Hannele Rantala: Peili, 2018
Ateneumissa parhaillaan olevan Vuoropuhelua-valokuvanäyttelyn (täällä) valokuvaajista Elina Brotherus on minulle tuttu ennestään. Sen sijaan Hannele Rantala - ansiokkaasta urastaan huolimatta - on uusi tuttavuus. Tämä johtunee pääosin siitä, että en ole kummoinen taiteen, puhumattakaan valokuvataiteen, tuntija.
Ihastuin heti ensi tutustumisella Hannele Rantalaan tai ainakin niihin valokuviin, jotka olivat esillä Vuoropuhelua-näyttelyssä. Kuvia, joita en kokenut liian vaikeina, en liian outoina enkä liian käsittämättöminä. Vaan sopivan arvoituksellisina. Ja kuvina, jotka löysivät yhteyden minun tapaani ajatella, kokea ja tuntea.
Erityisesti minua viehätti valokuva nimeltä Peili, jossa oli tummalla taustalla vaalea, läpikuultava liina. Peili oli Hannele Rantalan vastaus kuvitteelliseen tehtävään: ”Kuvittele. Olet tämän taulun tekijä. Sinä olet taulu.” Vuoropuhelua-näyttelyssä oli esillä myös Rantalan kollegan ja ystävän Elina Brohtheruksen vastaus samaan tehtävään (täällä).
Rantalan mukaan ”Tarkoitus on, että kuvan kangasta katsotaan kauan. Silloin se alkaa liikkua ja siihen voi kukin heijastaa mitä tahansa. Siinä on kaikki, eikä mitään.” Kiehtovaa ja lumoavaa. Ja meditatiivista, kuten Rantalakin totesi.
Tykkäsin myös Rantalan Lähde-nimisestä valokuvasta, joka taas oli vastaus kuvaajakaksikon tehtävään: ”Rakas ystävä. Etsi veden ääri ja kuuntele sen ääntä.” Veden ääri voi olla juomalasissa…
Rinnakkaisteos-tehtävässä (täällä) Hannele Rantala kaivoi esiin mm. Hilja Raviniemen ja hänen röntgenkuvatut asetelmansa. Hilja Raviniemi (1915-1973) oli intohimoinen valokuvaaja ja keskeinen vaikuttaja harrastajavalokuvauksen kentällä 1940-50-luvuilla. Koulutukseltaan hän oli kemisti ja työskenteli laboranttina Helsingin yliopiston kuvalaitoksella (nyk. Av-keskus). Yhdistämällä työnsä ja harrastuksensa Raviniemi otti lukuisia jännittäviä röntgenvalokuvia kasveista ja eläimistä, joista Rantala oli valinnut läpivalaistun käärmeen.
Rantala rulaa :) Ja puhuu minun kieltäni.
Hannele Rantala: Lähde, 2018
Hilja Raviniemi: Nimetön, 1960-luku
Hannele Rantala: Nokkahauki, 2021
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti