Tammien katveessa

Tykkäsin viime vuonna telkkarissa esitetystä Kaipuu maalle -nimisestä dokumenttisarjasta. Sarjan yhdeksän jaksoa seurasi, kuinka Ninni ja Rafael Donner ostivat vuonna 2020 huutokaupattavana olleen Mustion entisen kyläkoulun ja alkoivat rempata tätä yli sata vuotta vanhaa, huonokuntoista hirsirakennusta kodikseen. 

Keväällä luin, että pariskunta avaa Ekkula-nimisessä talossaan viikonloppuisin auki olevan kesäkahvilan. Ukin mökiltä on noin 30 kilometriä Mustioon, joten perjantaina päätin ajaa Murun kanssa katsomaan telkkarista tuttua Ekkulaa ja testaamaan sen kahvilaa. 

Paikka sopii hyvin kesäkahvilalle - Mustioon johtavan tien risteyksessä Lohja - Tammisaari -tien varrella. Ja suosio oli myös sen mukainen. Parkkipaikka oli heti avaamisen jälkeen täynnä - parikymmentä autoa vieri vieressä pellon laidalla. Kahvittelijoiden pöytäjutuista päätellen moni muu minun lisäkseni oli tullut matkan päästä varta vasten katsomaan telkkarista tuttua taloa ja viehättävää pariskuntaa.

Talo oli - kuten olin odottanutkin - hienosti kunnostettu. Harmikseni - tosin ymmärrettävästi - siitä näki vain kadun puoleisen julkisivun ja yhden, kahvilana toimineen huoneen. Puutarha (kadun puoleinen) oli lumoava - hullaannuin etenkin kummulla kasvavista valtavista vanhoista tammista. 

Kahvilasta valitsin kahvin seuraksi paikalla leivottua porkkanakakkua. Kakkupala oli herkkua, mutta makuuni turhan pieni. Olin myös vähän pettynyt :) kun en kahvilassa kohdannut Ninniä, jonka aitous ja sydämellisyys hurmasi minut telkkarissa. No, olihan kahvilassa Rafael ja kaksi ujoa nuorta naista… Nirsoon makuuni kahvilassa oli myös liikaa ruuhkaa ja jonoa. Toki väen paljous kertoo kahvilan suosiosta, mutta tällöin yksilöllinen kohtaaminen helposti kärsii… 

Tosin tämä taisi olla vain minun outo ongelmani (sillä tykkään kohtaamisista). Muut vieraat tuntuivat viihtyvän hyvin :)

Poronjäkälää ja koiranputkea

Eilen olin Tyttärien tilalla Merimaskussa ja tänään Ukin mökillä Salossa. Paikkakuntien välillä on vain runsaat sata kilometriä, mutta maisemat muuttuvat täysin :)

Merimasku on läntistä saaristoa - tosin osittain mantereella - ja on yksi Turun saariston pohjoisimpia kuntia. Siellä kävellessä törmään kallioihin, jäkäliin ja käppyräisiin havupuihin. Kun taas Ukin mökillä, joka sijaitsee Salon eteläisissä osissa, eteen tulee ennemmin lehtometsää koivuineen ja karhunputkineen. 

Kummassakin Mummin kelpaa kävellä. Ja nauttia liikunnasta - ja luonnon kauneudesta :)

Eri valossa

Metsä-näyttely eli neljän taiteilijan - Eve Hamari, Hanna-Kaisa Korolainen, Laura Pehkonen ja Saara Renvall - yhteisnäyttely elää viimeisiä päiviään Taattisten tilan Galleriassa (täällä). Sunnuntaina galleriassa avautuu Savi-niminen näyttely, jossa heinäkuun ajan on esillä neljän uuden taiteilijan ja suunnittelijan savitöitä.

Vieraillessani (usein) Tilalla kierrän pienen taidenäyttelyn lähes päivittäin, sillä joka kerta se näyttäytyy hieman eri valossa riippuen vuorokauden ajasta ja säätilasta. Vanhan viljamakasiinin raoista tulevan luonnon valon määrä ja voimakkuus saa sekä tilan että teokset tuntumaan ja näkymään erilaisina. 

