Tykästyin tunnelmaan

Opiskelijatyttö tuli Merimaskun Tilalta viikonlopuksi Helsinkiin. Pääosin hän tapailee hesalaisia kavereitaan, mutta onneksi perjantaina löytyi aikaa myös mamman eli minun tapaamiseen. Kävimme yhdessä pitkällä ja rauhallisella lounaalla Paulette-nimisessä pienessä bistrossa Kapteeninkadulla Ullanlinnassa.

Ranskalaisravintolana tunnettu Paulette on toiminut jo pidempään samalla paikalla, mutta vaihtanut omistajaa viime syksynä. Lisäksi ystävällinen tarjoilija kertoi sisustuksen muuttuneen, mutta ranskalaisuuden säiilyneen. 

Ihastuttava paikka ja hyvä ruoka. Isot annokset, mutta onneksi meillä oli aikaa sulatella syömäämme rauhassa. Tilasimme molemmat lyhyen lounaslistan houkuttelevimman (ja kalleimman) annoksen: bouillabaissen eli ranskalaisen perinteisen kalakeiton. Pauletten keitossa oli maukkaan ja runsaan hummeriliemen joukossa perunan, porkkanan ja muiden juuresten siivuja, iso kimpale kuhaa, kampa- ja sinisimpukoita sekä sopivasti valmistettu (eli mehevä ja makunsa säilyttänyt) kokonainen jumborapu. Ja lisänä rapeaksi paahdettua valkosipulileipää. Niin herkkua, että palan painikkeeksi piti - jopa keskellä päivää - tilata kylmää valkoviiniä :)

Olimme saaneet pienen ravintolan toisen ikkunapöydän, josta seurasimme auringossa kylpevän Kapteeninkadun elämää. Joten saatoin selittää ikkunasta tulvivan upean kevätfiiliksen hyvänä tekosyynä ”päiväjuopottelulleni” :):)

Jälkkäri ja kahvikupponenkin maistui. Ne ikäänkuin kruunasivat ihanan kevätpäivän - mollottava aurinko, maukas lounas sekä rentoa ja mukavaa jutustelua nuorimman tyttäreni kanssa. 

Sympaattisen Pauletten tunnelma puri minuun - ja Opiskelijatyttöön. Kortteliravintola pääsee ehdottomasti ”tänne palaan toiste” -listalleni. Ja uskon, että palaan piankin…

Bouillabaisse eli ranskalainen kalakeitto

Päivän jälkkäri, jossa oli ainakin veriappelsiinisorbettia, marenkia ja kukan terälehtiä :)

Joutsenet tulivat

Joutsenpari tepasteli mökkijärven jäällä. Se on kevät :):)

Huomasin veistokset

Laila Pullinen: Kuuma kuoppa (1966)

Tutustuessani Ateneumin Moderni nainen -näyttelyyn (täällä) huomasin, että minua alkoi kiinnostaa näyttelyssä esillä olevat veistokset. Aiemmin kuvataidenäyttelyissä olen katsellut pääosin maalauksia ja grafiikkaa. Ja sekin on uutta, sillä vasta runsaat viisi vuotta olen aktiivisesti ollut kiinnostunut kuvataiteista. Ihan vaan fiilis pohjalta ja googletuksen avustamana :):)

Ateneumissa katselin ja kiertelin uteliaana kolmen 1900-luvun alussa kymmenen vuoden välein syntyneen tunnetun suomalaisen kuvanveistäjänaisen teoksia. Ja yllättyneenä kuulostelin ja tunnustelin innostustani. 

