Aattoaamu

Salo klo 4.19

Kaski ja Pyykkiranta

Kaski eli Raatajat rahanalaiset, 1893

Tässä vielä kaksi Eero Järnefeltin (1863-1937) ehkä tunnetuinta maalausta Ateneumin kesänäyttelystä (täällä) - Kaski eli Raatajat rahanalaiset ja Pyykkiranta. Edellisen Järnefelt maalasi 30-vuotiaana viettäessään kesää vaimonsa ja Heikki-poikansa kanssa Lapinlahden Väisälänmäellä Pohjois-Savossa. 

Nuoren tytön mallina oli 14-vuotias Johanna Kokkonen, joka työskenteli piikana suuressa maalaistalossa, jossa Järnefelt perheineen asui ja jonka taiteilija ikuisti myös useampaan valokuvaan. Nimen maalaus sai Kalevalan säkeistä ”tuop’ on piika pikkarainen, raataja rahanalainen”. Savolaismurteissa raataja tarkoitti kaskiviljelijää.

Myös Pyykkiranta on maalattu Savossa - Keuruun Kolhossa, jossa Eero Järnefelt asui lapsuuden perheensä kanssa kesällä 1989. Kiihkeänä fennomaanina tunnettu isä Alexander halusi, että lapset tutustuivat kotimaan eri alueisiin ja murteisiin, minkä takia Järnefeltit viettivät kesiä eri puolilla Suomea. 

Molemmat maalaukset olivat vahvoja ja vaikuttavia maalauksia, joiden eteen istahti mielellään. Etenkin Pyykkiranta puri minuun realistisen romanttisella kuvauksellaan. Eikä paljon pekkaa pahemmaksi jäänyt Kaski, jossa hämmästelin tuohivirsuilla kävelemistä tulikuumassa maastossa….

Pyykkiranta, 1889

Maisemia ja muotokuvia

Piilipuita, 1883. Piilipuu tunnetaan paremmin salavana :)

Viimein viime viikolla sain lähdettyä katsomaan Eero Järnefeltin maalauksia Ateneumin taidemuseoon, jonka kolmannessa kerroksessa on elokuun loppuun asti esillä yhden Suomen pidetyimmän taidemaalarin - Eero Järnefeltin - maalauksia. 

Paljon maisemia - Kolin ja Savon luontoa. Paljon muotokuvia - perheenjäseniä sekä kulttuurielämän vaikuttajia ja muita merkkihenkilöitä. Maalausten lisäksi myös useita grafiikkatöitä. Ja paljon pilviä - joko pelkkiä pilviä tai maisemia joissa on paljon pilviä :) Ja minähän tykkään pilvistä. Aiemmin olen katsellut niitä lähinnä luonnossa, mutta nyt opin katsomaan niitä myös maalauksissa.

Eero Järnefelt (1863-1937) syntyi vauraaseen kulttuuriperheeseen. Hänellä oli kahdeksan sisarusta - kolme veljeä ja viisi siskoa, joista vain Aino eli vanhaksi asti. Aino (1871-1969) meni naimisiin kesällä 1892 säveltäjä Jean Sibeliuksen kanssa ja he asuivat Tuusulanjärven taiteilijayhteisössä Järnefeltien naapureina. Tällöin 29-vuotias Eero oli ollut jo kaksi vuotta naimisissa näyttelijä ja suomentaja Saimi Swanin (1867-1944) kanssa ja oli yksivuotiaan Heikki-pojan isä. Heikin jälkeen Eero ja Saimi saivat vielä Leenan, Saran, Lauran ja viimeisenä Olai-pojan vuonna 1906.

Eero Järnefeltin viimeinen suuri työ oli hänen 69-vuotiaana maalaama Johanneksen kirkon alttaritaulu (1932). Kirjoitin kirkosta blogiini tammikuussa 2021 (täällä), mutta silloin en kiinnittänyt huomiota alttaritauluun. Pitääpä pistäytyä kävelymatkan päässä olevassa kirkossa uudelleen ja katsoa Järnefeltin maalausta uusin silmin :)

Ateneumin näyttelyssä saa hyvän läpileikkauksen Järnefeltin tuotannosta. Näyttely on myös rakennettu erittäin kävijäystävälliseksi, mm. esittelytekstit ovat selkeitä ja riittävän lyhyitä. Tykkäsin tosi paljon valokuvamaisen tarkasti maalatuista tauluista. Pysähdyin lähes jokaisen teoksen edessä - katsoin, tutkin ja ihailin. Ja viihdyin :)

Ateneumin kesänäyttely on ehdottomasti käymisen arvoinen :)

Saimi 22-vuotiaana kihlajaismuotokuvassa vuonna 1889

Taiteilijan pojan muotokuva, 1897

Taiteilijan poika Heikki Järnefelt (1891-1963) on maalauksessa kuusivuotias.

Jean Sibelius, 1892

Sibelius (1865-1957) on maalauksessa 27-vuotias ja Järnefelt pari vuotta häntä vanhempi.

Kesäyön kuu, 1889

Lehmisavu, 1991

Alastonmalli ja Axel Gallen, 1887

Järnefeltin perhe valokuvattuna Alexander-isän hautajaisissa 1896.

Seisomassa vasemmalta Arvid-veli, Armas-veli sekä Eero ja Saimi.

Edessä vasemmalta Aino-sisko, Elisabeth-äiti, Ainon puoliso Jean Sibelius, 

Arvidin puoliso Emmy ja poika Eero, Elli-sisko (1867-1901), 

Elisabethin veli Mischa Clodt ja Kasper-veli.

… ja lopuksi pilviä - tietty :)

Piilossa

Oskun kanssa joskus 1990-luvulla

Mökin rauhaan

Eilen iltapäivällä hurautin Salon mökille. Ihanaan rauhaan - hetkeen ei muita kuin minä, Muru ja Ukki. Viimeksi olin mökillä pari viikkoa sitten, ja poissa ollessani on tullut täysi kesä. Metsämansikoita, apilaniittyjä ja sorsan poikasia. 

Eikä haittaa, vaikka tänään on satanut lähes koko päivän. Oikeastaan on vain hyvä, että sataa - luonto saa tarvitsemaansa vettä. Ukkonenkin jyrisi…

Illalla herkuttelen makeilla mansikoilla, joita ostin Kitulan Salen pihalla olleelta marjanmyyjältä. Ja toisella silmällä katson ehkä jalkapallon EM-kisoja - tai ainakin Ukki katsoo :) Huomenna istutan terassin ruukkuihin valkoisia riippapelarkuita ja niiden seuraksi tuuheita muratteja. Äsken nypin - sateesta huolimatta - kymmeniä kuihtuneita orvokin kukkia. Jaksavat kukkia paremmin, kuten Äitimuori on opettanut.

Se on kesä se. Ja on vielä monta viikkoa :)

Vielä Nissbackasta

Entinen, luonnonkivistä rakennettu viljamakasiini, 

jossa on esillä kymmeniä Laila Pullisen veistoksia. 

Kirjoittaessani eilen Nissbackan kartanosta ja Laila Pullisen veistospuistosta törmäsin kahteen vesiperään. Ensinnäkin - kartanosta ja sen maista on ”kartanon” omistuksessa enää pari hehtaaria maata ja joitakin sivurakennuksia, sillä nykyään Vantaan kaupunki omistaa suurimman osan kartanon entisistä maa-alueista ja hirsinen päärakennus paloi maan tasalle jo joulukuussa 1935, kuten eilisessä postauksessa kirjoitin (täällä).

Toiseksi - Nissbackan kartano löytyy Vantaan Hakunilasta (ruots. Håkansböle) eikä Nikinmäestä, kuten kartanon nimestä voisi kuvitella, sillä Nikinmäki on Nissbackan suomenkielinen nimi. Tämä ristiriita selittynee sillä, että nykyisen Itä-Vantaan alueelle syntyi 1600-luvulla kaksi merkittävää kartanoa - Håkansbölen ja Nissbackan kartanot - joiden entisillä mailla nykyiset Hakunilan ja Nikinmäen kaupunginosat sijaitsevat. Mutta mainittujen kartanoiden päärakennukset (tai toisesta vain jäänteet) ovat jääneet Hakunilan puolelle. 