Mutta kerta toisensa jälkeen niin valokuvauksellisina, että harratevalokuvaaja ei pysty pitämään kännykkäkameraansa taskussa :)

Pikkuriikki syntyi

Seitsemäs pieni Rakas syntyi ”myöhässä” ja hitaasti maanantain ja tiistain välisenä yönä. 

Ja pääsi heti väsyneiden, mutta onnellisten vanhempiensa tiukkaan ja rakastavaan syliin. 

Elämälle kiitos, sain siltä paljon,

kun sain siltä naurun, sen vierelle itkun.

Niin erotan selvään onnen ja tuskan,

jokaisen laulun läikkyvän pohjan,

Yhteisen laulun, jota itsekin laulan.

Violeta Parran sanoin - Jaana Lapon suomennos

Puisia heppoja

Kesäkuun puolivälissä kymmenen innokasta alakoululaista pääsi Taattisten tilalla osaajien oppiin ja rakensivat kukin oman, lampaan kokoisen puuhevosen. Ensimmäistä kertaa järjestettyä, viisituntista puueläin-taidepajaa vetivät käsityön opettaja Iiro Tujula ja muotoilija Kirsi Enkovaara. 

Valmiit puuhevoset laiduntavat pari viikkoa tilan viereisellä niityllä, kunnes ne jatkavat matkaa pienten isäntiensä ja emäntiensä luokse. Hepat ovat olleet ihanaa katseltavaa - niin Tilan omalle väelle kuin vieraille. 

Upea idea - kiitos :) Toistakaa sama ensi vuonna. Uskon, että tulijoita riittää…

Reissussa Poikien kanssa

Juhannuspäivänä pistäydyimme taas kerran Fiskarissa, jonne Ukin mökiltä on noin 30 kilometriä. Tällä kertaa reissun ensisijainen määränpää oli keskellä ruukkikylää oleva leikkipuisto - olihan Ukin ja minun reissuseurana kolme vilkasta serkkupoikaa eli Esikoisen kuusivuotias nuorimmainen ja Opiskelijapojan kahdeksan- ja kolmevuotiaat velikullat. 

Leikkipuiston lisäksi herkuttelimme puiston vieressä olevan kioskin terassilla ”sateenkaari”jätskeillä, tutkimme Fiskarsin tehtaanmyymälän monipuolista puukkovalikoimaa ja söimme ”liian pienet” hampparit Fiskari-joen kosken kohinaa kuunnellen,  

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Tai ainakin Mummilla - ja uskon, että myös Pikkupojilla ja Ukilla :)

Helppoa ja herkullista

Yksi Pikkupojista täytti viime viikolla kahdeksan vuotta. Merkkipäivänä vietettiin kotona kivat kaverisynttärit, mutta sukulaissynttärit jätettiin tällä kertaa väliin. 

Tuoreen kahdeksanvuotiaan viettäessä perheineen viikonloppua Ukin mökillä päätimme sunnuntaina porukalla - sankari veljineen ja Mummi - leipoa menneen juhlan kunniaksi täytekakun. Paras tietämys leipomisesta oli Pikkupojilla, jotka ovat leiponeet useita täytekakkuja äidinäitinsä - Anu-mummin - kanssa. 

Minä olen hyvä leipomaan makeita piirakoita, mutta täytekakkua en ole varmaan leiponut - usko tai älä - koskaan. Syy tähän on yksinkertaisesti se, että esikoistyttäreni on teini-ikäisestä lähtien leiponut lähes joka perhejuhlaan herkullisia täytekakkuja. Ja iän myötä hänen kakkunsa ovat vain petraantuneen :) ”Harjoitus tekee mestarin”, kuten kahdeksanvuotias synttärisankari totesi minulle viikonloppuna, kun puhuimme hänen jalkapallon peluustaan :)

Sankari on määrätietoinen kaveri ja halusi ehdottomasti mansikkakakun, jossa päällä olisi Dumble-karkkeja. Ja näin teimme. Harmikseni olimme juhannuspäivänä syöneet kaikki tuoreet mansikat, joten kakkuun jouduimme käyttämään pakastettuja marjoja. Tosin huomasin, että survotut pakastemarjat toivat kivasti lisää kosteutta kakkuun. Ja hyvä kotitekoinen täytekakkuhan on harvoin liian kostea…

Yllättäen täytekakustamme tuli erityisen maukas ja herkullinen. Uskoakseni tähän vaikutti ensisijaisesti kaksi asiaa. Tuore kakkupohja, jonka juhannuksen aatonaattona ostin :) Salon torilta kotileipomo Tannisen myyntikojusta. Kuusi euroa 12-hengen tosihyvästä kakkupohjasta ei mielestä ollut liikaa. Ja toiseksi kerrosten riittävä kostutus, johon - pakastemarjojen lisäksi - käytin laimeaa, kotitekoista mansikkamehua.  

Kakkupohjan halkaisimme kolmeen osaa ja kosteutuksen jälkeen kahteen väliin levitimme survottuja marjoja ja kermavaahtoa, johon oli sekoitettu purkillinen Valion Keittiön sitruunalla maustettua rahkaa. Ja lopuksi pinnalle runsaasti kermavaahtorahkaa ja murskattuja Dumble-karkkeja.

Ja kaikille maistui. Jopa niin, että 12-hengen kakkupohja tuli meillä lähes syödyksi neljän aikuisen ja kolmen lapsen voimin :)

Juhannusjuhlat Taattisilla

Taas juhlittiin juhannusaattoa Taattisten tilalla. Ja nautittiin elävästä musiikista ja tanssista. Sekä oluesta, grillimakkarasta ja leppeästä ilta-auringosta. Ja iloisesta seurasta, joka koostui sananmukaisesti vauvasta vaariin.

Ehdin jopa tanssahtaa entisen sikalan vintillä useamman foksin, fuskun ja tangon - ensin vävypojan yli 80-vuotiaan äidin kanssa, sitten riehakkaan Kuusivuotiaan seurana ja viimeksi vielä uusimman vävyehdokkaan vietävänä - ennen kuin huomasin, että äitiä ja mummia tarvittiin enemmän blokkarina Tilan ravintolassa kuin tanssilattialla. Olihan Tilalle yllättäen saapunut lähes 300 Mittumaarin juhlijaa. Ja ihanaa tanssimusiikkia saattoi kuunnella myös kahvikuppeja, olutlaseja ja makkarapapereita kerätessä :)

Kaikkinensa aattoiltani oli supermukava. Ja työteliäs - askelmittariin kertyi yli 23000 askelta :)

Aattoaamu

Salo klo 4.19

Kaski ja Pyykkirant

Kaski eli Raatajat rahanalaiset, 1893

Tässä vielä kaksi Eero Järnefeltin (1863-1937) ehkä tunnetuinta maalausta Ateneumin kesänäyttelystä (täällä) - Kaski eli Raatajat rahanalaiset ja Pyykkiranta. Edellisen Järnefelt maalasi 30-vuotiaana viettäessään kesää vaimonsa ja Heikki-poikansa kanssa Lapinlahden Väisälänmäellä Pohjois-Savossa. 

Nuoren tytön mallina oli 14-vuotias Johanna Kokkonen, joka työskenteli piikana suuressa maalaistalossa, jossa Järnefelt perheineen asui ja jonka taiteilija ikuisti myös useampaan valokuvaan. Nimen maalaus sai Kalevalan säkeistä ”tuop’ on piika pikkarainen, raataja rahanalainen”. Savolaismurteissa raataja tarkoitti kaskiviljelijää.

Myös Pyykkiranta on maalattu Savossa - Keuruun Kolhossa, jossa Eero Järnefelt asui lapsuuden perheensä kanssa kesällä 1989. Kiihkeänä fennomaanina tunnettu isä Alexander halusi, että lapset tutustuivat kotimaan eri alueisiin ja murteisiin, minkä takia Järnefeltit viettivät kesiä eri puolilla Suomea. 