Ensimmäisessä näyttelyhuoneessa oli useampi Laila Pullisen (1933-2015) pronssiveistos. Minua viehätti etenkin Pelleas & Melisande -niminen puolimetrinen teos, jossa kultainen pronssi”kaarre” ja musta dioriitti”pylväs” kurottivat toisiaan kohti. Kohdevalossa upeasti kiiltävä metalli ja varjoon jäävä rosoinen kivipaasi kurottautuivat toisiaan kohti. Kovia kumpikin - löytävätkö toistensa pehmeää sisintä…

Belgialainen Maurice Maeterlinck (1862-1949) kirjoitti 1800-luvun lopulla Pelleas ja Melisande -nimisen rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta - kolmiodraamasta - kertovan suositun näytelmän. Tarina on innoittanut Pullisen lisäksi muitakin taiteilijoita, mm. säveltäjät Claude Debussy (1862-1918) ja Jean Sibelius (1865-1957) tekivät tarinasta oopperan ja konserttiteoksen. 

Viimeisessä näyttelyhuoneessa lumouduin Pullisen Kuuma kuoppa -nimisestä kuparilevystä ja sen säihkeestä akryylimuovikehysten keskellä. Tykkäsin kuparin ja muovin jännästä ja ristiriitaisesta yhdistämisestä.  

Näyttelyn toisessa huoneessa pyörin pitkään Eila Hiltusen (1922-2003) pronssisen omakuvan ympärillä. Vakava, jopa surumielinen 28-vuotias Eila mietteliäine silmineen. Viimeisessä huoneessa tykästyin vielä Hiltusen ohuista kupariputkista tekemään ilmavaan ja muodokkaaseen Naavaiseen naiseen. 

Eila Hiltusen useimmat meistä muistavat naisena, joka teki vuonna 1967 Sibelius-monumentin Taka-Töölöön (täällä). Hän oli naimisissa valokuvaaja Otso Pietisen kanssa, jonka äiti oli Nancy Pietinen, johon törmäsin Ateneumissa samanaikaisesti näytillä olevassa Vuoropuhelua-valokuvanäyttelyssä (täällä). Pieni maailma…

Liekö kertakiinnostus? Vai jatkuneeko veistosinnostukseni? Aika näyttää…

Eila Hiltunen: Omakuva (1950)

Eila Hiltunen: Naavainen nainen (1969)

Laila Pullinen: Pelleas & Melisande (1962)

Ihastuin Ateneumin iltaan - ja naisiin

Elga Sesemannin omakuva 23-vuotiaana

Kävin sunnuntai-iltana Ateneumin taidemuseossa. Moderni nainen -näyttely jäi viimeksi käydessä näkemättä (täällä) - ja nyt oli näiden naisten vuoro :)

Rakastan käydä taidemuseoissa iltaisin. Mitä myöhemmin, sitä ihanampi. Ja iltaisin isotkin museot viehättävät, muutenhan olen pienempien museoiden ja taidehallien ystävä. Illat isoissa rakennuksissa ovat usein taianomaisen hämäriä ja jännän hiljaisia. Isoissa museossa saattaa kohdata myös aavemaista avaruutta, kuten Ateneumissa sunnuntaina seitsemän ja kahdeksan välillä. 

Ensimmäisen museoillan koin Lontoon Victor and Albert -museossa lokakuussa 2017 (täällä), ja olin kerrasta myyty. Seuraavan kerran sama ihanuus toistui Ateneumissa tammikuussa 2020 (täällä). 

Kolmas museoilta toteutui viime sunnuntaina, kun sattumalta äkkäsin, että Ateneum on koko maaliskuun auki päivittäin (paitsi maanantaisin) kymmenestä iltakahdeksaan. Tämän jälkeen museo suljetaan lähes vuodeksi ilmanvaihtoremontin takia.

Moderni nainen -näyttelyssä on esillä 12 kuvataiteilijaa, joista seitsemän ovat pääasiallisesti olleet maalareita tai graafikkoja ja viisi pääasiallisesti kuvanveistäjiä. Kaikki 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa syntyneitä suomalaisia naisia. Osa tuttuakin tutumpia - Helene Schjerfbeck, Eila Hiltunen ja Laila Pullinen. Osa oudompia - Elga Sesemann, Gunvor Grönvik ja Lea Ignatius.