Nissbackan kartano siirtyi William Ramsayn (1864-1944) omistukseen vuonna 1900 hänen isältään Johan August Ramsaylta (1827-1910), joka oli ostanut sen kuusi vuotta aiemmin. Ramsayn agronomin koulutus ja kunnallisneuvoksen arvo auttoivat häntä kehittämään Nissbackaa suureksi ja vauraaksi mallimaatilaksi. Hän mm. rakennutti uuden komean päärakennuksen, joka valmistui 1913 ja jonka suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin (1854-1923).

Päärakennuksen tulipalon jälkeen vuonna 1935 perhe siirtyi asumaan tilan pehtorin rakennukseen, joka nykyään toimii kotimuseona. William Ramsayn kuoltua 80-vuotiaana kartanon peri hänen poikansa Carl August William Ramsay (1899-1954), Laila Pullisen puolison Carl-Magnus Ramsayn (1943-1994) isä ja nykyisen omistajan Jean Ramsayn isoisä. 

Pehtorin talon eli nykyisen kotimuseon edessä on vanha betoninen uima-allas, joka minusta oli yksi puutarhan kiehtovimpia elementtejä. Kysyin museon lipunmyyjältä sen ikää, mutta hän ei osannut vastata - veikkasi yli satavuotiaaksi… 

Muuttaessaan Nissbackan kartanon maille Laila Pullinen kunnosti entiseen kivinavetan päätyyn itselleen pienen, mutta korkean työskentelytilan - ateljeen. Nykyään ateljeessa voi tutustua kuvanveistäjän työtiloihin ja -kaluihin, ja siellä järjestetään myös vaihtuvia näyttelyitä. Tänä kesänä ateljeetilaan on koottu Kotona taiteessa -niminen näyttely, jossa on esillä mm. Ramsayn suvun kirjeitä ja valokuvia, jotka aikoinaan säästyivät kartanon tuhoisalta tulipalolta.

Ateljee-galleriassa törmäsin tuttuun kipsivedokseen, joka esitti Gunnar Didrichseniä ja hänen vaimoaan Marie-Louisea. Laila Pullisen vuonna 1985 tekemä valmis kuparireliefi pariskunnasta on esillä Didrichsenin kotimuseon olohuoneessa Helsingin Kuusisaaressa, jossa sitä ihailin syyskuussa 2019 (täällä). 

Nissbackan veistospuistosta löytyi vielä yksi uusiokäyttöön otettu rakennus - leikkimökkiin perustettu Cafe Anja & Annikki -kahvila. Erikoinen nimi viittaa Laila Annikki Pulliseen ja Lailan miniän Anja-äitiin - molemmat kuulemma innokkaita piirakanleipojia…

Valokuva vuonna 1935 palaneen kartanon ”uudesta” päärakennuksesta. 

Kotimuseon seinällä oli kopio Väinö Blomstedtin (1871-1947) taulusta, 

jonka mallina oli ollut 73-vuotias William Ramsay. 

Entinen kivinavetan pääty, jonka kunnostettiin Laila Pullisen ateljeeksi 

ja vasemmalla Lailan veistos Daidalos (1996).

Lailan ateljeen työkalunurkkauksen lattialla oli kipsivedos tutusta pariskunnasta :)

Vasemmalla entinen pehtorin talo, takana entinen viljamakasiini 

ja edessä tilan ehkä satavuotias uima-allas.

Cafe Anja & Annikki entisessä leikkimökissä

Lailan veistoksia ja muuta kivaa

Vasemmalla Arktinen afrodite (musta variaatio) vuodelta 1972 ja

oikealla Lailan perheen kotina vuodesta 1985 toimineen entisen pehtorin talon veranta.

Terijoella syntynyt Laila Annikki Pullinen (1933-2015) kiinnostui kuvataiteista jo lapsena ja valmistui 22-vuotiaana Suomen taideakatemiasta kuvataiteilijaksi. Pian tämän jälkeen Pullinen jatkoi taideopintoja Italiassa, jossa hän asui, opiskeli ja työskenteli useita vuosia.  