Molemmat maalaukset olivat vahvoja ja vaikuttavia maalauksia, joiden eteen istahti mielellään. Etenkin Pyykkiranta puri minuun realistisen romanttisella kuvauksellaan. Eikä paljon pekkaa pahemmaksi jäänyt Kaski, jossa hämmästelin tuohivirsuilla kävelemistä tulikuumassa maastossa….

Pyykkiranta, 1889

Maisemia ja muotokuvia

Piilipuita, 1883. Piilipuu tunnetaan paremmin salavana :)

Viimein viime viikolla sain lähdettyä katsomaan Eero Järnefeltin maalauksia Ateneumin taidemuseoon, jonka kolmannessa kerroksessa on elokuun loppuun asti esillä yhden Suomen pidetyimmän taidemaalarin - Eero Järnefeltin - maalauksia. 

Paljon maisemia - Kolin ja Savon luontoa. Paljon muotokuvia - perheenjäseniä sekä kulttuurielämän vaikuttajia ja muita merkkihenkilöitä. Maalausten lisäksi myös useita grafiikkatöitä. Ja paljon pilviä - joko pelkkiä pilviä tai maisemia joissa on paljon pilviä :) Ja minähän tykkään pilvistä. Aiemmin olen katsellut niitä lähinnä luonnossa, mutta nyt opin katsomaan niitä myös maalauksissa.

Eero Järnefelt (1863-1937) syntyi vauraaseen kulttuuriperheeseen. Hänellä oli kahdeksan sisarusta - kolme veljeä ja viisi siskoa, joista vain Aino eli vanhaksi asti. Aino (1871-1969) meni naimisiin kesällä 1892 säveltäjä Jean Sibeliuksen kanssa ja he asuivat Tuusulanjärven taiteilijayhteisössä Järnefeltien naapureina. Tällöin 29-vuotias Eero oli ollut jo kaksi vuotta naimisissa näyttelijä ja suomentaja Saimi Swanin (1867-1944) kanssa ja oli yksivuotiaan Heikki-pojan isä. Heikin jälkeen Eero ja Saimi saivat vielä Leenan, Saran, Lauran ja viimeisenä Olai-pojan vuonna 1906.

Eero Järnefeltin viimeinen suuri työ oli hänen 69-vuotiaana maalaama Johanneksen kirkon alttaritaulu (1932). Kirjoitin kirkosta blogiini tammikuussa 2021 (täällä), mutta silloin en kiinnittänyt huomiota alttaritauluun. Pitääpä pistäytyä kävelymatkan päässä olevassa kirkossa uudelleen ja katsoa Järnefeltin maalausta uusin silmin :)

Ateneumin näyttelyssä saa hyvän läpileikkauksen Järnefeltin tuotannosta. Näyttely on myös rakennettu erittäin kävijäystävälliseksi, mm. esittelytekstit ovat selkeitä ja riittävän lyhyitä. Tykkäsin tosi paljon valokuvamaisen tarkasti maalatuista tauluista. Pysähdyin lähes jokaisen teoksen edessä - katsoin, tutkin ja ihailin. Ja viihdyin :)

Ateneumin kesänäyttely on ehdottomasti käymisen arvoinen :)

Saimi 22-vuotiaana kihlajaismuotokuvassa vuonna 1889

Taiteilijan pojan muotokuva, 1897

Taiteilijan poika Heikki Järnefelt (1891-1963) on maalauksessa kuusivuotias.

Jean Sibelius, 1892

Sibelius (1865-1957) on maalauksessa 27-vuotias ja Järnefelt pari vuotta häntä vanhempi.

Kesäyön kuu, 1889

Lehmisavu, 1991

Alastonmalli ja Axel Gallen, 1887

Järnefeltin perhe valokuvattuna Alexander-isän hautajaisissa 1896.

Seisomassa vasemmalta Arvid-veli, Armas-veli sekä Eero ja Saimi.

Edessä vasemmalta Aino-sisko, Elisabeth-äiti, Ainon puoliso Jean Sibelius, 

Arvidin puoliso Emmy ja poika Eero, Elli-sisko (1867-1901), 

Elisabethin veli Mischa Clodt ja Kasper-veli.

