venla Rossin kirjoittaman jutun Hanna Jensenistä ja hänen kokemuksistaan Alzheimerin tautia sairastaneiden vanhempiensa kanssa (täällä). Kirjoittaja ja vapaa toimittaja Jensen on kirjoittanut kaksi kirjaa elämästään vanhempiensa omaishoitajana: 940 päivää isäni muistina (2013) ja Äitini muistina - toinen kierros (2022).

Syyskuun alussa 94 vuotta täyttänyt äitini - Äitimuori - asuu Tapiolassa yhdessä samanikäisen miesystävänsä Jussin kanssa. Heta-äiti ihastui ja rakastui Jussiin viitisentoista vuotta sitten, kun tuttavapiiriin kuulunut mies jäi leskeksi. Isäni oli kuollut jo lähes 20 vuotta aiemmin, ja sen jälkeen äidin elämä oli ollut kolmiodraamaa työn, lastenlasten ja ryhmävoimistelun välillä. 

Työ, lastenlapset ja ryhmävoimistelu olivat Äitimuorin elämän kolme keskipistettä, joiden tärkeysjärjestys vaihteli tilanteen mukaan. Työtään yksityisenä silmälääkärinä Äitimuori teki vielä eläkeiässä lähes täysipäiväisesti, kunnes syyskuussa 1998 täytti 70 vuotta, ja Sisko ja minä aloitimme kampanjan Äidin työstä vieroittamiseksi :) Mikä nyt, kun itse täytin keväällä 70v, tuntuu vähintään huvittavalta…

Lastenlapsia - etenkin Siskon ja minun yhteensä seitsemää, vuosina 1981-1992 syntynyttä lasta - Äitimuori hoiti antaumuksella ja mielellään. Ja ryhmävoimistelua hän rakasti. Varsinkin vatsatanssia, jota hän ystävän suosituksesta yli 60-vuotiaana - hyvin ennakkoluuloisena - kokeili, ja josta hänen omaksi yllätyksekseen tuli vuosiksi hänen intohimonsa (täällä). 

Kun Heta tapasi Jussin, hän oli jo luopunut rakastamistaan työstä ja osittain myös intohimoisesta tanssimisesta. Ja lastenlapsetkin olivat kasvaneet aikuisiksi. Joten uusi ystävä Jussi tuli hyvässä kohdassa Äitimuorin elämään.

Vajaa kymmenen vuotta sitten muuten terveellä Äitimuorilla todettiin Lewyn kappale tauti -niminen aivo- ja muistisairaus. Vuosien edetessä äidillä on tämän etenevän aivosairauden takia alkanut ilmetä muistiongelmien lisäksi totaalisia voimattomuus/väsymyskohtauksia, aloitekyvyttömyyttä, tasapaino-ongelmia, painajaisunia ja ajoittaisia näköharhoja. 

Äitini sairaudesta huolimatta Heta ja Jussi haluavat edelleen asua yhdessä - ja kaksin. Vuosi sitten Jussista tuli virallisesti Äitimuorin omaishoitaja. Toistaiseksi Jussi haluaa ja jaksaa pyörittää pariskunnan arkea - käydä kaupassa, tehdä ja lämmittää yksinkertaisia ruokia ja hoitaa kahden hengen tiskit ja roskat. Toki Jussin jaksamista ja pariskunnan pärjäämistä pitää miettiä ja arvioida yhdessä kuukausittain, ja huomioida, että Äitimuorin vointi voi huonontua yllättäenkin.

Heta ja Jussi eivät ole halunneet kunnan päivittäistä ruoka-palvelua, mutta tuttu siivooja käy heillä kaksi kertaa kuukaudessa. Myös Sisko ja minä käymme kumpikin 2-3 kertaa viikossa katsomassa heitä. Siskon kanssa hoidamme Hetan raha-asiat, lääkkeisiin liittyvät jutut ja lääkärissä käynnit, vaatehuollon sekä viikottaiset suihkutukset ja muut henkilökohtaiseen hygieniaan liittyvät asiat.