Ihastuin ja kiinnostuin Sigrid Schaumanin (1877-1979) maalauksista ja elämästä jo huhtikuussa 2021 Turun taidemuseossa (täällä). Ateneumissa löysin lisää hänen töitään. Kun itse pyörin parhaillaan ikääntymisen herättämien ajatusten ja kremppojen keskellä, tutkin ihaillen - jopa kadehtien - Schaumanin lähes 80-vuotiaana maalaamia tauluja, joista Ateneumissa oli näytillä kaksi alastontyötä: Alaston (1954) ja Malli (1958). 

Tykkäsin, kun Moderni nainen -näyttelyssä melkein jokaiselta taiteilijalta oli esillä yksi tai useampi omakuva. Omakuvia on aina mielenkiintoista tutkia ja ”tulkita”. Miten taiteilija näkee itsensä tai haluaa tulla nähdyksi? 

Ellen Thesleffistä (1869-1954) näin vakavan ja surumielisen naisen hänen Hattupäisessä omakuvassaan (1935), jonka hän oli maalannut 76-vuotiaasta itsestään. Elga Sesemannin (1922-2007) maalausten joukossa oli kaksi omakuvaa - toinen 23-vuotiaana (1945) ja toinen 53-vuotiaana (1975). Kuvista en tunnistanut samaa henkilöä. Nuoruuden kuvan runsas keltainen oli keski-iän omakuvassa supistunut hatun kapeaan reunukseen, ja molemmissa kuvissa kasvonpiirteet oli tummennettu epäselviksi.

Valoisa keltainen hallitsi myös taidegraafikko Lea Ignatiuksen (1913-1990) Syysmetsä-nimistä teosta. Ignatius kouluttautui vielä kuusikymppisenä Pariisissa graafikoksi ja innostui Suomessa vähän tunnetusta uudesta tekniikasta, jonka toi mukanaan myös kotimaahansa. 

Nämä taiteilijat ja työt tarttuivat tällä kertaa mieleeni ja kameraani. Tosin jokainen näyttelyn naistaiteilija kiinnosti minua omalla tavallaan. Kuljin vähäväkisissä näyttelyhuoneissa edestakaisin useaan kertaan - nautiskellen väljyydestä ja näkemästäni.

Elga Sesemannin omakuva 53-vuotiaana

Ellen Thesleffin omakuva 76-vuotiaana

Sigrid Schauman: Alaston (1954) ja Malli (1958) 

Lea Ignatius: Syysmetsä (1973)

Torin Akseli

Ollessani jokin aika sitten Tyttärien Tilalla Merimaskussa kävin kenkäostoksilla Naantalissa. Ennen kotimatkaa teki mieli käydä kahvilla. Kaupunkia tuntemattomana päätin kysyä kenkäkaupan myyjältä vinkkiä: ”Kokeile Akselia torin laidalla. Se on sellainen kotoinen ja rento.”

Kokeilin Akselia. Ja se oli kotoinen ja rento - itse leivottua suolaista ja makeaa sekä ystävällinen palvelu. 

Sain kaipaamani kaffen ja palan maukasta porkkanakakkua - ikuista herkkuani. Ja Muru sai könöttää  jaloissani :) 

Porkkanakakkua - taas :):)

Vuoropuhelu jatkuu

Elina Brotherus & Hannele Rantala: Art Lovers in a Museum, 2020

Vuoropuhelua-näyttelyn (täällä) valokuvista ehkä useimmiten mediassa on ollut esillä Elina Brotheruksen ja Hannele Rantalan kaksiosainen yhteistyö Taiteen ystäviä galleriassa (Art Lovers in a Museum) vuodelta 2020. Myös Ateneumissa se vangitsee katsojan huumorillaan ja täyspinkillä värillään.

Teoksen ”alkuperäiskuva” on Margit Ekmanista ja Eila Marjalasta - tunnetun helsinkiläisen valokuvastudion Kuvasiskojen omistajista - kuusikymmentä vuotta sitten otettu valokuva Kungsörin kirkossa Ruotsissa. Hurmaava valokuvaajakaksikko 42-vuotiaita. Pitkä ja pätkä käsilaukut tiukasti kainalossa, kuten muumimammoilla ikään :):)

Värimuotokuvauksen uranuurtajat Margit Ekman (1919-2011) ja Eila Marjala (1919-1983) työskentelivät yhdessä perustamassaan Kuvasiskot-studiossa vuodesta 1946 Marjalan kuolemaan 1983 asti. Vielä tämän jälkeen Ekman jatkoi yksinään kuvaamista kymmenisen vuotta. 

