Törmäsin matkabloggariin

Suomalaisryhmän rantakävelyllä Calahondan lankkupolulla (täällä) kävelin jonkun matkaa ikäiseni, mukavan tuntuisen naisen kanssa. Kun kyselin lisää hänen kävelyretkistään, hän kutsui minut kuuntelemaan omia reissujuttujaan Fuengirolaan suomalaisen seurakunnan seurakuntakodille. 

Seuraavana päivänä eli keskiviikkona kävelinkin pari kilometriä Ukin kämpiltä Los Bolichesin juna-aseman lähellä olevalle seurakuntakodille. Siellä lenkillä tapaamani Aila miehensä Juhan avustuksella juonsi hengellisen lauluillan, jossa he yhteislaulun lomassa kertoivat sanoin ja kuvin vaellusretkistään Aurinkorannikon rannoilla ja vuorilla. 

Juttujen ja laulujen lomassa Aila kertoi myös suositusta Aila ja Juha -nimisestä matkablogistaan ja esitteli paikalla olleen toisen matkabloggarin eli Appa matkustaa -nimisen blogin kirjoittajan Askon eli Appan. Myös Asko esitteli tilaisuudessa omaa blogiaan ja kertoi mm., että helmikuun viimeisimmän kirjoituksen otsikko on ”Näin koet Aurinkorannikon viikossa - Parhaat vinkit!”. 

Tilaisuudessa laulettiin yhdessä kymmenkunta lyhyttä hengellistä laulua Juhan esilaulaessa ja säestäessä kitaralla. Yllättävän kiva oli (yrittää) laulaa, vaikka kaikkia lauluista en tuntenutkaan. Paljon gospel-tyylistä, joten rytmi tarttui kroppaani - jalat alkoivat elää ja kädet rummuttaa :)

Parasta tilaisuudessa oli kuitenkin pop up -mieskvartetti, joka kuulemma oli koottu vasta pari tuntia ennen esitystä. Lopuksi nelikko lauloi moniäänisesti Finlandia-hymnin, ja tuntui että vasta nyt kaikki miehet löysivät oman äänensä nelikossa. 

Upeaa ja sykähdyttävää. Kiitos mm. Juha ja Appa, jotka olitte osa kvartettia :)

Lisää kävelyä

Osallistuttuani suomalaisjärjestö Suomelan järjestämälle Mijas-kävelylle - ja selvittyäni joten kuten porukan kovatahtisesta menosta (täällä) - törmäsin netissä Lähivuorten vaeltajat -nimiseen ryhmään. Kyseessä on Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan kävelyporukka, joka verran viikossa - yleensä tiistaiaamupäivisin - kävelee Fuengirolan lähiympäristössä noin kymmenen kilometrin matkan.

Kunkin viikon kävelykohteet päätetään ja ilmoitetaan seurakunnan nettisivuilla aina vasta edellisellä viikolla. Helmikuun viimeisen tiistain kohteeksi oli valittu Fuengirolan länsipuolella, Mijas Costan alueella oleva, noin kahdeksan kilometrin pituinen lankkupolku, joka kulkee La Calan rannasta Calahondan hiekkarannan kautta Cabopinon pieneen huvivenesatamaan.

Lankkupolku on osa meren rannassa kulkevaa, kävelijöille ja osin pyöräilijöille tarkoitettua ns. Rantareittiä (Sendra Litoral), joka valmistuttuaan tulee yhdistämään Manilvan - Esteponasta noin 15 km länteen - Malagan itäpuolella olevaan Nerjaan. Yhteensä noin 180 kilometriä ja 14 paikkakuntaa. 

Sendra Litoral odottaa vielä lopullista valmistumistaan, mutta useita yksittäisiä pitkiä pätkiä mm. Esteponan, Fuengirolan ja Benalmadenan kohdalla on jo valmiina. Ja yksi kauneimmista valmiista pätkistä on juuri kohteenamme ollut lankkupolku La Calasta Cabopinoon.

Tiistaiaamuna yhytin suomalaisen kävelyporukan klo 9 Fuengirolan bussiasemalla. Ja yllätyin porukan koosta - lähes 40 reippailijaa, ja puheista päätellen monet myös ilmeisen aktiivisia seurakuntalaisia. Yhdessä matkustimme ensin bussilla nro 220 noin 20 minuuttia Marbellan suuntaan. Jäätyämme pois La Cala de Mijas -nimisellä pysäkillä jatkoimme vielä kävellen lyhyen matkaa La Calan rantaan ja lankkupolun alkuun. 