Ulkona Äitimuori ei enää jaksa käydä, mutta sisällä kerrostalokolmiossa hän köpöttelee rollaattorin kanssa sängyn, vessan, ruokapöydän ja nojatuolin väliä. Joka päivä Äiti yrittää jaksaa vaihtaa yöpuvun päivävaatteisiin ja päivävaatteet yöpukuun, vaikka yöuni on huonoa ja vuorokausirytmi heittelee. Ja useimmiten hän tämän jaksaa tehdä, vaikka pystyssä olo aika saattaa jäädä vain 5-6 tuntiin vuorokaudessa.

Ihaninta on, että Äitimuori tunnistaa ja muistaa ainakin meidät läheisimmät eli Jussin, Siskon ja minut. Hän haluaa aina kiittää meitä ja kertoa, miten paljon hän meitä kutakin rakastaa. Äiti tykkää halaamisesta, silittelystä ja paijaamisesta. Poski on edelleen pehmeä ja suukko herkemmässä kuin aktiivisen elämän aikana. Tavatessamme jutellaan ja muistellaan - useaan kertaan - mitä kellekin kuuluu. Ja vaikka samat jutut toistuvat useita kertoja lyhyen jutustelun aikana, äiti on samasta jutusta joka kerta yhtä kiinnostunut ja innostunut. 

Vaikeinta on, että aivosairaudesta johtuen Äitimuori puhuu väliin ilkeästi ja vainoharhaisesti joistakin tuntemistaan ihmisistä. Ja sitä minun on usein vaikea hyväksyä ja kestää.

Elokuisesta Hesarin artikkelista mieleeni jäi etenkin kaksi Hanna Jensenin sanomaa asiaa:”En enää ajattele, että ihmisen pitää olla terve, jotta voi elää hyvää elämää.” ja ”…muistisairasta ei auta, jos häntä yrittää vetää tähän päivään tänne terveiden maailmaa.” Tärkeitä asioita, joita itse yritän edelleen sisäistää ja hyväksyä eläessäni muistisairaan äitini läheisenä. 

Äiti, minusta on - itsekkäistä syistä - ihanaa, että olet saanut elää näin pitkään. Tosin itsekin sanot usein: ”Kaikesta tästä huolimatta en haluaisi vielä kuolla.” Sairastuttuasi olemme lähentyneet toisiamme ja oppineet kumpikin antamaan ja vastaanottamaan toistemme rakkautta paljon paremmin kuin esimerkiksi 30 vuotta sitten, jolloin sinä olit runsaat 70v ja minä vajaat 50v. 

Kiitos Äiti rakkaudestasi :)

PS. Olen lukenut tämän jutun sekä Äitimuorille että Jussille, ja molemmat ovat antaneet luvan että saan julkaista kirjoituksen blogissani. 

Onnistuin :):)

Olen kutonut elämäni aikana lähes ainoastaan villasukkia. Tykkään kutoa sukkia ja osaan kutoa sukkia. Sen sijaan en ole koskaan kutonut aikuisten villapuseroa. Olen ajatellut, että sen kutominen on minulle liian vaikeaa ja että lopputulos on tuomittu epäonnistumaan.

Mutta elokuun lopussa tapahtui ihme! Olin ostanut kirppikseltä vanhan Et-lehden (21/21) ja sattumalta sen kannessa oli kivan näköinen tummanharmaa villapusero. Mielenkiinnosta jäin lukemaan lehdessä julkaistun neulepuseron ohjetta. Se tuntui yllättävän yksinkertaiselta ja sellaiselta, että neulominen voisi onnistua jopa sukan kutojalta. Päätin kokeilla.

Päätin myös, että neulon ensimmäisen puseroni tarkasti ohjeessa mainituista langoista ja muutenkin tarkasti ohjeen mukaan. Tilasin netistä viisi vyyhtiä Lankavan tummanharmaata täysvillaista Villava-lankaa ja yhden vyyhdin vaaleanharmaata Villavaa. Ja kaivoin tarvittavat pyörö- ja sukkapuikot Äitimuorilta peritystä paksusta puikkopussista. 

Pusero valmistui yllättävän joutuisasti. Ja siitä tuli aivan super hieno pusero, jonka päätin antaa Esikoiselle syyskuisen synttärin kunniaksi. Hänkin ihastui ja tykkäsi. Ja hämmästyi, että äitinsä oli osannut neuloa niin onnistuneen puseron :)

Parasta puserossa on mielestäni se, että se neulotaan alhaalta ylös ympyränä, samoin kuin hihat, jotka yhdistetään vartalo-osan kanssa samalle pyöröpuikolle juuri ennen kuvioneuletta. Ja se että pusero neulotaan vain kahdella eri värillä. Tykkäsin myös alahelman ja kauluksen resorin jälkeen luonnostaan syntyvästä ihanasta kapeasta ”käännöksestä”, joka mielestäni parantaa kauluksen istuvuutta.