Kuvasiskojen studiolla otettiin muotokuvia lukuista taiteilijoista ja yhteiskunnan merkkihenkilöistä, mutta myös tavallisista kansalaisista. Jälkimmäisestä mukavana esimerkkinä Vuoropuhelua-näyttelyssä on Kuvasiskojen vuonna 1954 ottama valokuva 2-vuotiaasta Hannele Rantalasta :)

Valokuvien vuoropuhelu jatkuu. Ateneumin verkkosivuilla on Hannu Aaltosen ottama valokuva, jossa Brotherus ja Rantala katsovat museossa esillä olevaa valokuvaa itsestään. Ja postaukseni lopussa on minun ottama valokuva, josta paljastuu, missä  Brotheruksen ja Rantalan valokuva on kuvattu :)

Vuoropuhelu jatkuu edelleen :):) Syntyy uusia jänniä ja odottamattomia yhteyksiä, kuten usein elämässä.

Kuvasiskot (Margit Ekman & Eila Marjala): 

Margit Ekman ja Eila Marjala Kungsörin kirkossa, 1961

Kuvasiskot (Margit Ekman & Eila Marjala): Hannele Rantala 2-vuotiaana, 1954

Hannu Aaltosen valokuva Ateneumin verkkosivuilla.

Sinebrychoffin kotimuseo lokakuussa 2019 (täällä) 

Kevät keikkuu

Rakastan aurinkoa, merta ja kevään valoa. Ja ensimmäisiä häikäiseviä päiviä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän iloa, mielihyvää ja rauhaa saan luonnosta. 

Syksyllä, talvella ja kesällä on kullakin puolensa, mutta juuri nyt kevät tuntuu parhaalta :) 

Kuppilan karma

Ullanlinnassa on pari vuotta ollut pikkuinen kahvila, jossa olen pari kertaa pistäytynyt ohi kävellessäni. Rams-nimisessä kahvilassa on 5-6 pientä pöytää, yksi iso ikkuna Neitsytpolulle ja hienonnäköinen kahvikone. Tiskin takana ystävällinen, englantia puhuva omistajapariskunta sekä aamulla leivottuja korvapuusteja (cinnamon rolls) ja suolaisen piirakan paloja. 

Ulko-ovessa tulijaa tervehtii kuva hyppäävästä pässistä, mikä viitannee kahvilan englannin kieliseen nimeen Rams. Miksi rams? Se ei ole minulle vielä selvinnyt. Viittaisikohan nimi siihen, että katutasosta tulija joutuu kiipeämään pari porrasaskelta ylös kahvilaan…

Nimiarvoituksesta huolimatta mukava pistäytymispaikka. Good karma, kuten ulkojulisteessa sanotaan :):)

Tykästyin Rantalaan

Hannele Rantala: Peili, 2018 

Ateneumissa parhaillaan olevan Vuoropuhelua-valokuvanäyttelyn (täällä) valokuvaajista Elina Brotherus on minulle tuttu ennestään. Sen sijaan Hannele Rantala - ansiokkaasta urastaan huolimatta - on uusi tuttavuus. Tämä johtunee pääosin siitä, että en ole kummoinen taiteen, puhumattakaan valokuvataiteen, tuntija.

Ihastuin heti ensi tutustumisella Hannele Rantalaan tai ainakin niihin valokuviin, jotka olivat esillä Vuoropuhelua-näyttelyssä. Kuvia, joita en kokenut liian vaikeina, en liian outoina enkä liian käsittämättöminä. Vaan sopivan arvoituksellisina. Ja kuvina, jotka löysivät yhteyden minun tapaani ajatella, kokea ja tuntea.

Erityisesti minua viehätti valokuva nimeltä Peili, jossa oli tummalla taustalla vaalea, läpikuultava liina. Peili oli Hannele Rantalan vastaus kuvitteelliseen tehtävään: ”Kuvittele. Olet tämän taulun tekijä. Sinä olet taulu.”  Vuoropuhelua-näyttelyssä oli esillä myös Rantalan kollegan ja ystävän Elina Brohtheruksen vastaus samaan tehtävään (täällä). 

Rantalan mukaan ”Tarkoitus on, että kuvan kangasta katsotaan kauan. Silloin se alkaa liikkua ja siihen voi kukin heijastaa mitä tahansa. Siinä on kaikki, eikä mitään.” Kiehtovaa ja lumoavaa. Ja meditatiivista, kuten Rantalakin totesi.

Tykkäsin myös Rantalan Lähde-nimisestä valokuvasta, joka taas oli vastaus kuvaajakaksikon tehtävään: ”Rakas ystävä. Etsi veden ääri ja kuuntele sen ääntä.” Veden ääri voi olla juomalasissa…

Rinnakkaisteos-tehtävässä (täällä) Hannele Rantala kaivoi esiin mm. Hilja Raviniemen ja hänen röntgenkuvatut asetelmansa. Hilja Raviniemi (1915-1973) oli intohimoinen valokuvaaja ja keskeinen vaikuttaja harrastajavalokuvauksen kentällä 1940-50-luvuilla. Koulutukseltaan hän oli kemisti ja työskenteli laboranttina Helsingin yliopiston kuvalaitoksella (nyk. Av-keskus). Yhdistämällä työnsä ja harrastuksensa Raviniemi otti lukuisia jännittäviä röntgenvalokuvia kasveista ja eläimistä, joista Rantala oli valinnut läpivalaistun käärmeen.

Rantala rulaa :) Ja puhuu minun kieltäni.

Hannele Rantala: Lähde, 2018 

Hilja Raviniemi: Nimetön, 1960-luku

Hannele Rantala: Nokkahauki, 2021

Valitsin Vuoropuhelun

Sunnuntaiaamuna suuntasin Ateneumiin aikomuksenani mennä tutustumaan kehuttuun Moderni nainen -taidenäyttelyyn. Tiesin, että museossa on samalla myös toinen näyttely - Vuoropuhelua - mutta kohteeni oli 1900-luvun naisten tekemää kuvataidetta esittelevä Moderni nainen.

Kiipesin tapani mukaan innostuneena Ateneumin leveitä ja komeita portaita museon kolmanteen kerrokseen, jossa tulijat opastettiin joko oikealle ”Moderni nainen” tai vasemmalle ”Vuoropuhelua”. Yllättäen päätin kääntyä vasemmalle. Useimmat museovieraat nimittäin suuntasivat oikealle, joten ajattelin että vasemmalla saisin kävellä ja katsella väljemmin. Ja totta, pitkän tovin tutustuin lähes yksin Elina Brotheruksen ja Hannele Rantalan Vuoropuhelua-valokuvanäyttelyyn.

Brotheruksen (s. 1972) ja Rantalan (s. 1952) näyttely oli sananmukaisesti vuoropuhelua. Luovaa, kiehtovaa ja kekseliästä kuvallista keskustelua kahden ystävyksen ja kahden lahjakkaan valokuvaajan välillä. Mutta myös vuoropuhelua vähälle huomiolle jääneiden 1900-luvun alkupuolen naisvalokuvaajien kanssa. Ja katsojien kanssa.

Näyttelyn ensimmäistä osaa varten Brotherus ja Rantala olivat luoneet ”rinnakkaisteoksia” kuolleiden naisvalokuvaajien kymmeniä vuosia sitten ottamille valokuville. Toinen osa näyttelystä oli työstetty siten, että kaksikko ikäänkuin vastasi valokuvilla itselleen ja toisilleen antamiin tehtäviin, jotka liittyivät maailman kokemiseen, näkemiseen ja jäsentämiseen. Tehtävät ja/tai kysymykset olivat nähtävänä ko valokuvan vieressä.  