Aurinko paistoi ohuen pilviverhon takaa ja kevyt tuuli heilutteli hiuksia eli juuri sopiva ilma nautinnolliseen merenrantakävelyyn. Porukka käveli verkkaisesti - pysähtyen välillä valokuvaamaan tai odottamaan hitaampia kanssakulkijoita. Leppoinen eteneminen sopi minulle. Tykkäsin myös siitä, miten minut ensikertalaisena otettiin vastaan. Jo bussia odottaessa ja etenkin kävellessä moni tuli minulle - yksin matkaavalle - juttelemaan :) Viihdyin ja koin heti olevani osa porukkaa.

Kahdeksan kilometrin matkalla pysähdyimme kerran rantakuppilaan kahville ja kävelyn lopussa istuimme polun reunaan syömään kukin omia eväitään. Enemmän kuin puolet kävelijöistä päätti palata samaa reittiä takaisin La Calaan, ja minun lisäkseni vain kymmenkunta retkeläistä kiipesi evästauon ja kahdeksan kilometrin jälkeen läheiselle moottoritielle, josta pääsimme bussilla nro 220 takaisin Fuengirolaan. 

Kiva ja helppo kävely sekä mukavaa ja sopivan puheliasta seuraa. Ensi tiistaina nähdään :)

Osa valmista Rantareittiä Playa de La Calasta Calahondan rantaan, 

josta jatkoimme vielä Cabopinon satamaan.

Alkuiltaa partsilta - ei paha

Kävellen Mijakseen

Sunnuntaiaamuna suuntasin Los Pacosiin, joka on yksi Fuengirolan kaupunginosista. Juuri Los Pacosista kaupungin suomalaisyhteisö sai alkunsa 1960-luvun lopussa, kun Suomesta Espanjaan muuttanut kiinteistöalan yrittäjä Teuvo Hakulinen alkoi puuhata pienen kalastajakylän tilalle usean sadan asunnon suomalaiskylää. Jopa alueen nimi on Hakulisen keksimä - perheen Paco-nimisen muulin mukaan :) 

Edelleen Los Pacosissa - samoin kuin viereisessä Los Bolichesin kaupunginosassa - asuu useita tuhansia suomalaisia - osa pysyvästi ja osa joitakin talvikuukausia. Los Pacosissa toimii myös Aurinkorannikon suomalainen koulu ja suomalaisyhdistys Suomela, jossa vapaaehtoisten voimin järjestetään kymmeniä harrasteryhmiä, kuten liikuntaa, käsitöitä ja espanjan kieltä.

Los Pacosiin suuntasin sunnuntaina siksi, että osallistuin ensimmäistä kertaa yhteen Suomelan järjestämään harrasteryhmään eli ns. Mijas-kävelyyn. Paljon en kävelystä tiennyt etukäteen. Ainostaan sen, mitä Suomelan nettisivuilta olin lukenut: Sunnuntaisin Suomelan edestä kävellään Mijas Puebloon eri reittejä ja eri vetäjien kanssa. Reitin pituutta ei netissä mainittu, mutta kestoksi oli merkitty klo 9-12. 

Eikun mukaan :) Tosin minua jännitti, miten pärjäisin ja miten jaksaisin kävellä koko reitin, sillä Mijas Pueblo eli Mijaksen kylä on noin 400 metrin korkeudessa vuoren rinteessä. Ja kun lähtöpaikalla minulle vielä selvisi, että kävellen Los Pacoksesta Mijaksen kylään on lähes 14 km ja koko matka on todella enemmän tai vähemmän nousua. Ja kun Ukin kämpältä Suomelalle oli jo ollut matkaa melkein 4 km, josta bussiakin käyttäessä käveltäväksi jäi lähes 2 km, ja ylämäkeä sekin…

Tämä kaikki alkoi minulle oikeastaan konkretisoitua vasta lähtöpaikalla, jossa lisäksi selvisi, että ryhmä kävelee reitin aina edestakaisin eli ensin yhtä reittiä ylös kylään ja sitten toista reittiä takaisin alas. Siis yhteensä melkein 30 kilometriä - iik! Mihin porukkaan olinkaan itseni taas änkenyt :)

Mutta siinä nyt seisoin - Suomelan nurkalla lenkkarit jalassa ja reppu selässä parinkymmenen reippaan ja innokkaan vaeltajan keskellä. Useimmat heistä vaikuttivat eläkeikäisiltä, mutta olivat selvästi minua hyväkuntoisempia ja kokeneempia retkeilijöitä. Asia, joka tosin paljastui minulle kaikessa raakuudessaan vasta, kun olimme jo lähteneet kiipeämään kohti Mijaksen kylää. 

Heti liikkeelle lähdettäessä kaikki alkoivat painaa hurjaa vauhtia, ja jäin auttamattomasti joukon viimeiseksi. Onneksi kävelyä vetävä Riitta jäi kahden muun ensikertalaisen kanssa kävelemään kanssani. Ja ensimmäisestä kilometristä lähtien kiivettiin todella mäkeä ylös, eikä vain meinattu. 