Vuonna 1971 Laila meni naimisiin neurologian erikoislääkäri Carl-Magnus Ramsayn (1943-1994) kanssa ja seuraavana vuonna syntyi hänen ainoa lapsensa Jean Ramsay. Kymmenisen vuotta myöhemmin pitkiä aikoja ulkomailla elänyt perhe palasi pysyvästi Suomeen ja lunasti itselleen Ramsayn suvulle kuuluneen Nissbackan kartanon Vantaan Hakunilassa. Kartanon päärakennus oli palanut jo vuonna 1935, mutta alueella oli edelleen muita huonokuntoisia rakennuksia, muun muassa pehtorin tupa, viljamakasiini ja osa entisestä navettaa. 

Ramsayt muuttivat asumaan entiseen pehtorin taloon ja alkoivat töidensä ohella hoitaa kartanon tiluksia ja kunnostaa rakennuksia. Parin vuoden päästä 1985 he avasivat tilan vanhassa viljamakasiinissa taidegallerian ja kartanon metsäpuistosta tehtiin veistospuisto. 

Kesällä 2021 yleisölle avattiin myös Pullinen-Ramsayn perheen kotitalona toiminut pehtorin talo. Tai oikeastaan vain talon alakerta, sillä yläkerrassa ymmärtääkseni asuu Lailan poika perheineen - Jean Ramsay, joka toimittajan, kirjailijan ja muusikon hommien ohella toimii veistospuiston ja kahden gallerian toiminnanjohtajana ja oppaana. 

Kotimuseo oli mukavaa nähtävää. Täynnä Laila Pullisen taiteilijaystäviltään saamia tauluja, pieniä veistoksia ja joitakin lasiesineitä - perussohvien sekä ruoka- ja kirjoituspöytien - ja (ei niin perus-)flyygelin - lisäksi :) Seinillä oli paljon mm. taidemaalari Jaakko Sieväsen (1932-2013) maalauksia. Ystävä, joka oli ollut Lailan nuoruusvuosien opiskelukaveri niin Suomen taideakatemiassa kuin Italiassakin. 

Parasta alueella oli kuitenkin viljamakasiinin veistosnäyttely, jossa oli esillä viitisenkymmentä Laila Pullisen veistosta 1950-luvulta 2010-luvulle. Kun makasiinin matalasta ovesta astui sisään hämärään entiseen varastotilaan, niin tuntui kuin pääsisi samaan sulattamoon - tai syliin - pronssin, metallin, marmorin ja graniitin kanssa. Paljon mielenkiintoisia teoksia - niin jättikokoisia ja jäälle käyviä kuin pikkuruisia ja läheltä katsottavia. Ehkä puolet teoksista oli abstrakteja ja puolet tunnistettavia muotokuvia. Tykkäsin tosi paljon. Materiaaleista jännin oli päärynäpuu, jonka paksusta kannosta Pullinen oli 1960-luvulla veistänyt ja kullannut oman kuvansa. 

Laila Pullisen veistoksiin tutustuin ensimmäistä kertaa tarkemmin Ateneumin Moderni nainen -näyttelyssä maaliskuussa 2022 (täällä). Ja tykästyin jo silloin. Tämän jälkeen osasin Turun kaupunginteatterissa käydessäni marraskuussa 2022 huomata teatterin aulatiloissa olevan Karthagon hävitys -nimisen valtavan kuparireliefin (1969), joka oli työstetty Pulliselle tyypillisellä räjähdystekniikalla (täällä). 

Nissbackan veistosilottelu jatkui vanhoja rakennuksia ympäröivässä puutarhassa ja metsäpuistossa. Joitakin kymmeniä isokokoisia, pääosin Laila Pullisen tekemiä graniitti- ja pronssiveistoksia sulassa sovussa kartanon parisataa vuotta vanhojen tammien kanssa - ja olipa joukossa jokunen pähkinäpuukin :) Väliin tuntui, että oli jopa liikaa katsottavaa - ja mieli väsyi.