Onnistuin ensi yrittämällä, vaikka en olisi ikinä uskonut. Neulon jo toista samanlaista, mutta eri väristä puseroa toiselle tyttärelleni - jee. 

Ohje ET-ledessä 21/2021

Toimia ja tunnelmia Tilalla

Harmaa Tofu ja kellertävä Herkku, jonka toinen korva on koko ajan suorana :)

Opiskelijatytön Dora-koiran (täällä) lisäksi hoidin viikon ajan myös Tilan muita eläimiä. Tekemäni päivittäiset  hoitohommat eivät vieneet kauheasti aikaa eikä voimia, toisin kuin eläinten hyvinvointiin liittyvät isommat työt (joita en siis tehnyt), kuten karsinoiden puhdistus ym. 

Tällä hetkellä Tilalla on seitsemän vapaana elävää kanaa, kymmenkunta ulkona viihtyvää Suomen lammasta, seitsemän sotkuista ankkaa, kaksi kaunista kania, kaksi kehräävää kissaa ja yksi kilipukki-vanhus. Kaikille, paitsi lampaille, annetaan ruokaa ja raikasta vettä 2-3 kertaa vuorokaudessa lisäksi ankkojen uimavesi pitää vaihtaa kerran vuorokaudessa. Iltaisin vapaana juoksevat kanat ja ankat ohjataan iltapuulle lukkojen taakse. 

Viikon aikana tuli otettua yllättävän vähän valokuvia. Vaativan Doran kanssa lenkkeillessä kamerapuhelin oli paras pitää koko ajan taskussa. Ja muutenkin mieleni keskittyi enemmän eläinten hoitoon kuin ympäristön ihailuun.

Toki ehdin ihailla useampaa kaunista auringon nousua ja aamuisia usvapeltoja. Ja ihailla tähtitaivasta, joka näkyi tietty selvempänä kuin Helsingissä, mutta näytti myös erilaiselta kuin Sanon mökillä :) Ja ihmetellä oudon näköistä tielle kuollutta käärmettä ja samoin kuollutta jättimäistä (rupi)konnaa. Kahdesti pysähdyin rescue-hommiin :) ja nostin upean karvaisen paksun ja pitkän toukan (?) autotieltä turvaan vehreälle pientareelle.

Löysinpä pitkästä aikaa ja etsimättä jopa ison neliapilan. Onnellisia aikoja tulossa - ehkä :)

Musta ”kanaemo” ja sen viisi ankanpoikasta

Lala - toinen kahdesta kissasta

Viikko koiravahtina

Brightonin matkan (täällä) jälkeen lähdin lähes heti Tyttärien tilalle Merimaskuun, jossa olin viikon hoitamassa Dora-koiraa ja muita Tilan eläimiä, kun tilan emäntä eli Opiskelijatyttö oli lomamatkalla ulkomailla. Pienen totuttelun jälkeen pärjäsin hyvin eläinten hoitajana :)

Päätyöni oli hoitaa Opiskelijatytön puolitoista vuotiasta rescue-koiraa Doraa (täällä). Kreikkalaisilla geeneillä varustettu, noin 17- kiloinen voimakas koira on vaativa kasvatettava. Nuori narttukoira vaatii emännältään ja myös apuemännältä eli minulta selkeää johtajuutta, mutta myös roppakaupalla huomiota ja lempeyttä sekä ymmärrystä taustastaan, joka poikkeaa merkittävästi suomalaisen rotu- ja sylikoiran taustasta.

Pari ensimmäistä vuorokautta sananmukaisesti taistelimme vallasta. Toisen päivän iltana aloin jo miettiä, miten tulen seuraavat viisi vuorokautta pärjäämään vaativan koiran kanssa. Mutta kun iso koira toisen päivän iltana sammui viereeni ja alkoi lempeästi nuolla ensin kämmeniäni ja sitten paljaita käsivarsiani, ja venytteli itsensä viereeni nukkumaan, vakuutuin että olemme sittenkin kavereita ja että minä olen (ja osaan olla) pomo.