Hengästyin ja hidastelin, mutta uskoin kuitenkin pärjääväni. Eniten jouduin tekemään työtä ajatusteni ja tunteideni kanssa: ”Ajatteleeko Riitta, että miksi minä näin kokemattomana olen yleensä lähtenyt mukaan. Harmittaako häntä, että joutuu takiani hidastelemaan?”

Onneksi sain sanottua ajatukseni ääneen, ja heti helpotti. Ja vähitellen myös kroppani alkoi tottua ylämäkikävelyyn. Ja mieli rauhoittui ja sitä myöten hengityskin alkoi tasaantua. Ja aloin nauttia kävelemisestä. Ja ympäröivästä rehevästä luonnosta :)

Suurin osa muista kävelijöistä oli jo kadonnut jäljettömiin. Me kolme ensikertalaista jatkoimme rauhallista kipuamista Riitta-oppaan kanssa. Runsaan kahden tunnin ja kolmen juomatauon jälkeen saavuimme Mijaksen kylän keskusaukiolle. Tosin kaksin Riitan kanssa, sillä toinen seuralaisistamme oli puoli välissä kääntynyt takaisin alaspäin, sillä hänellä oli kiire Suomelan järjestämään mölkkykisaan :) ja toinen halusi kävellä loppumatkan nopeammin.

Kiivetessä ohitimme vaatimattoman Manos abiertas -kirkon, Rancho la Pazin hevostilan, Cortijo Alegria -nimisen ”paavin asunnoksi” nimitetyn tilan sekä Algarrabo Osunillas Baja -nimisen kallioluolaston ja Travertinos de Osunilla -nimisen kalkkikivikallion, joka näkyy ylimmässä valokuvassa. Ja lopuksi vielä tammikuiselta Mijas-kävelyltäni tutun ”koirakirkon” eli Ermita de San Antonin (täällä). Kirjasin nämä maamerkit muistiin, jos vaikka joku kerta yritän kävellä reitin yksikseni :)

Lopussa kiitos seisoo - ja pääsimme onnellisesti perille. Olin tosi tyytyväinen, että lähdin reissuun. Enkä enää ollut yhtään hengästynyt enkä väsynyt :) Loppujen lopuksi taisi olla onni, etten kämpältä lähtiessä ollut tajunnut Mijas-kävelyn haastavuutta, sillä tällöin en ehkä olisi uskaltanut lähteä edes yrittämään. 

Kaikesta huolimatta päätin palata Mijaksen kylästä bussilla alas enkä enää jatkaa kävelyä takaisin Los Pacokseen, joten Riitta joutui vaeltamaan toiset lähes 14 km yksin. Saipahan hän ainakin kävellä omaan reippaaseen tahtiinsa :)

Onneksi Espanjan lomaani kestää vielä neljä viikkoa. Eli neljä sunnuntaita ja neljä mahdollisuutta osallistua uudelleen Suomelan Mijas-kävelyyn. Kiitos Riitta, että jaksoit pitää perää kanssani :) Ja toivottavasti tavataan vielä vaelluksen merkeissä…

Viikunan raakileita puskee kilpaa lehtisilmujen kanssa :)

Ilokseni näin polun reunassa myös joitakin punaisia unikkoja.

Kevät tuo keltaista - mimosan kukkia ja nuokkukäenkaaleja..

Rotkovaellus 2024 vs 2025

Torstaina olin teinipoikien kanssa kävelemässä runsaan seitsemän kilometrin pituisen Caminito del Reyn vaellusreitin noin 80 kilometrin päässä Fuengirolasta. Reitti oli minulle tuttu viime vuodelta (täällä), mutta pojat olivat ensikertalaisia.

Vaellusreitti on maksullinen ja sen pääse kävelemään vain oppaan vetämissä ryhmissä. Me osallistuimme Aurinkorannikolla toimivan suomalaisen matkatoimiston Meriaturin järjestämälle ja Fuengirolasta lähtevälle päiväretkelle, kuten tein myös viime vuonna. Bussikuljetuksineen ja kahvitaukoineen retki kesti noin seitsemän tuntia ja maksoi aikuisilta 65 euroa ja 8-17 -vuotiailta lapsilta/nuorilta 25 euroa - alle 8-vuotiaat eivät turvallisuussyistä saaneet osallistua vaellukselle. 

Helmikuussa 2024 ihastuin tähän Kuninkaan poluksikin kutsuttuun vaellusreittiin (täällä). Entä helmikuussa 2025 - miltä tuntui vaeltaa polku toistamiseen?

Täytyy sanoa, että eka kerta on aina eka kerta :) Toisella kerralla vaellus tuntui ihan kivalta, mutta se ei ollut yhtä jumalainen kokemus kuin ensimmäisellä kerralla. Toki maisemat ja näkymät olivat edelleen upeita ja ehkä paikoin koin ne jopa mykistävimpinä kuin ekalla kerralla, kun enää minun ei tarvinnut jännittää, jaksanko ja uskallanko varmasti kulkea koko reitin. 