… ja lopuksi pilviä - tietty :)

Piilossa

Oskun kanssa joskus 1990-luvulla

Mökin rauhaan

Eilen iltapäivällä hurautin Salon mökille. Ihanaan rauhaan - hetkeen ei muita kuin minä, Muru ja Ukki. Viimeksi olin mökillä pari viikkoa sitten, ja poissa ollessani on tullut täysi kesä. Metsämansikoita, apilaniittyjä ja sorsan poikasia. 

Eikä haittaa, vaikka tänään on satanut lähes koko päivän. Oikeastaan on vain hyvä, että sataa - luonto saa tarvitsemaansa vettä. Ukkonenkin jyrisi…

Illalla herkuttelen makeilla mansikoilla, joita ostin Kitulan Salen pihalla olleelta marjanmyyjältä. Ja toisella silmällä katson ehkä jalkapallon EM-kisoja - tai ainakin Ukki katsoo :) Huomenna istutan terassin ruukkuihin valkoisia riippapelarkuita ja niiden seuraksi tuuheita muratteja. Äsken nypin - sateesta huolimatta - kymmeniä kuihtuneita orvokin kukkia. Jaksavat kukkia paremmin, kuten Äitimuori on opettanut.

Se on kesä se. Ja on vielä monta viikkoa :)

Vielä Nissbackasta

Entinen, luonnonkivistä rakennettu viljamakasiini, 

jossa on esillä kymmeniä Laila Pullisen veistoksia. 

Kirjoittaessani eilen Nissbackan kartanosta ja Laila Pullisen veistospuistosta törmäsin kahteen vesiperään. Ensinnäkin - kartanosta ja sen maista on ”kartanon” omistuksessa enää pari hehtaaria maata ja joitakin sivurakennuksia, sillä nykyään Vantaan kaupunki omistaa suurimman osan kartanon entisistä maa-alueista ja hirsinen päärakennus paloi maan tasalle jo joulukuussa 1935, kuten eilisessä postauksessa kirjoitin (täällä).

Toiseksi - Nissbackan kartano löytyy Vantaan Hakunilasta (ruots. Håkansböle) eikä Nikinmäestä, kuten kartanon nimestä voisi kuvitella, sillä Nikinmäki on Nissbackan suomenkielinen nimi. Tämä ristiriita selittynee sillä, että nykyisen Itä-Vantaan alueelle syntyi 1600-luvulla kaksi merkittävää kartanoa - Håkansbölen ja Nissbackan kartanot - joiden entisillä mailla nykyiset Hakunilan ja Nikinmäen kaupunginosat sijaitsevat. Mutta mainittujen kartanoiden päärakennukset (tai toisesta vain jäänteet) ovat jääneet Hakunilan puolelle. 

Nissbackan kartano siirtyi William Ramsayn (1864-1944) omistukseen vuonna 1900 hänen isältään Johan August Ramsaylta (1827-1910), joka oli ostanut sen kuusi vuotta aiemmin. Ramsayn agronomin koulutus ja kunnallisneuvoksen arvo auttoivat häntä kehittämään Nissbackaa suureksi ja vauraaksi mallimaatilaksi. Hän mm. rakennutti uuden komean päärakennuksen, joka valmistui 1913 ja jonka suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin (1854-1923).

Päärakennuksen tulipalon jälkeen vuonna 1935 perhe siirtyi asumaan tilan pehtorin rakennukseen, joka nykyään toimii kotimuseona. William Ramsayn kuoltua 80-vuotiaana kartanon peri hänen poikansa Carl August William Ramsay (1899-1954), Laila Pullisen puolison Carl-Magnus Ramsayn (1943-1994) isä ja nykyisen omistajan Jean Ramsayn isoisä. 