Näin kuitenkin paljon kaunista ja kiinnostavaa. Kotona veistospuistosta lukiessani huomasin, että olin missannut puiston etelärinteen, jonne Pullinen oli 1987 muovannut Muinainen meri -nimisen maareliefin - maisemateoksen, jonka seuraksi oli aseteltu kaksi pronssista alastonpatsasta Viimeinen Flora ja Viimeinen Apollo (1970). 

”Täytynee palata”, totesi Mummo, kuten usein aiemminkin :) Joskus tulee palattua, joskus ei…

Yleiskuva entisen viljamakasiinin pysyvästä veistosnäyttelystä

Kulttuurineuvos (Carl Öhman), 2002

Omakuva (Mons aureus), 1966 

Sotalesken päiväkirja (1970) kuvaa Lailan äitiä Tyyni Pullista (1909-2008)

kolmessa eri iässä - nuorena, ķeski-ikäisenä ja vanhana.

Lailan olohuoneessa paraatipaikalla oli Jaakko Sieväsen Lemminkäisen äiti (1966)

Jaakko Sievänen: Lailan muotokuva (Firenze), 1958

Salvador Dali: Kaksi figuuria

Vasemmalla Laila Pullisen jättimäinen graniittityö Dike, oikeuden jumalatar vuodelta 2003 

ja vasemmalla Lailan ateljeessa apulaisena 1980-luvulla toimineen 

kuvanveistäjä Pekka Kaikkosen (s.1958) pyöreä betonityö. 

Kavereiden peesissä

Vuosikymmeniä sitten opiskelin vuoden päivät kauppatieteitä, kunnes tajusin ettei se ollut minun juttuni, ja pyrin ja pääsin opiskelemaan ihmisläheisempiä tieteitä. Helsingin Kauppakorkeakoulun keltatiilinen rakennus Runeberginkadulla Etu-Töölössä ehti kuitenkin tulla tutuksi, vaikka en montaa kurssia tenttinytkään :). 

Rakennus valmistui 1950 ja sen suunnittelusta vastasivat arkkitehdit Woldemar Baeckman (1911-1994) ja Hugo Harmia (1907-1952). Sama Woldemar, joka pari kymmentä vuotta myöhemmin suunnitteli Turkuun ihastuttavan Sibelius-museon (täällä). 

Rakennus suunniteltiin kauppakorkeakouluksi, minä se ehti toimia lähes 70 vuotta, kunnes Aalto-yliopiston perustamisen jälkeen kauppatieteilijöiden koulutus siirrettiin 2019 kokonaan Espoon Otaniemeen. Entinen korkeakoulun päärakennus on edelleen osa Aalto-yliopistoa ja toimii koulutus-, toimisto-, ravintola- ja tapahtumakäytössä. 

Nuoruudessani Kauppis oli vain opiskelupaikka muiden joukossa, enkä kiinnittänyt mitään huomiota rakennuksen arkkitehtuuriin puhumattakaan sen sisustuksen yksityiskohdista. Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin olen usein ohikulkiessa jäänyt katsomaan rakennusta, ja kesäkuisena keskiviikkona päätin kurkata myös entisen kouluni sisätiloja. 

Pääsin kuitenkin kurkistamaan vain eteisaulaan, sillä kaikki muut tilat oli varattu kokouskäyttöön. Ehkä toinen kerta sanoo toden, ja seuraavalla kurkistuskerralla saan tilaisuuden tutustua kolmen sisustusarkkitehdin - Olli Borgin (1921-1979), Ilmari Tapiovaaran (1914-1999) ja Maija Heikinheimon (1908-1963) - luomaan funkkissisustukseen ja kymmeniin ellei satoihin Paavo Tynellin (1890-1973) suunnittelemiin messinkivalaisimiin, joista valtaosa on edelleen alkuperäisillä paikoillaan. 

Rakennuksen julkisivua koristaa Arabialla elämäntyönsä tehneen Michael Schilkinin suuret keraamiset reliefit, jotka kuvaavat kaupantekoa ja elinkeinoelämää. Kuvanveistäjä Michael Schilkinin (1900-1962) keramiikkatöihin ihastuin Designmuseon näyttelyssä huhtikuussa 2022 (täällä). 