Molemmilla kerroilla sää oli kerrassaan mainio. Ei sumua, ei tuulta eikä sadetta, vaan kirkasta, tyyntä ja aurinkoa. Ja sopivan lämmintä, ei liian kylmää eikä liian kuumaa :) 

Mutta se mikä oli muuttunut huonompaan suuntaan, olivat ruuhkat. Viime vuonna sain välillä kävellä täysin omassa rauhassani, näkemättä yhtään ihmistä edessä tai takana. Tällä kertaa ihmisiä käveli koko ajan edessä, takana ja/tai rinnalla ohittamassa. Kerran vartijat jopa pysäyttivät meidät varttitunniksi odottamaan, että edellä kulkeva jono pääsisi kapean paikan ohi. Tosin oppaan mukaan nyt oli tavallista vähemmän ruuhkaa, joten millaista meno onkaan kesän turistikaudella. Ja minähän vieroksun ja inhoan ruuhkia ja väenpaljoutta… 

Viime vuonna opas kertoi, että reitillä kulki päivässä noin 1000 ihmistä. Tänä vuonna luku oli kasvanut. Nyt opas puhui 1300 päivävaeltajasta. Joten ruuhkat ja vaeltajien lisääntyminen ei ilmeisesti ollut vain oma kokemukseni, vaan näkyi myös numeroissa. Joten ilmeisesti myös Kuninkaan polku on muuttumassa ruuhkaiseksi turistirysäksi, jos se ei sitä jo ole… Harmi.

Toinen selkeä ero viime vuoteen oli vaellukselle osallistuvien suomalaisten ikä. Vaikutti, että mukana oli useita minua vanhempia ja myös huonokuntoisempia ihmisiä. Reitti sinänsä on helppo, jos ei kammoa korkeita paikkoja, mutta lopussa on jyrkkä ja suhteellisen pitkä nousu - osin kapeita portaita pitkin - jossa ainakin minun täytyi pysähtyä väliin hengittämään. Tämä tosin muuttuu lähiaikoina, sillä loppuosaan ollaan rakentamassa uutta siltaa, jota pitkin pystyy ohittamaan jyrkän loppunousun ja hankalat portaat. 

Kaikkinensa Caminito del Rey on kuitenkin edelleen huikea kokemus, mutta ehkä seuraavaksi etsin jo uusia reittejä… Ja niitähän Espanjassa kuulemma riittää :)

Äyriäisiä ja automobiileja

Kävin Esikoisen teinipoikien kanssa keskiviikkona kiertelemässä Malagaa, jonne Fuengirolasta pääsee kätevästi paikallisjunalla (täällä). Suunnitelmissa oli pistäytyä nuuskimassa juna-aseman vieressä olevaa kaupungin pääkauppahallia - Mercado Central de Atarazanas - sekä ihmettelemässä vanhoja autoja Huelinin kaupunginosassa olevassa Auto- ja muotimuseossa - Museo del Automobil y la Moda. 

Kuvauksellisessa kauppahallissa olen käynyt aikaisemminkin (mm. täällä), ja joka kerta olen tykännyt. Nyt huomasin ensi kertaa, että yhden ruokakojun yläpuolella oli lappu, jossa kiellettiin ehdottomasti valokuvaamasta kojua tai sen tuotteita. Vihaiselta tuntuva lappu sai minut luopumaan hallin muidenkin kojujen kuvaamisesta, joten tällä kertaa keskityin vain ihmettelemään mm. lukuisia erilaisia rapulajeja ja muita outoja äyriäisiä sekä ihailemaan espanjalaisten eläväistä kaupantekoa. Ja hyvä näin :)

Päätimme poikien kanssa jäädä lounaalle kauppahallin ulkopöytiin, kun yksi kolmen hengen pöytä vapautui yllättäen edessämme. Meillä kävi tuuri, sillä suositut pöydät ovat puolenpäivän jälkeen lähes aina täynnä. Ja pöytä sattui vielä olemaan kauppahallin parhaaksi kehutun ruokapaikan - Cafe-bar Mercado Atarazanas - tarjoilualueella :)

Tilasimme jaettavaksi sinisimpukoita (mejillones), keskikokoisia grillattuja katkarapuja (gambones blancha), kokonaisen grillatun mustekalan (calamar a la plancha), friteerattuja mustekalan paloja (pulpo fritos), friteerattuja munakoison siivuja (berenjenas fritos) - hunajan kanssa - ja friteerattuja herkkusieniä (champinones fritos). Kutakin annoksen (racion) tai puoli annosta (media racion), kuten Espanjassa on tapana. Mustekalan paloja ja herkkusieniä lukuunottamatta kaikki maistui superherkulta - ja tuoreelta. Ja etenkin grillattu kokonainen mustekala ja sinisimpukat olivat suussa sulavia, ja teinipojat mitä mukavinta lounasseuraa :)

Täyttävän lounaan jälkeen kävelimme jonkun aikaa Vanhankaupungin sokkeloisilla kaduilla, kunnes nappasimme taksin ja ajoimme Auto- ja muotimuseolle. Keskustasta Huelinin entisellä teollisuusalueella olevalle museolle on noin kolme kilometriä ja taksilla kyyti maksoi 7 euroa. 