Seuraavasta aamusta eteenpäin pärjäsimme loppupäivät yllättävän hyvin. Meille kehkeytyi tarkka ja ennalta arvattava päivärytmi. Ja minä opin ottamaan (lempeän) pomon roolin - en enää pelännyt enkä epäröinyt.

Aamulla heräsimme noin seitsemän aikaan. Toisin kuin minä, Dora olisi tosin halunnut vielä jatkaa uniaan. Lopulta se kuintenkin lähti laiskasti venytellen perääni, ja pissatin koiran lyhyesti pihalla. Dora tarvitsee kaksi pisukertaa ennen kuin tulemme takaisin sisälle. Alkuun en tätä tajunnut ja yhden ulkopisun jälkeen se pissasi vielä toisen kerran sisälle. Mutta kun opin Doran tavat, niin sisäpisu ei enää toistunut. 

Ennen yhdeksää lähdimme päivän ensimmäiselle pitkälle kävelylle. Kiersimme aina saman tutun, noin 4,5 kilometriä pitkän reitin vuoroin pientaloalueen katuja ja vuoroin metsäpolkuja. Doran säätämällä haisteluvahdilla kesti noin 80-90 minuuttia.  

Alkumatkan Dora nimittäin kulki tosi hitaasti ja pysähtyi jatkuvasti haistelemaan tienreunusta tai ilmaa, katselemaan ympärilleen ja varmistamaan taustansa. Päätin kulkea koiran tahtia ja etenimmekin hyvin hitaasti. Väliin tosin vedin koiraa kevyesti hihnasta ja kehotin jatkamaan matkaa: ”Mennään.” Ja useimmiten tuo totteli :)

Arka ja pelokas Dora vaati kävelyttäjältään jatkuvaa läsnäoloa sekä koiran tuntojen ja kävelyympäristön seuraamista. Mutta mielestäni selvisimme hyvin. Kehuin koiraa tosi paljon sanoilla hyvä ja hieno koira. Ja satunnaisten riehumisten aikana opin seisomaan vankkana ja vakaana sekä rauhallisena :):) 

Vastaan tuli vain vähän kävelijöitä tai koiranulkoiluttajia, pihoilla tosin näkyi (ja kuului) joitakin haukkuvia koiria häkeissään. Dora ei haukkunut muille koirille, ei edes haukkuville vastaantulijoille. Useimmat ihmiset se ohitti rauhallisesti, mutta mm. joitakin miehiä se pelkäsi silmittömästi, etenkin mustiin pukeutuneita. Samoin se pelkäsi kovaa ohi ajavia polkupyöriä ja taivaalla pöriseviä lentokoneita. Kun kaiken tämän huomioi ja ennakoi, lenkit alkoivat sujua yhä paremmin. Ja voin melkein sanoa, että viimeisinä päivinä ei enää ollut mitään ongelmia…

Lenkiltä palattua Dora rauhoittui yleensä omiin oloihinsa - tai sitten ei. Iltapäivällä teimme lyhyemmän, noin puolen tunnin lenkin ja alkuillasta ennen pimeän tuloa lähdimme uudelleen samalle, noin 4.5 kilometrin lenkille kuin aamulla. Sitten iltaruokailut ja Doran iltariehumiset, jotka rauhoittuivat ehkä noin tunniksi, kun annoin sille koiratarvikekaupasta ostetun jyrsittävän luun.

Olimme molemmat valmiit nukkumaan heti yhdeksän jälkeen :):) Ja nukahdimme nopeasti. Dora nukkui vieressäni sikeästi aamuun asti, minä epämääräisemmin - heräillen useaan kertaan, kuten tapanani nykyään muutenkin on. 

Sitten koitti taas uusi aamu ja uusi päivä. Mutta samat koirakujeet  ja -rutiinit :):)

PS. Matkalla Merimaskuun olin jättänyt oman Muru-koirani hoitoon Ukin luokse Salon mökille. Kotimatkalla otin sen taas mukaani - ikävä oli ollut molemmilla. Tosin Muru viihtyy hyvin Ukin hoidossa - saa nukkua yöt Ukin sängyssä, eikä omassa pedissä sängyn vieressä…

Maanantaina katsoimme yhdessä kuningatar Elisabethin hautajaisia - ainakin toinen katsoi :)

Sykeröni