Ihmeen vähän minulla on muistoja opiskelustani tuossa rakennuksessa. Kurssikavereista mieleeni muistuu ainakin Marke, Nökö ja Riitta - kaikki kavereitani jo lukiossa - sekä keskikoulukaverini Pirjo Kulosaaren yhteiskoulusta. 

Nämä kaverit olivat myös pääsyy siihen, miksi alkujaan edes pyrin kauppiksen, ei niinkään kiinnostus kauppatieteisiin. Kaverien perässä…

Eteisaulaa komeine lamppuineen.

Kauppislaisten siirryttyä opiskelemaan Otaniemeen rakennuksen alakerrassa olleen entisen opiskelijaruokalan Raflan tilalle avattiin Töölö-niminen ravintola ulkoterasseineen. 

Samalla Runeberginkadun ja Arkadiankadun risteyksessä ollut 

vanha lippakioski siirrettiin osaksi uutta ravintolaa :) 

Vihreitä kyyneliä

Julkisivu Kipparinkadulle

Olin pitkään ajatellut käydä katsomassa Espoonlahden kirkkoa, jonne on noin puolen tunnin automatka kotoani Punavuoresta. Kirkko kiinnosti, koska sen on 1970-luvun lopussa suunnitelleet arkkitehtiveljekset Timo (1928-2021) ja Tuomo (1931-1988) Suomalainen. Samat miehet, jotka toista kymmentä vuotta aiemmin olivat suunnitelleet suositun Temppeliaukion kirkon Helsingin Töölöön (täällä). 

Kirkoissa on sanottu olevan paljon samoja elementtejä. Kiveä, betonia ja kuparia kallioiden keskellä. Ja kirkkoja yhdistää myös huomaamattomat taotut ristit (täällä), joista tykkään. Espoonlahden kirkkoa onkin kutsuttu Temppelikirkon pikkusiskoksi, joten pitihän tämä pikkusisko nähdä. 

Mutta tiistainen vierailuni päättyi pettymykseen. Kirkko oli neljän jälkeen visusti kiinni, vaikka olin netistä kahteen kertaan tarkistanut kirkon aukioloajat: ma-to klo 8.30-18. Ulko-oven vieressä oli kuitenkin tyly kyltti: Auki Ma-pe klo 8.30-15 - joten kiinni mikä kiinni. 

Seisoessani sisäpihan puoleisella pääovella viereisestä ovesta tuli ulos ilmeisesti joku kirkon työntekijä, joka ystävällisesti huikkasi, että kirkko on jo suljettu. Kun purin hänelle harmiani ja kerroin netistä lukeneeni, että kirkko suljettaisiin vasta kuudelta, hän sanoi tiedon olevan ”näppäilyvirhe, joka on huomattu ja korjattu”. Mutta sieltä se ”näppäilyvirhe” löytyi ainakin vielä tiistai-iltana…

Kaikkinensa Espoonlahden kirkosta jäi pettynyt fiilis. Luulen, että tuntemukseni olisivat olleet toiset, jos olisin päässyt tutustumaan kirkon sisäosiin. Valokuvien perusteella sisältä löytyy samaa tunnelmaa kuin Temppeliaukion kirkosta. Jänniä tilaratkaisuja, luonnon materiaaleja ja valon leikkiä - asioita, joihin yleensä hurahdan :)

Nyt näin vain surullisen näköisen rakennuksen, joka oli ikäänkuin puristuksissa kauppakeskuksen, metroaseman, rakennustyömaan ja parkkipaikan välissä. Kirkko tuntui kärsivän tilan puutteesta - ja itkevän vihreitä kyyneleitä. Näin koin, kun katselin kuparipanelista betonisen sokkelin päälle valuvia (?) leveitä vihreitä juovia. 