Museo on vuodesta 2010 asti toiminut entisen tupakkatehtaan tiloissa. Eli samassa hienosti entisäidyssä pihapiirissä, jossa toimii myös Venäläisen taiteen museo, johon tutustuin marraskuussa 2019 (täällä). Museossa on esillä yli sata entisöityä vanhaa merkkiautoa kattaen autoilun historiaa 1800-luvun lopusta viime vuosisadan loppuun. 

Auto- ja muotimuseon on perustanut portugalilainen liikemies Joao Manuel Magalhaes (1943- 2023), jonka yksityiskokoelmaan autot alunperin kuuluivat. Esillä oli monenmoisia kalliita huippupelejä, joilla ovat ajaneet sekä presidentit ja kuninkaat että laulajat ja filmitähdet - tosin ei juuri kyseisillä yksilöillä.

Pari vuotta museon perustamisen jälkeen museoon alettiin autojen lisäksi kerätä myös 1900-luvun vaatteita, hattuja ja käsilaukkuja, joita museossa tällä hetkellä oli runsaat 200 kappaletta. Lähinnä korkealaatuisia, ranskalaisissa muotitaloissa mittatilaustyönä ja käsin tehtyjä yksilöitä eli muotikielellä ns. Haute Couture -juttuja. Kauneudestaan ja tyylikkyydestään huolimatta nämä jäivät kuitenkin auttamatta kimaltelevien ja toinen toistaan virtaviivaisempien automobiilien varjoon. 

Auto- ja muotimuseo on minulta tähän asti jäänyt väliin, koska olen ajatellut pitkästyväni, sillä en ole mikään autofriikki. Mutta toisin kävi. Tyylikkäät autot ja niiden taidokkaat yksityiskohdat olivat yllättävän kiehtovaa katseltavaa.

Koputtelimme poikien kanssa museon suljettuja ovia jo puoli neljän aikaan, koska olin taas autuaasti unohtanut etelän siestan. Yritimme etsiä oven läheltä tietoa aukioloajoista, mutta turhaan. Lopulta asia selvisi netistä: klo 10-14.30 ja 16-19.

Onneksi rakennuksen kyljessä oli turkoosi matkailuauto, jossa toimi museon kahvila. Näin mummin ja teinipoikien puolen tunnin odottelu kului mukavasti kahvia ja kokista juoden valtavien puistopuiden siimeksessä…

Kauppahallin herkullinen kokonaisena grillattu mustekala (Calamar a la plancha),

joka menussa oli käännetty englanniksi Grilled squid.

Kauppahallin ulkopuolella myytiin muovipusseissa mm. eläviä etanoita. 

Mercado Central de Atarazanas on auki yhdeksästä kahteen, joten lounaan jälkeen saattoi rauhassa valokuvata sulkeutuvia kauppakujia ja päätyseinän komeaa lasimaalausta. 

Vaaleankeltainen kaunotar oli Ford Thunderbird (1955), 

jollaisen mm. Marilyn Monroe oli omistanut vuosina 1955-1962.

Oranssi auto oli Cadillac Transatlantic vuodelta 1947.

Amerikassa valmistettu Winner vuodelta 1898 oli kokoelman vanhimpia autoja.

Vasemmalla Museo del Automobil y la Moda ja 

keskellä näkyy ihastuttava turkoosi kahvibaku.

Tuttuja juttuja

Lemppari ”kotikadulla” - La Abaceria de David

Maanantaina ”palasin” Fuengirolaan, ja tällä kertaa (alkuun) kahden teinin kanssa :) Esikoisen 13- ja 14-vuotiaat pojat viettävät viikon talvi/hiihtolomaa Ukin ja minun kanssani Espanjassa. Ukin asunnossahan on yhdistetyn olohuoneen ja avokeittiön lisäksi kaksi makuuhuonetta ja kaksi vessaa, joten hyvin me mahdumme. Ja sopu sijaa antaa…

Hyvin olemme tällä kokoonpanolla pärjänneet - jopa paremmin kuin olin kuvittellut :) Ja ainakin minulla on ollut mukavaa. Kivoja ja (riittävän) sopeutuvaisia poikia, jotka lähtevät mielellään eläkeläisten mukaan ainakin herkuttelemaan ja shoppailemaan :) Ja väliin muihinkin rientoihin, kuten minulle entuudestaan tuttuun Fuengirolan eläintarhaan (täällä) ja päiväretkelle vajaa tunnin junamatkan päässä olevaan Malagaan (mm. täällä).