Pehtorin talon eli nykyisen kotimuseon edessä on vanha betoninen uima-allas, joka minusta oli yksi puutarhan kiehtovimpia elementtejä. Kysyin museon lipunmyyjältä sen ikää, mutta hän ei osannut vastata - veikkasi yli satavuotiaaksi… 

Muuttaessaan Nissbackan kartanon maille Laila Pullinen kunnosti entiseen kivinavetan päätyyn itselleen pienen, mutta korkean työskentelytilan - ateljeen. Nykyään ateljeessa voi tutustua kuvanveistäjän työtiloihin ja -kaluihin, ja siellä järjestetään myös vaihtuvia näyttelyitä. Tänä kesänä ateljeetilaan on koottu Kotona taiteessa -niminen näyttely, jossa on esillä mm. Ramsayn suvun kirjeitä ja valokuvia, jotka aikoinaan säästyivät kartanon tuhoisalta tulipalolta.

Ateljee-galleriassa törmäsin tuttuun kipsivedokseen, joka esitti Gunnar Didrichseniä ja hänen vaimoaan Marie-Louisea. Laila Pullisen vuonna 1985 tekemä valmis kuparireliefi pariskunnasta on esillä Didrichsenin kotimuseon olohuoneessa Helsingin Kuusisaaressa, jossa sitä ihailin syyskuussa 2019 (täällä). 

Nissbackan veistospuistosta löytyi vielä yksi uusiokäyttöön otettu rakennus - leikkimökkiin perustettu Cafe Anja & Annikki -kahvila. Erikoinen nimi viittaa Laila Annikki Pulliseen ja Lailan miniän Anja-äitiin - molemmat kuulemma innokkaita piirakanleipojia…

Valokuva vuonna 1935 palaneen kartanon ”uudesta” päärakennuksesta. 

Kotimuseon seinällä oli kopio Väinö Blomstedtin (1871-1947) taulusta, 

jonka mallina oli ollut 73-vuotias William Ramsay. 

Entinen kivinavetan pääty, jonka kunnostettiin Laila Pullisen ateljeeksi 

ja vasemmalla Lailan veistos Daidalos (1996).

Lailan ateljeen työkalunurkkauksen lattialla oli kipsivedos tutusta pariskunnasta :)

Vasemmalla entinen pehtorin talo, takana entinen viljamakasiini 

ja edessä tilan ehkä satavuotias uima-allas.

Cafe Anja & Annikki entisessä leikkimökissä

Lailan veistoksia ja muuta kivaa

Vasemmalla Arktinen afrodite (musta variaatio) vuodelta 1972 ja

oikealla Lailan perheen kotina vuodesta 1985 toimineen entisen pehtorin talon veranta.

Terijoella syntynyt Laila Annikki Pullinen (1933-2015) kiinnostui kuvataiteista jo lapsena ja valmistui 22-vuotiaana Suomen taideakatemiasta kuvataiteilijaksi. Pian tämän jälkeen Pullinen jatkoi taideopintoja Italiassa, jossa hän asui, opiskeli ja työskenteli useita vuosia.  

Vuonna 1971 Laila meni naimisiin neurologian erikoislääkäri Carl-Magnus Ramsayn (1943-1994) kanssa ja seuraavana vuonna syntyi hänen ainoa lapsensa Jean Ramsay. Kymmenisen vuotta myöhemmin pitkiä aikoja ulkomailla elänyt perhe palasi pysyvästi Suomeen ja lunasti itselleen Ramsayn suvulle kuuluneen Nissbackan kartanon Vantaan Hakunilassa. Kartanon päärakennus oli palanut jo vuonna 1935, mutta alueella oli edelleen muita huonokuntoisia rakennuksia, muun muassa pehtorin tupa, viljamakasiini ja osa entisestä navettaa. 

Ramsayt muuttivat asumaan entiseen pehtorin taloon ja alkoivat töidensä ohella hoitaa kartanon tiluksia ja kunnostaa rakennuksia. Parin vuoden päästä 1985 he avasivat tilan vanhassa viljamakasiinissa taidegallerian ja kartanon metsäpuistosta tehtiin veistospuisto. 

Kesällä 2021 yleisölle avattiin myös Pullinen-Ramsayn perheen kotitalona toiminut pehtorin talo. Tai oikeastaan vain talon alakerta, sillä yläkerrassa ymmärtääkseni asuu Lailan poika perheineen - Jean Ramsay, joka toimittajan, kirjailijan ja muusikon hommien ohella toimii veistospuiston ja kahden gallerian toiminnanjohtajana ja oppaana. 