Valokuvanäyttelyyn tutustumisen saattoi aloittaa molemmista päistä. Minä aloitin (ilmeisesti?) lopusta, joten ensimmäisenä tutustuin toiseen osaan eli ystävysten jännittävään kysymys-vastausleikkiin, jossa sanalliset kysymyksetkin olivat kuin runoja. Ja jopa osa vastauksista vaikutti runoilta - runollisilta valokuvilta.

Tykkäsin tosi paljon viisikymppisen Brotheruksen ja ikäiseni eli seitsemänkymppisen Rantalan osin leikkisistä ja osin arvoituksellisista tai kantaaottavista - puhuttelevista - valokuvista. Pysähdyin tuijottamaan, tutkimaan ja miettimään pitkäksi aikaa lähes jokaista valokuvaa. Tämän mahdollisti se, että pääosa museoväestä kierteli edelleen Modernien naisten puolella :)

Intensiivisen valokuvanäyttelyn jälkeen en enää halunnut sekoittaa päätäni ja sotkea mieltäni toisella ilmeisen vahvalla näyttelyllä, joten tutustuminen Moderni nainen -näyttelyyn jäi toiseen kertaan. Kivaa on kiva odottaa. 

Onneksi on museokortti :) Kortti kannustaa tutustumaan yhteen näyttelyyn itselle sopivissa osissa tai jopa kiertämään saman näyttelyn useampana eri päivänä :)

Hannele Rantala: Nainen ohuen kankaan takana, 2021

Hannele Rantala oli näyttelyssä kuvannut itsensä mm. ohuen kankaan takana. Valokuvan rinnakkaisteokseksi esitettiin Nancy Pietisen Alastontutkielma vuodelta 1945. Viereisessä esitetekstissä kerrottiin, että Rantalan omakuvan tärkein kuvallinen lähde oli kuitenkin ollut venetsialaisen taidemaalari Tizianin muotokuva kardinaali Filippo Archintosta vuodelta 1558. 

Rantalan ja Tizianin muotokuvat olivat todella kuin kaksi marjaa :):) Huvittavaa. Samaa ideaa löytyi muuten myös senegalilaisen Omar Victor Diopin valokuvissa Turun taidemuseossa (täällä).

Vielä Nancy Pietisestä (1888-1967). Hänen aviomiehensä oli pitkän ja arvostetun uran lehti- ja mainoskuvaajana tehnyt Aarne Pietinen (1884-1946), jonka valokuvastudiossa Nancy työskenteli prokuristina eli virallisena edustajana. Myös avioparin pojat Otso (1916-1993) ja Matti (1919-2009) Pietinen olivat valokuvaajia ja työskentelivät perheen omistamassa studiossa. Nancy ei - miehensä ja poikiensa tavoin - ollut käynyt ”valokuvakouluja”, mutta kuvaaminen oli hänen rakas ja intohimoinen harrastus. Tästä huolimatta tai tämän takia Otso Pietisen kerrotaan usein sanoneen: ”Äiti on meistä paras.” 

Nancy Pietinen: Alaston tutkielma, 1945

Tizian: Filippo Archinto, 1558

Elina Brotheruksen omakuvien sarja piti minua pitkään otteessaan. Se oli Brotheruksen vastaus tehtävään: ”Kuvittele. Olet tämän taulun tekijä. Sinä olet taulu. ”

Alla on yksi sarjan valokuvista eli Brotheruksen 2021 ottama kuva, jossa hän itse seisoo 1998 ottamansa valokuvan ääressä, jossa hän puolestaan seisoo 1997 maalaamansa omakuvan vieressä. Omakuvan Brotherus on puolestaan maalannut valokuvasta, jonka hänen äitinsä on ottanut 7-vuotiaasta Elina-tyttärestä vuonna 1981 - valokuva, jossa taustalla on valokuva vuosi aiemmin kuolleesta Elinan isästä.

Elina Brotherus: Omakuva omakuvan ja omakuvan kanssa, 2021