Huomenna olen lähdössä poikien kanssa upealle Caminito del Reyn rotkovaellukselle, jonka minä kävelin yksin viime keväänä ja jonka upeat maisemat veivät sydämeni (täällä). Pojat ovat tottuneita vaeltajia, joten heitä reissu ei jännitä - ja minullehan se on (onneksi) tuttu jo viime vuodelta.

Davidin sieniä, munia ja kinkkua

Postia, kiitos

Rahapuukin kukkii auringossa :)

Etelän sähköjohdoissa riittää ihmettelemistä… 

Parasta juuri nyt

Laila Pullinen: Kevät ihmisessä, 1967 

Hesarin kulttuurisivuilla on aina lauantaisin eri toimittajien kirjoittama Parasta juuri nyt -niminen palsta, joka minun tulee usein luettua. Ja niin myös viime lauantaina, kun Riitta Koivuranta kehui espanjalaisen klassikko-ohjaaja Pedro Almodovarin uusinta ja ensimmäistä englanninkielistä elokuvaa The Room Next Door (HS 15.2.25).

Ja pitihän minun Almodovarin elokuvien vanhana ystävänä mennä tämä leffa katsomaan. Ja minäkin ihastuin. Kuusikymppiset Tilda Swinton ja Julianne Moore olivat upeita ja rakastettavia - edellinen syöpään sairastuneena sotakirjeenvaihtaja Marthana ja jälkimmäinen nousukiidossa olevana kirjailija Ingridinä.

Elokuvan alussa Martha pyytää ystäväänsä Ingridiä, johon hän ei enää viime vuosina ole pitänyt yhteyttä, asumaan kanssaan elämänsä viimeisiksi kuukausiksi. Ja miten hieno elokuva tästä kehittyy. Elokuva, joka pääosin kuvaa naisten välistä jutustelua keskittyen lähikuviin heidän kasvoistaan. Elokuva, joka leikkii väreillä ja täyttyy ilosta, pelosta, toivosta, rakkaudesta, rohkeudesta, muistoista. Parasta juuri nyt :)

Yllättäen minulle Parasta juuri nyt oli myös elokuva nimeltä Titanicin kohtalonyö (A night to remember), jota sattumalta jäin katsomaan yhtenä viime viikon unettomana yönä. Tämän YleAreenasta löytyvän, mustavalkoisen leffan oli ohjannut brittiläinen Roy Ward Barker (1916-2010) jo vuonna 1958. Ja se perustui pari vuotta aiemmin julkaistuun, amerikkalaisen Walter Lordin (1917-2002) suosittuun kirjaan, jota varten kirjailija oli haastatellut noin 60 Titanic-laivalla huhtikuussa 1912 ollutta, mutta onnettomuudesta selvinnyttä ihmistä. Yllättäen tämä vanha elokuva nappasi minut otteeseen lähes pariksi tunniksi, minkä jälkeen uni taas maistui :)   

Liekö sillä ollut vaikutusta, että pari päivää aiemmin olin katsonut niin ikään YleAreenasta löytyvän ja M/S Titanicista ja jäävuoresta kertovan, vuonna 2024 valmistuneen dokumenttielokuvan Titanic väreissä (Titanic in colour). Vaikka tästä kuuluisasta onnettomuudesta, jossa hukkui noin 1500 ihmistä, on lukenut juttuja ja katsonut elokuvia, niin kummasti tämä uusi, kaksiosainen dokumentti jaksoi taas kiinnostaa. Se oli koottu lähinnä vanhoista arkistomateriaaleista jotka oli saatu hienosti elämään nykyaikaisten väritystekniikoiden avulla. Kiehtovaa katsottavaa :)

Ja neljänneksi omaan Parasta juuri nyt -listaani lisään vielä Laila Pullisen (1933-2015) veistoksen Kevät ihmisessä, jota jäin varta vasten katsomaan kulkiessani Musiikkitalon ohi. Vuonna 1967 valmistunut parimetrinen taideteos on sijoitettu Musiikkitalon sisälle, lasiseen kulmaan, jossa Mannerheimintie ja Kansalaistori kohtaavat. Ihanaa ja riemukasta Pullista :)

Mennäviikolla minua kiehtoi Almodovar, Titanic ja Pullinen - sekalainen seurakunta uutta ja vanhaa taidetta, tunnetta ja tekniikkaa…