Kotimuseo oli mukavaa nähtävää. Täynnä Laila Pullisen taiteilijaystäviltään saamia tauluja, pieniä veistoksia ja joitakin lasiesineitä - perussohvien sekä ruoka- ja kirjoituspöytien - ja (ei niin perus-)flyygelin - lisäksi :) Seinillä oli paljon mm. taidemaalari Jaakko Sieväsen (1932-2013) maalauksia. Ystävä, joka oli ollut Lailan nuoruusvuosien opiskelukaveri niin Suomen taideakatemiassa kuin Italiassakin. 

Parasta alueella oli kuitenkin viljamakasiinin veistosnäyttely, jossa oli esillä viitisenkymmentä Laila Pullisen veistosta 1950-luvulta 2010-luvulle. Kun makasiinin matalasta ovesta astui sisään hämärään entiseen varastotilaan, niin tuntui kuin pääsisi samaan sulattamoon - tai syliin - pronssin, metallin, marmorin ja graniitin kanssa. Paljon mielenkiintoisia teoksia - niin jättikokoisia ja jäälle käyviä kuin pikkuruisia ja läheltä katsottavia. Ehkä puolet teoksista oli abstrakteja ja puolet tunnistettavia muotokuvia. Tykkäsin tosi paljon. Materiaaleista jännin oli päärynäpuu, jonka paksusta kannosta Pullinen oli 1960-luvulla veistänyt ja kullannut oman kuvansa. 

Laila Pullisen veistoksiin tutustuin ensimmäistä kertaa tarkemmin Ateneumin Moderni nainen -näyttelyssä maaliskuussa 2022 (täällä). Ja tykästyin jo silloin. Tämän jälkeen osasin Turun kaupunginteatterissa käydessäni marraskuussa 2022 huomata teatterin aulatiloissa olevan Karthagon hävitys -nimisen valtavan kuparireliefin (1969), joka oli työstetty Pulliselle tyypillisellä räjähdystekniikalla (täällä). 

Nissbackan veistosilottelu jatkui vanhoja rakennuksia ympäröivässä puutarhassa ja metsäpuistossa. Joitakin kymmeniä isokokoisia, pääosin Laila Pullisen tekemiä graniitti- ja pronssiveistoksia sulassa sovussa kartanon parisataa vuotta vanhojen tammien kanssa - ja olipa joukossa jokunen pähkinäpuukin :) Väliin tuntui, että oli jopa liikaa katsottavaa - ja mieli väsyi.

Näin kuitenkin paljon kaunista ja kiinnostavaa. Kotona veistospuistosta lukiessani huomasin, että olin missannut puiston etelärinteen, jonne Pullinen oli 1987 muovannut Muinainen meri -nimisen maareliefin - maisemateoksen, jonka seuraksi oli aseteltu kaksi pronssista alastonpatsasta Viimeinen Flora ja Viimeinen Apollo (1970). 

”Täytynee palata”, totesi Mummo, kuten usein aiemminkin :) Joskus tulee palattua, joskus ei…

Yleiskuva entisen viljamakasiinin pysyvästä veistosnäyttelystä

Kulttuurineuvos (Carl Öhman), 2002

Omakuva (Mons aureus), 1966 

Sotalesken päiväkirja (1970) kuvaa Lailan äitiä Tyyni Pullista (1909-2008)

kolmessa eri iässä - nuorena, ķeski-ikäisenä ja vanhana.

Lailan olohuoneessa paraatipaikalla oli Jaakko Sieväsen Lemminkäisen äiti (1966)

Jaakko Sievänen: Lailan muotokuva (Firenze), 1958

Salvador Dali: Kaksi figuuria

Vasemmalla Laila Pullisen jättimäinen graniittityö Dike, oikeuden jumalatar vuodelta 2003 

ja vasemmalla Lailan ateljeessa apulaisena 1980-luvulla toimineen 

kuvanveistäjä Pekka Kaikkosen (s.1958) pyöreä betonityö.