Jo parkkipaikalle ajaessa hämmennyin. Missä on kirkon ovi? Edessä oli vain kirkon sokkeloinen taka- tai sisäpiha, josta en alkuun tajunnut, että sen läpi piti kävellä löytääkseen kirkon toisen pääoven. Kirkossa oli siis kaksi, samaan eteistilaan johtavaa pääovea rakennuksen etelä- ja pohjoispuolilla. Sinänsä kiva ja toimiva ratkaisu, mutta minulle se ei heti valjennut. Parkkipaikalla lähinnä koin, että rakennus näyttää minulle selkäänsä, ja lähdin kiertämään rakennuksen ”etupuolelle” etsien pääovea. Ja todetakseni sen olevan lukossa :)

Ehkä pitää niellä pettymys ja antaa Espoonlahden kirkolle toinen mahdollisuus…

Kirkon metsän puoleinen pääsisäänkäynti

Kesää Tilalla

Tyttärien Tilalla (täällä) aloitellaan neljättä kesää. Ensimmäisiin vuosiin verrattuna niin Opiskelijatytön kuin Lontoontytönkin kokemus tilan ja eläinten hoidosta sekä majatalon ja kahvilan pidosta on lisääntynyt rutkasti. Ja kokemuksen lisäksi porukka on kasvanut, sillä kahden tomeran ja tekevän naisen porukkaan on liittynyt yksi tomera ja tekevä mies :) 

Heidän lisäkseen tilalla elelee yli kymmenen vuotta vanha Kille-vuohi, kuusi suomenlammasta, kymmenkunta kanaa, Hertta- ja Tiramisu-nimiset puput ja kaksi kissaa - Pablo ja Lala - sekä sekarotuinen rescuekoira Dora. Ja kesäkuun aikana porukkaan liittyy vielä yksi Pikkuriikki :)

Vähitellen Tilan pihalta ja puutarhasta on lukuisten omena- ja kirsikkapuiden sekä viinimarjapensaiden lisäksi paljastunut erilaisia perinnekasveja, kuten kurjenmiekkaa ja päivänliljaa. Ja on pihalta löytynyt myös pitkä rivi vanhoja töyhtöangervoita sekä useita perinteisiä juhannusruusu- ja syreenipensaita (täällä).

Keltaiset päivänliljat ja lilanväriset kurjenmiekat ovat toistaiseksi aika heiveröisiä. Uskon niiden kuitenkin voimistuvan, kun niiden ympäristöä on siistitty ja niille on harvakseltaan lisätty uutta multaa. 

On mukava nähdä edellisten omistajien aikana vuosikymmeniä Tilalla kasvaneiden pensaiden ja kukkien pikkuhiljaa voimistuvan ja petraantuvan. Kaikki perinteisiä puutarhan kaunottaria, jotka kauneutensa lisäksi tuovat meille iloa :) 

Kurjenmiekka eli iris

Päivänlilja 

Hunajaa kerätään pihan perälle :)

Herkku - toinen Tilan kahdesta pupusta - herkuttelee voikukan lehdillä.

Kuppila makuuni :)

Monta kertaa kesässä nautin kupin tai pari kahvia korvapuustin tai pannukakun kanssa maalaistalon pihapiirissä maaseudun rauhassa. Tai palan lohipiirakkaa viinilasillisen siivittämänä. Ja toisinaan taas päädyn ostamaan vain yhden Fazerin herkullisen Premium suklaapuikon. 

Taattisten tilan Tila-niminen kahvila Naantalin Merimaskussa on minulle tutumpaakin tutumpi, sillä vanhan maalaistalon kesäkahvilaa ja majoitustoimintaa pyörittää kaksi tilalla asuvaa tytärtäni ja toisen avomies. Turhaan en blogikirjoituksissa ole kehunut Taattisten tilan välitöntä tunnelmaa ja kahvilan ystävällistä palvelua (täällä), sillä sukulaisten ja lukuisten ystävien lisäksi kesäkuukausina tilalla tuntuvat viihtyvän etenkin matkailevat lapsiperheet ja Saariston rengasreittiä kiertävät pyöräilijät. 

Juhannukseen asti kahvila on auki vain viikonloppuisin, mutta tämän jälkeen päivittäin koulujen alkuun asti. Lisätietoja kahvilasta ja majoitustoiminnasta löytyy Taattisten nettisivuilta (täällä) ja Instagrammissa (täällä). 

Ja lisää valokuvia ja omia kokemuksiani Taattisten tilalta löytyy blogistani tunnisteella Tila.