Näkyväksi tehty

Tuulessa, 1996

Helsingin taidehallissa on kahden naisen - kuvanveistäjä Hannele Kylänpään ja taidemaalari Päivi Sirenin - yhteisnäyttely, jonka nimi on Näkyväksi tehty. Tykkään nimestä. Minulle on tärkeää, että asiat, ajatukset ja tunteet tehdään näkyviksi, ja useimmin tämä toteutuu sanomalla ne selkokielellä ääneen itselle ja/tai toiselle. Tai että edes pyrimme tähän, vaikka aina emme osaa tai emme uskalla. Tai emme ymmärrä, mitä selkeästi sanominen tarkoittaa, vaan puhumme oudoilla kiertoilmauksilla - jos puhumme ollenkaan…

”Puhu sitä mikä on totta”, ihana psykodraamaohjaajani sanoi minulle vuosia sitten. Ja tätä olen yrittänyt noudattaa, vaikka vieläkin monesti epäonnistun - milloin mistäkin syystä. 

Mutta miten näkyväksi tekeminen liittyy kuvanveistäjä Hannele Kylänpään (s.1948) ja taidemaalari Päivi Sirenin (s.1958) teoksiin ja taidehallin näyttelyyn? Esittelytekstissä tätä yritetään selkeyttää kertomalla, että ”teoksissa pienet eleet muuttuvat merkityksellisiksi” ja että ”teokset kutsuvat pysähtymään ja uppoutumaan hetkeen”. Mutta eikö näin ole toivottavaa kaikessa taiteessa - ja laajemminkin elämässä…

Taidehallissa esillä olleet Kylänpään ja Sirenin teokset olivat hyvin erilaisia, eivätkä oikein keskustelleet toistensa kanssa. Ensimmäisessä isossa näyttelysalissa oli parikymmentä Sirenin maalausta, jotka kaikki olivat nimettömiä ja tehty vuosina 2023-2024. Kaukaa ne kaikki näyttivät samanlaisilta siniharmailta levyiltä, mutta läheltä katsoessa teoksista paljastui sinisen, ruskean ja harmaan eri sävyjä ja mm. jännää ristikkoa. Ilmeisesti teokset olivat taiten tehtyjä ja tekniikaltaan vaativia, mitä maallikkomummi ei niin osannut nähdä eikä arvostaa. En oikein saanut maalauksista mitään irti, vaikka yritin ”pysähtyä ja uppoutua hetkeen”.

Sen sijaan taidehallin toinen iso näyttelysali - ns. veistossali - oli täynnä Kylänpään esittäviä veistoksia. Pääosin ihmisiä ja eläimiä, joista vaistosin ainakin iloa, yksinäisyyttä, määrätietoisuutta, ihmettelyä ja huumoria. Tykkäsin ja nautin. Huomasin, että Kylänpää oli käyttänyt veistoksissaan perinteisen pronssin ja kiven lisäksi mm. betonia, savea ja keramiikkaa.

Tykästyin erityisesti Hannele Kylänpään Tuulessa-nimiseen pronssista tehtyyn, liehuva hameiseen tyttöön, joka istui punagraniittisen jalustan päällä sekä parimetriseen korkkarinaiseen, joka oli saanut nimen Puku. Molemmat taiteilijan vanhempaa tuotantoa - edellinen vuodelta 1996 ja jälkimmäinen nuoruudentyö vuodelta 1977.

Vaikka minulle jäi epäselväksi näyttelyn nimen ja esillä olleiden teosten erityisyhteys, niin Helsingin taidehalli tuottaa harvoin pettymyksen. Eikä niin käynyt tälläkään kertaa, vaikka en nimettömistä maalauksista niin nauttinutkaan. Esillä olleet kiintoisat veistokset ja Taidehallin arkkitehtuurin rauhallisuus tekivät jälleen tehtävänsä - ja mummi viihtyi :)

Vasemmalla pronssista tehty Puku (1977) ja oikealla keramiikasta tehty Tyttö (2000).

Yksi lemppareistani - korkokengät kehiin :)

Patinoidusta betonista tehty Mies (2004)

Poltetusta savesta tehty Istuja (2021)

Edessä Hannele Kylänpään Yksin (2003) ja 

takana Päivi Sirenin kaksi teosta, joiden kummankin nimi on Maalaus (vuosilta 1991-1992).

Päivi Sirenin nimettömiä maalauksia vuosilta 2023-2024

Kiitos vastauksesta

Kuten aiemmin kirjoitin ihastuin Designmuseon Hiljaisia monumentteja -näyttelyyn (täällä). Lähetin museon nettisivujen kautta heille palautetta ja kerroin pitäneeni kovasti Maija Lavosen taidetekstiileistä. Samalla harmittelin, että en yrityksestä huolimatta löytänyt netistä valokuvaa, jossa näkyisi miltä Lavosen Metsän kruunu -niminen valokuituteos oli aikoinaan näyttänyt kanadalaisessa kirkossa.

Parin päivän päästä sain sähköpostiini Designmuseolta vastauksen. Yllätyin, sillä olin unohtanut laittaa kommenttikenttään yhteystietojani nimeä lukuunottamatta. Eli museossa joku oli nähnyt vaivaa ja etsinyt nimen perusteella sähköpostiosoitteeni. Hyvä näin, sillä sain heiltä ranskankielisen linkin, joissa näkyi etsimäni valokuva Metsän kruunu -teoksesta.

Valitettavasti valokuva on vähän pettymys, sillä siitä ei oikein saa kunnollista kuvaa näyttelytilanteesta. Näinhän monesti on, että taideteos on parhaimmillaan, kun sen voi itse nähdä, aistia ja kokea paikan päällä. Mutta parempi huonokin valokuva kuin ei mitään kuvaa :) Haluan jakaa myös lukijoille saamani linkin valokuvaan (täällä), jossa näkyy Maija Lavosen kaksiosainen teos Metsän kruunu Saint Joseph de Deschambaulin kirkossa Kanadan Quibecissa vuonna 2011.

Kiitos Designmuseon asiakaskokemuspäällikölle vaivannäöstä :)

Kevättä katsastamassa

Pistäydyin pari päivää Tyttärien Tilalla Merimaskussa. Tervehtimässä Lontoontyttöä ja Opiskelijatyttöä sekä jälkimmäisen kahdeksankuista Pikkupoikaa, ja katsastamassa josko Lounais-Suomessa olisi jo kevään merkkejä. 

Kaikki Tilalla kunnossa :) Dora-koira könöttää joko valjaissa pihalla tai tutulla paikallaan keittiön ikkunan edessä lintulautaa vahtimassa. Kissat Pablo ja Lala juoksevat ulkona aittojen alla tai sisällä ollessaan pyrkivät valtaamaan Dora-koiran pehmeän pedin. Ja kevään kukkia maljakoissa…

Ja sääkin lupailee kevättä. Vähän kevyttä lunta, kuten tänä talvena koko Etelä-Suomessa. Ja yhden päivän aikana pilvisen harmaa vaihtelee kirkkaan aurinkoisen kanssa - useampaankin otteeseen :)

Mutta odottamaani punatulkkua en lintulaudalla nähnyt, vain tiaisia ja pari rastasta. Tyttärien mukaan useampi punatulkku on ollut vakiovierailijoita, joten missä lie nyt lymyävät…

Dora tutulla paikallaan lintuja katsomassa. 

Pablo tutulla paikallaan eli vallannut Doran pedin. 

Linnunpöntöt odottavat puhdistusta…

Dora nuuhkimassa kevättä :)

Sillan kupeessa

Lauttasaaren sillan kupeessa on kaksi kahvilaa - molemmat mukavia, mutta tyystin erilaisia. Lähes 90-vuotias Mutteri - nimensä mukaisesti toimii mutterin muotoisessa pienessä puutalossa - rakennettiin alkujaan kantakaupungista Lauttasaareen kulkeneen lautan lippumyymäläksi. Ja tätä lähes vastapäätä, Lauttasaarentien toisella puolella on ranskalaistyylinen Le Jardin, joka avattiin vasta pari vuotta sitten.

Jos Mutteri on nostalgisen symppis, niin Le Jardin on modernin minimalistinen ja tehdasmaisen karu. Toimiihan jälkimmäinen samoissa tiloissa kuin itse leipomo, jonne kahvilassa istuessaan voi kurkkia.

Ennen sillan rakentamista Lauttasaareen kuljettiin vuosina 1914-1936 lautalla, mistä Mutterin seinällä on muistona kaksi alkuperäistä ”lauttapolettia”. Äitimuorikin on kertonut käyttäneensä lauttaa lapsuudessaan. Asia, jota yhdessä muistelimme helmikuussa 2013, kun kävin hänen kanssaan Mutterissa kahvilla (täällä). 

Kumpikin kuppila aukeaa anivarhain, mikä minun kaltaiselle aamuvirkulle on aina positiivinen juttu. Mutteri peräti kello kuudelta ja Le Jardinkin jo kahdeksalta :) Edellisen erikoisherkku on maksamakkarareissari ja jälkimmäisen mantelikroisantti. Kumpaakin on tullut testattu, ja voin vakuuttaa, ette herkkua ovat :)

Lämmin korvapuusti Mutterin nurkkapöydässä :)

Mantelikroisantti La Jardinin ikkunapöydässä :)

Kevät kurkkii

Täällä ne ovat taas - kevään ensimmäiset kellot :) Lumikellot puskevat jo kevääseen saman Albertinkadun kerrostalon pihalla, jossa olen bongattu kellot myös aiempina keväinä, mutta kuukautta myöhemmin (täällä ja täällä). 

”Se on kevät”, kuiskivat lumikellot lumettomassa Helsingissä. Vai yllättävätkö helmikuun lumikuurot meidät vielä…